Millaisena kevään kuntavaalien vaalikoneet näyttäytyvät politiikan tutkijalle, vaalikoneiden puolimaallikolle?
Olen politiikan tutkija ja kiinnostunut poliittisista ideologioista puolueittain ja ideologioiden muuttumisesta. En kuitenkaan ole vaalitutkija enkä varsinainen puoluetutkija. Vaalikoneetkaan eivät kuulu nimenomaisiin tutkimusalueisiini. Niinpä tarkastelen vaalikoneita puolimaallikkona.
Puolivilli tutkija vaalikoneiden parissa
Vaalikoneiden historia Suomessa on venynyt kahden vuosikymmenen mittaiseksi. Vaalikoneista, englanniksi voting advice applications (VAA), on internetin yleistyessä muodostunut näkyvä osa poliittisia käytäntöjä.
”VAA”-aihepiiri on vakiintunut myös tutkimuskohteeksi. Meidän politiikan tutkijoiden eurooppalaisen järjestön (ECPR) konferensseissa on usean vuoden ajan kokoontunut VAA-tutkimusverkosto työryhmineen.
Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.
Vaalikoneista on moneksi. Osalle kansalaisista ne saattavat toimia ilmeisimmässä tarkoituksessaan eli äänestyspäätöksen pohjustuksessa. Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.
Vaalikoneista on moneksi
Poliittiselle puolueelle ja vaaliehdokkaalle vaalikoneet tarjoavat mahdollisuuksia julkistaa käsityksiä, joiden toivotaan herättävän vastakaikua äänestäjäkunnassa. Politiikan tutkija saattaa tutkia vaalikoneita puhtaasti tekniseltä kannalta.
Hän voi myös käyttää vaalikoneiden tuloksia aineistona eritelläkseen puolueiden poliittis-ideologista polarisoitumista tai vertaillakseen vaalikoneita käyttäneiden kansalaisten, vaaliehdokkaiden ja valituiksi tulleiden ideologisia profiileja.
Politiikan tutkimuksen piirissä tunnetaan erittäin hyvin jo neljättäkymmenettä vuotta jatkunut puolueohjelmatutkimuksen Manifesto-hanke. Sillä on valtaisa tietokanta ja tietokannan aineiston avulla saavutetut tutkimustulokset.
Hankkeen lähtökohtiin on kuulunut poliittisen oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden korostuminen. Vähitellen tuo ulottuvuus on kuitenkin menettänyt merkitystään.
Oikeisto–vasemmisto-ulottuvuus on vähitellen menettänyt merkitystään.
Pikatestini kuntavaalikoneet soveltavatkin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden asemesta ideologiseen hahmotukseen nelikenttää, joka muistuttaa edesmenneen yhdysvaltalaisen poliittisen aktivistin David Nolanin ”karttaa”.
Nolanin nelikentän ruuduista yhteen sijoittuvat ne, jotka ovat samanaikaisesti talous- ja moraalikonservatiiveja. Toiseen ruutuun sijoittuvat talouskonservatiivit, joita luonnehtii moraalinen vapaamielisyys.
Kaksi muuta ruutua on varattu julkisen sektorin huomattavan taloudellisen roolin hyväksyville moraalikonservatiiveille ja niille talouden asioista samaan tapaan ajatteleville, jotka sen sijaan ovat moraalisesti vapaamielisiä.
Suljettujen vastausvaihtoehtojen panssaripaidassa
Pitkän tutkijaksi sosiaalistumiseni myötä olen kasvanut kriittiseksi tutkijan tai muun selvittäjän ennalta määrittämiä asioiden ulottuvuuksia kohtaan. Samalla suhtaudun kriittisesti ennalta asetetuin kysymyksin suljettuja vastausvaihtoehtoja kohtaan. Mistä tutkija tietäisikään, miten maailma jäsentyy hänen kysymyksiinsä vastaavien mielestä?
Laskennallisten menetelmien sovelluksissa on tutkittu vaalikoneilla kerättyä, suljetuin vastausvaihtoehdoin rajaamatonta poliittista mielipideaineistoa. Suomesta en vielä ole tavannut tuossa mitassa avaramielisiä vaalikoneita.
Vaalikonetestini kohteiksi asettuivat Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Yleisradion kuntavaalikoneet maaliskuun 2017 alussa. Iltalehden vaalikoneen arvioin niin yleispiirteiseksi, ettei sen vertailu kolmeen muuhun koneeseen käy laatuun.
Sitkeästi Nolanin kartan samassa ruudussa
Vaalikone vaalikoneelta huomaan sijoittuvani sitkeästi samaan Nolanin kartan ruutuun. Profiilini ei vastaa selkeästi minkään puolueen profiilia, joskin erottuu yksi puolue, jonka kanssa löytyy tuskin mitään yhteistä.
Kuten ennenkin, vierastin kuntavaalikoneiden kysymyksiä, jotka aiheiltaan sijoittuvat yleispolitiikan alaan. Tuskinpa mikään kunta pian perustaa eutanasialautakuntaa tai alkaa säännellä samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Kunnan omaa kunnallispolitiikkaa koskevat kysymykset sen sijaan toivotin tervetulleiksi.
Kun taustallani on 20 vuoden ura professorina julkisen taloushallinnon alalla, koin kuntataloutta koskevat kysymykset kaavamaisiksi ja jopa asiantuntemattomiksi.
Miten kukaan voisi järkiperäisesti olla esimerkiksi sitä mieltä, että kuntaveroa sopii nostaa tai kunnan velkaantua lisää? Tai toisaalta katsoa, ettei kummallakaan tavalla tule missään tapauksessa menetellä? Eiköhän noiden ratkaisujen perusteltavuus riipu vaihtelevista olosuhteista.
Muun lisäksi leikittelin testaamillani vaalikoneilla. Kokeilin, mitä seuraa, jos ilmaisin mielipiteeni äärimmäisemmin kuin ne tosiasiassa koen. Selvitin myös tulokset, jos olisin täysin päinvastaista mieltä kuin tosiasiassa.
Konstruoin lisäksi kuvitteellisia hahmoja, kuten kristillisen anarkistin ja pesunkestävän nolanilaisen libertaarin, selvittääkseni, minne he sijoittuvat vaalikoneiden mukaan.
Vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa.
Arvioni nojalla sekä Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien että Yleisradion vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Vahvuuksista nostan esiin mahdollisuuden rajata kysymykseen tulevia ehdokkaita heidän ikänsä ja puolueensa mukaan. Myös ehdokkaan kotikaupunginosalla saattaa olla perusteltua vaikutusta.
Vaalikoneiden pikatestilläni oli tiettyä viihdearvoa itselleni. Käytännön kannalta keskeiseksi rajoitukseksi muodostui se, etten sentään päätynyt lähettämään jäsenhakemusta mieliehdokkaani puolueosastoon kotikaupunginosassani.
Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digital Humanities of Public Policy Formation.
Vaalikoneista puhuttaessa kannattaisi ihan ensimmäiseksi ottaa huomioon se tosiasia, että kaikki vaalikoneet ovat pohjimmiltaan vain vaalimainoksia. Eivät yhtään sen enempää.
Täten vaalikoneiden luotettavuus ja painoarvo ovat juuri sen suuruiset kuin vaalimainoksilla ylipäätäänkin. Eli erittäin vähäinen.
Tämä on kaiken peruslähtökohta. Mitään syvällisempää analyysiä ei kannata edes yrittääkään ruveta tekemään, ellei tätä oteta huomioon.
Minusta vaalikoneet eivät sinänsä ole vaalimainoksia, joskin ehdokkaiden niihin sisältyviin kysymyksiin antamat vastaukset hyvinkin ovat. Ehdokkaat muuten ovat tiedon mukaan aika usein väsyneet siihen, että heidän kantojaan kysytään vaalikoneeseen toisensa jälkeen.
Ehdokkaiden vastauksia vaalikoneiden kysymyksiin ja koneiden varsinaisten käyttäjienkin mielipidejakaumia on käytetty ja hyvin sopiikin käyttää tutkimuksen aineistona. Koska en itse ehdi, ehdotan, että joku tutkisi vertaillen ehdokkaiden, vaalikoneiden varsinaisten käyttäjien, ehdokkaista tosiasiassa valittujen ja lopulta valituista keskeisiin asemiin kohonneiden sijiottumista vastausten kokonaiskentässä.
Tutkimuksessa on aiheellisesti korostettu, ja niin minäkin teen blogissani, vaalikonekysymysten laatijoiden tiettyä vastuuta. Niin ei missään kyselyssä, vaalikoneiden kautta toteutuvissakaan kyselyissä ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä kysytään ja miten.
Erityisesti niitä ehdokkaiden antamia vastauksia tarkoitinkin, kun vaalikoneista ja niiden luotettavuudesta mainitsin.
Epäilemättä olisi hyvä asia, jos joku tutkisi vähän tarkemminkin noita eri ryhmien mielipidejakaumia ja vertailisi niitä sitten keskenään. Vastaavasti voisi analysoida koneissa olevia kysymyksiäkin ja pyrkiä selvittämään, onko niissä havaittavissa jonkinlaista pyrkimystä johdatella vastaajia johonkin suuntaan – joko kysymysten sanamuodoilla tai sitten suosimalla tiettyjä ”sopivia” aihealueita ja vastaavasti välttelemällä jotain ”kiusallisia” aihealueita. (Monissa gallup-kyselyissähän tällaista vastaajien johdattelua esiintyy.)
Mutta kuten sanottu, kaikessa vaalikoneisiin liittyvässä tutkimuksessa on syytä pitää mielessä tuo vaalikonehomman mainosfunktio. Kun lisäksi vielä muistamme poliitikkojen taipumukseen valehdella varsin estoitta, ei tutkimuksen tekeminen ole aivan helppoa – ainakaan jos luotettavien tutkimustulosten saaminen on asetettu keskeisimmäksi tavoitteeksi.
Hyvä esimerkki tästä poliitikkojen taipumuksesta valehteluun on eduskunnassa 6.3.2015 järjestetty äänestys kansalaisaloitteesta, joka tähtäsi koulujen pakkoruotsin poistamiseen. Edellisten eduskuntavaalien (kevät 2011) vaalikonevastausten perusteella kansalaisaloitteen olisi pitänyt mennä läpi äänin 105-89, mutta salissa hyvin moni kansanedustaja äänestikin aivan päinvastoin kuin oli vaalikoneessa luvannut. Äänin 48-134 eduskunta sitten hylkäsi aloitteen, ja pakkoruotsi jäi voimaan.
Vielä mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu, kun katsotaan pian tämän jälkeen pidettyjen eduskuntavaalien (kevät 2015) vaalikonevastauksia. Niissä moni sellainenkin kansanedustaja, joka juuri oli eduskunnassa kääntänyt takkinsa ja aiempien lupaustensa vastaisesti kannattanut pakkoruotsia, ilmoitti jälleen vaalikoneessa muka vastustavansa pakkoruotsia!
Näitä ”kahteen kertaan takkinsa kääntäneitä” löytyi erityisen paljon kokoomuksen riveistä, peräti 11 kappaletta. Loput edustivat sitten demareita (3), keskustaa (2) ja vasemmistoliittoa (1).
Niin, että tämä siitä vaalikonevastausten luotettavuudesta…
Olen samaa mieltä siitä, millaisia rajoituksia on vaalikoneiden kysymyksiin annetuilla vastauksilla. Ongelmallisimmiksi arvioin vaaliehdokkaiden vastaukset, jotka jälkikäteen osoittavat vastaajan olleen muuta mieltä kuin sitä, mitä hän ilmaisi vastatessaan. Sen sijaan jos valittu ehdokas sittemmin joutuu alistumaan puoluekuriin, olen valmis suhtautumaan kannanmuutoksiin sallivammin. Mikäli ilmeinen kannanmuutos puolestaan aiheutuu olosuhteiden muutoksesta, se on syytä hyväksyä.
Kiinnostavaa on, että yksi HeSa:n pääkirjoituksista tänään sunnuntaina 19.3.2017 koski nimenomaan vaalikoneita. Pääkirjoituksessa muistutettiin juuri siitä, että vaalikonekysymyksiin annettuja vastauksia voidaan käyttää tutkimusaineistona.
Politiikkojen erityisestä taipumuksesta valehteluun olen eri mieltä. Käsitykseni on sama kuin valtio-opin emeritusprofessorin Kari Palosen. Jos haluamme säilyttää vapautemme, niiden perustuslailliset ja kansainvaltaiset takeet ja demokratiamme, meidän tulee päinvastoin korostaa poliitikkona toiminnan luonnetta eräänä tärkeimmistä kansalaishyveistä. Sama koskee poliitikkojen harjoittamaa ”politikointia”: kansalaishyveitä sekin.
Me ihmiset puhumme totta tai toisaalta valehtelemme monista syistä. Joku puhuu totta siksi, ettei hänellä ole mitään tai erityistä syytä valehdella. Joku valehtelee odottaen saavansa valheestaan itselleen tai edustamalleen taholle hyötyä. Joku saattaa puhua totta jopa itselleen tai edustamalleen taholle koituvista seurauksista piittaamatta. Esitän tutkittavaksi, millaiset olosuhteet vallitsevat ajatellen todenpuhumista tai toisaalta valehtelua sellaisilla erilaisilla elämän kentillä kuin politiikassa, talouselämässä, tieteen piirissä tai kulttuurin parissa.
Suomi sijoittuu maailman kärkisijoille ja jopa aivan kärkeen, kun arvioidaan medioiden vapautta ja valppautta ja tähän liittyvää politikoinnin läpinäkyvyyttä. Varsin harva poliitikon ja politikoinnin hairahdus jää meillä huomaamatta. Asiat eivät meilläkään ole täydellisesti, mutta verrattomasti paremmin kuin miltei missään muussa maassa. Poliittisen henkilön valheet paljastuvat meillä aivan toisissa mitoissa kuin useimmissa muualla. Sen sijaan siitä, ovatko valehtelun seuraukset meillä vakavammat vai lievemmät kuin vertailukelpoisissa maissa, en kykene tässä vaiheessa laatimaan vertailua.
Yksittäiseen vaalikonekysymykseen annettuja vastauksia ja toisaalta sitä, mitä on sittemmin ilmennyt, voisi mielestäni ruotia suhteuttamalla toisiinsa ne kahdet erilaiset rakenteelliset edellytykset, joiden vallitessa on yhtäältä vastattu kysymykseen, toisaalta kansan valittuna edustajana osallistuttu päätöksentekoon. Sen sijaan politiikkoyksilöiden tai poliitikon toimijatyypin vakaviin vikoihin en tuollaisia kannanmuutoksia palauttaisi.