Taloustiede, ideologia ja lukukausimaksut

Mikä saa kansanedustajan syyttämään lukukausimaksuihin kriittisesti suhtautuvaa taloustieteilijää ideologisesta sokeudesta? Ja miksi tämä syytös saa taloustieteen professorin irtisanoutumaan virastaan?

Taloustieteellinen yhdistys järjesti 15.5. seminaarin korkeakoulujen lukukausimaksuista, jossa puhujina olivat Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Hannu Karhunen, Etlan tutkijat Hanna Virtanen ja Niku Määttänen sekä Helsingin yliopiston ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Markus Jäntti.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella. Osaltaan päätökseen vaikuttivat seminaarissa käydyt keskustelut. Jäntti palaa syksyllä professoriksi Tukholman yliopistoon, mistä hän on ollut virkavapaalla.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella.

Jäntin päätökseen vaikutti kansanedustaja Antero Vartian (vihr.) seminaarissa esittämä syytös maksuihin kriittisesti suhtautuvien ideologisesta sokeudesta. Perusteet suomalaisilta opiskelijoilta perittäviin maksuihin ovat Vartian mukaan hyvät, joten asian pitäisi olla ”no-brainer”.

Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä tuohtui myös seminaarin tapahtumista. Vihriälä on kirjoittanut yhdessä Määttäsen kanssa lukukausimaksuja ja yliopistojen pääomittamista ehdottaneen Etlan muistion, joka toimi seminaarin keskusteluiden pohjana. Hän ei käsitä Jäntin seminaarissa esittämää syytöstä siitä, että Etla ajaisi lukukausimaksuja Suomeen opportunistisesti mahdollisuuksien tasa-arvon varjolla.

Vihriälä pitää tiukasti kiinni siitä, että lukukausimaksujen kannattajilla on tavoitteena koulutuksen parantaminen ja korkeakoulutuksen resurssien vahvistaminen tavalla, joka ei heikentäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Tässä kirjoituksessa ei käydä systemaattisesti läpi kaikkia seminaarissa esiin tulleita näkökulmia lukukausimaksuihin. Tarkoituksena ei ole myöskään spekuloida yksittäisten ihmisten motiiveilla.

Pyrkimyksenä on rajatummin pohtia, mikä saa kansanedustaja Vartian toteamaan seminaarissa lukukausimaksujen tuomisen Suomeen olevan ”no-brainer” sekä syyttämään lukukausimaksuihin kriittisesti suhtautuvaa taloustieteilijää ideologisesta sokeudesta. Toisaalta, miksi tämä syytös saa taloustieteen professorin edes ajattelemaan irtisanoutumista virastaan?

Ideologit ja talousviisaat

Vartialle ideologian käsite merkityksessä, jossa hän sitä seminaarissa käytti, tarkoittanee yksinkertaisesti jonkin mielipiteen ja sen esittäjän asemoimista vastakohdaksi neutraaliksi ja rationaaliseksi oletetulle mielipiteelle ja tämän esittäjälle.

Mitä ei-ideologinen rationaalisuus voisi sitten Vartialle tarkoittaa? Vartia on ottanut Twitterissä kantaa moniin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näistä voitaneen päätellä ainakin jotain hänen ajatuksistaan siitä, mikä tekee mielipiteestä tai sen esittäjästä rationaalisen.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia ei usko vastakkainasetteluiden varaan rakentuvan poliittisen järjestelmän toimivan ”tehokkaimmalla tai fiksulla tavalla”. Ehkä juuri tästä johtuen hän ei myöskään ole vakuuttunut poliittisten puolueiden tarpeellisuudesta. Vastuulliset päätökset jäävät Vartian mukaan usein tekemättä, koska poliitikot haluavat ”niin hyvää” ihmisille, että ovat kykenemättömiä tekemään tarvittavia vaikeita päätöksiä.

Vartia olettaa, että poliittisiin kysymyksiin on mahdollista löytää ideologisesti neutraali ja rationaalinen vastaus. Ideologian sokaisema on sellainen henkilö, joka kantaa huolta tämän vastauksen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista muille yksilöille ja ryhmille, taikka ei hyväksy sitä ainoana oikeana fiksuna ja tehokkaana vastauksena käsillä olevaan ongelmaan.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia on turhautunut siitä, että taloustieteelliset faktat sivuutetaan poliittisessa päätöksenteossa. Toisin sanoen taloustiede voisi tarjota ei-ideologisia rationaalisia vastauksia esimerkiksi lukukausimaksujen asettamiseen suomalaisille opiskelijoille.

Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

Kansanedustajien tulisi siis noudattaa taloustieteellisiä faktoja fiksujen ja tehokkaiden ratkaisujen mahdollistamiseksi. Ennen kaikkea taloustiede tarjoaa yhden kaiken kattavan vastauksen: Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

”I’m going to have to science the shit out of this”

Ekonomismiksi voidaan kutsua asian tai instituution määrittelemistä taloudelliseksi ja täten ei-poliittiseksi lisättynä oletuksella, että siihen ei näin ollen päde demokraattisen päätöksenteon vaatimus. Ekonomismin käsitteen kautta on mahdollista kuvata esimerkiksi Suomessa käytäviä kamppailuja yliopistojen sisäisen hallinnon suhteen.

Ekonokraatti vuorostaan ajattelee teknokraatin tavoin, että edes demokraattisia instituutioita ei tule hallita demokraattisesti. Politiikan pitää perustua tieteelle, mutta ei mille tahansa tieteelle, vaan taloustieteelle.

Ekonokraattien ilmoittamat päätökset saattavat näyttäytyä ikävinä niille, joille ne merkitsevät kivuliaita menetyksiä, mutta noudattaessaan markkinatalouden lainalaisuuksia, ne ovat kuitenkin määritelmällisesti oikeudenmukaisia. Jos taas jokin päätös ei tuota taloustieteellisesti optimaalista ratkaisua, sitä ei voida puolustaa vedoten kansanvaltaan tai demokraattiseen harkintaan. Esimerkiksi kansanäänestykset Vartia hylkää ”kolikonheittona”.

Vartiakin tiedostaa miten tämä saatetaan tulkita: ”Tämä kuulostaa toki kansanvallan vastaiselta, mutta vastuun kantaminen ikävän harvoin korreloi sen kanssa, että päätöksistä pidetään.” Joku voisi ajatella, että tämä ei ainoastaan kuulosta kansanvallan vastaiselta. Mieleen tulee Groucho Marxin toteamus: ”Hän saattaa näyttää idiootilta ja puhua kuin idiootti, mutta älä anna tämän hämätä: Hän todellakin on idiootti.”

Ekonokraatti toimii kuten vanhempi lastensa suhteen: lapsia kielletään tekemästä asioita ja pakotetaan tekemään toisia asioita. Se, että tämän kaltaista ajattelua kyseenalaistetaan Taloustieteellisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lukukausimaksuista, jossa yhdistyksen sanoin ”käytiin läpi, mitä taloustieteellä on sanottavaa tästä paljon keskustelua herättäneestä aiheesta” on arvatenkin skandaali. Sen ei pitäisi olla, mutta se on.

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

Seminaarin puhujat olivat taloustieteilijöitä. Kommentteja ja välihuudahduksia esittivät taloustiedettä kunnioittavan Vartian lisäksi muiden muassa taloustieteilijä, kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) ja taloustieteilijä Vihriälä. Tämän piti siis kaiken järjen mukaan olla turvallinen tila todeta ainoa oikea optimaalinen ratkaisu korkeakoulujen rahoitukseen.

Iltapäivä alkoi lupaavasti. Määttänen muistutti kuulijoita siitä, että Etlan muistio ottaa annettuna tämänhetkiset suomalaiset realiteetit, joihin se suosituksensa pohjaa.

Kuten muistiossa ei-ideologisesti todetaan, ”julkisen talouden hankala tilanne tekee vaikeaksi ratkaista koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusongelmaa. Alijäämän lisääminen ei ole houkutteleva vaihtoehto. Korkea verotuksen taso ei puolla verotuksen kiristämistä. Eri syistä on myös vaikea löytää uusia säästökohteita kokonaan toisilta hallinnon aloilta.”

Taloustieteellinen konsensus kertoo vuorostaan meille sen, että tällaisessa tilanteessa lukukausimaksut yhdistettyinä yliopistojen pääomittamiseen valtion omaisuutta myymällä ovat ainoa järkevä ratkaisu yliopistojen rahoituksen turvaamiseksi.

Toki lukukausimaksuilla olisi Etlan muistion mukaan muitakin positiivisia vaikutuksia: paremmat kannustimet opintojen nopeaan suorittamiseen, paremmat työn tarjonnan kannustimet sekä suomalaisten korkeakoulujen altistaminen viimeinkin kilpailuun laadusta ja kysynnästä.

Nämä ovat tavoitteita, joista on oletettavasti tieteellinen konsensus ja ne voidaan saavuttaa tehokkaasti tuomalla Suomeen Englannin malli, jossa korkeat lukukausimaksut katetaan opintolainoilla, jotka sitten maksetaan takaisin valmistumisen jälkeisten tulojen ylittäessä ennalta säädetyn rajan.

Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa.

Etlan Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa. Englantilaisessa luokkayhteiskunnassa tilanne ei ole heikompiosaisten osalta huonontunut lukukausimaksujen käyttöönoton jälkeen, joten miksi siis olettaa näin käyvän tasa-arvoisemmassa Suomessa. Malli on universaali ja sen vaikutukset ovat kaikkialla samat. Tämä kun ei ole poliittista taloutta. Tämä on taloustiedettä.

Etlan muistio ei tosin mainitse sitä, että Englannissa poliitikot voivat säätää takautuvasti tätä tulorajaa vastaamaan uutta objektiivisen optimaaliseksi havaittua tasoa, ja korkeakouluista valmistuneiden lainojen korot juoksevat joka tapauksessa. Tätä riskiä ei Suomessa ilmeisesti olisi.

Suomessa ei olisi Englannin tavoin riskiä myöskään siitä, että valtio myisi omistamaansa opintolainakantaa pois vastuullisen, fiksun ja tehokkaan valtiontalouden hoidon nimissä. Täällä opintolainat otetaan jo lähtökohtaisesti yksityisistä pankeista, joiden riskittömyyden valtio takaa pankeille lainatakauksen muodossa. Ei siis syytä huoleen.

Kuten Määttänen seminaarissa totesi, maksut ovat hyvä asia tilanteesta riippumatta. Olisihan hänen sanoin huolestuttavaa, jos opiskelija ei olisi itse valmis maksamaan ”pientä osaa” koulutuksensa kustannuksista lainajärjestelmän puitteissa, joka takaa sen, että ”kaikki voivat rahoittaa opintonsa ilman huolta takaisinmaksusta”.

Ja vaikka opiskelijoilla ei olisi huolta lainan takaisinmaksusta, olisi lainoilla kuitenkin työn tarjontaa lisääviä kannustimia. Niin. Miksi? Kenties siksi, että valmistuneet kantavat huolta lainan takaisinmaksusta?

Miksi siis huolestua Englannin mallista, jossa opintovelan määrä yliopistosta valmistunutta kohden on jo ohittanut vastaavan luvun Yhdysvalloissa, missä vuorostaan on esitetty viime aikoina vakavia huolia opintovelasta asuntovelan jälkeisenä seuraavana suurena velkakuplana.

Opintovelan määrä on ohittanut Yhdysvalloissa luottokorttivelan suurimpana kotitalouksien velkaantumisen syynä. Opintovelan kokonaismäärä on tällä hetkellä 1,3 biljoonaa dollaria. Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa. Vakavampaa saattaa olla kuitenkin se, että suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Ei kuitenkaan syytä huoleen. Etla esittää maksujen tasoksi Suomessa vaivaista 2 000 euroa vuodessa. Englannissa otettiin maksut käyttöön vuonna 1998, jolloin ne asetettiin 1 000 punnan vuositasolle, josta ne ovat sittemmin nousseet nykytasolle, joka on 9 000 puntaa vuodessa. Näinhän ei kuitenkaan tarvitse Suomessa käydä. 2 000 euroa vuodessa on varmasti taloustieteellisesti tarkkaan harkittu luku, koska miksi sitä muuten esitettäisiin.

Vaikka Etlan muistiossa todetaankin, että ”suurten tehokkuusetujen tavoitteleminen puoltaisi korkeidenkin maksujen sallimista”, niin todetaanhan siinä kuitenkin myös, että on ”perusteltua edetä varovaisesti sen varmistamiseksi, että maksut eivät vaaranna mahdollisuuksien tasa-arvoa”. Siksi lukuvuosimaksuille tulisi siis Etlan mielestä asettaa suhteellisen matala katto. ”Ainakin aluksi”.

Karhusen mukaan yliopistokoulutukselle on niin paljon kysyntää, että on silkkaa hulluutta pitää aloituspaikkojen määrä nykyisellä tasollaan. Karhusta ei ilmeisesti huoleta, että yhä suurempien ryhmien suorittaessa korkeakoulututkinnon sen merkitys väylänä korkeapalkkaiseen työhön oletettavasti vähenisi. Ei, vaikka juuri korkeampi palkka oletetaankin motiiviksi korkeakouluopintoihin ja perusteluksi lukukausimaksujen oikeudenmukaisuudesta.

Kenties taustalla on ajatus siitä, että kunhan pääsemme eroon Suomen tylsän tasaisesta OECD:n maailman toiseksi parhaimmaksi rankkaamasta korkeakoulujärjestelmästä avaamalla sitä hieman markkinakilpailulle, saamme viimein tännekin muutamia huippuyliopistoja, joista valmistuminen takaisi korkeamman tulotason verrattuna toisiin Suomessa toimiviin yliopistoihin.

Mikä sitten on se yleistä laatua ja yhteiskunnallista tasa-arvoa korottava tekijä, jota hintahaitarin toisessa päässä toimivat ei-niin-huiput tuottavat? Mene ja tiedä.

Osa puhujista esitti huolensa siitä, että poliitikot onnistuvat sotkemaan tämänkin asian. Lukukausimaksu saatettaisiin toteuttaa Suomessa tavalla, joka vääristäisi mallin toimivuutta ja aiheuttaisi ei-toivottuja seurauksia. Ideologis-poliittiset motiivit saattaisivat tuhota muuten niin kauniin, tasapainoisen ja oikeudenmukaisen järjestelmän.

Onko tämän tosiasian tunnustaminen sitten rationaalista, jolloin ideologisena näyttäytyisikin kenties kyvyttömyys hyväksyä tätä todennäköistä skenaariota? Ei. Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Tässä yhteydessä on mahdotonta syventyä niihin lukukausimaksuista ja korkeakoulujärjestelmän markkinoistamisesta koituviin mahdollisiin ongelmakohtiin, joista on löydettävissä loputtomasti kirjallisuutta vähintäänkin taloustieteellisen konsensuksen ulkopuolelta. Näiden pohjalta voidaan kuitenkin esittää esimerkiksi seuraavat kysymykset jatkopohdintoihin seminaarin teemojen ympäriltä.

Mihin kaikkeen yliopistoilla olisi insentiivejä käyttää lukukausimaksuista saatuja rahoja olettaen, että niiden rahoitus on sidottu pysyvästi uusien asiakkaiden houkuttelemiseen? Voidaanko puhua koulutusmarkkinoista, jos yksityisiä toimijoita ei päästetä kilpailuun mukaan? Miten Englannin mallin puolustajat suhtautuvat ajatukseen koulutusmarkkinoiden avaamisesta yksityisille yliopistoille, mikä oli eräs kyseisen mallin päätavoitteista?

Onko koulutussektorilla ylipäätään mahdollista synnyttää markkinoita? Näkevätkö lukukausimaksujen puoltajat yliopistoilla muita kuin taloudellisia funktioita? Jos näkevät, mitä nämä ovat ja miten ajetut markkinaehtoiset uudistukset palvelisivat näiden toteutumista? Mitä mahdollisia seurauksia on opetussuhteen muuttumisella asiakkuussuhteeksi?

Mitkä ovat taloustieteen ohella ne muut relevantit tieteenalat, joiden tarjoamaa tieteellistä tietoa tulee huomioida korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa? Miten nykymuotoiset yliopistot eroavat yrityksistä organisaationa ja mitä tästä tulisi ajatella?

Tapaus Jäntti

Jäntti ei kuitenkaan esittänyt yhtäkään näistä kysymyksistä taloustieteilijöitä järkyttäneessä puheenvuorossaan.

Sen sijaan hän provosoi yleisöään kuvailemalla lukukausimaksuja liberaalien taloustieteilijöiden unelmaksi ja kiinnittämällä huomiota Etlan muistion sisältämiin taloustieteen valtavirtaa edustaviin ”oppikirjaesimerkkeihin”. Muistio ei siltä osin siis ollut taloustieteellisesti pätevä.

Jäntti esitti syytökset myös siitä, että muistion tapa määritellä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole riittävän tieteellinen ja että termille annettu keskeinen sija lukukausimaksujen puolustajien argumenteissa on opportunismia.

Miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Lopulta Jäntin ideologisuus taisi kuitenkin palautua seuraavaan taloustieteellistä ääriajattelua edustavaan argumenttiin: miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Ulkopuolisen silmissä tässä näyttäisi kulkevan rationaalisen taloustieteellisen konsensuksen raja: tarpeettomien riskien välttämisessä ja verojen (maltillisessa) korottamisessa. Ken näin ehdottaa, astuu tosiasioiden piirin ulkopuolelle ideologian sumuiseen maailmaan.

Toisaalta suurin ongelma Jäntin argumentissa taisi olla juurikin se, että jo niiden julkituominen murentaa suomalaisten ekonokraattien vaalimaa kuvaa taloustieteestä tieteenä, jonka harjoittajien piirissä vallitsee konsensus tehokkaasta ja oikeudenmukaisesta ratkaisusta milloin mihinkin kysymykseen. Mitä olisikaan tiede, joka ei ole yksimielinen oikeista kysymyksistä ja niihin esitetyistä vastauksista? Ilmeisesti ei ainakaan taloustiedettä.

Missä kulkevat sitten Jäntin omat sietokyvyn rajat? Helsingin Sanomien haastattelussa hän listasi syitä, jotka vaikuttivat ratkaisuun palata Ruotsiin. Näitä olivat ensinnäkin epäselvyys Economicumin tulevaisuudesta yliopistojen ja VATT:n yhteisenä taloustieteellisenä yksikkönä sekä hallituksen tekemät yliopistoleikkaukset.

Yksi Jäntin mainitsemista syistä eroonsa oli se että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa.

Kaksi muuta Jäntin antamaa syytä ovat kuitenkin mielenkiintoisempia. Ne ovat Vartian esittämä syytös Jäntin ideologisuudesta sekä se, että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa. Jälkimmäisestä Jäntti mainitsee esimerkkinä sen, että ”yritysverotyöryhmässä ei ollut yhtä ainoaa verotuksen taloustieteilijää, pelkkiä yritysverojuristeja”.

Tässä kulkevat Jäntin sietokyvyn rajat: taloustieteilijän syyttämisessä ideologiseksi ja taloustieteilijöiden ohittamisessa poliittisessa päätöksenteossa.

Kyseistä kiistaa ulkopuolisena seuraavana on vaikeata välttyä ajatukselta, että Vartia ja Jäntti päätyvät kuin päätyvätkin lopulta konsensukseen. Konsensukseen, jonka mukaan taloustieteen keinoin on mahdollista tarjota rationaalisia, ei-ideologisia ratkaisuja mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Poliitikoilla tulisi vain olla enemmän uskallusta ja halua toteuttaa näitä ratkaisuja oikeudenmukaisten ja tehokkaiden lopputulemien saavuttamiseksi.

Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia.

Eroksi näyttäisikin muodostuvan lähinnä se, että Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia vähintäänkin teorian lähtökohdat hyväksyvän sisäisen kritiikin keinoin. Vartialle ajatus tästä näyttäytyy vuorostaan taloustieteen tieteellisyyden kyseenalaistamisena ja portin avaamisena ei-rationaaliselle päätöksenteolle.

Taloustieteellistä konsensusta ei Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa tällä kertaa saavutettu lukukausimaksuista. Nyt kun Jäntti on päättänyt pakata laukkunsa ja palata Ruotsiin, lienemme kuitenkin taas hieman lähempänä päivää, jolloin Vartia – tai Vartiainen – voi lopulta eduskunnalle ilmoittaa kaikkien rationaalisten kansanedustajien yhtyessä kuoroon: ”No-brainer!”

Osmo Soininvaara kiteyttää blogissaan, mistä tästä kaikessa loppujen lopuksi on kyse: ”Muuten olen sitä mieltä, että hyvässä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa koulutuksen tulisi olla ilmaista. Siitä, pitäisikö näin olla myös suurten tuloerojen yhteiskunnassa, en ole varma.”

VTM Taavi Sundell on maailmanpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa tarkastelee Suomen ja Jordanian korkeakoulujärjestelmien poliittista taloutta ja yleisemmin korkeakoulutuksen hyödykkeistämistä.

25.5.2017 12:55: Korjattu väite ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat eivät valmistumisensa jälkeen yhtään sen todennäköisemmin omista asuntoa kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa” muotoon ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa”.