Ukrainan kriisin aikana politiikantutkijoilta on odotettu arvioita siitä, mitä Venäjä seuraavaksi tahtoo ja mihin se pystyy. Useat Venäjä-analyysit ovat rakentuneet presidentti Putinin hahmon ympärille ja muistuttaneet näin kylmän sodan ajan sovjetologiaa.
Yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen elämä kaipaisi juuri nyt monipuolista ja neutraalisti analysoitua faktatietoa itänaapurista. Kevään 2014 tapahtumat osoittavat, kuinka tärkeää on kehittää suomalaista Venäjän politiikan tutkimusta asiantuntemuksen varaan, erillään päivänpolitiikan tunnekuohuista.
Sovjetologiasta kenttätutkimuksiin ja vertailuun
Historian tutkimuksen ohella nykyisen Venäjän politiikan tutkimuksen edeltäjäksi voidaan katsoa yhteiskuntatieteitä korvannut sovjetologia. Se kehittyi kylmän sodan maailmassa, jossa empiirinen Venäjä-tutkimus ei ollut mahdollista. Sovjetologia näki Neuvostoliiton tiukasti keskuksesta hallittuna järjestyksenä, jossa avoimen poliittisen kilpailun oli korvannut puolue-eliitin taistelu ja tukahdutettu yhteiskunnallinen elämä. Suppean lähdeaineiston takia tutkimus pyrki hahmottamaan ”rivien välistä” sitä, minne Neuvostoliitto yritti laajentaa vaikutusvaltaansa ja miten vahva se oli sisäisesti. Puolueen johtajien analysointi oli tärkeä painopistealue.
Sovjetologiaa on tunnetusti kritisoitu sen takia, että se ei kyennyt kertomaan etukäteen Neuvostoliiton hajoamisesta. Rajojen avauduttua 1990-luvulla yhteiskuntatieteellinen tutkimus löysi ”uuden” Venäjän. Paljastui, että maasta oli kehittynyt jo Neuvostoliiton aikana varsinainen verkostojen valtakunta. Epävirallisen ja virallisen Venäjän välisen suhteen analysoimisessa viimeiset 20 vuotta ovat olleet empiirisen tutkimuksen kulta-aikaa. Venäjä-tutkimuksesta on tullut osa kansainvälistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
Valtava äkkimurros johti 1990-luvulla yhteiskuntatieteilijöitä arvioimaan Venäjän muutosta kohti demokraattista markkinatalousjärjestelmää. Tutkimuksissa pyrittiin yhdistelemään teoreettisia ja empiirisiä tulokulmia. Tätä ns. transitiotutkimusta alettiin kuitenkin pian arvostella liian suoraviivaisesta uskosta länsimaalaistumiseen. Sen nähtiin ylikorostavan rakenteellisia muutoksia tai vaihtoehtoisesti uskovan liikaa itsenäiseen toimijuuteen venäläisessä ympäristössä. Useat politiikan tutkijat katsoivat, että vertailu läntisiin järjestelmiin oli naiivia, koska Venäjästä ei näyttänyt olevan nopeassa tahdissa tulossa läntistä liberaalidemokratiaa. Tämä ajattelu sai vahvistusta ajatuksesta, jonka mukaan Venäjä on erityislaatuinen maa.
Venäjä-tutkimuksen kenttä onkin 1990-luvun alun jälkeen kehittynyt varsin selkeisiin oppialarajaisiin sektoreihin, jotka eivät juuri keskustele keskenään. Erityisen suuri railo on empiirisiä töitä tekevien ja muiden tutkijoiden välillä. Venäjän politiikan tutkimuksen piirissä ei useinkaan tunneta paremmin tutkimusta, joka tarkastelee konkreettisten organisaatioiden sisäistä dynamiikkaa. Kenttätöihin jalkautuneista tutkijoista saattaa vaikuttaa, että osa politiikasta kirjoittavista ja sitä kommentoivista kollegoistakin ajattelee yhden miehen päättävän Venäjällä kaikesta ja jokaisen kunnanviraston apulaissihteerin toteuttavan tämän päiväkäskyjä riippumatta lainsäädännöstä ja organisaationsa omista päämääristä.
Tämän kevään keskustelu ”arvoista” ja niiden puolustamisesta on osoittanut, että vertailevaa tutkimusta olisi tarvittu paljon enemmän. Venäjän vertailua esimerkiksi läntisiin hallintomalleihin ja oikeuteen pidetään perusteettomasti mahdottomana. Vertailu ymmärretään kannanottona Venäjän yhteiskunnalliseen ja institutionaalisen kehitykseen, vaikka kyse on tavasta systematisoida ja konkretisoida tarkastelua. Vertaileva tutkimusta pitäisi olla paitsi enemmän myös laajemmin eri maihin ja niiden poliittisiin, hallinnollisiin, oikeudellisiin, sekä taloudellisiin järjestelmiin. Myös historiallinen perspektiivi olisi tärkeä säilyttää, sillä Venäjän organisaatioiden muutoksia ei voida arvioida, jos ei tiedetä sitäkään, minkälaisia ne olivat neuvostoaikana.
Onko Venäjällä politiikkaa?
Transitiotutkimuksen jälkeen on pohdittu muun muassa polkuriippuvuuden ja historiallisen painolastin merkitystä. Näiden on nähty tutkijapiireissä olevan vain osittainen selitys Venäjän kehitykselle. Pettymys Venäjän muutoksen hitauteen ja ristiriitaisuuteen on osaltaan johtanut ”kremnologiseen” puheeseen Vladimir Putinista, joka on läntisestä näkökulmasta Venäjän poliittisen muutoksen epäonnistumisen symboli. Hänen persoonallisuuden piirteikseen esitetyt ominaisuudet eli voimakas autoritaarisuus ja korruptoituneisuus siirretään usein kuvaamaan koko kansakunnan ja sen instituutioiden tilaa. Välillä näyttää jopa siltä, että tämä näkemys tiivistää läntisen Venäjän politiikan tutkimuksen annin maailmalle. Voidaankin kysyä, onko Venäjän politiikan tutkimus palaamassa takaisin sovjetologian aikaan. Ja jos on, niin missä määrin nykyinen arviomme Venäjästä riittää kattamaan tietomme Venäjän politiikasta.
Varsinainen Venäjän poliittisen elämän tutkimus on paitsi Suomessa myös kansainvälisesti vähäistä. Venäjän politiikan eri lohkoja, kuten vaikkapa talouspolitiikkaa tai turvallisuuspolitiikkaa tutkitaan runsaasti. Mutta varsinaista poliittista elämää ei. Vaikka Venäjällä ei ole voimakkaita oppositiopuolueita, voidaan kuitenkin olettaa, että siellä on poliittista kilpailua. Venäjän politiikan tutkimus tuntuu kuitenkin tällä hetkellä olevan usein sellaista, jota tehdään ”muiden töiden ohessa”, oman tutkimusteeman sivutuotteena. Tutkimustoiminnan systemaattisuus ja tutkijoiden perehtyneisyys Venäjän poliittiseen elämään ei useinkaan tällöin vastaa tiedontarpeitamme.
Sovjetologian paluu?
Merkittäviä alueita Venäjän arkielämästä jää vieläkin tutkimuksen ulkopuolelle. Muun muassa Venäjän hallintoa ja oikeutta, jotka näkyvät myös turvallisuuspolitiikassa, ei Venäjän politiikan tutkimuksen valtavirrassa käytännössä osata syvällisemmin arvioida. Niitä selitetään helposti Venäjän korruptiolla, diktatorisella keskushallinnolla tai silovik-Putinilla itsellään.
Viime aikojen julkisessa keskustelussa myös tutkijat hakevat Venäjän johtajan puheiden merkityksiä rivien välistä sen sijaan, että lukisivat riveillä olevaa tekstiä. Osa julkisesta keskustelusta on keväällä 2014 kaivannut Venäjältä vain tietoa Putinin hallinnon romahtamispäivämäärästä. Suuri yleisö ja osa päätöksentekijöistäkin kaipaisi kuitenkin edelleen – ja erityisesti nyt – monipuolista ja neutraalisti analysoitua faktatietoa. Yritykset haluavat ymmärtää sitä, minkälaiseen ympäristöön ovat pääomiaan ja ihmisiään lähettämässä. Kahdenvälinen yhteistyö EU:n jäsenmaiden ja Venäjän välillä jatkuu. Poliittisia yhteyksiä Venäjälle on hoidettava joka tilanteessa.
Venäjän politiikan tutkimusta tulee kehittää vain tutkimuksellisista, päivänpolitiikan tunnekuohuista erillisistä lähtökohdista ja integroida mukaan myös Venäjältä tulevia tutkijoita. Ennen kaikkea politiikan tutkimus kaipaa lisää systemaattista ja perehtynyttä tietoa itse Venäjän politiikasta. Vähäinen Venäjän poliittisen elämän ja instituutioiden tuntemus sekä halu korostaa Venäjän ja lännen arvopohjaisia eroja sen sijaan helposti voimistaa ”rivien välistä lukemista” ja akateemisen tutkimuksen muuttumista kasvavassa määrin politiikan osaksi.
Tausta-aineistoa
Gel´man, Vladimir (2012). Subversive institutions, informal governance, and contemporary Russian politics. Communist and Post-Communist Studies, 45 (3-4): 295–303.
Gel’man, Vladimir (2008). Out of the Frying Pan, into the Fire? Post-Soviet Regime Changes in Comparative Perspective, International Political Science Review, 29: 157-180.
Meyer-Sahling, Jan-Hinrik (2009). Varieties of legacies: a critical review of legacy explanations of public administration reform in East Central Europe, International Review of Administrative Science, 75: 509-528.
Artikkelikuva: Michal Jarmoluk / Pixabay
