Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.
Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.
Järkevä vaalipäätös?
Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.
Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.
Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.
Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.
Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.
Kuinka kävi?
Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?
Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.
Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.
Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.
Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.
Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.
Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.
Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.
Mikä puoluekuuluvuus?
Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.
Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.
Äänestettiinkö nyt vain omiamme?
Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.
Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.
On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.
Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.
Mitä aluevaaleista siis opimme?
Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.
Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.
Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.
Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.
Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.
