1700-luvun kirjeet Istanbulista ovat edelleen ajankohtaisia

Mary Wortley Montagu Jean-Étienne Liotardin maalauksessa noin vuodelta 1756.

Mary Wortley Montagun maailma näytti hyvin erilaiselta kuin nykypäivänä. Suomessa kärsittiin ankarasta nälänhädästä, Ranskan vallankumous oli vasta tuloillaan ja naisen alisteista asemaa suhteessa mieheen pidettiin luonnonlakina. Silti Wortley Montagun kirjeissä Osmanien valtakunnan aikaisesta Istanbulista on tuoretta ja radikaalia yhteiskuntakritiikkiä.

”En voi sille mitään, mutta jo Turkin mainitseminen saa minussa aikaan negatiivisia mielleyhtymiä”, nainen tunnusti. Olin hetkeä aikaisemmin aloittanut keskustelun kahvilan vieruspöydissä istuvien kanssa.

Naisen tunnustus ei yllättänyt minua. Oikeastaan naisen rehellisyys oli virkistävää: yleensä asiaa ei sanota noin suoraan. Nainen oli selvästi kriittinen ja älykäs ja ihmetteli itsekin primitiivistä reaktiotaan Turkkia kohtaan.

Turkki nostattaa vahvoja tunteita eurooppalaisessa mielessä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Turkki määrittelee eurooppalaisuutta niin perustavanlaatuisella tavalla, että meitä ei olisi olemassa ilman heitä. Puhuessamme Turkista puhumme myös itsestämme.

Ihmisryhmien ja kulttuurien väliset erot ovat lopulta pinnallisempia kuin kuvittelemme.

Turkin oletettu erilaisuus on niin läpitunkeva idea eurooppalaisessa ajattelussa, että sen vastainen ajattelu on erityisen puhuttelevaa. Vallitsevia ajattelumalleja haastavat kertomukset avaavat uusia maailmoja ja muistuttavat, että ihmisryhmien ja kulttuurien väliset erot ovat lopulta pinnallisempia kuin kuvittelemme. Ne elävät kielessä, eivät ihmisissä.

Kirjeitä 300 vuoden takaa

Juuri tästä syystä Mary Wortley Montagun (1689–1762) tarinat 1700-luvun Istanbulista ovat niin vangitsevia. Wortley Montagun katsetta ei sumenna viettimme hakea stereotypioitamme vahvistavia esimerkkejä vieraasta ympäristöstä. Hän ei myöskään lankea siihen, että hän pelkästään kääntäisi moraalisen asetelman ylösalaisin ja alistamisen sijaan ylistäisi turkkilaisia.

Wortley Montagu tarkastelee sen hetkistä asuinpaikkaansa terävällä uteliaisuudella, jota ohjaa ainutlaatuinen tapa aistia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Wortley Montagu ei ole tietenkään vapaa ennakko-oletuksista, jotka hän on omaksunut kotimaassaan Britanniassa.

Hän on myös varsin tietoinen yhteiskuntaluokkansa tuomasta etuoikeudesta. Wortley Montagun aatelinen tausta vaikuttaa varmasti osaltaan siihen, että hän pystyy suhtautumaan brittiläisiin ennakko-oletuksiin sarkastisesti.

Moni tuntee Mary Wortley Montagun siitä, että hän toi Osmanien valtakunnassa keksityn rokotuksen isorokkoa vastaan Eurooppaan 1700-luvulla. Hänen kirjeensä Istanbulista ovat nekin rokotetta: ne vastustavat eurooppalaista ajattelua riivaavia mielikuvia, jotka rajoittavat näkökykyämme.

Mary Wortley Montagu matkusti Istanbuliin vuonna 1716 suurlähettiläänä toimivan miehensä mukana. Hänen kirjeistään sieltä on painettu lukemattomia laitoksia eri kielillä. Life on the Golden Horn (Penguin Books, 2007) sisältää niiden parhaimmistoa.

Wortley Montagun kirjeet ovat hurmaavan itsekriittisiä – hurmaavan siksi, että niiden taustalla on hyvä, ei heikko itsetunto. Wortley Montagu tuntee hyvin itsensä ja kotimaansa.

Sarkastinen katse kohti Eurooppaa

Yksi tapa tuoda Turkki lähemmäs Britanniaa on yksinkertaisesti kuvailla sitä tutuilla vertauksilla. Hänen asuttamansa Pera on kuten Westminster Lontoossa: kaupunginosa Istanbulissa. Toisaalta nautinnollinen veneily Chelseassa ei ole mitään verrattuna souteluun Bosporilla, josta avautuu maailman kauneimpia maisemia.

Wortley Montagu kirjoittaa monissa kirjeissään siitä, miten eurooppalaiset matkailijat kuvailevat Turkkia ilman, että ovat todella tutustuneet maahan. Välillä hän joutuu oikomaan vääriä tietoja: turkkilaiset eivät tuhonneet kaupungin patsaiden ja kuvien kasvoja vallatessaan sen. Näin väittävät joko valehtelevat tai eivät ole käyneet Istanbulissa.

Yhdessä vastauskirjeessään Wortley Montagu kirjoittaa: ”Kirjeesi oli alusta loppuun täynnä virheitä. Huomaan että olet saanu ideasi Turkista arvon kirjailija Dumontilta, joka on samaan aikaan tietämätön ja itsevarma.”

Wortley Montagu jatkaa kritisoimalla sarkastisesti mieskirjailijoita, jotka ”eivät ikinä unohda kertoa naisista, joita eivät ole ikinä nähneet, puhuvat älykkäästi viisaista miehistä, joiden seuraan heitä ei ikinä kelpuutettaisi ja kuvailevat moskeijoita, joiden sisään eivät uskalla edes kurkistaa”.

Wortley Montagu haastaa mielikuvan hunnusta alistamisen välineenä.

Eurooppalainen mies kuvittelee, että turkkilaiset naiset elävät surkeissa ja alistetuissa oloissa, Wortley Montagu kirjoittaa ja jatkaa, että turkkilaiset naiset ovat varmasti vapaampia kuin ketkään muut naiset maailmassa. He ovat ainoita naisia, jotka voivat elää täysin nautinnollista elämää ilman huolia.

On hämmästyttävää, miten samanlaisina mielikuvamme musliminaisista ovat pysyneet kolmen sadan vuoden aikana. Länsimaalaiset ovat edelleen pelastamassa musliminaisia hunnulta ja muslimimiehiltä. Wortley Montagu haastaa mielikuvan hunnusta alistamisen välineenä: se antaa hänelle täydellisen vapauden toteuttaa haluamiaan asioita.

Eurooppalainen tekopyhyys

Wortley Montagu ei salaa halveksuntaansa joitain turkkilaisia arvoja kohtaan. Hänen kuvansa Turkista ei ole kiiltokuvamainen ylistyspuhe. Hän kertoo, miten naisen arvo mitataan yksinomaan hänen kyvyssään tuottaa jälkeläisiä.

Tämä on hänestä yllättävää, koska kristityissä maissa naisen elinikäinen siveyslupaus edustaa korkeaa moraalia. Se on myös surullista, koska lapsettomuus tai vanheneminen yhteiskunnassa, jossa naisen arvo lasketaan pelkästään lisääntymiskyvyn perusteella, johtaa epätoivoisiin pyrkimyksiin salata todellinen ikä, masennukseen ja jopa itsemurhiin.

Wortley Montagu kertoo myös kyseenalaisesta paikallisesta perinteestä jättää henkirikokset tutkimatta. Uhrin omaisilla on oikeus kostaa tekijälle, mutta virallista tutkintaa ei järjestetä.

Heti perään Wortley Montagu kuitenkin kirjoittaa: ”Voisi kuvitella, että tällainen hallinnollinen epäkohta johtaisi toistuviin tragedioihin. Ne ovat kuitenkin todella harvinaisia. Jo tämä osoittaa, että ihmiset eivät ole luonnostaan julmia. [Turkkilaiset] eivät ansaitse sitä barbaarista kuvaa, jonka me heistä annamme.”

Toisaalta jo siihen aikaan varsin kyseenalainen valehtelijoiden polttomerkitseminen on hänestä oikeudenmukainen rangaistusmuoto, jonka toimeenpanolla Britanniassa Wortley Montagu suorastaan herkuttelee: ”Kuinka monta valkoista otsaa näkisimme merkittynä? Kuinka monta hienoa herrasmiestä olisi pakotettu käyttämään peruukkejaan kulmakarvojensa tasolla, jos laki olisi käytössä myös meillä?”

Wortley Montagu näkee myös orjuuden tuomitsemisen tekopyhänä, koska hänen mukaansa turkkilaiset kohtelevat orjiaan paremmin kuin eurooppalaiset palvelijoitaan. ”On totta, etteivät orjat täällä saa palkkaa, mutta turkkilaiset antavat orjilleen joka vuosi vaatteita, joiden arvo on suurempi kuin eurooppalaisten palvelijoiden vuosipalkka.”

Wortley Montagun  mukaan eurooppalaiset kritisoivat sitä, että miehet ostavat naisia Turkissa, vaikka naisia ”myydään ja ostetaan yhtä julkisesti ja vielä pahamaineisemmin kaikissa meidän hienoissa, kristityissä kaupungeissamme”. Hän viittaa prostituutioon, joka on edelleen laillista monessa Euroopan maassa.

Kirjeiden pyrkimyksenä on paljastaa eurooppalaisen katseen tekopyhyys.

Kirjeiden pyrkimyksenä on paljastaa eurooppalaisen katseen tekopyhyys, joka estää meitä näkemästä omien perinteidemme ja tapojemme monitulkintaisuutta. Ne ovat yksinomaan hyviä ja moraalisia, koska ne ovat omia ja tuttuja. Tässä mielessä Wortley Montagu kuuluu länsimaisen ajattelun ironiseen perinteeseen, joka kyseenalaistaa meidän moraalisen ja poliittisen ylivoimaisuutemme.

Edelleen radikaalia ja tuoretta

Wortley Montagu haastaa valistuksen ihanteen ja pohtii, tuottaako pyrkimys rationaalisuuteen ja tietoon hyvää elämää. Musiikki, puutarhat, viini ja aistikas syöminen johtavat parempaan elämään kuin terveyttä ja aikaa vievä ahertaminen tieteen parissa. Wortley Montagu oli hedonistinen esteetikko, jolle Isaac Newton edusti ilotonta ihmistyyppiä, joka valitsee kärsimyksen nautinnon sijaan.

Palattuaan matkaltaan Englantiin Wortley Montagu kirjoittaa Doverin satamakaupungista:

”Uskon, että rehellinen englantilainen mies on minua onnellisempi uskoessaan, että kreikkalaiset viinit ovat vähemmän maukkaita kuin olut, afrikkalaiset hedelmät vähemmän herkullisia kuin englantilaiset omenat, Italian laululintu pahempaa kuin pihviliha ja että, lyhyesti sanottuna, maailmasta ei löydy yhtä suurta nautintoa kuin vanhassa Englannissa.”

Wortley Montagun sarkastinen ja itsekriittinen katse ei rajoittunut Istanbuliin vaan matkusti hänen mukanaan takaisin Englantiin. Wortley Montagun katse oli niin harvinainen, että se tuntuu radikaalilta, tuoreelta ja osuvalta vielä vuonna 2016.

Hän olisi ollut kotonaan ullanlinnalaisessa kahvilassa ja todennut ymmärtäväisesti vieruspöydän naiselle, että puolellisuus on meihin sisäänrakennettu. Oman yhteiskuntamme on näytettävä ylivertaiselta muihin nähden, koska muuten emme asettuisi aloillemme rakentamaan omaa maatamme vaan lähtisimme paremman elämän perään.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*