Ahvenanmaan demilitarisoidun aseman purkaminen mullistaisi koko suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Kysymystä Ahvenanmaasta ei voi käsitellä pelkästään puolustuspolitiikan näkökulmasta, koska siihen liittyy erottamattomasti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan jatkuvuus ja identiteetti.
Ahvenanmaan demilitarisoinnissa ja neutralisoinnissa on kysymys ennen kaikkea kansainvälisestä politiikasta. Järjestely on katsottu kansainvälisen turvallisuuden kannalta hyödylliseksi, ja se on vahvistettu usealla kansainvälisen oikeuden sopimuksella.
Alueen demilitarisointi on suurvaltapolitiikan peruja. Krimin sodan päätteeksi vuonna 1856 Venäjä, Britannia ja Ranska tekivät sopimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Ahvenanmaa oli Suomen tavoin tuolloin osa Venäjää, joka suostui järjestelyyn Ranskan ja Britannian painostuksesta.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä kuitenkin linnoitti Ahvenanmaan, ja myös saksalaisia sotajoukkoja oli alueella. Lisäksi Ruotsi toi alueelle joukkojaan turvatakseen sisällissodan aiheuttamaa levotonta tilannetta vuonna 1918. Suomi taas piti saarella sotilaita tilanteen rauhoittamiseksi vuoden 1921 Kansainliiton sopimukseen saakka.
Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 ahvenanmaalaiset olisivat halunneet liittyä Ruotsiin. Suomi ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan saarista, joten Kansainliitto kutsuttiin apuun ratkaisemaan tilanne.
Kansainliiton päätöksellä Ahvenanmaalle taattiin itsehallinto sekä demilitarisoitu ja neutralisoitu asema.
Kansainliiton päätöksellä Ahvenanmaa jäi osaksi Suomea, mutta sille taattiin itsehallinto sekä demilitarisoitu ja neutralisoitu asema. Sopimuksen allekirjoittajavaltioita ovat Suomen ja Ruotsin lisäksi Itämeren rantavaltiot Viro, Latvia, Puola, Saksa, Tanska ja silloiset Euroopan suurvallat Britannia, Ranska ja Italia.
Neuvosto-Venäjää ei tuolloin ollut tunnustettu eikä hyväksytty Kansainliiton jäseneksi, joten se ei ole sopimuksen osapuoli.
Kansainliiton sopimuksessa Ahvenanmaan asema määritellään tarkasti. Alueen demilitarisointi tarkoittaa, että rauhan aikana alueella ei saa olla pysyvästi sotilaskalustoa tai sotilaita. Suomella on kuitenkin oikeus pitää väliaikaisesti sotalaivoja alueella sekä turvata aluetta poikkeustiloissa.
Ahvenanmaa myös neutralisoitiin, eli aluetta ei saa sodan aikana käyttää suoraan tai välillisesti mihinkään sotilaallisiin tarkoituksiin. Suomella on kuitenkin velvollisuus puolustaa aluetta sotilaallisesti.
Suomella on myös oikeus turvata neutralisoitu asema muun muassa miinoittamalla merialue ja pyytämällä apua muilta vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioilta.
Sopimus Neuvostoliiton kanssa
Sekä talvi- että jatkosodan aikana Suomi miinoitti Ahvenanmaan vesialueen. Suomi myös linnoitti Ahvenanmaan, mistä ilmoitettiin Kansainliitolle ja vuoden 1921 sopimuksen osapuolille.
Vaikka linnoittamista ja saksalaisten sota-alusten läsnäoloa voidaan pitää sopimuksien vastaisina, huomautuksia ei sopimuksen osapuolilta tullut. Alueella ei toisaalta esiintynyt juurikaan sotatoimia.
Ahvenanmaan demilitarisoitu ja neutralisoitu asema on vahvistettu useissa sopimuksissa.
Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa sopimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Sopimuksessa ei kuitenkaan mainittu neutralisointia.
Voidaan kuitenkin ajatella, että neutralisointi on osa kansainvälistä tapaoikeutta, jolloin se sitoo myös Venäjää. Sopimuksessa myös perustettiin Neuvostoliitolle Ahvenanmaan-konsulaatti, jonka tehtävänä on valvoa demilitarisointisäännösten noudattamista.
Toisen maailmansodan jälkeen demilitarisointi vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa. Tämän jälkeen Ahvenanmaalla ei ole ollut sotilaallista toimintaa.
Tämänkin jälkeen Ahvenanmaan demilitarisoitu ja neutralisoitu asema on vahvistettu useissa sopimuksissa. Suomi muun muassa uudisti Neuvostoliiton kanssa tehdyn vuoden 1940 sopimuksen Venäjän kanssa vuonna 1992.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen sotilaallisilta tahoilta Suomessa tuli esityksiä lopettaa Ahvenanmaan demilitarisoitu asema, mutta näkemys ei saanut poliittista tukea. Vastaavia avauksia on tullut aika ajoin tämän jälkeenkin.
Ahvenanmaan asema Euroopan unionissa
Euroopan unioniin liittymisen yhteydessä Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellinen asema vahvistettiin liittymisasiakirjan 2. lisäpöytäkirjassa. Lissabonin sopimuksessa vuonna 2007 todettiin pöytäkirjan pysyvän voimassa, ja Suomen edustusto antoi yksipuolisen lausunnon demilitarisoinnin ja neutralisoinnin pysyvyydestä.
Ahvenanmaan asema on siis tunnustettu myös Euroopan unionissa.
2000-luvulla Euroopan unioni on tiivistänyt puolustus- ja turvallisuusyhteistyötään muun muassa Euroopan puolustusviraston ja avunantolausekkeen myötä. Se ei ole heikentänyt Ahvenanmaan asemaa.
Kansainvälisen aseman maininta sopimuksissa on päinvastoin vahvistanut, että unionin maan tunnustavat Ahvenanmaan aseman. Se ei siis ole uhattuna myöskään EU:n syvenevässä puolustusyhteistyössä.
Ahvenanmaan asema ei ole estänyt Suomen kansainvälistä puolustusyhteistyötä.
Suomi on pyrkinyt vahvistamaan turvallisuuttaan erityisesti ylikansallisilla järjestelyillä ja sopimuksilla. Erityisesti nykyinen hallitus on ollut mukana ajamassa EU:n tiiviimpää turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa sekä yhteistyötä Naton kanssa. Ahvenanmaan asema ei ole estänyt Suomen kansainvälistä puolustusyhteistyötä.
Unionin avunantolauseke antaa Suomelle mahdollisuuden pyytää Ahvenanmaata koskevaa kansainvälistä apua myös muiden kuin vuoden 1921 sopimuksen ja YK:n peruskirjan 51 artiklan nojalla.
Demilitarisointi ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka
Ahvenanmaata käsitellään usein Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan yhteydessä. Vaikka viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneissä turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa ei ole aina mainittu Ahvenanmaata, keskusteluissa se on tullut joka kerta esille. Hallitus on vakuuttanut selontekojen yhteydessä pitävänsä kiinni Ahvenanmaan asemasta.
Jos Ahvenanmaata ei ole mainittu selonteoissa, poliitikot ovat helposti joutuneet selittelemään asiaa ahvenanmaalaisille. Luonnollinen selitys on ollut, että muutoksia asemaan ei ole tulossa, joten asiaa ei tarvitse erikseen mainita.
Kuitenkin vuodesta 2009 lähtien selonteoissa, myös kesäkuussa 2016 julkaistussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa, on korostettu Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellista asemaa ja sitä, että asema ei estä Suomen kansainvälistä puolustusyhteistyötä.
On pidetty tärkeänä mainita, että asema ei vähennä Suomen liikkumavaraa puolustusyhteistyössä. Vaikuttaakin siltä, että Suomen EU-jäsenyyden aikana turvallisuus- ja puolustuspolitiikan keskiössä on nimenomaan ollut liikkumavara.
Suomen ulkopolitiikan linjoilla näyttää olleen lähinnä välineellinen arvo eri kansainvälispoliittisissa tilanteissa.
Suomi luopui kylmän sodan aikaisesta puolueettomuuspolitiikastaan ennen unioniin liittymistä ja on sittemmin määritellyt myös sotilaallisen liittoutumattomuuden uudestaan sotilasliittoon kuulumattomuudeksi.
Suomen ulkopolitiikan linjoilla näyttää olleen lähinnä välineellinen arvo eri kansainvälispoliittisissa tilanteissa. Kylmän sodan aikana Suomelle oli hyödyllistä nojautua puolueettomuuspolitiikkaan, joka mahdollisti paitsi konfliktien välttämisen, myös liittymisen kansainvälisiin järjestöihin.
Euroopan unionin jäsenenä taas ei ole katsottu järkeväksi jäädä yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulkopuolelle vaan varmistaa, että Suomi ei linjanmäärittelyllään estä EU-yhteistyötä.
Demilitarisointi on kuitenkin enemmän kuin poliittisen johdon tekemä termivalinta.
Demilitarisointi on kuitenkin enemmän kuin poliittisen johdon tekemä termivalinta. Suomi esiintyy kansainvälisen oikeuden puolestapuhujana, ja demilitarisoinninkin voidaan katsoa kuuluvan Suomen ulkopoliittiseen identiteettiin, jossa sopimuksista pidetään kiinni.
Kuten kesäkuussa julkaistussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa todetaan, ”Suomen turvallisuuden ja hyvinvoinnin kannalta tavoiteltavaa on turvallinen ja vakaa kansainvälinen toimintaympäristö, jossa valtioiden, yritysten ja ihmisten toimintaa sääntelevät kansainvälinen oikeus ja sille rakentuvat yhteisesti sovitut säännöt, oikeudet ja velvollisuudet”.
Kansainvälisen oikeuden siis katsotaan lisäävän Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia.
Ulkopolitiikan jatkuvuus
Myös jatkuvuus on ollut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tärkeä periaate. Kun Suomen ulkopoliittista linjaa kuvaavat käsitteet ovat muuttuneet, hallitukset ovat pyrkineet vakuuttamaan, että ulkopolitiikan linja pysyy silti samana.
Ennen EU-jäsenyyttä katsottiin, että puolueettomuuden ydin on sotilaallisessa liittoutumisessa ja itsenäisessä puolustuksessa. EU-jäsenyyden vastustajat taas väittivät, että Suomi ei voi sanoa olevansa sotilaallisesti liittoutumaton unionin jäsenenä.
Suomi voi kuitenkin olla nykylinjauksen mukaan sotilasliittoon kuulumaton niin kauan kuin EU:ta ei määritellä sotilasliitoksi.
Käsitemuutosten yhteydessä vakuutettiin, että kyseessä ei ole olennainen ulkopolitiikan muutos. Tämä näkyy myös siinä, että vanhojen käsitteiden käyttöön ei juuri puututa.
Vanhentuneita käsitteitä käyttävä voi väittää muutoksen olevan vain semantiikkaa tai muuten kansalaisille merkityksetöntä. Uudet käsitteet ovat kuitenkin antaneet Suomelle enemmän liikkumavaraa samalla kun vanhasta linjasta ei ole kuitenkaan tarvinnut kokonaan luopua. Tällä on ainakin näennäisesti turvattu myös ulkopolitiikan jatkuvuus.
Ahvenanmaan demilitarisointi on ehkäpä kaikkein jatkuvin osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.
Ahvenanmaan demilitarisointi on ehkäpä kaikkein jatkuvin osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Se on vanhempi kuin Suomen itsenäisyys, eikä samanlainen käsitteillä pelaaminen ole mahdollista.
Toki sopimuksia on tulkittu uudestaan. Suomi on esimerkiksi tulkinnut vuoden 1921 sopimusta niin, että kukin vieras valta voi Suomen luvalla pitää yhtä sota-alustaan kerrallaan demilitarisoidulla alueella. Kyseinen tulkinta liittyi Tall Ships’ Races -kilpailun järjestämiseen, eivätkä sopimusosapuolet vastustaneet tulkintaa.
Ahvenanmaa-kysymyksessä heijastuu myös Suomen asema kansainvälisten konfliktien ratkaisijana. Ahvenanmaata käytetään usein esimerkkinä onnistuneesta alueellisen riidan ratkaisusta. Tapausta hyödynnetään niin valtion kuin järjestöjenkin konfliktinratkaisutyössä, sillä Ahvenanmaan-ratkaisussa otettiin ainutlaatuisella tavalla huomioon sekä itsehallinto, vähemmistöoikeudet että demilitarisointi.
Ahvenanmaan-ratkaisussa otettiin ainutlaatuisella tavalla huomioon sekä itsehallinto, vähemmistöoikeudet että demilitarisointi.
Demilitarisoinnin voidaan katsoa olevan monella tapaa tärkeä osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sen jatkuvuutta ja pragmaattisuutta sekä ulkopoliittista identiteettiä kansainvälisen oikeuden puolustajana.
Siksi Ahvenanmaata ei voi tarkastella pelkästään puolustuspoliittiselta kannalta – se on osa koko ulko- ja turvallisuuspoliittista kokonaisuutta.
Saila Heinikoski on tutkija Ahvenanmaan demilitarisointi militarisoituvassa maailmassa –projektissa.
