Geoekonomian paluu

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan analyyseissa on alettu puhua yhä enemmän geoekonomiasta, jossa taloudellista vuorovaikutusta tutkitaan strategian näkökulmasta. Geoekonomia ei ole ikuisia totuuksia tai haukkamaista turvallistamista, kuten käsitteen kriitikot antavat ymmärtää.

Valtiot huomioivat talouspolitiikassaan entistä enemmän turvallisuus- ja ulkopoliittiset näkökulmat. 1990-luvun maailmanpolitiikan yksinapaisesta hetkestä, vapaakaupan sekä talousliberalismin eetoksesta on siirrytty uuteen aikakauteen.

Kiinnostus strategisen ja kaupallisen päätöksenteon yhdistämiseen on nousussa, ja geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle. Vuonna 2016 julkaistut kirjat War by Other Means: Geoeconomics and Statecraft sekä Connectivity Wars: Why migration, finance and trade are the geoeconomic battlegrounds of the future nostivat osaltaan keskustelua Atlantin molemmin puolin.

Ensimmäisen mukaan ”geoekonomia palaa suosituimmaksi geopoliittisen kamppailun muodoksi eräille maailman voimakkaimmille maille ja muokkaa maailman tärkeimpiä strategisia haasteita”. Professori Bernek Agnes puolestaan totesi äskettäin, että ”tämän vuosisadan geopoliittiset suurstrategiat toteutetaan pääosin taloudellisin keinoin”.

Geoekonomian käsite on palannut näkyvästi politiikan kommentaattoreiden ja ajatuspajojen agendalle.

Useat johtavat tutkimuslaitokset sekä ajatuspajat, kuten Council of Foreign Relations, the International Institute for Strategic Studies, the European Council of Foreign Relations, the World Economic Forum ja Chatham House, ovat ottaneet geoekonomian osaksi työohjelmaansa.

Viimeaikaisessa kotimaisessa keskustelussa geoekonomian käsitteistöä on nähty muun muassa Ulkopoliittisen instituutin laajalti keskustellussa Venäjä-raportissa, Helsingin Sanomissa sekä monissa muissa poliittisissa analyyseissa.

Kiinnostuksen taustalla on useita tekijöitä, kuten maailmanjärjestyksen moninapaisuus, Kiinan nousu ja sitä seurannut globaalitaloudellisten voimasuhteiden muutos sekä valtiokapitalistisen kehitysmallin leviäminen, finanssikriisi ja säätelemättömän rahoitusmarkkinajärjestelmän nöyryytys vuodesta 2008 lähtien.

Taustalla on myös Venäjän revisionismin takaisin tuoma geopoliittinen kieli etupiireineen ja imperiumeineen sekä mega-alueelliset kauppaneuvottelut, kuten TTIP sekä TPP, jotka koetaan geostrategisina, maanosien tulevia voimasuhteita muovaavina.

Kaikesta ulkopoliittisesta kiinnostuksesta huolimatta akateeminen tutkimus on lähtenyt varsin hitaasti tutkimaan geoekonomian teoreettisia perusteita. Kansainvälisten suhteiden realistisen, erityisesti neorealistisen, tutkimussuunnan pääpaino on yhä perinteisessä sotilaallisessa voimapolitiikassa.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin.

Samaa voi sanoa strategian ja turvallisuuden tutkimuksesta. Konstruktivistisempi kansainvälisten suhteiden tutkimus ja maantiede, ja erityisesti näiden rajalla toimiva kriittinen geopolitiikka, ovat puolestaan pyrkineet torjumaan geoekonomista analyysia.

Monille alan tutkijoille geoekonomia viittaa kapeasti tulkittuun realismiin, jota leimaavat haukkamaisen aggressiivinen ideologia tai ”ikuiset totuudet” valtioiden konfliktihakuisesta käyttäytymisestä.

Geoekonomisia analyyseja esittäviä tutkijoita on myös usein kritisoitu ”turvallistajiksi”, joiden kirjoitukset saavat aikaan lisääntyviä jännitteitä reaalipolitiikassa. Tällaisia näkemyksiä kuultiin myös Suomessa esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin yhteydessä.

Tämä essee esittelee lyhyesti strategisen geoekonomian lähtökohdat, erityisesti Edward Luttwakin geoekonomia-konseptin lanseeranneen esseen. Tämän jälkeen analysoin kahta geoekonomian kritiikkiä: geoekonomiaa yksinkertaistettuna neorealismina sekä geoekonomia turvallistavana, itseään toteuttavana projektina.

Lopuksi esitän, että päivitetty ja jalostettu geoekonominen tutkimus voisi olla kiinnostava väline moninapaisen, keskinäisriippuvaisen maailman ja strategisen käyttäytymisen ymmärtämiseen.

Luttwak: Geoekonomia on strategista taloudellisen vallan käyttöä

Geoekonomia toimii strategian logiikan mukaan – tämä oli Luttwakin The National Interest -lehdessä vuonna 1990 julkaistun esseen otsikkotasoinen viesti. Luttwak ei sittemmin pysynyt akateemisen tutkimuksen parissa, vaan rakensi itselleen varsin värikkään uran monialaisena konsulttina.

Luttwak on vuosien saatossa julkaissut provokatiivisia kolumneja ja haastatteluja, kenties lisätäkseen näkyvyyttään markkinoilla ja rakentaakseen brändiään räväkkänä ajattelijana. Zbigniew Brzezinski totesi äskettäin pitävänsä Luttwakia ”vahvana intellektuellina, joka tosin on taipuvainen kategorisiin arvioihin, ja jonka syvälle ulottuvat näkemykset kärsivät joskus halusta shokeerata kuulijoita”.

Kyseisessä vuoden 1990 esseessä ei kuitenkaan ole mitään sensaatiomaista. Ytimekäs ja selkeä kirjoitus tarjoaa maltillisen argumentin taloudellisesta vallankäytöstä ja sen merkityksen suhteellisesta noususta.

Luttwak kritisoi  optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Esseen agenda on melko selvä alusta alkaen. Luttwak kritisoi kylmän sodan jälkeistä optimismia, jossa ”konfliktin logiikan” paikalle on asetettu ”uusi globaali keskinäisriippuvuus ja sen hyödylliset seuraamukset”.

Liberaali keskinäisriippuvuus, jossa lisääntyvä kaupankäynti ja yhteydet luovat uuden turvallisuusympäristön, on ollut suosittu näkökulma erityisesti Euroopassa 1990- ja 2000-luvuilla. Erityisesti on toivottu, että molempia osapuolia hyödyttävä maakaasukauppa voisi sitoa Venäjän ja EU:n rauhanomaiseen, kaupalliseen yhteistyöhön Pax Mercatorian hengessä.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kirjoitti vielä 2013 lopulla innokkaasti siitä, miten ”keskinäisen riippuvuuden todellisuus voimistuu koko ajan” ja kuinka esimerkiksi ”Euroopan riippuvuus Venäjän kaasusta ja Venäjän riippuvuus Euroopan unionin markkinoista ja liikenneyhteyksistä Itämeren yli ovat kaikki tekijöitä, joiden edellyttämä yhteistyö on uuden Euroopan perusta.”

Geoekonomia siis haastaa liberaalin keskinäisriippuvuuden korostamalla strategisia intressejä – nollasummapeli-intressejä, jotka eivät toimi kaupallisella logiikalla – valtioiden välisissä taloussuhteissa.

Ekonomisti Raymond Vernon on antanut ymmärtää, että geoekonomia-käsitteen keksimisen perimmäinen tarkoitus on löytää töitä Washingtonin työttömille geopolitiikan tutkijoille kylmän sodan jälkeen. Politiikan tutkijan Samuel Huntingtonin vastauksen mukaan ekonomistit ovat marginaalissa, koska he ovat ”sokeita sille, että taloudellinen toiminta on vallan lähde siinä missä hyvinvoinninkin”.

Jo tämä 1990-luvun alun keskustelu ounasteli sitä, miten laajoja ristiriitoja geoekonomian käsitteeseen liittyy ja miten nämä ristiriidat ulottuvat akateemisia keskusteluja pidemmälle.

Strategian näkökulma oli Luttwakille olennainen. Hän korosti valtioiden välistä suhteellista kilpailua, nollasummapelin mahdollisuutta sekä pitkän aikavälin merkitystä.

Periaatteessa strategia, tai usein ”suurstrategia”, yhtenäistää ulkopolitiikan tavoitteita. Usein mainittu suuren luokan geoekonominen esimerkki löytyy kylmän sodan alkuvaiheilta. Silloin taloudelliset instrumentit ja taloussuhteet olivat avainasemassa Yhdysvaltojen suurstrategiassa eli Neuvostoliiton vaikutusvallan patoamisessa.

Mikä on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa?

Mikä sitten on geo-etuliitteen merkitys geoekonomiassa? Akateeminen geopolitiikan tutkimus on jakautunut hieman eri painotuksin maantieteen ja kansainvälisten suhteiden kesken.

Maantieteessä ”klassinen geopolitiikka” tutkii maantieteellisten, pysyvien olosuhteiden vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Kansainvälisten suhteiden realistisessa perinteessä geopolitiikan ydin puolestaan on kansainvälisten voimasuhteiden tutkiminen tietyllä maantieteellisellä alueella.

Myös populaarimmassa ulkopoliittisessa keskustelussa termi geopolitiikka viittaa maiden voimapolitiikkaan, valtapyrkimyksiin alueiden tai kauppavirtojen suhteen, eikä siis maantieteellisten olosuhteiden poliittisiin vaikutuksiin.

Luttwakin näkemys geoekonomiasta kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Toiset tutkijat ovat myöhemmin laajentaneet käsitettä yleisen talousmaantieteen suuntaan.

Maailmanpolitiikka ja globaali strateginen kartasto ovat muuttuneet täysin sitten Luttwakin esseen päivien. Ajankohtaiset haasteet ovat toisenlaisia kuin 25 vuotta sitten – ja esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin taloudellinen kilpailu ei ole haasteista päällimmäinen.

Argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on huomattavan ajankohtainen.

Kuitenkin esseen perimmäinen argumentti taloussuhteista ja strategian logiikasta on monien analyysien mukaan huomattavan ajankohtainen. Tällä hetkellä sitä voi soveltaa esimerkiksi maailmanjärjestyksen moninapaisuuteen, Kiinan globaalin vaikutusvallan kasvuun ja Venäjän esittämään revisionistiseen haasteeseen omalla lähialueellaan Euroopassa.

Geoekonomia ja kriittisten tulkintojen ongelmakohdat

Akateeminen epäluulo ja kriittinen suhtautuminen geoekonomiaan oli odotettavaa ja osin perusteltua. Konseptin alkuperä osoittaa Luttwakiin, tunnettuun amerikkalaiseen sotastrategian asiantuntijaan, ”Marylandin Machiavelliin”.

Tietty määrä analyyttista epäluuloa on syytäkin pitää mukana, sillä uusilla käsitteillä voidaan ohjata keskustelua, alustaa poliittista agendaa ja luoda ehtoja poliittiselle tai institutionaaliselle toiminnalle.

Keksitty, kuviteltu, representoitu

Akateemisen geoekonomia-keskustelun taustalla on se suuren mittaluokan muutos, joka on tunnistettavissa useimpien yhteiskuntatieteiden teorioissa. Tutkijoiden katse on siirtynyt ”itse asiasta” siihen, miten asia esitetään toimijoiden tai tutkijoiden puheissa ja kirjoituksissa.

Varhaisesta 1980-luvusta lähtien tutkijat ovat keskittyneet ”kuviteltuihin yhteisöihin” nationalismin sijaan, ja viimeistään Eric Hobsbawmin ansiosta historian tutkijoiden kiinnostuksen kohde on ollut yhä useammin ”tradition keksiminen” kuin itse traditio.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala näille konstruktivistisille näkökulmille. Useat maailman valtiot ovat melko äskettäin ”keksittyjä”. Sama pätee globaalin hallinnan instituutioihin sekä kansainvälisiin organisaatioihin.

Kansainväliset suhteet ja poliittinen maantiede ovat olleet hedelmällinen soveltava ala konstruktivistisille näkökulmille.

Kansainvälisten suhteiden kentällä konstruktivismi siirtyi valtavirtaiseksi 1990-luvulla viimeistään Alexander Wendtin palkitun teoksen Social Theory of International Politics suosion myötä.

Vaikka esimerkiksi valtavirran sosiologiassa vahva konstruktivistinen positio on nykyisin käymässä harvinaiseksi, monenkirjava konstruktivismi hallitsee kansainvälisten suhteiden suurimpien konferenssien esityksiä, ja poliittisen maantieteen puolella se on lähes ainoa käytetty suuntaus.

Sovellettu konstruktivismi on tuottanut merkittäviä tuloksia. Tutkijat ovat korostaneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvia uskomuksia, joita ei voi typistää yksilöihin, sekä sosiaalisten ”faktojen” muuttumisen ymmärtämistä.

Konstruktivismi on myös rikastanut tieteellistä väittelyä kausaliteetista ja selittävistä tekijöistä. Tyypillisesti suuntaus on korostanut skeptisyyttä laajoja totuuksia kohtaan ja keskittynyt sen sijaan tuottamaan ja arvioimaan niin sanottuja pienen t:n totuuksia ja argumentteja, jotka ovat luonteeltaan osittaisia ja riippuvaisia.

Kun konstruktivistiseen lähestymistapaan liitetään kriittinen yhteiskuntateoria, yleisimmin Michel Foucault’n ajattelun pitkä varjo, saadaan tutkimukselle myös avoimen poliittinen pohjavire. Kriittinen geopolitiikka esimerkiksi pyrkii ”paljastamaan geopoliittisen tiedon piilotetun politiikan”, toteaa Gearóid Ó Tuathail.

Suuntauksen tutkijat ”eivät oleta, että geopoliittinen diskurssi on totuuden kieltä, vaan ymmärtävät, että se on diskurssi, joka pyrkii pystyttämään omat totuutensa”. Colin Flintin mukaan kriittinen geopolitiikka edistää ”maailman tapahtumien tulkintaa, joka vastustaa dominoivia hallitusten ja median representaatioita”. Toisaalta se kannustaa ”anti-geopolitiikkaa”, jossa kansalaiset tai kansalaisjärjestöt vastustavat kontrollia ja luokittelua, jota valtiot ja instituutiot heihin kohdistavat.

Kriittisen geopolitiikan artikkelit ja kirjat analysoivat sitä, miten toimija, usein länsi tai länsimainen tutkija, esittää erilaisia vääristäviä tulkintoja maailmanpolitiikan tapahtumista. Analyysit käyttävät kulttuurintutkimuksesta tuttua ladattua kieltä.

Narratiivi kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Narratiivi läntisen hegemonian vallankäytöstä tai länsimaisen tutkijan vääristävästä tulkintatavasta kuvataan tyypillisesti keksimisenä, kuvitteluna, representaationa, turvallistamisena ja toiseuttamisena.

Esimerkiksi Derek Gregory toteaa, että ”kolonialistinen nykypäivä tuotetaan paitsi geopolitiikalla ja geoekonomialla, myös maallisilla kulttuurisilla käytännöillä, jossa muut ihmiset merkitään ’toisiksi’”. John Morrisseyn mukaan ”geoekonomista turvallistamista […] on tukenut jatkuva ja voimakas orientalismi”.

Tutkijoiden lähtökohta on, että geoekonominen analyysi – sekä realistinen kansainvälisten suhteiden tutkimus yleisesti – on poliittista sanan kapeassa merkityksessä. Se pyrkii tuottamaan vääristävää tietoa, joka palvelee läntisten vallanpitäjien intressejä.

Maantieteilijä Matthew Sparke on ollut johtava geoekonomian kriitikko. Hänen paljon siteeratuissa analyyseissaan geoekonomia ei ole valtioiden taloudellisia keinoja hyödyntävä strategia, vaan geostrateginen diskurssi.

Siinä ”geoekonominen toivo” mahdollistaa kuvitteellisen ”laajenevan taloudellisen tasapäisyyden”, odottaa ”kapitalistista sisään sulkemista” ja fantasioi ”yhteyksistä ja vauhdista” ja ”globaalista integraatiosta”.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos.

Kriittisten konstruktivistien ja Luttwakin välillä vallitsee kummallinen katkos. Sparke tulkitsee geoekonomian tarkoittavan globaalin, vapaan kapitalismin 1990-lukulaisia päiväunelmia, kun taas Luttwakille geoekonomia oli kielteinen ilmiö.

Luttwakille geoekonomia tarkoitti valtioiden puuttumista markkinoiden toimintaan, strategista käyttäytymistä ja protektionistista politiikkaa, sillä geoekonomia toimii ”konfliktin logiikalla, joka on haitallinen ja paradoksaalinen nollasummapeli”.

Sparke kertoo lukeneensa rajojen häviämisestä kirjoittanutta bisnesguru Kenichi Ohmaeta ja Luttwakia ”toisiaan vasten” tavalla, joka ”ilmiselvästi on velkaa muodollisemmalle derridalaiselle dekonstruktiiviselle analyysille”. Hän toteaa nopeasti, että Ohmaen ja Luttwakin argumenteilla on syviä eroja, mutta ehdottaa epämääräisesti, ”ettei ole syytä velloa erimielisyyksissä, vaan keskittyä siihen, mitä nämä diskurssit jakavat poisjättämisen ja sivuuttamisen tavoin”.

Diskurssianalyysin lopputulos on lähes ironinen – sekä Luttwak että Sparke kritisoivat markkinaliberaalia optimismia, ensimmäinen suoraan ja jälkimmäinen lavastamalla ensimmäisen uusliberaaliksi markkinauskovaiseksi.

Geoekonomia yksinkertaistettuna neorealismina

Usein esitetyn kritiikin mukaan ”geopoliittinen ajattelutapa”, jota sekä perinteinen geopolitiikka että geoekonomia edustavat, on kiinteässä yhteydessä erääseen äärimmäiseen neorealismin versioon, joka usein yhdistetään John Mearsheimerin ajatuksiin.

Stefano Guzzini kuvailee ajattelutapaa ”kaikkein materialistisimmaksi ja deterministisimmäksi koko kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa” ja kuvailee sen ”mobilisoivan realismin militaristisen katseen”. Guzzinin mukaan geopoliittinen ajattelu johtaa politiikan militarisoitumiseen.

Näin se kääntää ympäri Carl von Clausewitzin kuuluisimman sananparren ja antaa sotilaalliselle etulyöntiaseman poliittiseen nähden. Ó Tuathail puolestaan huomauttaa, että Luttwakin geoekonomia ”jatkaa samoja realistisia oletuksia, jotka ovat kannattaneet ja legitimoineet kylmän sodan militarismia”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa.

Tämä yksinkertaistettu neorealismin versio, eräänlainen mearsheimerilainen maailmankuva, jonka realismin kriitikot ovat koonneet, käsittelee pelkästään ”manipulointia ja voimatasapainoa kylmien, epätunteellisten valtiomiesten toimesta, keskittyen materiaalisten resurssien valtioille asettamiin rajoituksiin”.

Tässä realismissa ideoilla, kansallisella sisäpolitiikalla, kansainvälisillä instituutioilla tai taloudellisella keskinäisriippuvuudella ei ole selitysvoimaa. Valtioiden väliset voimapoliittiset kyvyt ovat ainoa valuutta anarkistisessa maailmassa.

Useat kriittiset tutkijat eivät yksinkertaisesti käsittele tämänkaltaista olkiukkorealismia moniulotteisempaa realistista keskustelua ja tutkimusta, vaikka joutuvatkin hylkäämään suurimman osan realistisesta tutkimusperinteestä hyväksyäkseen kuvatun äärimaterialistisen neorealismin.

Poikkeuksiakin on, kuten juuri Guzzini. Hän painottaa ankarasta geopolitiikan kritiikistään huolimatta, ettei realismia tulisi esittää karikatyyrinä.

Useat konstruktivistiset tutkijat kuitenkin typistävät Luttwakin tai Hans Morgenthaun tai Thukydideksen – tai koko realistisen perinteen – muutamaan yksinkertaistettuun väitteeseen. Ó Tuathailin mukaan Luttwakin argumentti ”vain jatkaa realismin essentialistisia oletuksia” ja asettaa ”absoluuttisia totuuksia valtioiden käyttäytymistä ilman historiallista näkemystä”.

Kritiikki tyypillisimmillään väittää tai vähintään vihjaa, että geopoliittiset tai geoekonomiset analyysit artikuloivat ajattomia totuuksia ja sisältävät determinismiä, essentialismia, materialismia ja kaikenlaista muuta epistemologiseen ammusarsenaaliin kuuluvaa. Kritiikki toistuu melko samansuuntaisena useissa kirjoituskokoelmissa ja yliopiston seminaarien lukemistoissa ympäri akateemisen maailman.

Tyypillinen sisältökritiikki puolestaan on se, että Luttwakin valtioiden strategisuus ja nollasummapelit johtuvat siitä, että valtiot ”luonnollisesti” käyttäytyvät geoekonomisesti. Luttwak todellakin osoittaa esseessään useita valtion talous- ja ulkopoliittisia toimintoja, joissa hän näkee konfliktin ja nollasummapelin mahdollisuuksia.

Luttwak itse kuitenkin muotoilee tämän argumentin suhteellisena. Esimerkiksi verojen keräämisessä ”hallitseva logiikka on konfliktinen”, ja valtion rajoittaessa sosiaalihyötyjen saamista omille kansalaisilleen ”valtioiden toimien logiikka on osittain konfliktinen”.

Muissa kohdissa Luttwak toteaa, että valtiot ovat ”taipuvaisia pyrkimään suhteelliseen etuun toisiinsa nähden”, ja byrokraattisten impulssien vuoksi kansainvälinen talousjärjestelmä ”voi yhtä helposti olla konfliktihakuinen kuin yhteistyöhän pyrkivä”.

Luttwak korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin.

Esseestä on mahdollisesta erottaa lause, joka saattaa yhteydestään irrotettuna kuulostaa kategoriselta. Luttwak kuitenkin korostaa suhteellista argumenttia läpi tekstin. Poliittiset syyt geoekonomiseen käytökseen ”vaihtelevat suuresti eri maissa”, ja maiden ”taipumus käyttäytyä geoekonomisesti vaihtelee valtavasti, jopa enemmän kuin niiden taipumus käyttäytyä geopoliittisesti”.

Toisin kuin yksinkertaistettu neorealismin esitys, Luttwakin geoekonominen lähtökohta on selvästi avoin sisäpolitiikan analyysille. Geoekonomisen voiman kontekstuaalinen luonne eli se, missä ja milloin se voi toimia suurstrategian osana, itse asiassa korostaa perinteistä Innenpolitik-näkemystä.

Luttwak kuvaa, miten valtion ja suuryritysten kontekstuaalinen vuorovaikutus on tärkeä tekijä valtioiden geoekonomisessa toiminnassa ja miten myös ideologialla voi olla merkittävä osa maiden kansallisessa keskustelussa.

Valtiot tekevät joko laissez faire -politiikkaa tai nollasummaista geoekonomiaa osittain ideologisista syistä. Luttwak korostaa eliitin ja kansalaisten välistä ideologisen ja älyllisen jännitteen mahdollisuutta ja päättää esseensä ehdotukseen: ”Tämän jännitteen ratkeaminen tärkeimpien maiden ja blokkien sisällä määrittää sen, missä määrin elämme geoekonomisessa maailmassa.”

Sisäpolitiikan analysoiminen on itse asiassa tyypillistä useille realistisille kansainvälisen politiikan suuntauksille, joita nimitetään joskus puolustavaksi, uusklassiseksi tai minimaaliseksi realismiksi. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat eivät suinkaan oleta, että valtioilla olisi ikuiset ja muuttumattomat valtapyrkimykset, ”vakioidut preferenssit”.

Myös Thukydides ja Morgenthau, joihin usein viitataan kategorisen äärirealismin isähahmoina, uskoivat kansallisen politiikan vaikuttavan merkittävästi valtioiden käyttäytymiseen. He myös korostivat ei-materiaalisten tekijöiden, kuten kulttuuristen normien, merkitystä maiden vuorovaikutuksessa.

Thukydideksen mukaan ylpeys oli tärkeä selittävä tekijä Meloksen päätöksessä jatkaa Ateenan uhmaamista.  Morgenthau puolestaan korosti, että demokratioilla on taipumus olla käyttäytymättä voimapoliittisten suhteiden mukaan ja seurata kansalaismielipidettä – joka esimerkiksi Yhdysvalloissa oli Morgenthaun mukaan usein ”moralistinen”.

Luttwak näkee siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Sekä Luttwak että monet realismin klassikot näkevät siis sisäpolitiikan ja ideologiat merkittävinä tekijöinä, toisin kuin kritiikki on usein esittänyt.

Geoekonomia turvallistamisena

Toinen toistuva geoekonomisen analyysin kritiikki rakentuu kööpenhaminalaisen turvallistamisteorian pohjalle. Tämän suuntauksen mukaan mahdolliset turvallisuusriskit mobilisoidaan diskursiivisesti oikeuttamaan poikkeuksellisia toimia.

Myöskään kaikki puhe turvallisuudesta ei ole turvallistamista, ainakaan Ole Wæverin ja hänen Kööpenhaminan kollegoidensa mukaan, vaan turvallistavalla puheaktilla on tietty ja määritelty retorinen rakenne.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina. Sillä, onko jokin uhka todellinen vai ei, on vain vähän merkitystä. Muutamat tutkijat ovat liittäneet tähän suuntaukseen kulttuurintutkimuksesta tuttua poliittisesti painottunutta epäluuloa. Niinpä 1990-luvulla geoekonomia liitettiin pian turvallistamiseen – kenties osin myös Luttwakin sotastrategin taustan vuoksi.

Turvallistamisessa kansainvälinen turvallisuus tulkitaan pääosin puheaktina.

Monet tutkijat, jotka käyttävät geoekonomiaa esimerkkinä turvallistavasta diskurssista, ovat tavallaan poissaolevia omasta analyysistaan. Puheakti-paradigman inspiroimina he eivät anna omaa tulkintaansa siitä, miten asiat itseasiassa ovat.

Tutkijat eivät ota kantaa eivätkä anna omaa osittaista pienen t:n totuuttaan mukaan akateemiseen keskusteluun. Geoekonomian dekonstruktiota ei yksinkertaisesti lainkaan verrata kirjoittajan omaan arvioon poliittisesta spektaakkelista, jotta lukija saisi nähdä niiden välisen kontrastin ja arvioida onko (läntinen, realistinen, kapitalistinen, uusliberaali) geoekonomia vääristänyt näkymää.

Morrisseyn artikkelin tavoite on ”uusliberaalin turvallistamisprojektin tunnistaminen ja kuulustelu”. Hän korostaa ”Persianlahden alueen diskursiivista tuottamista tärkeäksi Yhdysvaltojen geoekonomisille intresseille” ja ”alueen asemointia hauraaksi mutta tärkeäksi geoekonomiseksi tilaksi”. Eräänlaista turvallistamisen pitkää sotaa on kannatellut ”jatkuva orientalismi, jossa Lähi-itä kuvataan ’kehittymättömäksi’”.

Morrissey ei tämän jälkeen ota kantaa esimerkiksi siihen, onko Persianlahti todellisuudessa maailmantalouden kannalta tärkeä alue, vaikkapa yhtenä energiavaroiltaan rikkaimpana seutuna. Hän ei käsittele myöskään sitä, voisiko alue olla tässä mielessä strateginen, olisiko alueella poliittisia ääriliikkeitä ja yleistä yhteiskunnallista haurautta tai vaikkapa erittäin konfliktipitoinen historia.

Hän toteaa, että tällaisia väitteitä tarjoavat tunnetut kansainvälisen politiikan ”kommentaattorit” sekä usein siteeratut strategian ”asiantuntijat”, molemmat lainausmerkeissä. Myös Sparke käyttää näissä yhteyksissä mieluusti lainausmerkkejä, kirjoittaessaan ”epäonnistuneista valtioista”, ”terroristisoluista” tai ”hylkiövaltioista”.

Näin hän tavallaan haastaa ontologisesti nämä kategoriat ottamatta itse kantaa siihen, voisiko alueella olla epäonnistuneita valtioita tai terroristeja, jotka toimivat myös hegemonisen diskurssin ulkopuolella.

Kirjoittajan poissaolo tekstistä, sekoitus äärimmäistä konstruktivismia ja ironiaa, suojelee kriittistä tutkijaa siltä, että hän itse tulkitsisi väärin poliittisia tapahtumia tai historiaa. Lukija ei pysty vertaamaan kritisoitua narratiivia mihinkään konkreettisiin tapahtumiin.

Poissaolo ja ironia yhdistyvät usein kriittisiin analyyseihin muiden tekemistä tulkinnoista, jotka nähdään vääristeleviksi. Monet edellä mainitut tutkijat ovat myös todenneet, että geopoliittinen ja geoekonominen analyysi ovat itseään toteuttavia.

Guzzini esittää, että jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi. Ó Tuathailin mukaan geoekonomian perinne oikeuttaa kylmän sodan militarismin.

Jos kaikki jakavat geopoliittisen maailmankuvan, tuloksena on ulkopolitiikan tai koko eurooppalaisen järjestelmän turvallistaminen ja militarisointi.

Tämän näkökulman valossa on siis kyseenalaista analysoida valtioita, jotka toimivat geoekonomisesti tai geopoliittisesti, hyödyntäen strategisia taloussuhteita ja etupiiriajattelua, sillä tällainen analyysi johtaa diskurssien militarisoitumiseen molemmin puolin.

Sekä julkisessa keskustelussa että akateemisissa analyyseissa on usein nähty kööpenhaminalaisen turvallisuusteorian kevyttä ja summittaista käyttöä. Näkökulman ongelmakohtaa voi lähestyä ajankohtaisen kotimaisen esimerkin valossa.

Miten käy väitteelle, että Venäjän energiapoliittinen toiminta on ollut luttwaklaisessa mielessä geoekonomista – saako tällaisen analyysin esittää? Tutkijat ovat jo pitkään, ainakin 2000-luvun alusta lähtien, kartoittaneet ja analysoineet Venäjän toimia ja pyrkimyksiä saada poliittisia hyötyjä lähialueillaan energiavirtoja kontrolloimalla.

Argumentissa ei sinällään ole juuri tilaa kuvittelulle, keksimiselle, representoimiselle, rakentamiselle, approprioimiselle tai orientalismille. Mutta mikäli esimerkiksi Venäjää koskeva geoekonominen analyysi on lähes automaattisesti turvallistamista jossakin epämääräisessä mielessä, on looginen johtopäätös sama kuin kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan esittämä kritiikki. Anttilan mukaan tutkimuksen tulisi kriittisten näkökulmien sijaan ”olla proaktiivisesti mukana rakentamassa hyviä Venäjä-suhteita”.

Monet tutkijat ovat myös totalisoineet Luttwakin argumentin geoekonomian merkityksen kasvusta. Morrissey väittää, että Luttwak ”optimistisesti ja toki naiivisti” oletti ”taloudellisten keinojen syrjäyttävän sotilaalliset” ja että Luttwak ”unohtaa sotilaallisen voiman tärkeyden geoekonomian turvaamisessa”.

Ó Tuathail sanoo suoraan, että Luttwak oli väärässä, ja toimittaa korjauksen: ”kylmän sodan loppu ei tarkoittanut geopolitiikan loppua, vaan ainoastaan kylmän sodan geopolitiikan loppua”.

Kritiikki sivuuttaa jälleen sen, että Luttwakin argumentti siteeratussa artikkelissa oli suhteellinen. Luttwak aloittaa esseensä toteamalla, että ”kylmän sodan päättyminen vähentää tasaisesti sotilaallisen voiman merkitystä maailmanpolitiikassa”.

Myöhemmin hän selventää, että Neuvostoliiton ja lännen välisen antagonismin loppuminen on johtanut ”selkeään sotilasvoiman arvon alenemiseen instrumenttina suurvaltojen suorissa suhteissa”. Sotastrategian asiantuntija, esimerkiksi kirjan The Pentagon and the Art of War kirjoittaja, ei tietenkään uskonut, että sotilaallinen voima oli menettänyt kaiken merkityksensä kylmän sodan jälkeen.

Lopuksi

Geoekonomia on jälleen nousemassa tärkeäksi politiikka-analyysin välineeksi. Akateeminen keskustelu on kuitenkin ollut usein tunkkaista, sillä merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista. Kritiikki on koskenut sekä geoekonomian käsitettä että kansainvälisten suhteiden realistista tutkimusperinnettä kokonaisuudessaan.

Merkittävä osa vuosien saatossa esitetystä kritiikistä on ollut yksinkertaistavaa ja puutteellista.

Luttwakin geoekonomian on myös monesti tulkittu edustavan jonkinlaista uusliberaalia maailmankatsomusta. Perusargumentteja on venytetty äärimmäisyyksiin esimerkiksi väittämällä Luttwakin näkevän sotilaallisen voiman nykyisin arvottomana. Hänen on myös väitetty tulkitsevan maiden olevan aina, luonnollisesti ja peruuttamattomasti geoekonomisessa konfliktissa.

Tässä kirjoituksessa olen tuonut esiin Luttwakin argumenttien suhteellisuuden ja korostanut, että hänen käsityksensä geoekonomiasta on avoin maiden sisäpolitiikan analyysille sekä ideologioiden vaikutuksille.

Näissä analyyseissa tarvitaan konstruktivistista tutkimusotetta, jotta ideologiat ja diskurssit voidaan ottaa systemaattisella tavalla mukaan analyysiin. Geoekonominen tutkimus voi näin hyödyntää sovelletun konstruktivismin vahvuuksia.

Erilaisten tutkimus- ja tulkintatraditioiden ydinoletukset eivät ole muuttumattomia, eikä traditioissa tyypillisesti ole omia ajattomia totuuksia. Niissä on pikemminkin ”sukunäköä”, kuten Ludwig Wittgenstein asian ilmaisee.

Joissain kriittisissä esityksissä realismin ehdot ovat niin tiukat, ettei suurin osa realistisesta tutkimuskirjallisuudesta tai edes suuntauksen klassisimmista ajattelijoista mahdu niiden alle. Mikäli geoekonomia halutaan liittää nimenomaan realistiseen perinteeseen, tämä tulisi tehdä yksityiskohtaisemmin ja keskustelevammin.

Samaan aikaan näyttää siltä, että kansainvälisten suhteiden tutkimus on vähitellen siirtynyt pois päätutkimussuuntien suurista debateista, jotka tuntuivat keskeisiltä 1980- ja 1990-luvuilla. Tutkijat eivät useinkaan enää pyri kattamaan koko tieteenalaa teorianmuodostuksessaan, vaan keskittyvät keskitason teorioihin ja tarkemmin rajattuihin ongelmiin.

Tällä tasolla myös geoekonomia voisi olla tutkimuksellisesti hedelmällistä ja mielenkiintoista. Yksi klassinen esitys ja referenssipiste on yhä Luttwakin essee vuodelta 1990.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita.

Luttwakin geoekonomia ei ole itsessään teoria, vaan pikemmin näkökulma, joka voi sisältää erilaisia teorioita. Tämä geoekonominen perspektiivi kaipaa toki päivittämistä, jalostamista ja soveltamista. Varsinaisessa geoekonomisessa teorianmuodostuksessa voidaan muodostaa testattavissa olevia väitteitä.

Muutamia kiinnostavia askelia tähän suuntaan onkin jo otettu. Ensinnäkin geoekonomia ja geopolitiikka ovat strategioina varsin erilaisia, vaikka ne ovat ajatuksellisessa yhteydessä toisiinsa.

Perinteisen geopolitiikan avoin, uhkaava ja militaristinen lähestymistapa vahvistaa kohteen kokemaa turvallisuusuhkaa ja saattaa saada aikaan yhtenäisyyttä, vastareaktioita ja uusia liittolaisuuksia.

Menestyvä geoekonominen vaikuttamisoperaatio puolestaan ei aiheuta yhtenäistä uhkakuvaa kohdemaassa, vaan geoekonomiasta hyötyvät ryhmät voivat aktiivisesti vähätellä riskejä ja epäpolitisoida vaikutusyrityksen. Tämänkaltaiset selkeät strategiset eroavaisuudet puoltavat argumenttia geoekonomian itsenäisestä tutkimuksesta – muutenkin kuin marginaalisena geopolitiikan osa-alueena.

Toiseksi, kenties tärkeimpänä geoekonomian nykyistä ajankohtaisuutta korostaa liukuva ja epäselvä moninapainen maailmanjärjestys. Tämä rakenteellinen olosuhde korostaa liittolaisuuksia, vaikutuspiirejä, hegemonioita ja asiakas–päämies-suhteita.

Valtiot usein kilpailevat suhteellisesta asemastaan hierarkiassa. Esimerkiksi David Laken mukaan hierarkian suhteet toimivat auktoriteetilla ja osittaisella suvereenisuudella, neuvoteltuina suhteina, joissa hallitseva osapuoli tuo järjestystä ja turvaa vastavuoroisia poliittisia myönnytyksiä vastaan.

Maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia.

Tällainen maailmanpolitiikan suhteellinen ja neuvoteltu auktoriteetti ja hierarkia ovat mitä suurimmassa määrin strategisia, ja näin ollen avoimia geoekonomiselle tutkimukselle.

Kolmanneksi sekä tutkijat että toimijat ovat tällä hetkellä huomattavasti kiinnostuneempia geoekonomisen vaikuttamisen negatiivisista muodoista (”kepit”) kuin positiivisista (”porkkanat”). Porkkanat, kuten energiatuotteiden hintojen alentaminen, strategisen toimijan tekemät kaupallisesti kannattamattomat investoinnit, lainat, sivumaksut ja varallisuusvaihtokaupat, on helppo esittää molempia osapuolia hyödyttävinä kaupallisina toimina ilman poliittisia sivukuluja.

Ne voivat kuitenkin tuottaa klassisia hierarkkisia vaikuttamissuhteita. Geoekonomia on ymmärrettävä laajasti ja strategisesti, kun näitä suhteita tutkitaan.

Luttwakin mukaan geoekonomia on aina ollut tärkeä osa kansainvälistä elämää riippumatta siitä, millä nimellä sitä on kutsuttu. Tällä hetkellä alan tutkimukselle on kuitenkin poikkeuksellisen suuri tarve.

Tutkimuksen alkupiste voisi olla käsitys geoekonomiasta valtioiden välisenä strategisena taloudellisena vaikuttamisena. Tuloksena voisimme saada kiinnostavia keskitason teorioita kansainvälisten suhteiden kentälle.

Antto Vihma työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Vihma on dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii tällä hetkellä vierailevana tutkijana Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT).