Valtiopäivien avajaisseremoniaan kuului tasavallan presidentin poleemisen puheen lisäksi avajaisjumalanpalvelus Helsingin tuomiokirkossa. Perinteisen valtiopäiväsaarnan piti tällä kertaa Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen. Piispan saarna on kiintoisa puheteko, sillä se tarjoaa tulehtuneeseen poliittiseen tilanteeseen näkökulmia, jotka ovat viime aikoina jääneet taka-alalle.
Saarna käsitteli instituutioiden merkitystä, maahanmuuttoa sekä vallankäyttöä ylpeyden ja nöyryyden välisen jännitteen kautta. Kantavaksi teemaksi nousi poliitikkojen vastuu ja mielenmuutos edellä mainittujen aiheiden suhteen.
Analysoin avajaissaarnaa erityisesti kolmen seikan suhteen. Mitä yhdistetään ja mitä asetetaan vastakkain? Minkälaiseen muutokseen yleisöä kutsutaan näiden pohjalta? Aluksi esitän muutamia huomioita saarnaretoriikasta ja valtiopäiväsaarnojen roolista.
Valtiopäiväsaarna – kirkon ja valtion kädenlyönti
Saarna ei ole tavanomaista suostuttelua, vaan julistusta. Siinä Jumala itse puhuu saarnaajan kautta (ks. 2 Kor. 5:20). Sana ei kuitenkaan siirry ajatuksen voimalla yleisön mieliin; pyhä henki tarvitsee reetorin apua. Retoriikantaito on siis olennaista myös papeille, mitä Augustinuskin aikanaan korosti.
Saarnassa luodaan vastakkainasettelu tai ristiriita, josta selvitään Raamatun eväiden avulla. Näin syntisiä paimennetaan kohti katumusta ja parannusta.
Oman retorisen haasteensa muodostaakin se, miten pappi onnistuu luomaan tietoisuutta juuri niistä synneistä, joista hän samalla tarjoaa tien parannukseen. Miten pelästyttää ja lohduttaa uskottavasti samassa puheessa?
Saarnan on seurattava aikaansa, koska Raamatun maailma ei ole nyky-yleisölle välttämättä kovinkaan tuttu. Esimerkiksi juuri valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa voi olla päättäjiä, jotka ovat kirkossa ainoan kerran vuodessa. Koska uskonnollinen kieli muodostuu helposti ulossulkevaksi, papin on oltava huolellinen, jottei hän etäännytä laumaansa.
Valtiopäivien avajaissaarnat eivät ole mitä tahansa sananrieskaa. Niiden perinteinen poliittinen tarkoitus on ollut ylläpitää kansakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittää esivaltaa. Näin avajaissaarnoissa kiteytyi luterilainen poliittinen teologia: Raamattu, kirkko ja valtio puhuivat yhdellä suulla.
Nykyään tilanne on monilta osin erilainen. Esivalta ei kontrolloi pappien saarnoja. Lainsäädäntö on pitkälti maallistunut, ja valtiokirkkokin on muuttunut kansankirkoksi autonomisine kirkolliskokouksineen jo kauan sitten. Poliittinen kulttuuri moniäänistyy jatkuvasti.
Toisaalta kirkon ja valtion välinen napanuora ei ole täysin katkennut – siitä kertoo jo valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus itsessään. Kyseessä on papille yhä poikkeuksellinen tilaisuus saada valtion ja kirkon eliitin huomio. Haaste on toisaalta siinä, miten rakentaa yhtenäisyyttä, tukea esivaltaa ja nuhdella päättäjiä vakuuttavasti 2010-luvun tilanteessa.
Kun rakenteet romahtavat, pahuus saa vallan
Vuoden 2016 valtiopäivien avajaissaarnan pohjana ovat Jeesuksen sanat, joiden mukaan hänen seuraajiensa keskuudessa mahtavat eivät saa pitää kansoja valtansa alla. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisen palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja”, hän vannottaa Matteuksen evankeliumissa.
Kyseessä on versio Raamatussa usein esiintyvästä peilirakenteesta (chiasmus), jossa tekstin elementit toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä – ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Kiasmi symboloi myös parannuksen aikaansaamaa mielenmuutosta. Sen avulla piispa Jari Jolkkonen virittää saarnansa jännitteen ylpeyden ja nöyryyden välille.
Ensimmäiseksi nöyryys yhdistyy myönteiseen tulkintaan instituutioiden ja rakenteiden merkityksestä. Hän kysyy purevasti:
Nykyaikana on tapana korostaa, kuinka instituutioiden merkitys on heikentynyt. Valtio, viranomainen, virasto ja lainkunnioitus kuulostavat monien korvaan jähmeältä ja vanhanaikaiselta. On oikein, että pyrimme kaikin voimin vahvistamaan kansalaisten osallisuutta oman elämänsä järjestämisessä. Mutta millä perusteella instituutioiden heikentyminen olisi automaattisesti siunaus?
Vaikka piispa myöntää henkilökohtaisen vastuun tärkeyden, erityisen painavan arvostelun kohteeksi joutuu ideologinen rakenteiden purkaminen. Valtion vakiintuneet instituutiot ylläpitävät luottamusta ja turvallisuutta, piispa painottaa. Ne ovat tärkeitä niin vaikeina aikoina kuin arkielämässäkin.
Instituutiot eduskunnasta, poliisista ja vapaasta lehdistöstä sosiaali- ja terveyspalveluihin ja aina kirkkoon asti ovat toimivan yhteiskunnan selkäranka. Jäisellä kadulla kaatunut tietää saavansa ammattitaitoista apua, lapset saavat opiskella ”kaduilla vetelehtimisen” sijaan ja ”kun vanhempasi haurastuu, hänelle on paikka seniorikodissa”, piispa maalaa tunteisiin vetoavasti. Lisäksi vakiintuneet ja toimivat instituutiot luovat edellytyksiä yrityselämälle ja järjestötoiminnalle.
Näin positiivinen julkilausuttu näkökulma on melkoisen poikkeuksellinen viime aikojen suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Hyvin usein hyvinvointivaltion rakenteiden keventämistä ja jopa purkamista on vaadittu nimenomaan sen vuoksi, että ne estävät talouden elpymisen ja luovat suoranaisen pahoinvointiyhteiskunnan.
Instituutioilla on myös moraalinen tehtävä ”padota pahuutta”. Piispa Jolkkonen muistuttaa yleisöään yhdestä luterilaisuuden perusopeista: ”Jokainen meistä on Jumalan kuva ja siksi mittaamattoman arvokas. Mutta samalla me kaikki kannamme myös lankeemuksen haavoja.”
Ihminen on siis samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntisyys ilmenee omaneduntavoitteluna sekä toisten ihmisten ja luomakunnan alistamisena oman hyödyn välikappaleeksi.
Vakiintuneet rakenteet ovat se, mikä pidättää tällaisen pahuuden (ks. 2 Tess. 2: 6–7). Ilman niitä ”ihmisluontoon kietoutunut itsekkyys” saa vallan. Niitä tarvitaan suojelemaan heikoimpia, ylläpitämään luottamusta ja järjestystä, luomaan puitteita sekä rankaisemaan pahantekijöitä.
Luterilaisen tradition mukaisesti instituutiot ovat olennainen osa Jumalan maailmanhallintaa, joka tapahtuu yhtä aikaa sekä maallisen että hengellisen ”regimentin” kautta. Näin luterilaisen poliittisen teologian perinne yhdistyy vuoden 2016 Suomeen.
Jolkkosen saarnassa instituutioille annetaan inhimillinen, taloudellinen ja moraalinen merkitys. Ne ovat edelleen itsessään arvokkaita.
Avataanko kolkuttaville?
Valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen saarnassa positiivinen käsitys yhteiskunnan rakenteista yhdistyy kiinnostavasti turvapaikanhakijoihin. Piispa Jolkkosen mukaan siellä, missä ”perimmäiset instituutiot ovat romahtaneet”, kaikenlainen piilossa oleva pahuus on päässyt valtaan kylvämään tuhoa. Kuten tapahtumat maailmalla osoittavat, turvallinen ja luotettava esivalta ei ole itsestäänselvyys:
Maamme porteilla kolkuttaa ennen näkemätön määrä turvapaikanhakijoita. He tulevat maista, joissa perinteiset instituutiot, kuten valtio, oikeuslaitos ja vapaa lehdistö, ovat romahtaneet. Romahdusta ei ole seurannut leppoisa kansalaisyhteiskunta, vaan kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Siitä kärsii jokainen, mutta erityisesti kaikkein heikoimmat.
Piispan retoriikassa turvapaikanhakijat eivät ole motiiveiltaan epäilyttäviä; he ovat uhreja. Thomas Hobbesin tunnetun sitaatin avulla piispa vahvistaa alussa luomaansa kuvaa: Lähi-idän tilanne kertoo, että ihminen on ihmiselle susi, ja ilman instituutioita ihmiset taantuvat pian karuun luonnontilaan.
Siellä filosofinen ja teologinen metafora on tullut lihaksi. Tuota kaaosta pakeneville porttejamme kolkuttaville on avattava, kuten Jeesus vuorisaarnassaan opettaa.
Tässä yhteydessä piispa Jolkkonen muistelee, miten hän vieraili virkamatkallaan Israelin ja Syyrian rajalla. Syyrian puoleisesta rajakaupungista oli kantautunut ”tykistön kuminaa ja konekiväärien rätinää”.
”Entisenä sotilaspappina olen tottunut kaikenlaiseen paukkeeseen. Mutta nuo asutuksen keskeltä, siis lasten, naisten ja vanhusten keskeltä kantautuneet tappamisen äänet särkivät sydämen”, piispa jatkaa liikuttavasti.
Tunteisiin vetoava, omakohtainen esimerkki on vaikuttava retorinen keino. Se helpottaa samastumista sekä vahvistaa puhujan uskottavuutta.
Lasten, naisten ja vanhusten kärsimysten esiintuominen on tehokasta. Sotilaspapit ovat joutuneet kestämään ”pauketta”, mutta turvapaikanhakijoiden kohdalla kyseessä ovat ”tappamisen äänet”.
Kuten Aristoteles korostaa, yleisössä herättää yleensä suuttumusta, jos väheksyntä kohdistuu ihmisiin, joita on häpeällistä olla puolustamatta, kuten juuri ikäihmisiin, naisiin tai lapsiin. Piispa siis implikoi, että ärtymyksen tulisi kohdistua nimenomaan niihin, jotka syyllistävät turvapaikanhakijoita!
On myös erittäin merkittävää, että piispallisessa retoriikassa turvapaikanhakijat eivät ole ”kansainvaellusta”, ”virtaa” tai ”aaltoa”. Sen sijaan kyseessä ovat hädänalaiset ihmiset, joiden ongelmat eivät johdu esimerkiksi islamista vaan siitä, että yhteiskunnan kivijalat ovat murentuneet. Toisaalta on huomioitava, että Jolkkonen ei käytä maahanmuuttajat-yläkäsitettä, vaan puhuu nimenomaan turvapaikanhakijoista.
Samalla piispa sivaltaa verbaalisella ruoskallaan Soldiers of Odinia ja muita vastaavia ryhmittymiä. Hän painottaa, että toimivien instituutioiden yhteiskunnassa ”yleistä järjestystä pitävät yllä poliisit, eivät käsi nyrkissä ja pesäpallomaila kourassa kuljeskelevat katupartiot”. Kohdan voi myös nähdä keinoksi kiinnittää huomiota poliisin resurssipulaan.
Turvapaikanhakijoiden kotimaiden olosuhteiden sekä Suomen nykytilanteen käsittely voidaan nähdä varoituksena siitä, mihin hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi naamioidut hysteeriset ”norminpurkutalkoot” voivat pahimmillaan johtaa. Rakenteita ei pidä purkaa purkamisen vuoksi, sillä kaaos valtaa niiden paikan nopeasti.
Koska jokainen on perisynnin tahraama, mikä tahansa kansa- tai yhteiskunta sortuu kaaokseen ilman toimivia valtiorakenteita.
Lupa nöyrtyä – poliitikot Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
Piispa Jolkkosen retoriikassa poliitikkojen tulee olla palvelijoita. Hän julistaa, että vakiintuneet instituutiot eivät ole itsestäänselvyyksiä, ja sen vuoksi niiden eteen täytyy nähdä vaivaa. Tähän ”palvelustehtävään” vallanpitäjät on kutsuttu.
Tähän heitä tarvitaan nyt kipeämmin kuin pitkiin aikoihin. Yhteiskunnan selkäranka ansaitsee arvoisensa sielun:
Instituutiot voivat olla vahvoja ja toimivia vain, kun niiden palveluksessa toimii hyveellisiä johtajia, niin päättäjiä kuin virkamiehiä. Hyveellisyys ei tarkoita kaikkitietävyyttä tai täydellisyyttä. Mistä sitten on kyse? Millaisiin hyveisiin Jumalan sanan meitä tänään kutsuu ja rohkaisee?
Nämä hyveet ovat kutsumustietoisuus, nöyryys ja suurisieluisuus. Poliitikko muistuttaa Jeesusta siinä, että myös hänen täytyy ymmärtää olevansa itseään suuremmalla asialla.
Kutsumusajattelu on keskeinen osa luterilaista teologiaa: maalliset tehtävät ja asemat ovat kaikki samanarvoisia siinä suhteessa, että niiden kautta osallistutaan Jumalan työhön ja toimitaan lähimmäisten hyväksi.
Piispan mukaan myös päättäjillä on lupa ajatella olevansa ”hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa”, koska Jumala on kutsunut heidät työtovereikseen. Näin Kuopion piispa alleviivaa poliitikkojen tehtävän tärkeyttä yhdistämällä kekseliäästi Jeesuksen opetuksen ja James Bondin!
Tietoisuus jalosta kutsumuksesta ei kuitenkaan saa johtaa mielivaltaan eikä ylemmyydentuntoon, vaan päinvastoin nöyryyteen. ”Jeesuksen opetuksen kanssa sopii hyvin yhteen se, että Suomessa valtioneuvoston jäsen on saanut arvokkaan nimensä latinan sanasta minister, palvelija”, Jari Jolkkonen korostaa.
Nöyryyden vastinpariksi puolestaan tarvitaan suurisieluisuutta. Suurisieluinen johtaja ei takerru turhanpäiväisyyksiin, vaan suuntautuu kohti suuria, arvokkaita tavoitteita, piispa evästää poliittista eliittiä.
Jolkkonen jatkaa, että tällainen johtaja etsii kokonaisetua yhteistyössä, ei keinoja vastustajan nitistämiseksi. Hän pyrkii ymmärtämään myös eri mieltä olevia, eikä ”ei alennu sosiaalisessa mediassa vellovaan mustamaalaukseen, turpakäräjöintiin ja jonninjoutavaan meurakointiin”.
Avajaissaarnan retoriikassa Vanhan testamentin kuningas Salomo nostetaan malliksi, jota kohti myös suomalaisten poliitikkojen tulee pyrkiä. Salomo sai pyytää Jumalalta, mitä halusi. Rikkauden ja kunnian sijaan hän pyysi viisautta hoitaa hänelle annettu tehtävä hallita kansaa.
Salomo ymmärsi tarvitsevansa Jumalan apua. Toisaalta hän oli suurisieluinen tavoitellessaan arvokkaita asioita, suuren kansan johtamista oikeudenmukaisesti. Piispan mukaan opetus on edelleen ajankohtainen. Johtajalla on yhä lupa nöyrtyä Jumalan puoleen.
Salomon avulla kerrottu viesti on selkeä. Kutsumustietoisista, nöyristä ja suurisieluisista poliitikoista on nykyään puutetta. Ylpeiden, pikkumaisten ja riidanhaluisten johtajien tulisi katua ja tehdä parannus eli muuttua ylimyksistä kansan palvelijoiksi, hyveellisiksi johtajiksi.
Näin piispa Jolkkonen ottaa Martti Lutherinkin saarnaajalle hyväksymän poliittisen roolin ja ojentaa vallanpitäjille peilin: olemmeko me ylpeydellämme viemässä koko Suomea kohti sekasortoa? Olemmeko me heittämässä heikoimpia susille? Mikä on meidän vastuumme rapautuvasta luottamuksesta ja poliittisen keskustelun tulehtumisesta?
Hyveellisen johtajan ominaisuudet ovat sen verran abstraktit, että yleisöön ei synny niiden pohjalta jakolinjoja. Kaikki vallankäyttäjät voivat tuntea piston omassatunnossaan siitä, että he ovat unohtaneet, mitä varten esivalta instituutioineen on olemassa ja kenen palveluksessa he oikein ovat.
Samalla piispa myös asemoi kirkon ”kansan” puolelle poliittista eliittiä vastaan: kansankirkko on osa kaaosta patoavaa ja turvallisuutta luovaa yhteiskuntajärjestystä. Tätä vahvistaa vielä Jolkkosen huomautus, että joka sunnuntai Suomen kirkoissa seurakunta rukoilee ”esivallan ja kaiken julkisen vallankäytön puolesta” – osaavatko myös johtajat itse kääntyä Jumalan puoleen?
Yhden päättäjän Kuopion piispa kuitenkin huomioi erikseen. Hän on presidentti Sauli Niinistön kanssa samaa mieltä, että ongelmista ja uhkakuvista on niin paljon ylitarjontaa, että hyvien asioiden huomaaminen on vaikeaa. Myös Niinistön uudenvuodenpuheessaan pohtima ”huonon ja pahan lähde” todellakin on ”vanhaa perua”, se juontaa juurensa aina syntiinlankeemuksesta! Lisäksi Kuopion piispa huomauttaa, että suurisieluinen on ”savoksi tolokun immeinen”.
Tällä tavoin piispa nostaa tasavallan presidentin erilleen päättäjien joukosta. Presidentti on primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Hän on kuin Salomo: oikeamielinen ja nöyrä, hän kääntyy Jumalan puoleen. Presidentti edustaa johtajuutta, tasapuolisuutta ja valtioinstituutiota.
Hän on ”meurakoinnin” yläpuolella; presidentti on kansan suoraan valitsema ”tolkun ihminen”. Näin piispa osoittaa lojaalisuuttaan suurta kansansuosiota nauttivalle esivallan korkeimmalle edustajalle samaan aikaan, kun hän tukistaa muita päättäjiä.
Lopuksi
Valtiopäivät avanneen jumalanpalveluksen saarnan nöyryyden ja ylpeyden välinen vastakkainasettelu sekä tuki esivallalle eivät sinänsä ole yllättäviä luterilaisessa saarnassa. Mielenkiintoista on se, miten taidokkaasti piispa Jari Jolkkonen ottaa niiden avulla samalla kantaa sekä kotimaiseen politiikkaan että pakolaiskriisiin.
On ironista, että suomalaisessa poliittisessa debatissa vähiten syyllistävää retoriikkaa käyttää luterilainen pappi.
Parannuksen tuloksena tulee ymmärtää instituutioiden merkitys. Ne symboloivat hyvinvointia, pysyvyyttä, lakia ja järjestystä, ne mahdollistavat talouden toiminnan, ne patoavat pahan.
Instituutiot ovat todiste siitä, että yhteiskunta nimeltä ”Suomi” on olemassa ja että siihen voi luottaa. Ne ovat osa jumalallista järjestystä, ja niiden varjeleminen on nöyryyttä ja viisautta.
Kaduttavaa taas on kaikki toiminta, joka ei ole perustunut kutsumustietoisuudelle, nöyryydelle ja suurisieluisuudelle. Näitä ovat esimerkiksi yltiöyksilöllisyys, ihmisten välineellistäminen, pelon- ja vihanlietsonta ja laittomuus. Ennen muuta ylpeyttä on sen unohtaminen, että vakiintuneiden instituutioiden palveluksessa toteutuu parhaiten Jeesuksen vaatima kanssaihmisten palveleminen.
Samalla vastuun valokeila kääntyy turvapaikanhakijoiden, tukien varassa olevien, yliopistojen tai ammattiyhdistysliikkeen sijasta poliitikkoihin. Onkin ironista, että suomalaisessa poliittisessa debatissa vähiten syyllistävää retoriikkaa käyttää luterilainen pappi.
Syyllistämisestä ei tosin päästä täysin eroon, sen kohde vain vaihtuu vallankäyttäjiin. Kyseisellä painopisteen muutoksella pyritään parantamaan kansakunnan yhtenäisyyttä sekä edistämään kansankirkon legitimiteettiä.
Turvapaikanhakijat puolestaan ovat traaginen esimerkki siitä, mihin ylpeys on johtanut. Heissä näemme hätkähdyttävästi itsemme ilman toimivaa yhteiskuntajärjestystä. Toisaalta myös kotimaiset oikeuden omiin käsiinsä ottaneet saavat näin ainakin osittaisen synninpäästön – he ovat samanlaisia esivallan instituutioiden murenemisen uhreja kuin sotaa pakenevat.
Tällä tavoin saarnassa instituutiot ovat muuttuneet esteistä mahdollistajiksi, turvapaikanhakijat epäilyttävistä uhreiksi ja poliitikot palveltavista palvelijoiksi. Vastaavasti rauha, vakaus ja hyvinvointi eivät ole itsestäänselvyyksiä, ne voivat äkkiä yhtä lailla muuttua sekasorroksi.
Piispa Jari Jolkkosen sanoma tuntuukin olevan, että kiihtyneessä poliittisessa tilanteessa olisi syytä palauttaa mieliin Jeesuksen julistama laki ja profeetat: ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille.”
YTT Jouni Tilli työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.
Korjaus 15.2.16 klo 11.24: Lisätty ”hiippakunnan” ingressiin.
