Kreikan vaalit voittanut Syriza-puolue herättää innostusta ja epävarmuutta. Tällä hetkellä kaikkien huulilla on kysymys siitä, voiko Syriza todella onnistua. Tärkeää on samaan aikaan pohtia, mitä lopulta tarkoitamme puolueen onnistumisella.
Entä jos Syriza ei onnistu?
Muutama vuosi sitten tulin keskustelleeksi useammassa yhteydessä kreikkalaisten politiikan analyytikoiden kanssa. Ennen kuin vaalihuuma sai kaikki keskittymään päivänpolitiikkaan, analyytikoiden viesti oli suurin piirtein seuraava. Ensinnäkin poliittiset voimasuhteet voivat muuttua vallitsevassa tilanteessa hyvinkin äkillisesti. Toiseksi vasemmistolainen Syriza pääsee luultavasti yrittämään poliittista muutosta – ja jos se epäonnistuu, on fasistisen Kultaisen aamunkoiton vuoro.
Kun Syriza on nyt pääsemässä valtaan, kysymys kaikkien huulilla on: voiko Syriza onnistua? Kysymys kysytään poliittisesta orientaatioista riippuen joko toiveikkaasti tai happamasti. Kuitenkin asia on hyvä kääntää myös toisin päin: entä jos Syriza ei onnistu? Juuri nyt fasistit ovat marginaalissa, mutta poliittiset voimasuhteet voivat jatkossakin muuttua äkillisesti. Fasistiset virtaukset ovat Kreikassa vahvoja, eikä maan demokratia ole erityisen luja – ei historiallisesti eikä varsinkaan viimeaikaisen myllerryksen jälkeen.
Tällä lienee paljonkin tekemistä ”Euroopan tulevaisuuden” kanssa, josta nyt on kuulemma kyse. Mutta mitä Syrizan onnistuminen tarkoittaa? Millä kriteereillä voidaan lähitulevaisuudessa arvioida, onnistuiko Syriza poliittisissa tavoitteissaan vai ei?
Vallitsevassa asetelmassa onnistumisella on lukuisia tasoja: kansainvälispoliittinen, sisäpoliittinen ja symbolinen taso. Kansainvälistä politiikkaa seurataan nyt luonnollisesti eniten. Syriza pyrkii ennen kaikkea neuvottelemaan lainaehtojaan radikaalisti uusiksi. Tämä tuntuu olevan kaikille Euroopan ulkopuolelta asiaa katsoville viileän rationaalinen välttämättömyys, mutta Pohjois-Euroopan johtajien mielestä sietämätöntä anarkiaa. He ovatkin rientäneet julistamaan, että velkojen mitätöinti on mahdotonta joko sisäpoliittisista syistä (”meidän maamme veronmaksajien saatavat!”) tai sopimusteknisistä syistä (”papereissa lukee mitä on sovittu”).
Asetelma on erityisen politisoitunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin Kreikan valtionvelka on pitkälti velkaa julkisille toimijoille. Taustalla on velkakriisin historia. Ensimmäisessä vaiheessa julkiset toimijat rahoittivat Kreikkaa, jotta se saisi maksettua pankeille – noin 90 prosenttia näistä tukipaketeista oli lopulta epäsuoraa pankkitukea. Toisessa vaiheessa vuonna 2012 siirryttiin ”sijoittajavastuuseen”. Välttämättömäksi osoittautuneet velkamitätöinnit kohdistettiin yksityissektorin toimijoiden (toki markkina-arvoltaan heikentyneisiin) saataviin, kreikkalaisia eläkerahastoja myöten. Näiden toimien yhteisvaikutuksena kreikkalaiset ovat noin 80-prosenttisesti velkaa EU-maille, Euroopan keskuspankille (EKP) ja Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF).
Toiseksi kyse on puhtaasta valtapelistä, jossa molemmilla osapuolilla on varsin hyvät pelimerkit hallussaan. Kreikka ei ole sellainen altavastaaja, jollaisena se halutaan esittää. Kreikkaa on uhkailtu erolla yhteisvaluutasta, mutta EMU:n ydin ei tosiasiassa halua tätä. Yhteisvaluuttaan on kerta kaikkiaan sijoitettu liikaa poliittista pääomaa. Taloudellisessakin mielessä euron hajoaminen taitaa pelottaa Berliinissä enemmän kuin velkakurin löystyminen.
Analyytikot kysyvät, onko Syrizan johtaja Alexis Tsipras luvannut äänestäjilleen liikaa lupaamalla lopettaa talouskurin. Yhtä lailla voi kuitenkin kysyä, onko Angela Merkel luvannut äänestäjilleen liikaa lupaamalla Euroopan laajuisen talouskurin ilman poliittisia vastareaktioita ja yhteisvaluutan hajoamisen vaaraa. Neuvottelujen kannalta olennaista on, ettei kummallakaan osapuolella ole yksituumaista ylivaltaa, ja osapuolet ovat myös riippuvaisia sisäpoliittisista käänteistä ympäri Eurooppaa. Tämä on asetelman ydin: suurin osa muusta analyysista on tavalla tai toisella neuvotteluihin kuuluvaa peliä.
Kaikki tunnistavat puheen, jonka funktio ei ole totuus vaan sanotuksi tuleminen. Alexander Stubb sanomassa, että veloista ei jousteta tippaakaan kuulostaa Iiro Viinaselta sanomassa, että markkaa ei devalvoida.
Syriza ja troikka neuvottelupöydässä
Jos neuvottelut ovat päättyäkseen Syrizan ja Kreikan kannalta hyvin, olennaista ei ole pelkkä velkamitätöintien määrä vaan kokonaisratkaisu, joka mahdollistaa riittävän elvyttävän julkisen rahankäytön ja investoinnit. Se edellyttänee jonkinlaista mitätöintien ja velkamoratorion yhdistelmää. Moratoriosta voi tulla neuvottelupöydissä vielä rakas iskusana ainoana hentona yhteisenä sävelenä. Pitkä moratorio antaisi Kreikassa hieman tilaa investoinneille, ja pohjoisen hallitsevat kovanaamat pääsisivät selittämään tuimana kansalaisille, että pohjimmiltaan ”sitoumuksista pidetään kiinni”.
Suurin kysymys liittyy kuitenkin talouskurin vaatimiseen. Talouskurihan ei liity suoraan ulkoiseen rahoitukseen. Troikka voisi myöntää Kreikalle samantyyppistä rahoitusta kuin nytkin, mutta ilman talouskuriehtoja. Ainoa edellytys tälle olisi, että se uskoisi elvytyksen elvyttävän.
Monet haluavat nyt tietysti katsoa taaksepäin ja sanoa, että velkoja olisi pitänyt järjestellä aiemmin, kun veronmaksajien rahoja kierrätettiin pankeille. Tämä on kuitenkin turhaa: Vaikka historiasta voidaan oppia, politiikassa täytyy kyetä toimimaan annetussa tilanteessa. Kreikassa ei myöskään aiemmin ole ollut hallitusta, joka olisi kiinnostunut politisoimaan valtionvelkaa samalla tavalla.
Kansainvälisen politiikan huomattavasta merkityksestä huolimatta Syrizan asetelma ei ole ainoastaan ulkopoliittinen (Kreikka vastaan troikka). Toki talouskuri on politisoinut Kreikan ulkosuhteita voimakkaasti, mutta silti politiikassa yleisesti ottaen pätee, että lähelle näkee parhaiten. Luultavasti jos Syrizan riviäänestäjältä kysytään, kotimaisen korruption torjunta on tärkeää siinä missä kansainvälisen talouskurin vastustaminenkin. Syrizan äänestäminen on vastalause Kreikan taloudelliselle oligarkialle. Monet ajattelevat tämän olevan se ryhmä, joka pohjimmiltaan tuhosi maan talouden.
Kreikkahan on euroalueen talouksista kenties kaikkein eniten vuokranperijätalous, jossa taloutta hallitsee perinteikäs kohtuuttomista etuoikeuksista nauttiva pintakerros. Onnistuakseen poliittisesti Syrizan on onnistuttava myös tuhoamaan korruptiota, eliitin verkostoja ja ansaitsemattomia etuoikeuksia. Odotettavissa varmasti onkin näyttäviä korruption vastaisia operaatioita. Jos Syrizan kansainvälinen missio vaikeutuu, näistä operaatioista voi olla houkutus tehdä hyvinkin spektaakkelimaisia.
Perinteisen talouden pintakerroksen olemassaolo luonnollisesti tarkoittaa myös sitä, että ihmiset joita viime kädessä kiinnostaa eniten Syrizaa vastaan toimiminen seurauksista pahemmin piittaamatta, voivat olla yhtä hyvin Kreikassa kuin troikan keskuksissakin.
Poliittisten voittojen symboliikka
Politiikassa voitot ovat paitsi konkreettisia myös symbolisia. Ei riitä, että saa aikaan hyvän lain tai tärkeän institutionaalisen muutoksen. Hyvät muutokset on myös kehystettävä symbolisella tasolla. Tästä syystä esimerkiksi kaikille kevyemminkin historiallisille tapahtumille pystytetään aina patsas. Kreikassa symbolinen taso liittyy tietysti laajemmin muutoksen kaipuuseen: iskusanoja ovat toivo, uusi aika tai uusi poliittinen kulttuuri. Tällaisten symbolien haaste on siinä, että niitä täytyy jotenkin ruokkia. Uuden ajan täytyy alkaa näkyä jotenkin.
Ihmiselämässä on aina jatkuvuutta enemmän kuin äkillisiä katkoksia: vaalivoiton jälkeiset arkipäivät ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kuin vaalivoittoa edeltävät. Syriza tuleekin törmäämään väistämättömään poliittisten aikajänteiden yhteensovittamattomuuden ongelmaan. Vaalivoitto on repeämä, yksittäinen katharsis-hetki. Hetkellisesti kaikki on mahdollista, kaikki on toisin. Tämän jälkeen alkaa hallinnointi: pitkällinen byrokratian, neuvottelujen ja hitaiden reformien politiikka. Radikaalikaan hallinnoija ei voi välttää hallinnoijan aikajännettä.
”Muutoksen hetki” voi olla symbolisesti merkitsevä vain kerran. Riskinä on jäädä sen vangiksi: esimerkiksi Etelä-Afrikassa ANC käytti vielä vuosia maata hallinnoituaan tiedotuksessaan kuvaa mustien asuinalueilla kiemurtelevista äänestysjonoista. Symbolinen hetki ei kuitenkaan kanna politiikan sisältönä. Arkipäivien täytyy alkaa pikkuhiljaa näyttää erilaisilta, tai vähintään symbolisten hetkien jatkumoon täytyy tulla jotain uutta.
Syrizan tärkeimmät haasteet liikkuvat siis kehikossa, joka on tuttu kaikille poliittisen täyskäännöksen liikkeille. Lopulta vaikeinta on löytää tasapaino politiikan symbolisen ja konkreettisen ulottuvuuden välillä. Pohjimmiltaan Kreikan ja ”Euroopan” yhteentörmäyksessä on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: Onko politiikan tavoitteena ihmisten hyvinvointi vai säännöistä kiinnipitäminen siksi, että niistä on kertaalleen sovittu? Tärkeä askel on jo otettu: troikka on neuvottelupöydässä, ei sanelemassa.
Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay
