Matkakertomusten Venäjä jää vieraaksi

Kuva: Flickr.com (Boccaccio1)

Venäjää lähestytään suomalaisissa matkakertomuksissa vastakohtien kautta. Vaikka matkustamiseen liittyy ajatus rajojen ylittämisestä, raja itsen ja toisen välillä jää helposti ylittämättä.

Analysoin Kosmopolis-lehdessä julkaistussa näkökulma-artikkelissa suomalaisten matkakirjojen tapaa käsitellä Venäjää ja pohdin yhteyksiä yleisempään suomalaiseen Venäjä-diskurssiin. Tutkin Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6 (2011) ja Magnus Londenin kirjaa Maan ääriin (1997).

Liksomin romaani kertoo nuoren suomalaisen, Neuvostoliitossa opiskelevan tytön matkasta Siperian halki Mongoliaan. Londenin kirja taas on suomenruotsalaisten nuorten miesten seikkailu, jossa matkustetaan Moskovasta Siperian läpi Venäjän Kaukoitään.

Londenin teos on muodoltaan perinteinen matkakertomus, jossa subjektiivinen kerronta ja kaunokirjallinen tyyli yhdistyvät faktapohjaiseen kuvaukseen matkakohteesta. Liksomin romaania taas on helppoa lukea matkakertomuksena: se sijoittuu todellisiin paikkoihin, ja kirjailija itse on kertonut tarinan perustuvan hänen omiin kokemuksiinsa Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Vaikka teos on fiktiota, lukijan näkökulmasta se voisi hyvin olla faktaa.

Toiseutta tarkastellessaan ja siitä kirjoittaessaan matkustaja samalla tuottaa eroja itsensä ja matkakohteensa välille.

Toiseuden kohtaaminen on kummassakin kirjassa tärkeä teema. Tutkija Debbie Lisle kuvaa, kuinka toiseutta tarkastellessaan ja siitä kirjoittaessaan matkustaja samalla tuottaa eroja itsensä ja matkakohteensa välille. Matkakirjan tehtävänä on kertoa ”vieraasta” maasta tai kansasta ”tutulle” yleisölle.

Kertovatko matkakertomukset siis enemmän kirjoittajastaan kuin kohdemaasta? Missä määrin kuvaukset maailmasta jäävät ”kansallisen katseen” vangiksi? Entä missä määrin tämä katse kahlitsee suomalaista tapaa käsitellä Venäjää yleisemminkin?

Matkakertomusten Venäjä

Tunnistin matkakertomuksissa neljä toistuvaa teemaa: Venäjä valtiona, Venäjä kansana, Venäjä vaarana sekä Venäjä kauneuden ja kurjuuden sekoituksena.

Venäjä valtiona on kummassakin teoksessa läsnä mutta taustalla. Se tulee näkyväksi matkustajien kohtaamisissa byrokratian kanssa: viisumitoimistossa, puhelinkonttorissa tai Intouristin tunkeilevana oppaana.

Kansa sen sijaan tulee lähelle. Jakolinja valtion ja kansan välillä myös kiteyttää jotain keskeistä matkustajien asenteesta: ainakin Londenin seurueelle osasyy matkustamiselle on yritys ymmärtää Venäjää valtiona, sen historiaa ja tulevaisuutta. Seurue haluaa selvittää, miten ihmiset Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen suhtautuvat näihin asioihin – mutta käykin ilmi, etteivät heidän kohtaamansa ihmiset koe uuden Venäjän kansalaisuutta omakseen. Nuoretkin haaveilevat vain ulkomaista.

Liksomin romaanihenkilö taas ei itsekään ole kiinnostunut valtiosta sen enempää kuin kansalaisuudesta: hän on jo kotiutunut Venäjälle, ja valtio on hänelle yhtä kaukainen ja näkymätön kuin venäläisille.

Vastakohdat määrittävät suomalaisten matkakertomusten Venäjää ja nähdäkseni myös yleisemmin suomalaista Venäjä-diskurssia. Maa on suunnattoman suuri, mutta takapajuinen. Se on uhkaava, jopa vaarallinen, mutta kuitenkin vieraanvarainen. Sen luonto on jylhää, mutta kauneus rajautuu köyhyyteen ja kurjuuteen. Loistelias kulttuuri elää arkipäivän köyhyyden rinnalla, ja ajattomina pidetyt kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin saavutukset limittyvät historian julmuuksiin.

Vastakohdat määrittävät suomalaisten matkakertomusten Venäjää ja nähdäkseni myös yleisemmin suomalaista Venäjä-diskurssia.

Matkailija jää vastakohtien väliin. Hänellä ei ole valtiossa roolia kansalaisena, ja kansan keskuudessakin matkailija on vain vierailija. Vaikka hän saisi nauttia vieraanvaraisuudesta ja sen luomasta lämmittävästä turvallisuudentunteesta ajoittain uhkaavassa ympäristössä, matkailija on silti ulkopuolinen. Matkailijalla kun on aina mahdollisuus palata kotiin.

Sekä Londenin että Liksomin matkakertomuksissa matkustajat pyrkivät osoittamaan ihmisten olevan samanlaisia kaikkialla, mutta vierauden ja toiseuden rajoja eivät hekään onnistu ylittämään.

Matkakertomukset eivät onnistu purkamaan ”kansallista katsetta”. Kun matkailija lähtee kotiin, hän on ehkä saanut selville jotain itsestään, mutta matkakohteen mysteeri jää.

 

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen näkökulma-artikkeliin ”Venäjät junan ikkunasta: Matkustajan katse ja toiseus sen kohteena”.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*