Arvio: Antti Blåfield (toim.): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala, 2016.
Antti Blåfieldin toimittama artikkelikokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen ensimmäisenä projektina syntynyt kokoelma, joka valottaa historiapolitiikkaa, historian politisointia ja sillä politikointia kansainvälisen politiikan tapahtumien kautta.
”Mitä historia on?” oli ensimmäinen historia-alan kurssi, jonka yliopistossa suoritin. Valitettavasti kyseisen kurssin muistiinpanot ovat kadonneet, mutta elävästi on jäänyt mieleen professori Jukka Korpelan kiteytys: historia on jätettä!
Jos vuosikurssimme jotain historiasta muistaa, niin se taitaa olla tuo tiivistys. Eikä se ollenkaan huono ole. Historian on menneisyyden jätettä, ajan kerroksia, satunnaisesti jälkipolville jääneitä vihjeitä tapahtuneesta. Menneisyys on meidän rekonstruoitavissamme vain jätteiden avulla.
Historiantutkijan tehtävä on siis tonkia jätteitä, kykkiä tunkiolla ja koota sieltä löytyviä palasia yhteen. Apuna ovat menetelmät, metodit ja filosofiset lähtökohdat, joiden perusteella palaset laitetaan yhteen. Pyrkimys on objektiivisuuteen, vaikkei rankelainen ”Wie es eigentlich gewesen ist” olekaan sellaisenaan mahdollista.
Historiantutkija tulee paikalle kuten patologi tai ruumisauton kuljettaja: liian myöhään pelastaakseen kuolleen.
Historia on muiden humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden tavoin joutunut entistä vahvemmin puolustuskannalle, kun julkisen talouden kovat säästöt iskevät myös yliopistoihin. Akateemisen historiantutkimuksen arvoa on jouduttu perustelemaan tieteelle vieraasta hyöty-näkökulmasta käsin.
Toisaalta historiantutkimukselta vaaditaan paljon: selityksiä ja ennusteita, joiden pohjalle voisi suunnitella tulevaa. Ikävästi vain historiantutkija tulee paikalle kuten patologi tai ruumisauton kuljettaja: liian myöhään pelastaakseen kuolleen.
Mihin historiaa siis tarvitaan? Onko historialla käyttöarvoa ajassa, jota Francis Fukuyamaa tiukasti siteeraava voisi luonnehtia historiattomaksi, historian jälkeiseksi ajaksi?
Antti Blåfieldin toimittama artikkelikokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö lähestyy kysymyksiä nimensä mukaisesti historian käytön näkökulmasta. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen ensimmäisenä projektina syntynyt kokoelma valottaa historiapolitiikkaa, historian politisointia ja sillä politikointia kansainvälisen politiikan tapahtumien kautta.
Kirjoittajakunta on värikäs, mukana on tutkijoiden lisäksi myös presidentti Martti Ahtisaari, lähetystöneuvos Petri Hakkarainen ja entinen suurlähettiläs Heikki Talvitie. Kaikkiaan kokoelmassa on 15 artikkelia, joissa teemaa lähestytään esimerkiksi holokaustin, Katynin joukkomurhan ja Unkarin vuoden 1956 tapahtumien kautta.
Historia, politiikka ja konfliktit
Artikkelikokoelma tarjoaa hyvän yleiskatsauksen historian käyttöön ja historiapolitiikkaan, sikäli kun se ymmärretään laajasti tarkoituksenhakuisena tai tiedostamattomana toimintana. Teoksen punaisena lankana kulkee historian ja politiikan suhde erilaisissa konfliktitilanteissa.
Yksi Historioitsijat ilman rajoja -hankkeen lähtökohtia on ollut lisätä historiatietoisuutta poliittisten toimijoiden keskuudessa ja toisaalta avata keskustelua historian paremmasta hyödyntämisestä rauhanvälitys- ja konfliktinratkaisutoiminnassa. Martti Ahtisaaren avauspuheenvuoro ja Marko Lehden analyyttisempi katsausartikkeli teoksen lopussa rakentavat hyvän sillan sekä historian ja konfliktinratkaisun että eri aikatasoissa ja aihepiireissä liikkuvien artikkelien välille.
Teoksen punaisena lankana kulkee historian ja politiikan suhde erilaisissa konfliktitilanteissa.
Teos lähtee liikkeelle yleisemmistä historian ja politiikan suhdetta pohtivista artikkeleista. Timothy Garton Ash pohtii sananvapauden, historiantutkimuksen ja historian kriminalisoinnin problematiikkaa holokaustin ja armenialaisten kansanmurhan kautta.
Teemat ovat tuttuja, mikä saa kysymään, voisiko keskusteluun välillä tuoda muitakin kipupisteitä. Toisaalta ne toimivat hyvin laajemmalle lukijakunnalle suunnatussa teoksessa.
Petri Hakkarainen jatkaa historian merkityksen, roolin ja arvon pohdintaa teoreettisemmin. Päivi Happonen ja Jussi Nuorteva palaavat lähemmäs esimerkkejä ja empiriaa arkistojen poliittisuutta käsittelevässä artikkelissaan.
He korostavat menneisyyden hallinnan roolia valtapolitiikassa ja vallan rakentamisessa sekä muistuttavat nykyisessä tiedepoliittisessa keskustelussa helposti hukkuvasta seikasta: historia ei ole eksakti tiede, vaan samalla aineistolla voidaan päätyä erilaisiin lopputuloksiin.
Historia ei ole eksakti tiede.
Keskeinen tutkimustulosten uskottavuuden mittari onkin niiden alistaminen kriittiselle tieteelliselle keskustelulle kansainvälisillä ja kotimaisilla foorumeilla.
Henrik Meinander reflektoi omassa kirjoituksessaan ensimmäisenä kirjoittajana suomalaisen historiantutkimuksen suhdetta historian poliittiseen käyttöön. Meinander muistuttaa esimerkiksi nuijasodan värikkäistä tulkinnoista ja toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakennustyöstä, jossa historiaa muovattiin uuteen muottiin.
Samalla Meinander nostaa esiin tärkeän huomion siitä, ettei edes kansallisromanttisella 1800-luvulla ollut vain yhtä historiatulkintaa. Vaikka suomalaiskansallinen tulkinta löi itsensä läpi fennomaanien työn myötä kouluissa ja kansanvalistuksessa, myös muita tulkintoja ja tarinoita oli olemassa.
Meinander tuo kansallisen katseen kritiikkinsä kylmän sodan aikaan ja Suomen Venäjä-suhteen poleemisuuteen. Hänen mukaansa suomalaisessa tutkimuksessa on edelleen vallalla viitekehys, jossa Suomen ulkosuhteita tulkitaan seurauksena Venäjä-suhteesta, ei itsenäisinä tai osana laajempaa kansainvälistä ympäristöä.
Historian käyttöä maailmalla, vaan ei meillä
Kokonaisuuden kannalta on harmillista, ettei Meinanderin pohjustamaa itsereflektiota viedä pidemmälle teoksen empiirisemmissä artikkeleissa. Onko niin, ettei kukaan halunnut tai uskaltanut tarttua Suomen historian sokeisiin pisteisiin ja historian käyttöön, vai eikö kirjaprojektissa tarjottu täkyjä vaikkapa suomettumisen, sisällissodan, Venäjä-suhteen tai konsensus-Suomen pohdinnalle?
Onko niin, ettei kukaan halunnut tai uskaltanut tarttua Suomen historian sokeisiin pisteisiin ja historian käyttöön?
Empiirisemmät esimerkit vievät lukijan ensin kylmän sodan viimeisiin vuosiin. Vladislav Zubok erittelee ajankohtaisessa artikkelissaan kylmän sodan päättymisen kilpailevat narratiivit – amerikkalaiskeskeisen, ”voitonriemuisen” ja konsensushakuisen.
Vaikka Zubokin artikkeli sinänsä on pintaraapaisu monimutkaiseen aihepiiriin, artikkeli on tärkeä muistutus historian tulkintojen merkityksestä lukkiutuneessa poliittisessa tilanteessa. ”Lännen” ja Venäjän narratiivit eivät ole erkaantuneet toisistaan vain Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan vuoksi, vaan taustalla vaikuttavat myös erilaiset näkemykset kylmän sodan päättymisestä. Kokonaisuuden hahmottaminen vaatii paitsi perehtymistä tuon suuren poliittisen murroskauden tapahtumiin, myös sen jälkimaininkeihin ja käsittelyyn.
Suomi-ulottuvuuden ohuuden lisäksi toinen harmitus on, ettei ajankohtaista pattitilannetta Venäjän ja ”lännen” välillä käsitellä historian perspektiivistä omassa erillisessä artikkelissa. Marko Lehti sivuaa kysymystä ansiokkaasti omassa artikkelissaan Viron ja Venäjän vaikeiden suhteiden kautta, mutta se ei ole kuitenkaan artikkelin pääjuoni.
Entisen suurlähettilään Heikki Talvitien erittäin poleeminen ja yksinkertaistava artikkeli täyttää tämän aukon varsin kehnosti. On kysyttävä, miksi Talvitien artikkeli on ylipäänsä sijoitettu tutkimusartikkelien keskelle, sillä lähdeviitteettömänä sen paikka olisi ollut kirjan alussa. Talvitie tekee omassa tekstissään kovia ja yksipuolisia yleistyksiä toteamalla, kuinka ”samalla lailla kuin al-Qaida ja ISIS myös Oikea sektori on lännen luomus”.
Talvitien näkemys Venäjän toiminnan oikeutuksesta Ukrainassa on sekin kovin yksipuolinen ja syy Minskin sopimuksen epäonnistumisesta menee melkein kokonaan Yhdysvaltojen ja EU:n syyksi. Kirjoittaja myös antaa vähintään epäsuorasti ymmärtää, että Venäjän toiminta on ollut Syyrian operaation saakka ”sen etujen puolustamista lännen vyörytysyrityksiä vastaan”. Artikkeli heijastelee jopa anti-amerikkalaista tulkintaa kansainvälisen politiikan tapahtumista, ja ilman kunnollisia viitteitä se näyttäytyy tutkijoiden keskellä vähintään oudossa valossa.
Tämän jälkeen teos jatkaa akateemisemmalla uralla. Norbert Frein suomennettu artikkeli kuljettaa lukijan Saksaan ja käy läpi holokaustin muistamisen sukupolvia avaten näin ikkunan historian ja muistamisen sidonnaisuuteen aikaan, jota ilman historiaakaan ei olisi.
Heino Nyyssönen käsittelee Unkarin vuoden 1956 vuosipäivän politisointia ja tuo hyvin esille historian kerroksellisuuden ja käytön eri aikoina erilaisiin tarkoitusperiin. Hän pohtii myös historian käytön ja demokratian legitimointia korostamalla, että ”ongelmana ei ole niinkään kilpailevien narratiivien olemassaolo kuin pyrkimys hallitsevan kertomuksen rakentamiseen”.
Juhlavuoden virallisessa ja epävirallisessa ohjelmistossa tärkeää on kerroksellisuuden ja moniäänisyyden huomioinen.
Kyse on tärkeästä huomiosta, jota on syytä pysähtyä miettimään myös kotimaisessa viitekehyksessä. Suomen tuleva itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi voi pahimmillaan päätyä rakentamaan, uusintamaan ja vahvistamaan ajatusta yhdestä kansallisesta tarinasta. Itsenäisyyden juhliminen rakentuu vuosittain vahvasti talvi- ja jatkosodan muistin vaalimiseen, mitä ensi vuoden osalta korostaa uudelleenfilmatisointi Tuntematon sotilas -elokuvasta.
Juhlavuoden virallisessa ja epävirallisessa ohjelmistossa tärkeää on kerroksellisuuden ja moniäänisyyden huomioinen, sillä ”jonkin historiallisen tapahtuman nostaminen vuosittain toistettavalle tasolle vinouttaa historiatietoisuutta, sillä monien muiden tapahtumien ymmärrys jää suurten kunnian hetkien varjoon.” Mikä pätee Unkarin vuoden 1956 muistamiseen, on läsnä myös vuosien 1939–1944 muistamisessa.
Historiaa yli rajojen
Empiirisen osan päättävät Riina Kullaan, Ari Helon, Ratih Dwiyani Adiputrin ja Anja Kervanto Nevanlinnan artikkelit, joissa irtaudutaan eurosentrisestä perspektiivistä. Kullaan Välimeren monitasoista historiaa käsittelevä artikkeli ei tässä suhteessa kerro ”eurooppalaista” Välimeren historiaa, vaan on rajamuurien ja -aitojen rakentamisen aikakaudella tärkeä muistutus alueen pitkästä ja värikkäästä historiasta.
Rooman imperiumien sisämerestä on tullut Euroopan, Afrikan ja Lähi-idän raja-alue, jossa kohtaamisten sijaan päädytään yhä useammin vastakkainasetteluun. Euroopan integraation vaikutukset ihmisten ja kulttuurien vuorovaikutukseen Välimerellä jäävät monesti vähemmälle huomioille.
Euroopan integraation vaikutukset ihmisten ja kulttuurien vuorovaikutukseen Välimerellä jäävät monesti vähemmälle huomioille.
Avoimien rajojen Eurooppa on aina ollut myös ulossulkemisen Eurooppa. Historialliset, sosiaaliset ja kulttuuriset yhteydet yli Välimeren muuttuivat ulkorajayhteistyöksi. Siirtomaiden asukkaat, joilla oli Euroopan kansalaisuus, muuttuivat politiikan seurauksena ulkopuolisiksi. Sukupolvien kuilu on syventänyt Euroopan ja pohjoisen Afrikan välistä rajaa.
Ari Helon artikkeli yhdysvaltalaisen historiakäsityksen erityispiirteistä on myös puheenvuoro historian ja politiikan suhteesta ja historian ”oikeasta” ja ”väärästä” puolesta. Helo suhtautuu kriittisesti ajatukseen siitä, että sen paremmin tutkija kuin muukaan historian käyttäjä voisi julistaa olevansa historian oikealla puolella.
Eritoten ammattitutkijan tulisi Helon mukaan pitää mielessään, että tarkoituksena ei ole rakentaa menneisyyden tulkinnoista poliittista argumentaatiota, vaan auttaa ihmisiä ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä. Tässä hän tavoittaa jotain merkityksellistä ja tärkeää historiantutkimuksen ja opetuksen ytimestä.
Ei historiatietoisuutta tarvita rakentamaan länsimaiselle ajattelulle tyypillistä kehityskertomusta tai legitimoimaan oikeaa ja väärää. Tärkein tehtävä on lisätä tietoa ja ymmärrystä. Tai ”joskus on vain hauska saada tietää.”
Adiputrin artikkeli palauttaa lukijan näistä pohdinnoista niin sanotusti maan pinnalle, ja paikoin raskassoutuinen katsaus Indonesian poliittisen historian vaiheisiin osoittaa hyvin, kuinka menneisyyden tulkinnat muuttuvat poliittisten intressien mukana.
Arkkitehtuuri ja kaupunkirakentaminen ilmentävät valtaa, historiaa ja muistamisen politiikkaa.
Nevanlinna puolestaan haastaa lukijaa avaamaan silmänsä myös kirjaston ulkopuolella. Arkkitehtuuri ja kaupunkirakentaminen ilmentävät paitsi valtaa myös historiaa ja muistamisen politiikkaa. Miten rakennetaan? Mitä rakennuksia suojellaan? Kenen tuotokset ovat osa kansallista kulttuuriperintöä? Mitä muistetaan julkisesti ja minkä voi unohtaa?
Ajan kuluessa rakentaminen muuttaa maisemaa, mutta samalla myös historiankerrontaa. Vanhan purkaminen ja korvaaminen uudella voi kuulostaa pragmaattiselta kaupunkisuunnittelulta insinöörin pöydällä, mutta siinä on aina mukana vahvasti kysymys muistamisesta. Sama koskee suojelua ja kulttuuriperinnön vaalimista. Sekin on historian tulkitsemista, muistamisen arvottamista ja poliittista päätöksentekoa.
Historikusten raskas taakka?
Emeritusprofessori Osmo Apunen kommentoi twitterissä keskustelua historioitsijoiden vastuusta peläten kasvaako ”historikuksille” asetettu taakka liian suureksi. Voin sanoa, ettei se kasva. Kyllä tutkijakollegat tässä suhteessa pitävät jalat maassa pohtiessaan historian käytön ja väärinkäytön rajoja. Itsereflektiivistä otettakin on mukana riittämiin.
Artikkelikokoelma on tervetullut puheenvuoro akateemiseen ja poliittiseen keskusteluun historian merkityksestä ja politisoinnista. Ukrainan kriisi, jonka historiapoliittisia ulottuvuuksia teos ei liiemmin käsittele, on nostanut aiheen vahvemmin agendalle. Yksi tämänkin kriisin osatekijöistä on historian politisointi ja sillä politikointi.
Historian käytön tutkimista tarvitaan lisää myös Suomessa. Tarvetta ei ole lustraatio-tyyppiselle oikean ja väärän tulkinnan rajapintaa hakevalle tuomionjaolle, vaan kriittiselle tutkimukselle ja keskustelulle siitä, kuinka ja miksi historiaa väännetään ja käännetään oikeuttamaan poliittisia päämääriä. Tulkinnat lähihistoriasta vaikuttavat myös laajemmin EU-maiden ja Venäjän tulehtuneissa suhteissa.
Historian käyttö ja väärinkäyttö -antologia on tervetullut puheenvuoro historian poliittisuudesta käytävään keskusteluun, joka varmasti jatkuu eri foorumeilla. Politiikasta.fi:ssä tätä keskustelua ovat jo herätelleet hyvin Heino Nyyssönen ja Jussi Metsälä, jotka pohtivat väärinkäytön ja käytön välistä eroa.
Elmo Rissasen tuore artikkeli Yhdysvaltain valtiovarainministeriön suunnitelmista uudistaa setelirahojen kuvakavalkadia puolestaan osoittaa, miten arkisissa asioissa historia ja politiikka lyövät kättä päälle.
