Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan

Charles Édouard Armand-Dumares, "The Declaration of Independence of the United States of America, July 4, 1776" (n. 1873)

Sekä faktojen vähättely että niiden ylikorostaminen sekoittavat faktojen ja mielipiteiden välistä erottelua, jolla on keskeinen rooli demokraattisessa keskustelussa.

”Jos valheella, kuten totuudella, olisi vain yhdet kasvot, tuntisimme tilanteemme paremmin; […] mutta totuuden vastakohdalla on tuhannet muodot ja määrittämätön ala.”
– Michel de Montaigne, Of Liars

Paul-Erik Korvelan artikkeli ”Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa” purkaa onnistuneesti viimeaikaiseen ”post-faktuaalisuudesta” käytyyn keskusteluun liittyviä virheolettamuksia. Muun muassa Donald Trumpin presidentinvaalikampanjasta ja brexit-debateista ammentaen monet kirjoittajat ovat esittäneet huolensa faktojen ohittamisesta poliittisessa päätöksenteossa.

Korvelan mukaan ilmiössä ei ole mitään uutta. Länsimaisen perinteen läpileikkaava piirre Platonista alkaen on epäluottamus tunteikasta ja epärationaalista kansaa kohtaan.

Nähdäkseni tällainen nihil sub sole novum (ei mitään uutta auringon alla) ‑johtopäätös on osin ongelmallinen. Se myös perustuu olkiukkoversioon ”faktojen jälkeisestä ajasta”. Ilmaus ei välttämättä edellytä esimerkiksi kansan kyvyistä tehtyjä oletuksia tai erottelua tunteiden ja faktojen välillä.

Miten väitettä post-faktuaalisesta ajasta voisi tarkentaa tutkimusta mahdollisesti edesauttavaksi käsitteeksi?

Tarkoitukseni onkin jatkaa Korvelan onnistuneesti avaamaa keskustelua. Pohdin, miten väitettä post-faktuaalisesta ajasta voisi tarkentaa tutkimusta mahdollisesti edesauttavaksi käsitteeksi. Puolustan myös faktojen asemaa poliittisessa keskustelussa Korvelan kritiikkiä vastaan.

Sekä faktojen vähättely että niiden ylikorostaminen sekoittavat faktojen ja mielipiteiden välistä erottelua, jolla on keskeinen rooli demokraattisessa keskustelussa.

”Faktojen jälkeinen aika” tutkimuskysymyksenä

Väitteeseen ”faktojen jälkeisestä ajasta” on mahdollista suhtautua lähtökohtana tutkimukselle. Tämä olisi loogista jatkoa politiikan teoriassa viime vuosina uudelleen heränneeseen kiinnostukseen totuuden ja totuudellisuuden käsitteitä kohtaan – Korvelan mainitseman kielellisen käänteen argumentit huomioon ottaen.

Faktojen ja epätotuudellisuuden aatehistoriallinen jäljittäminen Korvelan tapaan on toki hyvä alku tällaisessa tutkimuksessa. Sen vaarana on kuitenkin ilmiön poisselittäminen sen ymmärtämisen sijaan.

Pelkkä historiaan vetoaminen ei todista, etteikö olisi olemassa ilmiötä, jolla on uusia piirteitä. Uusi luodaan aina vanhoista elementeistä.

Tunnustamalla samalla politiikan ja totuudellisuuden hankala suhde olisikin tärkeää kysyä, miten valheellisuuden, faktojen ja totuudenpuhumisen luonne ja niiden välinen dynamiikka ovat ajan myötä muuttuneet.

Vaarana on ilmiön poisselittäminen sen ymmärtämisen sijaan.

Lisäksi on hankkiuduttava eroon sekä moraalisesta puhdasoppisuudesta että kyynis-relativistisesta ”realismista”, jotka ohjaavat ajattelua kuluneille poluille.

Faktojen kulta-aikaa ei tietenkään ole koskaan ollut. Toisaalta juuri kukaan ei niin väitäkään.

Useimmat aiheesta kirjoittaneet toteavat propagandan ja disinformaation, valehtelun, salaliittoteorioiden ja vääristelyn olleen aina osa politiikkaa.

Kyse on ennemminkin poliittisen ilmapiirin ja mediaympäristön väitetyistä muutoksista, valehtelun kasvaneesta määrästä tai siitä kiinnijäämisen seurauksista. Ei siis ainoastaan valehtelusta, vaan välinpitämättömyydestä faktoja ja totuudellisuutta kohtaan. Post-määrettä ei tule ymmärtää absoluuttisesti, vaan suhteessa lähihistoriaamme.

Keskustelu on myös jäänyt jokseenkin historiattomaksi. Valheiden käyttöä viimeaikaisissa vaalikamppailuissa käytetään todisteena faktojen jälkeisestä ajasta tarjoamatta minkäänlaista vertailukohtaa. Ja mitään valmista vertailukelpoista aineistoa aiheesta tuskin löytyykään.

Tarvitaankin muutoksille herkkää genealogista tutkimusta, joka huomioi Montaignen sanoin ”valheen tuhannet kasvot”.

Jos ja kun politiikassa on kyse siitä, millaisena toimija näyttäytyy, kuinka suuressa arvossa totuudenmukaiselta vaikuttamista pidetään ja kuinka suuri imagotappio valheesta kiinni jääminen on? Millaista faktojen ohittamista politiikassa minäkin aikana tehdään?

Selvää on ainakin, että faktoista on tullut aiempaa merkittävämpi poliittisen kamppailun kohde. Kasvanut into tarkastaa faktoja poliittisessa puheessa olisikin nähtävä osana ilmiötä, ei sen vastakohtana.

Faktoista on tullut aiempaa merkittävämpi poliittisen kamppailun kohde

Meillä on perusteltuja syitä uskoa, että 1900–2000-luvuilla faktojen manipulaatio on yleistynyt ja saanut uusia muotoja ja mittasuhteita. Muutaman viime vuosikymmenen aikana rehellisyyden arvostus on laskenut ja tutkimusten mukaan kansalaiset ovat yhä useammin sitä mieltä, että totuuden vääristely ei ole paha asia.

Ainakin miespoliitikoilla vaikuttaisi olevan entistä enemmän mahdollisuuksia valehdella ja jäädä siitä kiinni ilman mainittavia jatkoseuraamuksia.

On myös mielenkiintoista, että jopa 81 prosenttia äänestäjistä näki Trumpin ja Hillary Clintonin välisessä kamppailussa olevan kyse erimielisyyksistä, jotka koskivat ”perusfaktoja”, eivät vain politiikkalinjauksia.

Maassa, jonka historiaa värittää puritanismi ja myytit presidenttien rehellisyydestä – George Washingtonista, joka ei kyennyt edes 6-vuotiaana valehtelemaan puusta putoamisestaan; Abraham Lincolnista, jota kiitettiin lisänimellä ”Honest Abe” – presidentiksi valittiin henkilö, jonka faktoja koskevista väitteistä arviolta 70 prosenttia oli valheellisia.

Politiikka: Loputon A2-ilta vai jotain muuta(kin)?

Korvelan mukaan ”erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota”. Ajatusta verrataan George Orwellin uuskieleen.

Viittaus uuskieleen on erikoinen, sillä Orwell itse piti sitä totalitaarisen faktojen tuhoamisen kuvauksena. Julmuuksia pahempaa totalitarismissa oli hänen mukaansa se, että ”se hyökkää objektiivisen totuuden käsitettä vastaan”. Totalitarismia kuvastaa nimenomaan historian uudelleenkirjoitus faktoista välittämättä.

Totalitarismi, kuten muun muassa Hannah Arendt on esittänyt, perustui nimenomaan faktan ja fiktion välisen erottelun tuhoamiseen ja eräänlaisen vaihtoehtoisen todellisuuden luomiseen.

Faktojen samaistaminen yhteen viralliseen tarinaan edustaa yksioikoista, vaikkakin yleistä, näkemystä tosiasioiden ja politiikan suhteesta. Sen mukaan faktojen rooli voi olla ainoastaan keskustelun pysäyttäminen tai rajoittaminen.

Määritelmällisesti kaikista poliittisista kysymyksistä voidaan oikeutetusti olla erimielisiä.

Monesti näin onkin. ”Faktoihin” vedotaan, jotta voidaan oikeuttaa tietty poliittinen linjaus. Näin demokraattinen prosessi alistetaan sen ulkopuoliselle voimalle eli asiantuntijoille. Silloin unohdetaan, että määritelmällisesti kaikista poliittisista kysymyksistä voidaan oikeutetusti olla erimielisiä, esittää toisistaan poikkeavia mielipiteitä.

Onkin tärkeää erottaa toisistaan mielipide ja fakta ja nähdä, kuinka ne edellyttävät tosiaan. Vapaa, demokraattinen politiikka kärsii, jos tämän käsiteparin kumpi tahansa osapuoli alkaa hallita.

Jos politiikka nähdään rationaalisena prosessina, jossa faktojen perusteella tehdään objektiivisesti oikeita päätöksiä, surkastetaan oikeutetut mielipide-erot. Faktantarkistussivustot ylittävätkin aika ajoin mandaattinsa arvioimalla esimerkiksi kilpailevia näkemyksiä valitun poliittisen linjan ”rationaalisuudesta”.

Poliittinen puhe – toisin kuin suurimmat fakta-intoilijat antavat ymmärtää – ei voi olla puhtaasti episteemistä. Se ei typisty tosiasioiden toteamiseen, vaan pyrkii tavalla tai toisella tosiasioiden muuttamiseen.

Ongelmallista on myös, jos mielipiteet otetaan annettuina – eräänlaisina kiistämättöminä faktoina. Mielipide edellyttää mielipiteen muodostusta. Tässä mielipiteistä erillisillä faktoilla on tärkeä asema.

Poliittinen erimielisyys on mahdollista vain, jos se kohdistuu johonkin jaettuun.

Poliittinen erimielisyys on mahdollista vain, jos se kohdistuu johonkin jaettuun. Ilman debattia pohjustavia faktoja ihmisten välinen tila hajautuu joukoiksi toisistaan irrallisia monologeja, eräänlaiseksi loputtomaksi steroideilla pumpatuksi A2-keskusteluillaksi, joka perustuu ennalta annettujen mielipiteiden yhteentörmäyksen spektaakkeliin.

Mielipiteitä voi olla vain, jos asioita erilaisista tulokulmista lähestyvät ihmiset voivat asettaa oman näkökulmansa muiden näkökulmien kontekstiin ja käydä vastavuoroista dialogia erimielisyyksistään.

Kuten Korvela toteaa, ihmisten teoista voidaan kertoa monta erilaista versiota. Itse asiassa keskeinen osa demokraattiseen politiikkaan kuuluvaa arvostelukykyä on näiden tekojen arviointi.

Tässä kilpailevien narratiivien moninaisuudessa keskeistä kuitenkin on, Korvelaa lainatakseni, että kyseessä ovat ”samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa”. Voimme olla erimielisiä faktojen merkityksestä, mutta tämä on eri asia kuin niiden olemassaolon kiistäminen.

Ihmisten teot – fakta-sanan alkuperää kunnioittaen – ovat yksi esimerkki tällaisista faktoista. Yhdysvallat, ei Japani, käytti ydinasetta toisessa maailmansodassa. Toisin kuin Trump väitti, Barack Obama ei huutanut kampanjatilaisuuden protestoijalle.

En myöskään voi käydä relevanttia poliittista keskustelua ihmisen kanssa, jonka mukaan maailmaa hallitsee poliitikkoja sätkynukkeinaan käyttävä liskojen eliitti.

Huoli faktoista

Emme siis voi ongelmitta todeta ”nietzscheläisittäin: ei ole faktoja, on vain perspektiivejä”. Politiikka kyllä perustuu erilaisiin näkökulmiin, mutta jos mitään toimijoiden jakamaa faktuaalista todellisuutta ei ole, mihin nämä näkökulmat kohdistuvat?

Huoli faktoista ei siis typisty kaipuuksi ”hegemonisiin kertomuksiin”. Päinvastoin, se voidaan nähdä pluralistisen keskustelun näkökulmasta, jossa paitsi ollaan eri mieltä, pyritään myös oppimaan, miltä samat faktat näyttävät toisenlaisessa asemassa olevien ihmisten näkökulmasta.

Pyritään oppimaan, miltä samat faktat näyttävät toisenlaisessa asemassa olevien ihmisten näkökulmasta.

Brexit-keskustelussa kumpikin osapuoli rikkoi tällaisen dialogin periaatteita. Haitallisena voidaan pitää myös maahanmuuttokeskustelussa todistamaamme taktiikkaa, jossa keksityt rikokset, epämääräinen narratiivi ”islamisaatiosta” ja ”faktapohjaisen” – siis tilastoihin perustuvan – debatin vaatimus lyövät kättä.

Myös tieteelliset faktat voivat tulla politiikan kohteeksi, jos niistä voi vetää eri johtopäätöksiä. Esimerkiksi ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta voidaan käydä poliittista linjakeskustelua.

Itse ilmiön olemassaolon kiistäminen, jossa käytetään usein avuksi faktojen sosiaalista konstruktiota korostavan tieteentutkimuksen argumentteja, on ongelmallisempaa. Tällaisen tutkimuksen tarkoitus, kuten Bruno Latour toteaa, ei ”koskaan ollut faktoista eroon hankkiutuminen, vaan niitä lähemmäksi pääseminen”.

Jos emme voi tuntea puhuvamme samasta asiasta, poliittinen keskustelu kuolee.

Rajanteko faktan ja mielipiteen välillä on luonnollisesti aina osa poliittisen väittelyn sisältöä. Tämä ei kuitenkaan tee niiden välistä erottelua tyhjäksi. Jos emme voi tuntea puhuvamme samasta asiasta, poliittinen keskustelu kuolee.

Siksi haitallisempaa kuin satunnainen valehtelu – sinänsä relevantti poliittisen toiminnan muoto – on faktojen ohittaminen tai sellaisen ”suuren kertomuksen” esittäminen, joka pyrkii Arendtin sanoin ”pysyvään voittoon todellisuuden kustannuksella”.

YTM Ari-Elmeri Hyvönen viimeistelee väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kokemuksen roolia poliittisessa ajattelussa, kansannousujen ja valtauksien demokraattisuutta ja maailmanpolitiikan eri ulottuvuuksia. Hän on myös toiminut vierailevana tutkijana Bard Collegen Hannah Arendt Center for Politics and Humanities –tutkimuskeskuksessa.

3 Comments

  1. Hyvösen kirjoitus on hyvää kahvipöytäpohdintaa, mutta se ei liity käytännössä mitenkään siihen mitä Korvela kirjoitti. Korvelan kirjoituksen ainoa keskeinen sanoma oli, ettei totuutta eikä siten myöskään faktoja ole olemassa. Tätä Hyvönen ei kirjoituksessaan näytä ymmärtävän missään vaiheessa.

    Hyvöselle tekisi hyvää lukea Skinneriä ja Palosta, jotka ovat molemmat vahvasti läsnä Hytösen omalla laitoksella. Skinnerin (kts. esim. 2002) mukaan totuus ja faktat ovat tutkijan näkökulmasta äärimmäisen epämielenkiintoisia, sillä vaikka sellaisia lopulta olisikin olemassa, niitä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa mahdollista saavuttaa. Palosen mukaan taas kaikki, joka sisältää valinnan mahdollisuuden on kategorisesti poliittista (eikä siten oikeita vastauksia ole olemassa).

    Faktoista ja totuudesta puhuvat perustavat argumentaationsa välttämättömyyteen, ymmärtämättä ettei maailmassa ole oikeita vastauksia.

  2. Hyvä: tosiasioiden suhteellistaminen ja spinnaaminen on totalitarismia eikä suinkaan demokraattista.
    Jos todellisuus ei ole tutkijalle kiinnostava asia, tutkimuskaan ei ole kiinnostavaa vaan hölynpölyä.
    Ps. Palosen oppilaana jo 70-luvun lopulla.

  3. ”presidentiksi valittiin henkilö, jonka faktoja koskevista väitteistä arviolta 70 prosenttia oli valheellisia.”

    Se oli 70 % Politifactin tarkistamista väitteistä. Kuinka suuren osan Trumpin väitteistä Politifact tarkisti?

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Maailman vapaimman kansan presidentinvaalien viesti hyvälle tieteelliselle käytännölle - Politiikasta.fi

Leave a comment

Your email address will not be published.


*