Eilen Turkin alas ampuma venäläiskone tarjoaa tilaisuuden tarkastella Turkin ja Venäjän suurvaltaunelmissaan törmääviä suhteita, mutta myös Naton, EU:n ja niin sanottujen länsimaiden suhdetta Turkkiin. Turkin viimeaikaisen Venäjän-politiikan ymmärtäminen edellyttää nimenomaan Turkin muuttuneen länsisuhteen analysointia.
Syyrian sodan ympärille kehittynyt monipolvinen valtakamppailu tuntui saavan kokonaan uuden käänteen tiistaina 24. marraskuuta, kun Turkki ampui alas rajansa pinnassa lentäneen venäläisen rynnäkkökoneen. Tätä kirjoitettaessa ainakin Yhdysvallat on sitä mieltä, että venäläinen kone ei ollut Turkin ilmatilassa ampumishetkellä. Toisaalta tiedossa on, että ilmatilanloukkauksia on ollut useita jo aiemminkin.
Tämä kaikki on kuitenkin toisarvoista verrattuna niihin kauaskantoisiin muutoksiin, joita sekä Turkin sisäpolitiikassa että sen ulkosuhteissa on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.
Venäläiskoneen alas ampuminen tarjoaa hyvän tilaisuuden tarkastella, kuinka ongelmallinen toimija Turkista on tullut islamilais-konservatiivisen Oikeus- ja kehityspuolue AKP:n vallan aikana myös länsimaille. Turkin viimeaikaisen Venäjän-politiikan ymmärtäminen edellyttää nimenomaan Turkin muuttuneen länsisuhteen analysointia.
AKP-johtoinen Turkki ja länsi
Itse kirjoitin viime keväänä uusimpaan Turkkia käsittelevään kirjaani seuraavat lauseet:
”Tämän hetken kansainvälisessä järjestelmässä on piirteitä, jotka saattavat pidemmällä aikavälillä mahdollistaa AKP:n johdon ulkopoliittiset tavoitteet. Ensinnäkin, nyt kun länsimaiden ja Venäjän suhde on jäänyt lähes uuden kylmän sodan partaalle, Syyriaan ja Irakiin on muodostunut jihadistinen valtio, Yhdysvallat haluaisi irrottautua sotilaallisesti Lähi-idästä ja EU murehtii energiansaantiaan ja vaikutusvaltaansa niin sanotun arabikevään jälkeisessä maailmassa, sekä Yhdysvallat että EU kokevat tärkeänä säilyttää strategisen liittolaisuuden Turkin kanssa. Näin ollen, ainakin mitä tulee Turkin sisäiseen autoritaariseen järjestelmään, Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”
Aivan kuten EU, NATO on viime kädessä länsimaisen moniarvoisen demokratian puolustamista varten perustettu yhteisö. Tältä kannalta katsottuna Turkin NATO-jäsenyys on läpeensä ongelmallinen, sillä AKP-vallan aikainen Turkki on avoimesti länsimaiden vastainen valtio, jonka poliittinen johto tekee päivittäin pilkkaa länsimaisen demokratian kaikkein perustavimmista elementeistä, kuten lehdistönvapaudesta ja oikeusvaltioperiaatteesta.
Länsimaat eivät kuitenkaan tähän juurikaan puutu, sillä panokset ovat liian kovat.
”Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”
Syyria on tästä paras (ja karmein) esimerkki. Vaikka Turkki on tukenut kaikkia mahdollisia salafisti-jihadistiryhmiä Syyriassa, Jabhat al-Nusrasta Isisiin, millään tällä ei tunnu olevan väliä niin kauan kuin Turkki seisoo yhteisessä rintamassa Syyrian presidentti Bashar al-Assadia ja Venäjää vastaan.
Venäjän ja Turkin suhde on kuitenkin moniulotteinen. Länsimaissa tämä on toki jollakin tasolla tiedostettu. Sen lisäksi, että mailla on mittavat taloudelliset suhteet ja lukuisia yhteisiä hankkeita, maiden yhteistyö ulottuu paljon tätä syvemmälle. Niiden voi sanoa jopa olevan strategisessa liitossa siinä mielessä, että molemmat ruokkivat ja hyödyntävät yhteistä länsimaiden vastaisuutta.
Pitkällä aikavälillä maiden suurstrategiat kuitenkin aiheuttavat törmäyksen, ja juuri tätä me todistamme nyt Syyriassa. On tärkeää huomata, että lähes jokaisella keskeisellä politiikan alueella Turkki muistuttaa hyvin paljon Venäjää.
Tämä yhtäläisyys näkyy myös uusimperialistisessa ulkopolitiikassa. Turkin suurstrategia perustuu ajatukselle suuresta Turkista, joka on predestinoitu saavuttamaan sunni-islamilaisen maailman johtoasema.
Paljon on puhuttu siitä, miten Isisin jihadistit hyökkäävät länsimaiden 1. maailmansodan aikana piirtämien Lähi-idän rajojen kimppuun. Tätä ovat monet länsimaiset kommentoijat suorastaan yllyttäneet kuvailemalla, kuinka keinotekoisia alueen rajat ovat, kuinka ne lähes väistämättä hajoavat ”luonnollisempien” kollektiivisten identiteettien noustua esiin. Harva on huomannut, että Turkin AKP-johto hyökkää poliittisessa retoriikassaan tätä Sykes–Picot -järjestelmää vastaan vähintään yhtä määrätietoisesti kuin Isis.
Keskusvaltio-Turkki
Viimeisen viiden vuoden ajalta löytyy kymmeniä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin puheita, joissa kaikki Lähi-idän ongelmat palautetaan länsimaiden harjoittamaan imperialismiin, mutta kyse on paljon muustakin. AKP:n poliittinen diskurssi sisältää valtavan määrän Turkin tulevaa suurvalta-asemaa pohjustavia käsitteitä.
Ensinnäkin AKP katsoo toteuttavansa Turkin yhteiskuntakehityksen ”normalisoimista” antaen ymmärtää, että maan länsimaalaistaminen on ollut historiallinen virhe.
Tämän suorana jatkeena AKP:n johto näkee mielessään ”keskusvaltio-Turkin” (merkez ülke Türkiye), jota uhkaavat ”vanhat ja uudet alistavat elementit” (eski ve yeni vesayet unsurlar). Tämä kaikki tapahtuu yhdentyvässä geopoliittisessa viitekehyksessä (coğrafya bütünleşiyor), jossa Turkki niin symbolisesti kuin yhä enenevässä määrin myös konkreettisesti palautuu ”Osmanien maailmanvaltion” (Osmanlı Cihan Devleti) muotoon. Tämä merkitsee sitä, että niin kulttuurisesti kuin poliittisesti Turkki ”löytää aidon itsensä” (kendini bulma, öze dönmek).
Onko tämä laajalti viljelty suurvaltakuvasto pelkkää retoriikkaa? Vastattaessa on ymmärrettävä, että AKP:n 13 vuotta kestäneen valtakauden aikana koko Turkin valtioidentiteetti on kokenut radikaalin muodonmuutoksen.
Turkin ulkopolitiikkaa 1920-luvulta aina 1990-luvulle leimasi kansallisvaltioparadigma, jossa Turkki piti tiukasti kiinni alueellisesta koskemattomuudestaan ja tulkitsi esimerkiksi kurdivähemmistön oikeutetut vaateet Turkin yhtenäisvaltion ja alueellisen jakamattomuuden uhkaamisena.
AKP-aikakaudella Turkki on alkanut yhä enemmän näkemään itsensä tiukan kansallisvaltioparadigman yli. Tämän monet ovat tulkinneet positiivisesti, lääkkeeksi turkkilaista etnonationalismia vastaan. Huomaamatta on kuitenkin jäänyt se ilmeinen seikka, että AKP:n aikana tämä kansallisvaltioparadigman yli katsominen on johtanut uusimperialistiseen ulkopolitiikkaan.
Tästä parhaan esimerkin tarjoaa Syyrian turkmeeniväestö, johon länsimaisen median huomio hetkeksi kohdistui venäläiskoneen ampumisen yhteydessä.
Yhden merkittävän Assadia vastustavan turkmeeniprikaatin nimi on ”Abdulhamitin prikaati” (Abdulhamid Han Tugay) ja sen tavoite on perustaa Pohjois-Syyriaan islamilainen valtio. Turkki aseistaa ja tukee tätä ryhmää kaikin tavoin yllyttäen sitä hajottamaan Syyrian kansallisvaltion. Prikaatia tukevan järjestön (Müslüman Anadolu Gençliği) nettisivuilla prikaatin jäsenet kutsuvat itseään avoimesti osmaniturkkilaisiksi ja sota Syyrian hallintoa vastaan kuvataan avoimesti ”Syyrian jihadina”.
Presidentti Erdoğan puhuu päivittäin siitä, että Turkki ei ole sisäänpäin katsova valtio ja että Turkki on osmanien maailmanvaltion nykyinen jatkumo, jolla on vastuu pelastaa kaikki Lähi-idän sorretut muslimit. Toinen tapa ilmaista tämä olisi sanoa, että Turkin mukaan Lähi-idän muslimit, jotka elävät Syyrian, Egyptin ja Irakin ”hirmuvaltojen” alla, eivät kykene pelastamaan itseään vaan tarvitsevat Turkin suojelijakseen.
Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin.
Turkki tukeekin Muslimiveljeskunta-liikettä kaikkialla Lähi-idässä. Syyriassa Assadin hallinnon kaataminen on tarpeellista nimenomaan siksi, että Turkki haluaa maahan itsestään riippuvaisen tai ainakin Turkkiin ja islamilais-konservatiiviseen valtioprojektiin ideologisesti kiinnittyvän Muslimiveljeskunta-hallinnon.
Syyrian turkmeenien osalta tavoite on vielä konkreettisempi, sillä monet identifioituvat jo nyt vahvasti Turkkiin – tämän trendin vahvistamiseksi alueella on koko ajan käynnissä näkyvä indoktrinaatio.
Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin. Venäläiskoneen ampuminen onkin siis ennen muuta selkeä merkki siitä, miten yhteisessä länsimaiden vastaisuudessa ajoittain toisensa löytävät Turkki ja Venäjä ovat vääjäämättä ajautuneet toistensa suurvaltaunelmien tielle Syyriassa.
Jää nähtäväksi, mitä ovat ne ”kovat toimet”, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin lupaili venäläiskoneen pudottamisen seurauksena. Tätä kirjoitettaessa turkkilaisessa lehdistössä puhuttiin ainakin valkoisen lihan (käytännössä kanan) vientikiellosta Venäjälle ja turkkilaisten yritysten toimintamahdollisuuksien kaventamisesta Venäjällä sekä spekuloitiin pelolla kaasutoimitusten vaarantumisesta talven lähestyessä.
Korjattu 26.11.2015 klo 21.00: Lisätty kaksi tarkentavaa linkkiä ja korjattu ”sotilasliitto” yhteisöksi.
