Yhdeksi Suomen merkittäväksi kansalliseksi ja kansainvälispoliittiseksi toimintamalliksi vakiintui depolitisaatio. Turvallisuuden, talouden kasvun ja kansalaisten kohenevan elämänlaadun saavuttaminen koettiin helpommaksi, jos ideologisiin kamppailuihin uhrattaisiin vähemmän energiaa.
Mauno Koiviston poliittinen ura ponnisti hänen taustastaan yhteiskuntatieteilijänä. Aiemmassa artikkelissani käsittelin Koiviston nousua Turun sataman antikommunistisesta asetelmasta suomalaisen politiikan huipulle.
Koivisto oli muuttanut ajattelunsa painotuksia 1960-luvun alkuun tultaessa. Kommunismin patoamisen sijasta hän alkoi painottaa konfliktin sääntelyä, sitä, että ideologinen vastakkainasettelu voitaisiin ottaa haltuun yhteisten pelisääntöjen ja neuvottelumekanismien kautta sekä politiikassa että työmarkkinoilla.
Teollisuussosiologien hahmottelemasta teoriasta oli tulossa valtapoliittista todellisuutta Suomessa.
Sodanjälkeisen ideologisen muutoksen analyysi osoittaa, että 1960-luvun lopun jälkeen syntynyt ja ainakin kylmän sodan loppuun kestänyt ”konsensus-Suomi” ei ollut luonnollista seurausta maltillisesta suomalaisesta kansanluonteesta tai pohjoismaisista arvoista. Se oli tekemällä tehty poliittinen saavutus, monen tietoisen pyrkimyksen ja valinnan summa.
Konsensus-Suomi oli tekemällä tehty poliittinen saavutus, monen tietoisen pyrkimyksen ja valinnan summa.
Koivisto oli tämän kehityksen keskiössä. Tässä artikkelin toisessa osassa seurataan Koiviston tietä pääministeriksi ja sitten sivuun päivänpolitiikasta 1970-luvun liennytyksen aikana sekä lopulta nousua presidentiksi näennäisen vapaana vuosikymmenten poliittisen toiminnan painolastista.
Liennytyksen aika
Artikkelin edellisessä osassa kuvattu konvergenssi lisäsi ideologista liikkumavaraa. Sen lisäksi se sulatti jyrkimpiä kantoja ja avasi mahdollisuuksia entistä monimuotoisempiin poliittisiin laskelmiin.
Sellaisena Koivisto esitti pyrkimyksen vahvistaa SDP:n hallituskelpoisuutta SKDL-yhteistyön ja Neuvostoliiton luottamuksen kautta.
Kansainvälinen liennytys ja kotimaisen kommunismin muutos auttoivat SDP:tä sen valtapoliittisen ongelman ratkaisussa. Samoin ne auttoivat Koivistoa henkilökohtaisesti, sillä jos SDP olisi säilyttänyt vanhat linjansa asevelipuolueena, olisivat Koiviston aiemmat sympatiat Väinö Tannerin ja Unto Varjosen kaltaisia hahmoja kohtaan voineet johtaa neuvostovastaisuuden leimaan ja poliittiseen umpikujaan.
Kun ideologinen asetelma oli muuttunut, ei SKDL:n lähentyminen toisaalta välttämättä näyttänyt periksi antamiselta, vaan modernilta kannalta, jonka avulla siirryttiin kohti vanhanaikaisista vastakkainasetteluista vapautuvaa uutta maailmanjärjestystä.
Lopulta oli saavutettu suomalaiseen poliittiseen historiaan jäävä merkkipaalu: ”kommunistien vastuullistaminen” vuosia jatkuneiden tunnustelujen ja aatteellisen muokkaamisen jälkeen.
Koiviston ja sosiaalidemokraattien operaatiot ja poliittiset laskelmat tuottivat toivottuja tuloksia, sillä vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen SDP palasi hallitukseen SKDL:n kanssa, jälkimmäinen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1948.
Koivistonkin maine oli saatu kohdalleen, sillä hän nousi Rafael Paasion kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi, kun ministeriön toisesta salkusta vastasi SKDL:n Ele Alenius.
Näin oli lopulta saavutettu yksi suomalaiseen poliittiseen historiaan jäävä merkkipaalu: ”kommunistien vastuullistaminen” vuosia jatkuneiden tunnustelujen ja aatteellisen muokkaamisen jälkeen.
Samalla SDP oli hankkinut suuren osan niistä valtapoliittisista edellytyksistä, joiden turvin siitä tuli seuraaviksi vuosikymmeniksi myös ulkopolitiikan tärkein valtionhoitajapuolue heti Maalaisliitto-Keskustapuoleen jälkeen.
Kansainvälisten sopimusten ja yhteistyön varaan rakentuvan sääntöperusteisen järjestyksen katsottiin olevan pienille valtioille edullisin.
Kuuban ja Berliinin kriisit, Nikita Hruštšovin erottaminen ja lopulta Prahan kevään toiveiden murskaaminen syksyllä 1968 olivat sokkeja, jotka veivät uskon lännen ja idän välisen liennytyksen kestävyyteen. Suomi pystyi silti siirtymään varovaisesta puolueettomuudestaan aktiivisen sillanrakentajan rooliin.
Kansainvälisten sopimusten ja yhteistyön varaan rakentuvan sääntöperusteisen järjestyksen katsottiin olevan pienille valtioille edullisin. Vaikka suurvaltojen leirijako olisikin todennäköisesti pysyvä, voisivat kansainvälisesti sitovat sopimukset silti olla mahdollisia.
ETYK-huippukokouksessa Helsingissä 1975 Urho Kekkonen pystyi jotakuinkin uskottavasti puolustamaan tavoitetta luoda ”yleisesti hyväksytty ja riittävän velvoittava riitojen rauhanomainen ratkaisujärjestely”.
Koiviston maine
Oikea ajoitus on ehkä tärkein selitys Koiviston itsenäiselle ja itänaapuria kumartelemattomalle maineelle.
Koiviston käytännöllinen konvergenssipolitiikka SKDL:n ja Neuvostoliiton suuntaan heijasteli 1960-luvun alkupuolella melko laajasti jaettuja näkemyksiä. Niiden mukaan kommunistiset ja kapitalistiset maailmanjärjestelmät lähentyisivät toisiaan tulevaisuudessa.
Koivisto kuitenkin oli linjannut kantansa hallitusyhteistyöhön jo vuosia ennen Prahan syksyn rajapyykkiä. Vaikka hän oli ollut valmis luottamaan kommunisteihin monia puoluetovereitaan enemmän, ei hänen 1960-luvun alun kantojaan silti voinut pitää erityisen neuvostomielisinä tai naiiveina niiden esittämisen hetkellä.
Kun SKDL:n sisäiset linjaerot nousivat vähitellen esiin, Koivisto tuki liikkeen vapaamielisiä ja kansallisiin etuihin sitoutuneita ryhmittymiä.
SKDL ja SKP nopeasti ja muita pääpuolueita selvemmin tuomitsivat Varsovan liiton sotatoimet, kun pääministerinä olleen Koiviston hallituskin oli kohteliaasti hiljaa.
Tšekkoslovakian miehityksessä SKDL:n ja SKP:n enemmistön itsenäisyydestä saatiinkin näyttö: nopeasti ja muita pääpuolueita selvemmin ne tuomitsivat Varsovan liiton sotatoimet, kun pääministerinä olleen Koiviston hallituskin oli kohteliaasti hiljaa.
Koiviston erityisalaksi valikoitui talouspolitiikka, ei henkilösuhteisiin ja julkisiin luottamuksenosoituksiin keskittynyt idänpolitiikka. Hänen taloudenhoitonsakaan ei ollut vasemmistolaisittain ekspansiivista, vaan pikemminkin varovaista tarkan markan politiikkaa, jossa kannettiin huolta säästämisestä ja vientiyritysten kilpailukyvystä.
Lopulta Koiviston siirtyminen Suomen Pankkiin vuonna 1970 piti hänet syrjässä esimerkiksi Kekkosen valinnasta poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1974, mitä on jälkikäteen pidetty yhtenä suomettuneisuuden huipentumana.
Huomionarvoisia olivat myös olosuhteet, joissa Koiviston hallitusvastuu toukokuussa 1970 päättyi. Noustuaan pääministeriksi vuonna 1968 hän oli näkyvästi tukenut yhteispohjoismaisen talousalue Nordekin luomista. Hanke kaatui keväällä 1970 Neuvostoliiton vastustukseen, jonka yhteydessä nousivat jälleen vanhat epäluulot SDP:tä kohtaan.
Koivisto pystyi merkittävästi vaikuttamaan urastaan syntyneisiin käsityksiin eläkevuosina kirjoittamiensa useiden teosten ja muiden julkisten esiintymistensä kautta
Epäonnistuminen Suomen integroimisessa läntisiin talouksiin Nordekin kautta oli Koivistolle henkilökohtainen pettymys. Esimerkiksi CIA:n raportoinnin mukaan se oli hänelle myös erityisen nöyryyttävä tilanne.
Koivisto poistui näin päivänpolitiikasta tilanteessa, jossa hänen kantansa oli asettunut näkyvästi Neuvostoliittoa vastaan.
Presidentiksi pyrkiessään 1980-luvun alussa Koivisto ei ollut siis lainkaan huono nimi niille, jotka vieroksuivat läheisiä idänsuhteita, jos vertailua tehtiin esimerkiksi Ahti Karjalaiseen tai häntä myöhemmin niin kutsutussa Vladimirov-skandaalissa paljastuneiden neuvostoyhteyksien avulla tukeneeseen Paavo Väyryseen.
Muistissa olivat myös Koiviston Lauri Törnin vapaaehtoiskomppaniaan johtaneet sotavuodet ja kommunistien vastainen järjestötyö Turun satamassa. Koivisto oli myös käyttänyt hänellä olleita itäkortteja enintään maltillisesti.
Koivisto itse pystyi merkittävästi vaikuttamaan urastaan syntyneisiin käsityksiin eläkevuosina kirjoittamiensa useiden teosten ja muiden julkisten esiintymistensä kautta.
Depolitisaatio
Sodanjälkeiset vuodet olivat olleet ideologisen konfliktin ja epävarmuuden aikaa, jolloin sisäpoliittinen peli oli kovaotteista ja epäluottamuksen leimaamaa.
Syvistä vastakkainasetteluista kumpuavan politiikan muuntaminen säännellyksi intressikamppailuksi oli pitkäjänteistä työtä, johon panoksensa antoivat poliitikot ja yhteiskuntatieteilijät.
Suomen muutos liitettiin osaksi kansainvälistä tarinaa, josta poimittiin käyttöön pientä puolueettomuutta tavoittelevaa maata parhaiten palvelevat elementit.
Muutos edellytti merkittäviä liikkeitä suomalaisella puoluekentällä, mutta se tuskin olisi ollut mahdollinen, ellei myös kansainvälinen tilanne olisi 1950-luvun lopulla lientynyt ja ajatus lännen ja idän yhteiskuntamallien lähentymisestä vallannut alaa. Suomen muutos liitettiin osaksi kansainvälistä tarinaa, josta poimittiin käyttöön pientä puolueettomuutta tavoittelevaa maata parhaiten palvelevat elementit.
Vastakkainasettelujen sijasta haluttiin korostaa turvallisuutta, yhteistyötä, talouden kasvua ja kansalaisten kohenevaa elämänlaatua: kaikkien näiden tavoitteiden saavuttaminen helpottuisi, jos ideologisiin kamppailuihin uhrattaisiin vähemmän energiaa. Näin yhdeksi Suomen merkittäväksi kansalliseksi ja kansainvälispoliittiseksi toimintamalliksi vakiintui depolitisaatio.
Poliittinen konflikti pyrittiin häivyttämään näkyvistä selittämällä ideologian osuus mahdollisimman pieneksi. Jäljelle jääneet mielipide-erot otettiin haltuun neuvottelupelissä, jonka panokset eivät enää olleet maailmankatsomuksellisia vaan hallittavan kokoisia voittoja ja tappioita säännönmukaisesti organisoituneen intressipolitiikan kentällä.
Poliittinen konflikti pyrittiin häivyttämään näkyvistä selittämällä ideologian osuus mahdollisimman pieneksi.
Koivisto oli yksi keskeisistä depolitisaation edellytysten luojista, vaikkei hän omissa kirjoituksissaan – etenkään muistelmissaan – ollut puhtaasti depolitisaation edustaja. Koivistolle modernille käsiteperustalle rakennettu konfliktinsääntelyn ja depolitisaation linja oli tarkoitettu kaventamaan nimenomaan ideologisen tai järjestelmänvastaisen kommunismin elintilaa.
Sisäpolitiikassa depolitisaatio tarkoitti yhtäältä vasemmistoradikalismin kesyttämistä parlamentaariseksi voimaksi, toisaalta siihen saakka intensiivisten työmarkkinakonfliktien haltuunottoa tulopoliittisilla kokonaisratkaisuilla ja tulopolitiikan kautta jaetuilla palkankorotuksilla, sosiaalietuuksilla ja muilla käsinkosketeltavilla hyödyillä.
Depolitisaation perintö
Kansainvälisessä politiikassa, jossa linjan näkyvimmät saavutukset nähtiin 1970-luvulla, ratkaisuiksi tulivat panostukset kansainväliseen diplomatiaan esimerkiksi Yhdistyneissä kansakunnissa, ETYKin kaltaiset monenkeskiset konfliktinratkaisujärjestelmät ja ylipäänsä jännitteiden alentaminen aseidenriisunnan ja liennytyksen kautta.
Näin rakennettua kylmän sodan loppuvaiheiden Suomen mallia on kritisoitu muun muassa presidentinvaltaisuudesta, parlamentarismin alennustilasta, tulopoliittisen järjestelmän kabinettiluonteesta ja ulkopoliittisen keskustelun rajaamisesta kapealle eliitille.
Varmasti onkin niin, että se, mitä vakaudessa voitettiin, ainakin osaksi hävittiin demokraattisen osallistumisen avoimuudessa.
Toisaalta järjestelmän vahvuus oli, että sekä sisä- että ulkopolitiikkaa ohjasivat ainakin jossain määrin yhdenmukaiset näkemykset ja analyysit, joita tässä on kuvattu esimerkiksi konvergenssin, konfliktinsääntelyn ja depolitisaation käsitteiden kautta.
Syntyi kattava neuvottelemisen ja etujen yhteensovittamisen järjestelmä, johon keskeiset kotimaiset poliittiset puolueet ja taloudelliset etupiirit sitoutuivat.
Toimintatapa keskitti valtaa eliiteille ja piilotti päätöksentekoprosesseja kansalaisilta, mikä luonnollisesti synnytti vastavaikutuksia.
Toimintatapa keskitti valtaa eliiteille ja piilotti päätöksentekoprosesseja kansalaisilta, mikä luonnollisesti synnytti vastavaikutuksia. Jo 1980-luvulta alkaen valiteltiin kansalaisten vieraantumista päätöksenteosta, puolueiden samankaltaistumista ja politiikan häviämistä politiikasta.
Tätä kriittisen puheen tilaa ovat hyödyntäneet muiden muassa SMP ja myöhemmin perussuomalaiset. Niiden retoriikassa keskeinen ero ei ollut enää ideologioiden välinen vaan koneistoa käyttävän ja sen eduista nauttivan eliitin ja todellisesta vallankäytöstä vieraannutetun kansan välissä.
Vaikka tätä populistista ohjelmaa ei allekirjoittaisikaan, on historiaa vasten silti nähtävissä, millaisista kehityskuluista se on ammentanut voimaansa.
Petri Koikkalainen on politiikkatieteiden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.
