Yhdysvaltain hegemonia maailmanpolitiikassa oli tuskin koskaan ollut yhtä kiistaton kuin Berliinin muurin kaatumisen aikaan vuonna 1989. Mikään hegemonia ei kuitenkaan kestä ikuisesti.
Aiemmassa artikkelissani käsiteltiin vuoden 1989 perimää aatehistorialliselta kannalta. Pohdin, miksi liberalismin visiot eivät toteutuneet. Tässä artikkelissa keskitytään geopoliittiseen kuvioon, jossa Yhdysvallat maailmanpoliittisen järjestelmän hegemonina määritteli pitkälti Euroopan turvallisuuspoliittista kehitystä.
Tätä hegemoniaa tukivat yhtenäistyvä Eurooppa ja laajentuva Nato. Mutta kuten usein käy, mikään hegemonia ei kestä ikuisesti, vaan uudet valtapoliittiset asetelmat saattavat horjuttaa kansainvälistä järjestystä. Ukrainan pitkään jatkunut epävirallisen virallinen sota on esimerkki tällaisesta muutostekijästä.
Yhdysvaltojen painopiste on jo vuosien ajan suuntautunut Euroopan ulkopuolelle, usein sivuuttaen Euroopan unionin. Muutoksen omalla tavallaan sinetöi presidentti Donald Trumpin politiikka, joka toki tähtäsi yhdysvaltalaisen hegemonian jatkumiseen mutta tukeutumatta niihin rakenteisiin ja instituutioihin, jotka olivat olleet sen pohjana vuodesta 1989 asti.
Hegemonian huipulta haastetuksi
Yhdysvaltain hegemonia oli tuskin koskaan ennen tai jälkeen vuotta 1989 ollut yhtä kiistaton. Kylmän sodan vastapeluri Neuvostoliitto horjui hajoamisen partaalla ja itäinen Keski-Eurooppa kypsyi Berliinin muurin kaatumiseen.
Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush visioi vuonna 1989 ”yhtenäisen ja vapaan Euroopan, joka on rauhassa keskenään”, minkä jälkeen hän hahmotteli vuonna 1990 jo ”uutta maailmanjärjestystä”.
Voittoisan Persianlahden sodan nosteessa alun perin maltillisena poliitikkona profiloitunut Bush ilmaisi vaalivuonna 1992 suorasukaisesti saavutetun tuloksen: ”Amerikka on voittanut kylmän sodan”.
Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla. Yhdysvaltain ei tullut sallia yhdenkään haastajan – vastustajan, kumppanin tai liittolaisen – uhata asemaansa kansainvälisen hierarkian huipulla. Kylmän sodan päätyttyä sen ei tullut hellittää poliittista tai sotilaallista otetta vaan muokata ja laajentaa liberaalia kansainvälistä järjestystä arvojaan ja etujaan suosivana toimintaympäristönä.
Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla.
Yhdysvaltain kylmän sodan jälkeisen hegemonisen strategian arviointi on inspiroinut menneisyyden hallintaa koskevan historiakeskustelun ohella hegemoniaa kansainvälisen järjestyksen teoriana ja käytäntönä koskevaa kansainvälisten suhteiden tutkimusta.
Hegemoniassa vallitsevat epäsymmetriset voima- ja valtasuhteet saavat oikeutuksensa muiden valtioiden suostumuksesta. Järjestyksen kestävyys riippuu molemminpuolisista eduista ja murenee vastaavasti ristiriitoihin.
Hegemonille ovat erityisen tärkeitä keskeiset kumppanit, jotka pitävät tämän valta-asemaa pystyssä. Toisen maailmansodan jälkeisinä kylmän sodan vuosina Yhdysvaltain hegemonia kattoi Euroopan ja Itä-Aasian alueet, joissa sen avainkumppaneita olivat entiset viholliset Saksa ja Japani.
Kylmän sodan jälkeen läntisen johtajuuden tehtäväksi tuli liberaalin demokratioiden vyöhykkeen laajentuminen. Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen, jossa ne sisäisesti uudistuen solahtaisivat yhteiseen järjestykseen status quo– valtoina tai vastuullisina toimijoina eivätkä lähtisi järjestyksen revisionistisiksi haastajiksi.
Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen.
Venäjän kanssa hanke epäonnistui ensimmäisen vuosikymmenen kompuroinnista lähtien. Taloudellisesti nousevan Kiinan kanssa taas kaksi ensimmäistä vuosikymmentä menivät mallikkaasti, ennen kuin Kiinan poliittinen mahti alkoi kasvaa.
Kolmenkymmenen vuoden tuloksena Venäjä on Euroopan alueellisen turvallisuusjärjestyksen pilaaja (spoiler), joskaan se ei uhkaa Yhdysvaltain johtaman liittokunnan säilymistä. Kiina puolestaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa vakavasti Itä-Aasian alueellisen turvallisuusjärjestyksen johtajuudesta.
Globaalilla tasolla Kiinasta on tullut Yhdysvaltain haastaja (challenger) ja pidemmällä aikavälillä mahdollinen hegemonisen rakenteen kumoaja.
Hegemonian teoriaa
Vakiintuneet teoriat tarjoavat hegemonian kestävyydelle ja muutokselle kahta selitysmallia. Yhden teorian (hegemonic stability theory) mukaan ylivertainen valta tuottaa kansainvälisiin suhteisiin julkishyödykkeitä kuten turvallisuutta ja vaurautta hegemonisen vakauden edellytyksenä ja seurauksena.
Toisen teorian (power transition theory) mukaan johtovallan heikentyminen rohkaisee jossain vaiheessa revisionistisia pyrkimyksiä, minkä tuloksena voimasuhteet muuttuvat ja hegemoninen valta siirtyy uudelle toimijalle.
Kolmas lähestymistapa hegemoniseen järjestykseen (hegemonic-order theory) hylkää aiempia tilanteita selittämään syntyneiden teorioiden yksioikoisen determinismin ja yhden mallin ajatuksen. Teorian mukaan hegemonia voi muokkautua uudeksi kaatumatta, minkä vuoksi huomio on kiinnitettävä järjestyksen sisäiseen dynamiikkaan kuten poliittisiin sopimuksiin, kilpailuun ja yhteistyöhön sekä valtapolitiikan keinoihin ja tavoitteisiin.
Hegemoninen järjestys vaatii jonkun luomaan sen. Kukin johtovalta antaa sille oman muotonsa ja leimansa. Sen lisäksi järjestykseen syntyy vuorovaikutussuhde, joka muokkaa myös johtovaltaa paitsi normien luojana myös niiden noudattajana.
Hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen.
Hegemonian olemassaolon etu tai järki mitataan viime kädessä sen kannattavuudella. Yhdysvallat on arvioinut liittolaisten sotilaallisen suojelun tuoman vakauden ja taloudellisen yhteistyön tuoman vaurauden kustannuksia ja hyötyjä ja voinut jo pitkään todeta kylmän sodan jälkeisen hegemoniapolitiikan olleen kannattavaa.
On kuitenkin huomattava, että hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen. Poliittisen eliitin konsensus kotona ja Euroopassa Yhdysvaltain johtajuuden tarpeesta ja hyödyllisyydestä arvojen ja etujen edistäjänä on ollut olennainen tekijä politiikan kestävyydessä.
Saksan yhdistymisratkaisun vakaus
Ennen Yhdysvaltain hegemonian kohtalon julistamista on kuitenkin hyvä tarkastella sen aikaansaamia muutoksia, joista yksi merkittävimmistä on Saksan yhdistyminen jälleen yhdeksi valtioksi kylmän sodan jälkeen. Yhdistymissopimuksen äärellä entisillä miehitysvalloilla oli viimeisen kerran tilaisuus osallistua geopoliittiseen peliin Saksan kansainvälisen aseman ympärillä.
Eurooppalaisten katse suuntautui yhtä lailla historiaan kuin tulevaisuuteen, kun yhdistyvän ja nousevan Saksan varalle haettiin turvallisuustakuita. Margaret Thatcherin Britannian ja François Mitterrandin Ranskan epäröinti yhdistymisasiassa jäivät Bushin Saksan liittokanslerille Helmut Kohlille tarjotun suoraviivaisen tuen varjoon.
Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle oli molemmille tärkeää Saksan sekä sotilaallisen että poliittisen aseman täsmentäminen niin ydinsulkusopimuksen kuin tavanomaisten joukkojen rajoitusten kautta. Yhdistymissopimuksessa määrättiin, että itäisten osavaltioiden alueelle ei sijoiteta Naton joukkoja ennen neuvostojoukkojen poistumista (1994) eikä ydinaseita.
Yhdistyvän Saksan jäämisestä Naton jäseneksi päästiin yhteisymmärrykseen, kun amerikkalaiset neuvottelijat vakuuttivat neuvostokollegat siitä, että monenvälisten instituutioiden kehykseen sijoittuva Saksa olisi parempi ratkaisu kuin mahdollisesti arvaamaton uusi ja voimistuva suurvalta Euroopan keskellä.
Toisaalta presidentti Mihail Gorbatšovin ajatus ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) vahvennuksena ei noussut vakavasti asialistalle, koska erillisen turvallisuusjärjestelyn rakentaminen kaventaisi Yhdysvaltain etujen vastaisesti uudistuvan Naton toimintavapautta uudessa Euroopassa.
Tuloksena oli, että Venäjä jäisi kylmän sodan aikana syntyneiden läntisten turvallisuuspoliittisten instituutioiden ulkopuolelle. Tätä esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkija William Hill on pitänyt strategisena virheenä.
Naton laajentuminen elefanttina huoneessa
Yhdistyvän Saksan sotilaallisia velvoitteita koskevista keskusteluista vuonna 1990 syntyi historiallinen ja poliittinen tulkintakiista siitä, mitä neuvostopuolelle luvattiin tai sanottiin Naton laajentumisesta myöhemmin itään. Ylipäätään Naton laajentumista ei otettu Yhdysvaltain strategiseen suunnitteluun tai poliittiseen harkintaan ennen kuin seuraavana vuonna, eikä ajatus ollut virinnyt myöskään Keski- ja Itä-Euroopan maissa.
Dokumenttien valossa pidetään kiistattomana, että länsijohtajat eivät Saksan kysymyksen yhteydessä antaneet kirjallisia tai sopimuksellisia takeita, joiden mukaan Nato pidättyisi laajentumasta. Gorbatshovin lähipiiri on esittänyt kuitenkin päinvastaisen tulkinnan, jonka mukaan länsijohtajat antoivat harhaanjohtavan kuvan laajentumisen mahdollisuudesta.
Gorbatshov on sisäpoliittiselta arvostelulta puolustautuessaan huomauttanut, että vaikka Naton laajeneminen herätti huolta, laajentumisen vastaisten sitoumusten vaatiminen olisi ollut järjenvastaista, kun Varsovan liitto oli edelleen voimassa. Joka tapauksessa keskinäisen luottamuksen rikkominen vaikeutti perestroikan asiaa.
Presidentti Boris Jeltsinin kaudella Venäjän suhde Natoon oli aluksi lämmin, kun Jeltsin vihjaisi Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta ja osoitti ymmärrystä Puolan jäsenyyspyrkimyksille. Tuolloin presidentti Bill Clinton onnistui ajamaan Naton kumppanuus- ja laajentumispolitiikkaa ja pitämään samalla Jeltsinin mukana muutoksessa.
Clintonin politiikassa vaikuttivat vahvoina liberaalin strategian keinot. Clinton tapasi ennätyksellisen usein Jeltsinin pyrkiessään tukemaan häntä demokraattisiin uudistuksiin. Presidentti ja hänen Venäjän-politiikkansa luottomies Strobe Talbott pitivät Venäjän Nato-jäsenyyttä periaatteessa mahdollisena tavoitteena.
Tulos olisi sinetöinyt läntisen hegemonian, kun entinen vihollinenkin liittyisi Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoutumaan – samalta viivalta kuin muutkin eurooppalaiset liittolaiset.
Venäjä liittyi erityiskumppanina Partnership for Peace -järjestelyyn ja solmi Naton kanssa yhteistyösopimuksen. Vastaavasti Nato antoi yksipuolisen vakuutuksen, jonka mukaan se ei harkitse merkittävien joukkojen tai ydinaseiden sijoittamista tulevien uusien jäsenten alueelle.
Naton ensimmäinen laajentuminen toteutui ilman poliittista jännitystä vuonna 1999. Presidentti Vladimir Putin viritti vielä ensimmäisen kautensa alussa keskustelua Venäjän Nato-jäsenyydestä ja Nato-Venäjä-neuvosto perustettiin vuoropuhelua ja yhteishankkeita varten. Naton laajentumisaalto vuonna 2004 tapahtui myös ilman Venäjän poliittisia vastalauseita.
Yhdysvalloilla oli vaihtoehtoja laajentumiselle, mutta historioitsija Mary Sarotte osoittaa, miten Clintonin hallinnossa alettiin suosia hakijamaiden täysjäsenyyttä sen sijaan, että olisi valittu varovaisemman rauhankumppanuusohjelman tie. Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.
Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.
Läntiset aikalaiset samoin kuin François Heisbourgin tuore skenaariotutkimus (teoksessa Europe Whole and Free: Vision and reality) katsovat lähentymispolitiikan tulosten osoittavan, että Naton laajentuminen ei ollut varsinaisena syynä Venäjän turvallisuuspolitiikan käänteeseen kumppanuudesta vastakkainasetteluun, vaan sen ajurina oli sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhdistelmä.
Yhdysvaltain hegemoniapolitiikka ja Itä-Euroopan värivallankumoukset olivat läntisten arvioitsijoiden mukaan taustalla, kun Putin esitti historialliseksi jääneessä Münchenin kokouksen puheessa vuonna 2007 lännen vastaisen linjansa.
Ukraina karikkona harmaalla vyöhykkeellä
Koska Euroopan unionin laajentuminen lähti liikkeelle hitaammin, Naton laajentumisesta tuli ensimmäisenä väline demokratiaan siirtyvien maiden sitomiseksi yhteiseen, Yhdysvaltain johtamaan turvallisuusjärjestykseen.
Vuonna 2004 läntisten instituutioiden suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen: Naton tapaan EU käytti liitännäis- ja kumppanuuspolitiikan välineitä ja ohjelmia Keski-Euroopan maiden valmistamiseksi täysjäsenyyteen sekä myös läntisen Balkanin ja Itä-Euroopan sitomiseksi Euroopan liberaaliin järjestykseen.
Vuonna 2004 läntisten instituutioiden eli EU:n ja Naton suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen.
Naton ja EU:n laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.
Ukrainan itsenäistymispyrkimys johti viime kädessä Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla, kun tasavallan johto torjui Gorbatshovin ja Jeltsinin aikeet löysästä valtioliitosta. Ukrainan alueelle jääneiden ydinaseiden poistaminen johti Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ehdollistumiseen, kun järjestelyyn vuonna 1994 liitetyt Venäjän, Yhdysvaltain ja Britannian antamat vakuutukset eivät osoittautuneet varsinaisiksi turvallisuustakeiksi.
Vuoden 2004 oranssi vallankumous naapurimaassa Ukrainassa toimi kimmokkeena Venäjän autoritaariseen käänteeseen ja etupiiripolitiikan voimistumiseen sen ulkopolitiikassa.
Laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.
Naton tulkinnanvarainen päätös vuonna 2008 Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydestä johti Venäjän väliintuloon Georgiassa ja jätti Ukrainan harmaalle vyöhykkeelle, kun sen jäsenyys siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen Venäjän vastatoimien välttämiseksi. Ukrainan pyrkimys tiiviimpään kumppanuuteen EU:n kanssa vuonna 2014 ja Venäjän kehittelemän Euraasian talousliiton torjuminen polkaisivat liikkeelle Venäjän väliintulon Krimillä ja Itä-Ukrainassa.
Lopulta Trumpin kaudella Ukraina on joutunut vedetyksi Yhdysvaltain sisäpoliittisen kiistelyn välikappaleeksi.
Yhdysvaltain murtuva hegemonia?
Yhdysvaltain hegemoniastrategian ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat selvässä muutoksessa. Trumpin hallituksen protektionistisen politiikan voi tulkita luopumiseksi hallitsevan vallan asemasta.
Ehdollistamalla transatlanttisen kumppanuuden hyödyllisyyden ja kyseenalaistamalla sääntöpohjaisen maailmankaupan edullisuuden Yhdysvallat näyttää hakevan kannattavuutta yksipuolisesta ja tilannekohtaisesta ulkopoliittisesta strategiasta.
Yhdysvallat voi yhä toimia hegemonisena valtana, mutta vailla kumppaneidensa vapaaehtoista tukea ja sisäpoliittisen hajaannuksen vallassa se on paljon heikompi. Tällöin jää avoimeksi muun muassa transatlanttisten suhteiden johtavan tutkijan Daniel S. Hamiltonin esittämä avainkysymys, onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti.
Onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti?
Ellei Yhdysvallat kykene tai halua palata vakauteen tähtäävän hegemonisen strategian linjalle, mikä ei ole välttämättä nähtävissä Trumpin kauden jälkeenkään, kansainvälinen järjestys joutuu epävakaaseen tilanteeseen. Hallitsevan valta-aseman siirtyminen yhtä saumattomasti uudelle hegemonille kuin vuonna 1989 ei näytä mahdolliselta näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
Vaikka Kiinalla on voimavaroja haastaa Yhdysvaltain johtoasemaa, sen omalaatuinen nationalismi ja perinteestä kumpuava valtiotaito eivät luo edellytyksiä hegemonisen maailmanjärjestyksen rakentamiselle.
Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona.
Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona. Kun on kulunut kolmekymmentä vuotta hegemonian huippuhetkestä, edessä on poliittisten kumppanuuksien tai etupiirijakojen syntyminen suurvaltojen kesken, mikä on muuta kuin vuonna 1989 visioitiin.
Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.
