Bank Job tutkii finanssikapitalismia taiteen keinoin. Se haluaa hakata ihmisen mentäviä reikiä taloudellisen järjestelmämme kovaan ja kiiltävään imagoon ja kysyy: Mitä jos julkisivun takana ei olekaan mitään sen kummempaa?
Bank Job on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.
Daniel Edelstynin ja Hilary Powellin veijarimainen Bank Job (Iso-Britannia, 2021) antaa tämän arvion otsikossa esitetylle, näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan (1928) repliikille uuden, toiveikkaan ja entistä ilkikurisemman merkityksen. Elokuvan alussa kohtaamme velkaantuneen ja turhautuneen lontoolaistaiteilijan, Daniel Edelstynin, joka yrittää saada rahoitusta tulevalle elokuvalleen. Rahaa ei irtoa, koska edellinen produktio maksoi enemmän kuin tuotti, ja uusi produktio vaikuttaa rahoittajan silmissä huolestuttavasti edellisen kaltaiselta.
Edelstyn alkaa pyöritellä yhdessä taiteilijapuolisonsa Hilary Powellin kanssa suuria kysymyksiä: Miksi me ylipäätään velkaannumme? Miksi yksi voi rikastua myymällä toisten velkoja? Miksi velka elää, vaikka minä kuolen? Miksi velka on niin tärkeää kapitalistisessa talousjärjestelmässä?
Näitä kysymyksiä on käsitellyt esimerkiksi edesmennyt yhdysvaltalainen antropologi David Graeber kirjassaan velan historiasta. Taiteilijapariskunta ryhtyy taiteelliseen interventioon vapauttaakseen pienen ihmisen veloista, ja tästä interventiosta syntyy elokuva.
Kohti ratkaisuja itse painetulla rahalla
Bank Job käsittelee riemastuttavan maanläheisesti sitä, miten amatöörit käyvät Occupy Wall Street -kansanliikkeen hengessä asiantuntijoiden rakentaman, läpitunkemattomalta tuntuvan systeemin kimppuun aseenaan pelkästään niin sanotut tyhmät kysymykset: Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti? Mitä jos mitätöitäisiin kaikki olemassa olevat yksityisten kotitalouksien velat?
Etsiessään ratkaisua globaaliin velkakierteeseen pariskunta päätyy siihen, että tarvitaan uusi valuutta, jonka avulla he voivat ostaa velkoja ja mitätöidä ne. Nykyaikaisen, immateriaalisen kryptovaluutan sijaan he alkavat painaa itse tehtyjä seteleitä omassa piharakennuksessaan.
Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti?
Näin tavalliselle kansalaiselle lähes käsittämättömään finanssikapitalismin rinnakkaistodellisuuteen irtaantunut valuutta palautuu konkreettiseksi, käsin kosketeltavaksi asiaksi. Siitä tulee tuttua kahisevaa käteistä, jonka ihminen ojentaa tiskin yli toiselle saadakseen vastineeksi jotain aitoa, jonka voi nähdä omin silmin, pistää kassiin ja viedä kotiin.
Edelstyn ja Powell tarvitsevat ”bisneksensä” pyörittämiseen oman, liiketoimintaidealtaan vallan iloisen ja irrottelevan ”pankin”, apukäsiä, painokoneita ja monenmoisia symboleita, kuten kylttejä ja leimasimia.
Aktivismia kotoillen
Elokuvan sisällöllinen dynamiikka ja visuaalinen kieli rakentuvat globaali-paikallinen-vastakkainasettelun varaan. Käsittämätön ja näkymätön globaali ylätaso muutetaan näkyväksi ja paikalliseksi ruohonjuuritasoksi. Vastakkainasettelua korostaa elokuvan välillä tyylitellyn retrohenkinen ja välillä harkitun kotikutoinen miljöö lapsineen, koirineen, sohvan käsinojalle unohtuneine lautasineen, petaamattomine sänkyineen ja rehottavine huonekasveineen. Tätä lämminhenkistä sekamelskaa vasten näytetään siluettikuvaa London Cityn viiltävän terävistä, lasisista ja teräksisistä pilvenpiirtäjistä – näin katsojalle ehdotetaan visuaalisin keinoin, mistä globaalin kapitalismin kylmää, velkaista ydintä kannattaisi lähteä etsimään.
Edelstyn ja Powell onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi. Taiteilijoiden ”pankilla” ei ole juuri mitään tekemistä vastaavaa nimeä kantavan yhteiskunnallisen instituution tai liiketoiminnan kanssa. Kriittinen katsoja saattaisi kuitenkin alkaa pohtia, eroaako toiminta sittenkään niin paljoa perinteisestä hyväntekeväisyydestä.
Taiteilijat onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi.
Elokuvassa pariskunta painaa omaa rahaa, jota yhteisöllistä taideprojektia sympatisoivat ihmiset ostavat oikealla rahalla. Kertynyt raha käytetään sekä lähialueen hyväksi että yksityisten velkojen mitätöimiseen. Tällainen rahan kerääminen vaikuttaisi olevan itse asiassa varsin lähellä perinteistä hyväntekeväisyyttä, jossa yksityinen ihminen antaa omastaan toiselle ja saa vastalahjaksi hyvää mieltä.
Hyväntekeväisyystyön kritiikillä on pitkä marxilainen historia, jonka kärki kohdistuu erityisesti siihen, että hädänalaisten auttaminen tapahtuu hätää tuottavan järjestelmän puitteissa. Näin yksityisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan rakentuva toiminta tulee vahvistaneeksi hätää tuottavia rakenteita sen sijaan, että rakenteita muutettaisiin.
Onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista
Tällaisen johtopäätöksen tekemiseen Bank Job on kuitenkin aivan liian vallaton. Taideprojektina se onnistuu hykerryttävän vaivattomasti siinä, missä analyyttinen yhteiskunnallinen dokumentti voisi helposti epäonnistua. Se kysyy suorasukaisesti, häpeilemättä ja täysin epäobjektiivisesti, onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista. Entä jos me vain luulemme niin?
Elokuva pyrkii siten hakkaamaan ihmisen mentäviä reikiä taloudellisen järjestelmämme kovaan ja kiiltävään imagoon ja osoittamaan, että ehkäpä julkisivun takana ei olekaan mitään sen kummempaa. Ehkä voisimme itse asiassa ratkaista kaikki ongelmat hommaamalla jostakin tyhjän toimiston, kirjoittamalla ikkunaan ”pankki” ja alkamalla painaa rahaa ihan itse.
Juuri tämä on elokuvan vekkuli ydin. Sen kun otetaan raha haltuun ja aletaan jakaa sitä niin, että kaikille riittää.
Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.
