Toimittaja Sami Sillanpää on seurannut läheltä kahden kiinalaisen kansalaisaktivistin, Hu Jian ja Zeng Jinyan, karua arkea. Hu Jian (s. 1973) on saanut Euroopan parlamentin Saharov-ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2008 ja ollut myös ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi samana vuonna. Zeng Jinyan (s.1983) on puolestaan toiminut Kiinan AIDS-liikkeessä ja aktiivisena blogikirjoittajana. Zeng valittiin vuonna 2007 Time-lehden sadan vaikutusvaltaisimman henkilön listalle, Hanna Tuominen kirjoittaa.
Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta, jonka kirjoittaja kuvaa ihmisoikeuksista perustavimmaksi. Rakkaus voidaan teoksen pohjalta ymmärtää monimerkityksisesti. Hu Jian rakkaus työtään kohtaan on ehtymätön ja hän löytää ajan myötä aina uusia yhteiskunnallisia epäkohtia, joita vastaan on käytävä taistelua. Päähenkilöiden välinen rakkaus jää lopulta kansalaisaktivismin jalkoihin. Rakkaudessa on jatkuvasti läsnä hieman epätavanomainen kolmas pyörä, Kiinan salainen poliisi Guobao, joka tekee parin arjesta vaikeaa.
Kirja sisältää kolme osaa, joista ensimmäinen, vapaus, kuvaa Hu Jian ja Zeng Jinyan suvun vaiheita ja heidän tietään kansalaisaktivisteiksi. Toisinajattelun historia ja kamppailu vapaudesta ulottuvat päähenkilöiden kohdalla jo neljänteen polveen, heidän seitsemänvuotiaaseen tyttäreensä. Hu Jian kiinnostui yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta aktiivisesti vuonna 1996, jolloin hän liittyi Luonnon ystävät -nimiseen ympäristöjärjestöön. Kiinan ensimmäiset varsinaiset kansalaisjärjestöt syntyivätkin nimenomaan ympäristönsuojelun ympärille. Vieraillessaan Tiibetissä Hu Jian löysi buddhalaisuuden, ja sen kautta hänestä tuli myös dalai-laman ihailija.
Zeng puolestaan meni mukaan aids-työhön ja matkasi Henanin maakuntaan, jossa 90-luvulla alkanut verenmyyntibisnes oli saanut aikaan valtaisan HIV-epidemian. Aids oli kuitenkin tabu Kiinassa, ja hallitus salasi pitkään tragedian. Siksi myös aids-aktivismi oli askel vaarallisempaan suuntaan. Hu Jian ja Zeng Jinyan kohtaavat aids-järjestön perustamisen yhteydessä. He ryhtyvät auttamaan Henanin uhreja, joiden lukumäärästä ei ole virallista tietoa. Arviot liikkuvat jopa miljoonassa ihmisessä. Aids-työssä kohtaamansa hankaluudet inspiroivat Hu Jiania, ja hallitusta kohtaan koettu kiukku alkaa purkautua uhkarohkeissa teoissa, kuten vuoden 1989 verilöylyn uhrien muistoksi järjestetyssä protestissa Taivaallisen rauhan aukiolla. Tämä mielenilmaus vuonna 2004 muuttaa lopulta Hu Jian elämän suunnan, ja hänestä tulee samanaikaisesti tunnettu henkilö kansainvälisessä mediassa ja kielletty aihe Kiinassa.
Toinen osa, rakkaus, kertoo Hu Jian ja Zeng Jinyan yhteisistä vuosista perheenä ja noususta maailmalla tunnetuiksi kansalaisaktivisteiksi. Näitä vuosia varjostaa jatkuvat yhteenotot viranomaisten kanssa. Tämän kaiken keskellä perhe pyrkii myös tavoittelemaan normaalia perhe-elämää ja saa tyttären, Qiancin. Tytön ensimmäiset kolme ja puoli vuotta isä Hu Jian istuu vankilassa rikoksenaan yllyttäminen valtiovallan kumoamiseen. Marraskuussa 2007 pidetty videoesiintyminen Euroopan parlamentille on lopulta Kiinan viranomaisille liikaa. Jinyan jatkaa elämäänsä Qiancin kanssa kotiarestissa eristyksissä muusta maailmasta asunnossaan Pekingin Vapauden kaupunki -nimisessä kaupunginosassa.
Salaisen poliisin virkamiehet valvovat heidän jokaista liikettään. Jinyan joutuu taistelemaan asuntoa vartioivia miehiä vastaan saadakseen ruokaa lapselleen tai päästäkseen ulkoilemaan puistoon. Hän kertoo erikoislaatuisesta arjestaan sosiaalisessa mediassa koko maailmalle. Pekingin vuoden 2008 olympialaisten alla Zeng Jinyan ”siivotaan” muiden toisinajattelijoiden tavoin pois kaupungista. Huoli lapsen menettämisestä viranomaisille piinaa nuoren yksinhuoltajan mieltä. Samaan aikaan Hu Jianin terveydentila heikkenee karuissa vankilaoloissa maksasairauden vuoksi. Pariskunta ei kuitenkaan saa armoa viranomaisilta ja tapaamiset likaisen lasiseinän eri puolilla ovat harvinaista herkkua.
Teoksen kolmas osa, viha, kuvaa sitä, miten salainen poliisi tunkeutuu pariskunnan yksityisimmälle alueelle, heidän keskinäiseen rakkauteensa. Pariskunnan välinen kirjeenvaihto vankilavuosina ei saa yksityisyyttä, eivätkä he koskaan kohtaa toisiaan kahden kesken. Toisaalta kirjeenvaihdon kautta pari pääsee puhumaan toisilleen tunteistaan. Jinyan pyrkii kuvaamaan Hu Jianille myös Qiancin kehitystä ja puuhia. Kun Hu Jian lopulta vapautetaan, toiveet perheen normaalista elämästä ovat korkealla. Myös Hu Jian käsittää, että hänen tulee huolehtia paremmin terveydestään ja perheensä tulevaisuudesta.
Melko pian hän kuitenkin omistautuu entiseen tapaansa päätoimiseen taisteluun valtiovaltaa vastaan tietokoneensa välityksellä. Koko elämän eläminen aktivismin ehdoilla jatkuvassa pelossa käy lopulta Jinyanille ylivoimaiseksi. Hänen elämänsä on täysin Hu Jian pyrkimysten tahdittamaa, eikä mies kykene uhraamaan aikaa perheelleen. Taistelu epäkohtia vastaan on tärkeintä Hu Jianille ja hän kokee tekevänsä sen ennen kaikkea perheensänä ja tyttärensä vuoksi. Jinyan on kuitenkin saanut tarpeekseen ja muotoilee viestin miehelleen: ”En ole henkilökuntaasi. Olen vaimosi.”
Kärsittyään kauan yksinäisyydestä, eristyksestä ja jatkuvasta henkisestä ja fyysisestä pahoinvoinnista, hän tekee ratkaisunsa ja haluaa avioeron. Erostaan Zeng Jinyan syyttää järjestelmää, mutta myös kiinalaisessa yhteiskunnassa vallalla olevia sovinistisia rakenteita. Avioeron saamiseen liittyy ehtoja, joista neuvotellaan pitkään ja hartaasti. Salainen poliisi toivoo Jinyanin mustamaalavan miehensä julkisesti, ja avioeron tulee olla riitaisa. Lopulta Zeng Jinyan saa matkustusluvan myönnyttyään Guobaon ehtoihin, ja pakenee tyttärensä kanssa ahdistavaa elämäänsä vapaamielisempään Hongkongiin monien Kiinan poliittisten pakolaisten tavoin.
Kirja kuvaa todenmukaisesti ja mukaansatempaavasti ihmisoikeusaktivistin elämää Kiinassa. Monet ulkopuoliset tahot ovat kritisoineet Kiinan heikkoa ihmisoikeustilannetta. Toisaalta talouskriisi on saanut monet maat myös varovaisiksi kritiikissään: Kiinan talouskasvu tarjoaa merkittäviä mahdollisuuksia. Kiinan mielestä muiden maiden ei tulisi sekaantua sen sisäisiin asioihin. Kirjassa kuvataan myös, kuinka Kiinan viranomaiset kääntävät ulkomaisen ihmisoikeuskritiikin länsimaiseksi pyrkimykseksi häiritä Kiinan nousua talousmahdiksi. Kiinan taloudellinen kasvu on myös kohentanut satojen miljoonien kiinalaisten elintasoa.
Toisaalta menestyksellä on hintansa. Monet kiinalaiset ovat menettäneet asuntonsa ja maansa alueilta, joihin hallitus on kaavaillut uusia teollisuuslaitoksia ja yrityskortteleita. Kuten Sillanpää kirjassaan kuvaa, yhteiskunnan epäkohdat eivät näy esimerkiksi Pekingin arjessa. Kansainvälisesti kuuluisat demokratia- ja ihmisoikeusaktivistit eivät ole tunnettuja maan sisällä. Kiinan salaisen poliisin toiminta on hyvin järjestäytynyttä, ja sillä on käytössään valtaisa budjetti, jonka suuruutta voidaan vain arvailla. Kansainvälisten vierailujen ja tapahtumien aikana se voi siivota pois aktivistien ohella muunkin kielteistä kuvaa välittävän aineksen katukuvasta. Toisaalta uuden teknologian myötä tehtävä on aiempaa haastavampi. Aktivistit kykenevät kritisoimaan hallitusta näkyvämmin ja organisoimaan kansalaisia protesteihin. Nähtäväksi jää, miten salainen poliisi pysyy kehityksen vauhdissa ja miten toisinajattelijat kyetään tulevaisuudessa vaientamaan.
Sillanpää on Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimies ja toiminut lehden Kiinan-kirjeenvaihtajana Pekingissä 2003–2008. Aineisto teokseen on kerätty kymmenen vuoden aikana (2003–2013), joina Sillanpää on seurannut pariskunnan elämää ja edesottamuksia. Taustatyö on tehty hyvin ja mukana on paljon ainutlaatuista aineistoa, joka herättää varmasti myös kansainvälistä kiinnostusta teosta kohtaan. Päähenkilöiden ohella Sillanpää on ollut yhteydessä suureen joukkoon ihmisiä selvittääkseen faktoja ja taustaa tarinalleen. Kirjan kiinnostavin aineisto on ehdottomasti kirjoittajan ja päähenkilöiden väliset haastattelut, joiden avulla tarina onnistutaan kertomaan yksityiskohtaisesti ja henkilöiden omin sanoin.
Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay
