Feministit ovat ottaneet näkyvän roolin sodanvastaisessa toiminnassa Venäjällä. Heidän ketteryytensä uudessa tilanteessa johtuu muun muassa siitä, että he tekevät politiikkaa monin tavoin toisin kuin valtaapitävät.
Venäläiset feministit olivat yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka vuosi sitten näkyvästi tuomitsivat maan presidentti Vladimir Putinin hallinnon täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. He paitsi marssivat kaduilla, julkaisivat pian myös sodan vastaisen manifestinsa.
Tästä useille kielille käännetystä, sosiaalisessa mediassa jaetusta manifestista näyttävästi alkunsa saaneen toiminnan ympärille syntyi sotaa vastustavien feministien kansainvälinen verkosto FAR (Feminist Anti-War Resistance). FAR toimii nykyään kansallisesti ympäri Venäjää sekä myös sen rajojen ulkopuolella ainakin 30 eri maassa.
Venäläiset feministit olivat yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka vuosi sitten näkyvästi tuomitsivat maan presidentti Vladimir Putinin hallinnon täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.
Sota ja sitä seuranneet feministiset mielenilmaukset alkoivat vuosi sitten samaan aikaan, kun viimeistelin venäläistä feministiliikettä käsittelevää kirjaani. Kirjan aineisto on kerätty vuosina 2015–2018 Pietarissa ja Moskovassa feministiaktivistien keskuudessa. Se perustuu haastatteluihin 44 aktivistin kanssa ja etnografiseen havainnointiin sekä paikan päällä että venäjänkielisessä digitaalisessa mediassa, jossa iso osa venäläisestä feminismistä tapahtuu.
Viime kesänä julkaistu kirja auttaa ymmärtämään monin tavoin myös nykytilannetta. Se esimerkiksi osoittaa, miten sukupuoli on keskiössä venäläisessä yhteiskunnassa ja sen sisäisissä valtakamppailuissa. Toisaalta se on tärkeä muistutus siitä, että Venäjällä eletään monenlaisissa toisistaan varsin erilaisissa todellisuuksissa.
Kirja tarjoaa myös näkökulmia siihen, miksi feministit olivat niin ketteriä toimimaan heti sodan alettua, samalla kun moni muu vaikutti paremminkin lamaantuvan.
Feminismin ”kieli” tekee näkyväksi väkivallan kulttuurin ja (hetero)normit
Venäjän nykyisillä feministiaktivisteilla ei ole ollut 1990-luvulla aktiivisen naisliikkeen tapaan mahdollisuutta minkäänlaiseen dialogiin valtaapitävien kanssa. Koska poliittista vuoropuhelua ei ole ollut tarjolla, on uudesta feministisukupolvesta väistämättä tullut toimissaan radikaalimpi, ruohonjuuritasolla toimiva sosiaalinen liike.
Tähän vaikuttaa sekin, että 2010-luvulla aktivoituneella feminismillä on Venäjällä ollut käytössään jatkuvasti kaventuvat poliittisen toiminnan mahdollisuudet. Näistä syistä on mielekästä lähestyä politiikkaa tässä yhteydessä laajasti vastarintana, joka saa feminismin kontekstissa sekä hyvin arkisia, usein turvaa tuottavia muotoja että toisaalta ilmenee myös huomiota herättävinä sosiaalisen median mielenilmauksina ja pyrkimyksinä muuttaa yhteiskuntaa laajasti.
Monet kirjaa varten haastattelemistani aktivisteista olivat heränneet feminismiin vuosina 2011–2013, kun kymmenet tuhannet venäläiset valtasivat kadut vaatiakseen rehellisiä vaaleja. Yksi haastattelemistani aktivisteista, Zenja, totesikin noita aikoja muistellessaan näin: ”Yhtäkkiä tajusin, että feminismi on se kieli, jota minun tulee puhua ja laittaa muut kuuntelemaan”.
Viittaamalla feminismiin kielenä Zenja toi esiin, että feminismi pystyi tekemään näkyväksi kysymyksiä, jotka puuttuivat täysin muusta politiikasta. Feminismin ”kieli” oli Zenjan mukaan erityinen muun muassa, koska se teki näkyväksi väkivallan ongelman, johon mikään muu poliittinen ideologia ei tarttunut.
Zenjan ja muiden aktivistien havahtuminen feminismiin on reaktio Putinin hallinnon 2000-luvulla entistä konservatiivisempaan politiikkaan.
Toinen keskeinen feministinen teema on ollut erilaisten yhteiskunnallisten normien, erityisesti heteronormin haastaminen. Heteronormi viittaa tapaan, jolla yhteiskunta ja sen tukirakenteet perustuvat oletukselle heteroperheistä.
Normi-kriittisessä feminismissä ovat aktivoituneet erityisesti queer-feministit, jotka ymmärtävät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisina ja usein myös muuntuvina. Tämä aktivistiryhmä on kuitenkin ollut erityisen haavoittuvainen uudessa tilanteessa, jossa sen ei-normatiivinen lähestymistapa on voitu nähdä jopa konservatiivisia lakeja rikkovana, erityisesti vuoden 2013 ”homopropagandalain” voimaantulon jälkeen.
Zenjan ja muiden aktivistien havahtuminen feminismiin on reaktio Putinin hallinnon 2000-luvulla entistä konservatiivisempaan politiikkaan. Erityisesti naisiin ja LHBTQ-väestöön kohdistuvat uudet lait ja lakialoitteet ovat esimerkiksi pyrkineet rajoittamaan aborttioikeutta sekä kriminalisoineet epäsuorasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt Venäjällä.
Toisaalta myös venäläinen poliittinen oppositio, jossa Zenja toimi anarkistina ennen feminismiin heräämistään, näyttäytyi monille haastateltavilleni yhtä lailla konservatiivisena ja seksistisenä. Aktivisteista moni olikin noihin aikoihin ymmärtänyt, että sekä valta- että oppositiopolitiikasta puuttui kokonaan feministinen analyysi, jota poliittinen tilanne kasvavassa määrin vaati.
Putinin hallinnolle kriittisen punk-bändi Pussy Riotin vuonna 2012 internetissä julkaisema Punkrukous-performanssi täydensi Zenjan poliittisen aktivoitumisen: hän päätti nostaa aiemmin vähättelemänsä feministiset kysymykset oman aktivisminsa keskiöön, kuten moni muukin tuolla hetkellä.
Konservatiivisia lakeja ja arvoja haastamassa
Voidaan ajatella, että feminismille erityinen kieli, josta Zenja puhui, viittaa myös feminismille ominaisiin ja muista oppositioryhmistä eroaviin tapoihin tehdä aktivismia. Venäläiset 2010-luvun feministit aktivoituivat samaan aikaan, kun poliittiset mahdollisuudet olivat yhä enenevässä määrin verkossa. Näin feminismikin sai vahvasti digitaalisia muotoja.
Ehkä juuri tästä johtuen feministien on joskus todettu olevan kekseliäämpiä verrattuna muuhun venäläiseen oppositioon, joka ei ole aina onnistunut päivittämään toimintaansa. Feministit ovat herättäneet ajoittain paljonkin huomiota toiminnallaan yhdistämällä taiteellisia, luovia ja digitaalisia keinoja.
Feminismistä on Venäjällä tullut enenevässä määrin myös muun kuin akateemisen väen aate.
Nettifeminismin aikakaudella aatteen äärelle ovat toisaalta löytäneet muutkin kuin eliitin edustajat. Siinä missä 1990-luvulla aktivoitunut naisliike oli luonteeltaan lähinnä akateeminen, eivätkä tavalliset naiset juuri samaistuneet siihen, osoittavat omat haastatteluni, että entistä useampi ei-eliittiin kuuluva koki 2010-luvulla feminismin omakseen.
He olivat löytäneet apua henkilökohtaisiin haasteisiinsa – kuten sukupuolittuneen väkivallan kokemuksiin – nimenomaan verkon feministiyhteisöistä, ja tätä kautta aktivoituneet myös poliittisesti. Näin feminismistä on Venäjällä tullut enenevässä määrin myös muun kuin akateemisen väen aate.
2010-luvulla aktivoitunut feministiliike on kuitenkin hyvin moniaineksinen, eli eri ryhmät asemoituivat usein melko kauas toisistaan. He eivät siis muodosta keskenään mitään yhteistä rintamaa.
Keskiössä tiedontuotanto ja tietoisuuden lisääminen
Eri feministiryhmien näkemyseroista huolimatta koko liikkeelle on yhteistä toiminnan painottuminen tiedontuotantoon. Feministinen politiikka on siis ennen kaikkea tiedolla vaikuttamista. Tällä tiedon tuottamiseen liittyvällä tehtävällä on kahdenlaisia vaikutuksia: aktivistit kertoivat paitsi tavasta, jolla tieto oli auttanut heitä auttamaan itseään vaikeissa elämäntilanteissa ja ottamaan poliittista toimijuutta sekä toisaalta pitkällä aikavälillä lisäämään tietoisuutta feministisistä kysymyksistä yhteiskunnassa ja näin vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asenteisiin.
Näin feministit onnistuivatkin 2010-luvulla tekemään aatteestaan tunnetumman venäläisten keskuudessa. Tämän mahdollistivat paitsi sosiaaliset mediat myös vaihtoehtoiset verkkomediat, jotka käsittelivät varsin ahkerasti feministisiä kysymyksiä. Näin feministinen ajattelu ja teemat tulivat tutuksi ainakin suurten kaupunkien asukkaille ja niille, jotka eivät tyytyneet tietoon, jota valtiojohtoinen media tarjosi.
Kuitenkin pian vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen vaihtoehtoinen media tukahdutettiin. Käytännössä sitä ei ole Venäjällä enää, yksittäisiä ulkomailta toimivia medioita lukuun ottamatta. Näin myös merkittävä osa feministien digitaalisesta toimintakentästä on lyhyessä ajassa kadonnut.
Samalla feministien asiantuntemukselle on entistä enemmän tarvetta – ovathan juuri feministit pitkään politisoineet yhteiskunnallisen väkivallan teemoja. He ovat muun muassa väsymättömästi kyseenalaistaneet ”väkivallan kulttuuria”, kuten he itse kutsuvat tapaa, jolla väkivalta läpäisee venäläisen yhteiskunnan ja on epäsuorasti myös hyväksytty maassa, joka julistaa kasvattavansa miehistä ”isänmaan puolustajia”.
Pian vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen vaihtoehtoinen media tukahdutettiin. Käytännössä sitä ei ole Venäjällä enää, yksittäisiä ulkomailta toimivia medioita lukuun ottamatta.
Kritiikin keskeinen kärki on koskenut sukupuolittunutta väkivaltaa ja erityisesti lähisuhdeväkivallan valtavaa ongelmaa. Kysymys muuttui entistä polttavammaksi vuonna 2017, kun jotkin lähisuhdeväkivallan muodot poistettiin rikoslaista. Perusteluna tälle esitettiin perikonservatiivinen ajatus ”perheiden suojelemisesta”. Toisaalta feministit ovat aktioissaan myös tuoneet esiin venäläismiesten haavoittuvuutta sotakoneiston hampaissa ja kritisoineet tapaa, jolla miehisyys määrittyy konservatiivisessa diskurssissa perinteisesti ja kapeasti voimankäytön kautta, jolloin minkäänlaiselle herkkyydelle ei jää sijaa.
Väkivallan teema oli vahvasti esillä jo 1990-luvun naisliikkeen agendalla. Yksi 1990-luvun naisliikkeen keskeisistä saavutuksista oli turvakotiverkoston luominen ympäri maata ja tuki väkivaltaa kohdanneille naisille.
Myös Sotilaiden äidit -järjestöä on pidetty yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä naisjärjestöistä, joka hyödynsi yhteiskunnallisesti tärkeää äitiyden identiteettiä politiikkansa kannalta strategisesti. Järjestö tuli näin kuulluksi yhteiskunnassa suopeammin kuin feministit, jotka tyypillisesti purkavat perinteisiä sukupuolirooleja ja niiden mukana myös äitiyden Venäjällä kulttuurisesti vahvaa asemaa.
Nationalismia purkamassa
Näistä lähtökohdista on selvää, että vaikkakin venäläisten feministien joukkoon mahtuu monenlaisia ja vastakkaisiakin näkökulmia, pyrkii suuri osa feministeistä haastamaan vallallaan olevaa nationalismia. Vuonna 2012 säädetty laki ulkomaisista agenteista osui muiden ohella kipeästi juuri feministeihin ja LHBTQ-väestöön, joiden toiminta ei ole linjassa virallisen politiikan kanssa. Lain myötä juuri he määrittyivät usein ”ulkomaisiksi agenteiksi”, eli vieraiksi suhteessa todelliseen venäläisyyteen. Lailla pyrittiin tukahduttamaan vapaa kansalaistoiminta, joka ei ollut linjassa valtion ideologian kanssa.
Feminismi siis maalattiin aatteelliseksi tuontitavaraksi, vaikka sillä on Venäjällä ollut vaiherikas oma historiansa. Toisaalta venäläiselle feminismille on sen historian alusta asti ollut luonteenomaista juuri rajojen ylittäminen ja kansainvälinen liikehdintä sekä vaikutteiden kulkeminen molempiin suuntiin.
Tämä ylirajaisuus näkyi tutkimassani feminismissä monin tavoin. Feministisen liikehdinnän keskittyminen pitkälti verkkoon itsessään vahvisti ylirajaisuutta, koska se mahdollisti aktivistien liikkuvuuden eikä sitonut heitä tiettyyn paikkaan. Siinä missä kaikilla feministeillä ei välttämättä ollut kielitaitoa tutustua netin vieraskielisiin feministisiin yhteisöihin ja tietovarantoihin, saattoivat feministit kuitenkin asioida venäjän kielellä toimivassa digitaalisessa maailmassa kuin rajoja ei olisi.
Tämä näkyy muun muassa siinä, miten alun perin Ukrainasta, aktivisti Anastasiia Melnitšenkon toimesta alkunsa saanut En pelkää sanoa -some-kampanja (Ja Ne Bojus Skazat) levisi pian Venäjälle. Kampanja puhutteli ja yhdisti feministejä yli rajojen politisoidessaan osallistujien aiemmin vaiettuja henkilökohtaisia kokemuksia väkivallasta. Länsimaisen yleisön kannalta olennaista on, että kampanja levisi venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa vuotta ennen Metoo-kampanjaa.
Vaikka venäläisten feministien joukkoon mahtuu monenlaisia ja vastakkaisiakin näkökulmia, pyrkii suuri osa feministeistä haastamaan vallallaan olevaa nationalismia.
Samoin Valko-Venäjällä vuonna 2020 toteutetut feministiset protestit, joissa aktivistit pitelivät valkoista nauhaa symbolina rauhanomaiselle ja demokraattiselle ratkaisulle vilpillisten vaalien jälkeisiin poliittisiin jännitteisiin, levisivät Venäjälle solidaarisuuden osoituksena.
Esimerkit feminististen kampanjoiden ylirajaisuudesta kielivät nähdäkseni samasta ajatuksesta, jonka queer-feministi Zoja ilmaisee kirjassani. Zojan mukaan feminismillä ei ole kansallisuutta, koska se on ideologia, joka pyrkii päinvastoin vapauttamaan ihmiset kaikista rajoitteista.
Esimerkit osoittavat, ettei feministien keskuudessa ainakaan ennen vuoden 2022 julmuuksia ollut mielekästä erotella feminismiä kansallisuuden perusteella, vaan paremminkin heitä yhdistävien teemojen ja ajatusten mukaan, joilla oli usein aivan toinen logiikka kuin kansallisilla rajoilla. On kuitenkin selvää, että venäläiset feministit kokevat uudessa sotatilanteesta myös uudenlaista vastuuta ja painetta toimia. FAR onkin muun muassa tukenut ukrainalaisia sekä näkyvästi että kulissien takana: se on muun muassa julkaissut ukrainalaisnaisten tarinoita sodasta omissa kanavissaan sekä auttanut ukrainalaisia turvaan.
Jos ajatellaan, että jo 2010-luvulla keskeinen osa feminististä politiikkaa oli tiedon välittäminen, voidaan tämän tehtävän ajatella vain korostuneen uudessa tilanteessa, jossa vaihtoehtoiseen tietoon on entistä vaikeampi päästä käsiksi. Toisaalta feministisen toiminnan painottuminen tiedontuotantoon myös ymmärrettävästi ajoittain turhauttaa aktivisteja, koska tietoa levittämällä yksin ei lopeteta sotaa.
Feministisellä politiikalla voi kuitenkin olla merkittävä rooli nykytilanteessa ja laajemmassa kehityksessä, jossa autoritäärisyys ja konservatiivisuus ovat nousussa maailmanlaajuisesti. Feministit voivat tasapainottaa tätä kehitystä tuottamalla paitsi vaihtoehtoista tietoa, myös toivoa.
VTT Inna Perheentupa on erikoistutkija Turun yliopistossa.
Teksti pohjaa kirjoittajan vuonna 2022 julkaistuun kirjaan Feminist Politics in Neoconservative Russia. An Ethnography of Resistance and Resources, jonka on julkaissut Bristol University Press.
Tekstissä lainattujen aktivistien nimet on muutettu.
Artikkelin pääkuva: Mika Baumeister/Unsplash
