Vallan kolmio tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden tutustua istuvan presidentin poliittiseen ajatteluun täyden kirjan mitassa.
Stubb, Alexander. 2025. Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt: Kyösti Karvonen. Otava. 317 s.
Media on ehtinyt kirjoittaa jo paljon elokuussa 2025 julkaistusta presidentti Alexander Stubbin Vallan kolmio: Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus -kirjasta ja esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt kirjasta arviokin.
Media on enemmän keskittynyt teoksen poliittisiin linjauksiin sekä Stubbin henkilöhistoriaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjassa Stubb tarkastelee maailmanjärjestystä oman poliittisen uran kokemuksien kautta. Teos myös tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden tutustua istuvan presidentin poliittiseen ajatteluun täyden kirjan mitassa. Viimeksi Mauno Koivisto julkaisi presidenttikaudellaan omaa poliittista ajattelua käsittelevät kirjat – kauden alussa Linjaviitat (1983) ja kauden lopussa Maantiede ja historiallinen kokemus (1992).
Tässä kirja-arviossa tarkoituksenani on käsitellä teosta ensisijaisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta – tutkimusalan, johon kirja ylimalkaisesti asettuu sen hahmotellessa maailmanjärjestystä ja kommentoimalla sen tilaa ja tulevaisuutta normatiivisesti, eli hahmotellen järjestykselle ideaalia muotoa. Stubb myös aloitti kirjan kirjoittamisen EUI-yliopiston Transnational Governance -koulun johtajana ja yleisesti Stubbin akateeminen ura on keskittynyt kansainvälisen politiikan tutkimukseen.
Globaali länsi, -etelä ja -itä
Vallan kolmio muodostuu Stubbin tyylin mukaisesti erinäisten kolmijakoisten tematisointien pohjalta. Stubbin pääpointtina on nykyisen maailmanjärjestyksen geopoliittinen kolmijako: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Erityisen problematiikan muodostaa globaalin lännen ja globaalin idän kilpailu globaalin etelän sijoittumisesta, mikä Stubbin mukaan määrää tulevan maailmanjärjestyksen suunnan.
Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa. Globaalin lännen ja globaalin idän vastakkainasettelu globaalin etelän suhteen muodostuu geostrategiseksi kilpailuksi ”kahden hallintajärjestelmän, demokratian ja autokratian, tai vapauden ja valvonnan välillä”.
Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa.
Tätä kirjan perusdynamiikkaa pohjustaa kolme periodisointia maailmanjärjestyksestä: ”järjestyksestä epäjärjestykseen”, ”epäjärjestyksestä murrokseen” ja ”murroksesta hajaannukseen”. Periodisointi kertoo tarinan kylmän sodan jälkeisestä liberaalin maailmanjärjestyksen kukoistuksesta ja sen päättymisestä epäjärjestykseen 2010-luvun kehityskulkujen, kuten finanssi- ja turvapaikkakriisin takia. Tämä kulminoitui murrokseen 2020-luvun maailmanpoliittisten käänteiden, kuten Ukrainan sodan ja Israel-Palestiina-konfliktin kärjistymisten myötä.
Lopputuloksena on hajaantunut maailmanjärjestys, jota sävyttää pirstaloituneet ja alueellistuneet kansainväliset suhteet sekä keskinäinen epäluottamus. Historiallisen katsauksen jälkeen Stubb avaa, miten hän käsittää globaalin lännen, -idän ja -etelän. Lopuksi näiden voimien suhteita tarkastellaan kilpailun, konfliktin ja yhteistyön pohjalta.
Narratiivi maailmanjärjestyksestä
Rakenteen suhteen Vallan kolmio tarjoaa selkeän narratiivin nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja siihen päätymisestä. Kuitenkin narratiivi rakennetaan, eritoten historiaosiossa, hyvin paljon uutismaisella tapahtumien luettelemisella.
Vaikka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa korostetaan tiettyjen ”kiintopistepäivien” merkitystä, on tapahtumien ja päivämäärien jatkuva listaaminen kuitenkin kirjan keskeisen argumentin kannalta tarpeetonta ja lukijalle puuduttavaa. Kertomuksellisen lähestymistavan olisi voinut kirjan populaarin tulokulman suhteen pitää, mutta tällöin olisi hyvä ollut karsia yksityiskohtia.
Vaihtoehtoisesti narratiivia olisi voinut tukea kevyellä tutkimuskirjallisuudella, sillä Stubbin mukaisia, suurelle yleisölle tarkoitettuja kansainvälisen politiikan tutkijoiden maailmanjärjestyksen murroksen analyyseja on kuitenkin julkaistu jonkin verran – esim. politiikan tutkija Robert Jervisin (toim.) Chaos in the Liberal Order (2018) tai Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Henry Kissingerin World Order (2014).
Liberaali institutionalismi maailmankuvana ja kansainvälisen politiikan koulukuntana
Kansainvälisen politiikan tutkimusta määrittävät perustavanlaatuisesti eri koulukunnat, joiden jopa filosofisten lähtökohtien pohjalta koko kansainvälistä politiikkaa tarkastellaan. Populaarisuudestaan huolimatta Vallan kolmio selvästi asettuu liberaalin institutionalismin koulukuntaan.
Tutkimuskirjallisuuden mukaan liberaalissa institutionalismissa keskeiseksi muodostuu ajatus siitä, että yhteistyö ja sääntöpohjainen järjestys on mahdollista saavuttaa valtioiden välille institutionaalisten järjestelyjen kautta. Koulukunnan ensisijainen edustaja, politiikan tutkija Robert Keohane, argumentoi vuoden 1984 After Hegemony -teoksessaan, kuinka instituutiot takaavat kansainvälisen järjestelmän rauhan ja stabiliteetin ilman hegemonista maailmanvaltiota.
Vaikka Stubb jäsentää koulukuntaa enemmän yleisenä poliittisen maailmankuvanaan, hän kuvaa kirjan historiaosuudessa, kuinka hänen maailmankuvansa on muotoutunut kylmän sodan päättyessä, jolloin hän alkoi ”…uskoa syvästi kansainvälisten instituutioiden, kansainvälisen oikeuden, avoimen yhteiskunnan, liberaalin demokratian ja markkinatalouden merkitykseen ja siihen keskeiseen opinkappaleeseen, että kansallisvaltioiden oman edun tavoittelua pitää rajoittaa maailmanlaajuisilla säännöillä. Kuten Euroopan yhdistäjä Jean Monnet sanoi: ´Mikään ei ole mahdollista ilman miehiä [ja naisia], mutta mikään ei ole kestävää ilman instituutioita.”
Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.
Kirjan perusteesin mukaisesti Stubbin maailmankuvan liberaali maailmanjärjestys on kuitenkin kriisissä ja jakautunut geopoliittisiin leireihin. Kirja mukaileekin, mutta ei mainitse, lähes yksityiskohtaisesti toisen kuuluisan liberaalin institutionalismin edustajan, politiikan tutkija John Ikenberryn artikkelia Three Worlds: the West, East and South and the competition to shape global order (2024). Artikkeli argumentoi Stubbin lailla maailmanjärjestyksen jakautuneen kolmijakoiseksi, jossa globaali länsi ja itä kilpailevat globaalin etelän vallan asettumisesta.
Stubbin yleistajuisen kuvailun pohjalta voidaan siis todeta, että vallitseva, kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys on kriisissä, mutta tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta voidaan puhua myös liberaalin institutionalismin teoreettisesta murroskohdasta. Esimerkiksi sota Ukrainassa, suhteiden kärjistyminen Tyynellämerellä ja Israel–Palestiina-konflikti ovat tuoneet realismin ja eritoten offensiivisen realismin takaisin kansainvälisen politiikan teorioiden valtavirtaan. Offensiivisessa realismissa korostetaan valtion selviytymisen nimissä hyökkäyssotaa strategisena vaihtoehtona.
Kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.
Liberaalin järjestyksen todellisuus
Stubbin suhtautuminen tähän kirjan keskeiseen problematiikkaan jää valitettavasti epäselväksi, sillä teoksen suhde liberaalin järjestyksen puolustamiseen ja toisaalta sen kritisointiin ei muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Stubb kuvaa monessa luvussa , kuinka globaali etelä pitäisi saada mukaan lännen liberaaliin maailmanjärjestykseen ja lähestyy aihetta instituutioiden kehittämisen kautta. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) muovaaminen monimuotoisemmaksi ja paremmaksi poliittiseksi alustaksi globaalille etelälle nousee konkreettisena ehdotuksena kirjassa, mitä Stubb on edistänyt myös poliittisella urallaan esimerkiksi ehdottamalla turvallisuusneuvoston jäsenmaiden määrän nostamista.
Tästä näkökulmasta Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.
Tässä kehitykseen panostavassa näkökulmassa ongelmaksi kuitenkin muodostuu globaalin etelän vaateiden mahdollisen radikaalisuuden huomioimattomuus. Globaali etelä ei välttämättä halua pelkästään laajempaa hyväksyntää kansainvälisissä instituutioissa, vaan kysymykset varallisuuden globaalista uusjaosta, kolonialismin historiasta ja nykyisyydestä sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäsuhtaisesti jakautuneista vaikutuksista ovat teemoja, joita ei välttämättä ratkaista kansainvälisten instituutioiden parantelulla esimerkiksi jäsenmäärien muodossa. Stubb kyllä kirjassaan mainitsee kyseiset rakenteelliset ongelmat ja näkee niiden nakertavan liberaalia järjestystä, mutta Stubb ei kuitenkaan tarjoa laveaa ”globaalin etelän mukaan ottamista” konkreettisempia käytäntöjä kyseisiin vaateisiin.
Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.
Kansainvälisen politiikan kriittinen tutkimuskirjallisuus argumentoi, että ”tunnustus” osaksi liberaalia maailmanjärjestystä ei ole välttämättä riittävää palauttamaan kyseistä järjestystä todellisesti yhtenäiseksi. Riippuvuus- ja maailmasysteemiteoriat (engl. dependency theory; world-systems theory) esittävät, että globaali etelä sijoittuu periferiaan vallitsevassa maailmanjärjestyksessä ja tuottaa maailmanjärjestyksen keskukseen pääomatuloja. Näin prosessi tapahtuu kansainvälisten instituutioiden ja käytäntöjen pintatason alla rakenteellisena ilmiönä.
Yhtä lailla esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen postkoloniaalisen koulukunnan huomiot syvälle juurtuneista käytänteistä, puhetavoista ja rakenteista, jotka uusintavat koloniaalista menneisyyttä, osoittavat, kuinka pelkkä neuvottelupöytiin pääseminen ei välttämättä takaa yhtenäistä maailmanjärjestystä.
Stubb globaalina sosiaalidemokraattina vai liberaalina nostalgikkona?
Toisaalta Stubbin lavean normatiivisen viestin voi tulkita radikaalimminkin. Ensinnäkin Stubbin paikoittain korulauseilta kuulostavat puheet globaalin etelän tunnustuksesta voidaan tulkita myös kriittisen tunnusteorian kautta, jolloin esimerkiksi. globaalin varallisuuden epäsuhtaisen jakautuminen käsittely ja täten laajemmin ”liberaalin” tunnustuksen ulkopuolelle jäävät tekijät muodostuvat keskeisiksi.
Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena. Jos kolonialismin, globaalin varallisuuden ja esimerkiksi. ilmastonmuutoksen epäsuhtaisten vaikutusten kysymykset tulkitaan siten, että liberaalin maailmanjärjestyksen rakenteita voidaan paradigmaattisesti muovata, yhdistyy Stubbin utooppinen maailmanjärjestys suomenkielisessäkin kansainvälisen politiikan keskustelussa tunnettuun, Heikki Patomäen ja Teivo Teivaisen esittämään globaalin demokratian malliin.
Patomäki ja Teivainen argumentoivat teoksessaan Globaali demokratia (2005) globaalin maailmanjärjestyksen puolesta ja rakentavat mallinnustaan valmiiden kansainvälisten instituutioiden kehityksen pohjalta, eritoten keskittyen YK:hon, kuten Stubb. Patomäki ja Teivainen kuitenkin tarkentavat rakenteellisiin ja materiaalisiin ongelmiin vastaamista esimerkiksi ehdottomalla Maailman kauppajärjestö WTO:n uudistamista liike-elämän etujen ajajasta todellisesti kansalaisyhteiskuntalähtöiseksi, YK:n talous- ja sosiaalineuvoston aseman parantamista sekä esittämällä kansainvälisiä verojärjestelyjä, jotka voisivat vastata esimerkiksi Stubbin nostamaan ilmastonmuutoksen epätasaisten vaikutusten ongelmatiikkaan.
Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena.
Tämän mukainen luenta Vallan kolmiosta vaikuttaa luonnollisesti poikkeavalta, kun mietitään Stubbia poliittisena toimijana, (ex)-kokoomuslaisena oikeistoliberaalina. Stubb kuitenkin toteaa kirjan jälkipuheessa, kuinka EUI-professuuri tarjosi hänelle mahdollisuuden kirjoittaa akateemisen vapauden suojissa. Tämä voi antaa osviittaa siitä, että Stubbin tarkoituksena oli esittää poikkeavia ja hieman radikaalimpiakin ajatuksia liberaalin maailmanjärjestyksen kehittämisestä. Ehkä tällöin kirjan terävämpää kärkeä on editoitu presidenttikauden alkamisen myötä.
Tässä suhteessa on kiintoisaa tarkastella, eroaako myöhemmin ilmestyvä englanninkielinen versio – joka oli myös Stubbin käsikirjoituksen alkuperäinen kieli – käsillä olevasta suomenkielisestä. Teoksena sitä voitaisiin nimittäin käsitellä enemmän yhtenä yleistajuisena kansainvälisen politiikan teoksena, eikä istuvan presidentin poliittisena ohjelmajulistuksena.
Toisaalta kyynisemmin luettuna Stubbia voi pitää liberaalina nostalgikkona, jonka maailmankuva on muovautunut Berliinin muurin murtumisen, filosofi Francis Fukuyaman historian lopun julistuksen ja globalisaation ”maailmankyläutopioiden” kautta, mistä Stubb ei pysty päästämään irti ja siksi tarjoaa homeopaattisesti liberaalia institutionalismia liberaalin institutionalismin valuvikoihin.
VTM Mikael Hekkala toimii väitöskirjatutkijana valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja projektitutkijana PAKO (Pandemiakriisin opetukset)- ja KaRe (Kansalaisyhteiskunnan resilienssi kriisiajassa)-hankkeissa.
Artikkelin kuvituskuva: Jessica Ruscello / Unsplash
