Käsitteenä raja on äärimmäisen monimerkityksellinen ja läpeensä poliittinen. Niin kutsuttu pakolaiskriisi on tuonut rajalle uusia merkityksiä ja vahvistanut vanhoja.
Politiikan kieli on täynnä erilaisia rajoja. Selkeimmin hahmotettavia ovat fyysisesti maastoon merkityt valtioiden tai alueiden väliset rajat. Ne eivät kuitenkaan ole sen vähempää poliittisia tai sosiaalisesti määritettyjä kuin abstraktimmatkaan rajat.
Valtiolliset rajat ovat juurtuneet kansainvälisen poliittisen järjestelmän keskeisiksi käsitteiksi ja suvereniteettia, valtaa ja politiikkaa määrittäväksi tekijöiksi. Silti ne eivät ole sen ikiaikaisempia tai luonnollisempia kuin yhteisöjen sisäiset vallan ja osallisuuden rajat.
Valtiolliset rajat määritetään poliittisilla sopimuksilla ja kuten esimerkit läheltä ja kaukaa historiasta osoittavat, niitä muutetaan joko sopimuksilla tai pakkovallalla. Ukrainassa kyse on tällaisesta valtakamppailusta ja rajojen määrittämän valtiollisen suvereniteetin legitimiteetistä.
Venäjän ja Ukrainan näkemykset ”oikean” rajalinjan paikasta eroavat toisistaan. Samoin Venäjän näkemys rajasiirron oikeutuksesta on erilainen kuin mihin Etyjin periaatteisiin nojaavassa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä on totuttu.
Kiista vallasta ja rajan legitimiteetistä Ukrainassa on osa laajempaa ja pidempiaikaista kiistaa entisen Neuvostoliiton alueen rajoista, mutta myös kansainvälisen politiikan valtasuhteista. Venäjällä ja Euroopan unionilla on erilaiset käsitykset kansallisen ja valtiollisen suvereniteetin, valtioiden rajojen ja kansainvälispoliittisen vallankäytön periaatteista.
Raja elää päivittäisessä puheessa, jossa rajaa tuotetaan ja uudelleen määritetään.
Rajan uudelleenmäärittäminen ja kiistely sen luonteesta eivät vaadi aseellista konfliktia. Raja elää päivittäisessä puheessa, jossa rajaa tuotetaan ja uudelleen määritetään. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän rajalla on monenlaisia merkityksiä identiteetin rakentamisessa, turvallisuuspolitiikassa tai osana laajempaa unionin rajayhteistyötä.
Kamppailu rajoista ja niiden määrittämisestä linkittyy myös kysymykseen siitä, kuinka rajatut alueet määritetään. Eurooppa on erinomainen esimerkki kiistanalaisesta käsitteestä, jonka merkitys ja sisältö on jatkuvassa muutoksessa. Sama koskee myös sellaisia arkikielessä ongelmattomasti käytettyjä termejä kuten länsi, itä tai islamilainen maailma.
Euroopan poliittinen integraatio on johtanut siihen, että EU:n ja Euroopan rajoja käytetään usein synonyymeinä. Unionista on ikään kuin rakennettu eurooppalaisuuden ydin, johon kuuluminen tuottaa täysivaltaisen aseman osana Eurooppaa. Tällainen argumentaatio on ollut vallan tavallista suomalaisessa keskustelussa määritettäessä Suomen suhdetta unioniin.
EU-Euroopan rajat poikkeavat merkittävästi esimerkiksi Euroviisujen tai vaikkapa Euroopan jalkapalloliiton (UEFA) määrittämistä rajoista. Viisukulttuurin ja urheilun saralla Euroopan rajojen sisäpuolelle kuuluvat esimerkiksi Israel tai Kazakstan, vaikka unionin agendalla nämä maat kuuluvat korkeintaan ”laajempaan Eurooppaan” tai ”naapurustoon”.
Viisukulttuurin ja urheilun saralla Euroopan rajojen sisäpuolelle kuuluvat esimerkiksi Israel tai Kazakstan.
Mikä siis on Eurooppa tai länsi, johon kuulumista poliittisessa puheessa tämän tästä korostetaan? Onko eurooppalaisia arvoja puolustavat Puola ja Unkari enemmän vai vähemmän eurooppalaisia kuin liberaalin arvoyhteisön puolesta puhuvat eurooppalaiset?
Yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta ei ole, sillä eurooppalaisuus elää. Erilaisten konfliktien, kriisien ja epävakauden aikakaudella keskeistä on, voidaanko näistä kiistanalaisista määritelmistä löytää jonkinlainen poliittinen kompromissi päätöksenteon pohjaksi vai onko tuloksena tilkkutäkin hajoaminen pienempiin palasiin.
Pakolaiskriisi ja kaupankäyntiä rajoilla
Viime kesänä uutisvirran vallannut ”pakolaiskriisi” on uusin ja erittäin vahvasti rajapolitiikkaan ja rajojen politiikkaan vaikuttava tekijä. Se on osoittanut (kansallis)valtioiden vahvan aseman eurooppalaisessa politiikassa.
Maat ovat tehneet kiistanalaisia päätöksiä raja-aitojen rakentamisesta ja rajatarkastusten palauttamisista Schengen-alueella. Ne osoittavat, etteivät ylirajaisen yhteistoiminnan tuomat alueelliset taloudelliset ja yhteiskunnalliset edut paina vaakakupissa tarpeeksi estääkseen valtioiden omaa päätösvaltaa rajojen avoimuudesta.
Rajoista on tullut pakolaiskriisin myötä myös kauppatavaraa.
Rajoista on tullut pakolaiskriisin myötä myös kauppatavaraa, eikä syy ole yksin äänekkäiden kansanliikkeiden tai populististen poliitikkojen. Euroopan unionin hiljattain Turkin kanssa tekemä niin sanottu pakolaissopimus osoittaa, kuinka pyrkimys tehostaa rajojen ja ylirajaisen liikkuvuuden kontrollointia johtaa poliittisiin lehmänkauppoihin.
EU osti Turkin toimimaan ulkorajojensa valvojana, kun Kreikkaan saapuvat turvapaikanhakijat voidaan automaattisesti käännyttää takaisin. Vastapalvelukseksi on annettu taloudellista tukea sekä lupauksia jäsenyysneuvotteluiden ja viisumivapauden edistämisestä.
Unioni myi turvapaikanhakijoiden kansainvälisissä sopimuksissa säädetyt oikeudet saadakseen ylirajaisen liikenteen loppumaan. Turkin ja Kreikan rajan asema ihmisiä ulossulkevana kontrollin ja vallankäytön paikkana vahvistui.
Samalla raja on saanut uusia symbolisia ja poliittisia merkityksiä. Toisille se symboloi EU:n päätöksentekokykyä ja oikeansuuntaista politiikkaa, jolla tiivistetään rajojen valvontaa ja ihmisten liikkumisen kontrollia ulkorajoilla. Toisille rajasta on tullut ihmisoikeuksien polkemisen ja nuivan maahanmuuttopolitiikan symboli.
Turkin näkökulmasta sopimusta voi pitää hyvänä kauppana. Maan rannikolla rehottava ihmissalakuljetusbisnes ja Turkin maa-alueen käyttäminen kauttakulkuun matkalla Eurooppaan ovat myös Turkin poliittiselle johdolle ei-toivottuja ilmiöitä. Sopimuksen avulla Turkki sitoutuu vastaanottamaan käännytetyt takaisin, mutta saa samalla EU:lta taloudellista tukea pakolaisleirien ja muiden tarvittavien toimien rahoittamiseen.
Euroopan unionille tilanne on huomattavasti hankalampi. Sopimus ei ratkaise unionin näkökulmasta ongelmallista Välimeren raja-alueiden valvontaa, sillä on odotettavissa ja jo nähtävissä, että ihmiset tulevat löytämään uusia reittejä EU:n alueelle. Unionilla on myös ratkaistavanaan edelleen laajemmat turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa koskevat päätökset, kuten Dublinin sopimuksen ja turvapaikanhakijoiden jakomekanismin kohtalo.
Lisäksi poliittinen ja imagollinen hintalappu on kova. Turkin sisäinen tilanne on monella tapaa epävakaa, eikä esimerkiksi Syyrian sisällissotaa pakenevien turvapaikanhakijoiden kohtalosta palautuksen jälkeen ole takeita.
EU on tähän saakka pyrkinyt profiloitumaan maailmanpolitiikassa uudenlaisena toimijana, joka on lähtenyt ihmisoikeuksien, demokratian ja poliittisten vapauksien kunnioittamisesta geopoliittisen etupiiriajattelun sijaan. Turkin kanssa tehty rajasopimus osoittaa, etteivät kunnianhimoiset tavoitteet ja käytännön toimet kaikilta osin kohtaa.
Tarvitaan kokonaisvaltaista strategiaa, ei vain rajapolitiikkaa
Mihin suuntaan valtiollisessa rajapolitiikassa käännytään Euroopassa? Kylmän sodan jälkeisen aikakauden kutsuminen jälkikansalliseksi tai kosmopoliitiksi rajojen katoamisen ajaksi on monella tapaa liioiteltua.
Samoin olisi liian helppoa vain todeta, että rajojen häviämistä ennakoineet tutkijat ja sitä toivoneet poliitikot olisivat olleet naiiveja. Optimismiin oli Berliinin muurin murtumisen jälkeen aihetta ja se oli yksi eurooppalaista integraatiota kannatelleista voimista.
Viimeisten parin vuoden kehitys ei ole ollut paluu vanhaan, vaan kyse on valtiollisten rajojen kontrollin ja vallankäytön elementtien vahvistumisesta.
Samalla on muistettava, että läpi 1990-luvun rajat ja kansallisvaltiot ovat olleet keskeisissä rooleissa Euroopan politiikassa. EU-integraation etenemisessä vahvat kansalliset toimijat ovat olleet eteenpäin työntäviä voimia. Tässä mielessä viimeisten parin vuoden kehitys ei ole ollut mikään paluu vanhaan, vaan kyse on ollut valtiollisten rajojen kontrollin ja vallankäytön elementtien vahvistumisesta kansallisissa politiikoissa.
Moninaiset ja ylirajaiset turvallisuushaasteet ovat johtaneet kehityskulkuun, jossa valtiot yhteistyön ja ratkaisukeskeisyyden sijaan vahvistavat kansallisia rajojaan sekä fyysisesti että mentaalisesti.
Schengenin sisäiset rajatarkastukset osoittavat, että valtioiden päätösvalta suvereniteettinsa rajoilla on vahvempi kuin taloudellisten ja sosiaalisten intressien sekä luonnollisen kanssakäymisen ympärille rakentuneiden ”kaksoiskaupunkien” tai ylirajaisten keskusten valta. Talouden globalisoituminen on jättänyt valtioille entistä vähemmän liikkumatilaa ja mahdollisuuksia osoittaa suvereniteettiaan hallitsemallaan maa-alueella.
Euroopan maiden rajapolitiikan tulevaisuuden suunta näyttää juuri nyt sumuiselta. Tähän saakka nähdyt toimet ovat olleet pitkälti reaktioita akuuttiin tilanteeseen. Ongelmallista on, että sen paremmin unionilla kuin kansallisilla päättäjillä ei tunnu olevan käsitystä pitkän tähtäimen ratkaisuista.
Rajojen aitaaminen tai muunlainen kontrollin ja valvonnan lisääminen eivät ole kantava strategia kohdata moninaisia yhteiskunnallisia haasteita. Näillä toimin ei ratkaista humanitaarista katastrofia, jollainen pakolaiskriisi ennen kaikkea on. Turkin kanssa tehty sopimus uhkaa siirtää ihmissalakuljetustoimintaa lännemmäs, entistä pidemmille ja vaarallisemmille reiteille esimerkiksi Libyasta Italiaan.
Käännyttäminen ei auta ihmisiä, jotka pakenevat hätää tai kurjuutta. Se ei myöskään vähennä taloudellista siirtolaisuutta, sillä elintasoerot eivät rajapolitiikalla kapene. Ihmiset jäävät valtapolitiikan jalkoihin niin pitkään kun he ovat vain virtoja, vuotoja tai aaltoja, joiden suojaksi rajoja on tilkittävä.
Eurooppa ei voi harjoittaa kestävää ”siilipuolustusta”, jossa se linnoittautuu sinne pyrkiviä ihmisiä vastaan.
Poliittiset toimet eivät ratkaise myöskään Euroopan maiden näkökulmasta ongelmallista tilannetta, jossa maihin kohdistuu muuttoliikettä – olipa se siirtolaisuutta tai pakolaisuutta. Eurooppa ei voi harjoittaa kestävää ”siilipuolustusta”, jossa se linnoittautuu sinne pyrkiviä ihmisiä vastaan.
Suurimmat hyötyjät tämänhetkisestä rajapolitiikasta ovat pelosta, muukalaisvastaisuudesta ja rasismista ponnistavat poliittiset liikkeet. Heille tiukempi rajavalvonta ja vahvempi kansallinen päätöksenteko sopivat erinomaisesti.
Kestävän rajapolitiikan pohjana on tiedostaa rajojen monimutkaisuus, kerroksellisuus ja niihin liittyvä vallankäyttö. Mikäli Euroopan ja sen lähialueiden elintasoero ei madallu, tai Lähi-idän, Afrikan ja Keski-Aasian poliittinen tilanne ei vakaudu, luvassa on loppumaton fyysisten, mentaalisten ja poliittisten rajojen rakentamisen tie.
Miika Raudaskoski on historian tohtoriopiskelija Social and Cultural Encounters -tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella.
