Vesa Oittinen ja Sanna Turoma haastattelivat professori Jaakko Hämeen-Anttilaa Aleksanteri-instituutin kulttuurifoorumissa pidetyn puheen jälkeen.
Professori Jaakko Hämeen-Anttila, puhuitte hiljattain Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin kulttuurifoorumissa yliopiston tehtävistä, ja puheenvuorossanne korostui yhteiskunnallisen roolin sijasta vapaan tieteen merkitys. Mitä on vapaa tiede ja missä päin maailmaa sen tekemisen mahdollisuudet ovat parhaat?
Minusta vapaa tiede on nimenomaan sellaista, joka määrittelee itse omat tutkimuskohteensa eikä toimi minkään muun välikappaleena. Tieteellä voi olla suhteita liike-elämään tai yhteiskuntaan, mutta puhtaan akateemisen tutkimuksen kannalta on tärkeää, että yliopistoissa keskitytään suhteellisen vahvasti juuri vapaaseen tutkimukseen; soveltavalle tutkimukselle löytyy kiinnostuneita rahoittajia muualtakin, mutta puhtaalle perustutkimukselle harvemmin.
Vapaata tiedettä toki voi tehdä missä tahansa, mutta se tarvitsee resursseja ja myös oikein asenneilmapiirin. Suomessa on nykyään valitettavan vahva suuntaus, jossa odotetaan tieteen tuottavan taloudellista hyötyä (varsinkin yrityksille), ja tämä on uhka tieteen vapaudelle. Kyllä vapaa tiede vieläkin kukoistaa suomalaisissa yliopistoissa, mutta meidän täytyy pyrkiä varmistamaan, että se tekee niin myös jatkossa.
Minkälainen tulisi mielestänne olla yliopiston ja valtion suhde?
Optimaalisessa tilanteessa valtio määrittelee halunsa tukea yliopistoja, vapaata tiedettä ja sivistystä ja rahoittaa muun muassa yliopistoja sen mukaan mutta jättää rahankäytön yksityiskohdat yliopiston itsensä päätettäväksi. Nykyisessä mallissa valtio mittaa yliopistojen tuloksellisuutta mittareilla, joissa on vahvasti mukana ajatus siitä, että yliopiston päätehtävä ei ole puhtaan, vapaan tieteen tekeminen vaan yliopistoilla on lähinnä välinearvoa.
Mitkä ovat oman kokemuksenne näkökulmasta ne yliopistopolitiikan käännekohdat, jotka ovat johtaneet Helsingin yliopiston työskentelyolosuhteiden muuttumiseen siinä määrin, että päätitte siirtyä professoriksi Edinburghin yliopistoon?
Siirryn kyllä Edinburghiin ensisijaisesti puhtaan akateemisista syistä (parempi työskentely-ympäristö), mutta viimeaikainen leikkauspolitiikka on valitettavasti tehnyt siirtymisestä aiempaa helpompaa. Hallituksen yliopistoihin ja yleensä koulutukseen kohdistamat iskut ovat vakavia, ja vaikka yliopistolaitos niistä varmasti lopulta selviytyy, on täysin varma, että yliopistojen tasossa tapahtuu notkahdus ja työrauha häiriintyy vuosiksi eteenpäin.
Helsingin yliopiston henkilöstölle mittavia leikkauksia on perusteltu yliopiston johdon taholla sanomalla, että vaihtoehtoja ei ole. Mitä mieltä olette – onko näin vai näettekö vaihtoehtoja?
Olisin toivonut, että niitä olisi ollut, mutta eipä kai juuri mikään vaihtoehto olisi ollut kovin hyvä. Joissain kohdissa olisin itse menetellyt toisella tavalla kuin yliopiston johto, mutta pidän myös tärkeänä tuoda esille sen, että ongelmien lähtökohtana ei toki ole yliopiston johto vaan maamme hallitus. 100 miljoonan vähentäminen on paha isku riippumatta siitä, miten se toteutetaan.
Leikkausten, hallinnonuudistuksen ja tutkinto-ohjelmien uudistuksen keskellä voidaan sanoa että Helsingin yliopisto tuntuisi olevan kriisissä. Mitä uutta tai hyvää tästä kriisistä voi mielestänne syntyä?
En usko, että tästä kriisistä syntyy mitään hyvää. Liike-elämästä tuttu hokema, että kriisistä syntyy uusia ratkaisuja, ei ainakaan yliopistolla päde. Työrauha, positiiviset kannustimet ja hyvä ilmapiiri synnyttävät parempaa tiedettä kuin ahdistunut ilmapiiri, leikkaukset ja hätiköidyt muutokset. Toinen asia toki on, että tämän kriisin yli kyllä päästään. Mutta paremmin olisimme voineet kehittyä ilman kriisiä.
Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.
