Stubbista tuli politiikan traaginen sankari

Tarina Alexander Stubbin poliittisesta urasta on tyypillinen tragedia: ylivoimaiselta vaikuttava sankari sortuu vähäpätöisen mutta kohtalokkaan virheen edessä. Suomalaisessa politiikassa harvoin kerrotaan yhtä vahvoja tarinoita.

Richard Ned Lebow esittää tunnetussa teoksessaan The Tragic Vision of Politics (2003), että kansainvälistä politiikkaa tulee tarkastella tragediana. Tämä tarkoittaa yhtäältä sitä, että poliittinen todellisuus on aina jollain tavalla traagista. Myös silloin, kun tarkoitusperät ovat oikeutettuja ja moraalisia.

Toisaalta se tarkoittaa sitä, että tarkimmat kuvaukset politiikasta ovat traagisia. Poliittiset tapahtumat eivät siis ole välttämättä oikeasti traagisia vaan ne saadaan näyttämään siltä. Se on tehokas tapa tuottaa moraalikäsityksiä hyvästä ja pahasta.

Ei ole olennaista pohtia, onko Stubbin poliittinen ura oikeasti traaginen vai onko media vain saanut sen näyttämään siltä. Myös Stubb olisi samaa mieltä: ”Asiat ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät.”

Kiinnostavampaa on pureutua siihen, miten traagista kuvaa rakennetaan politiikassa. Stubbin kohdalla tragedian ainekset olivat valmiina jo tarinan alussa.

Ylivoimainen sankari

Northrop Fryen klassikkoteoksessa Anatomy of Criticism painotetaan, että tragedian sankari on ylivoimainen, mutta toimii kuitenkin keskuudessamme. Hän on osa ”meitä”, mutta häneen liitetään poikkeuksellisia ominaisuuksia.

Juuri näin on ollut Stubbin kohdalla. Hän on liian ylivoimainen monilla eri osa-alueilla: kansainvälisyydessä, urheilussa, sosiaalisissa taidoissa, rentoudessa. Suurimmalle osalle suomalaisista yksikin Stubbin poikkeuksellisista ominaisuuksista riittäisi.

Traagisen sankarin ylivoimaisuudesta tulee hänen kompastuskivensä.

Samaan aikaan niin tragedia kuin muut narratiivityypit ovat kulttuuriin sidottuja. Stubbin ylivoimaisuus ja peittelemätön itsevarmuus ovat konfliktissa perinteisesti vaatimattomuutta ja nöyryyttä painottavan kulttuurin kanssa. Traagisen sankarin ylivoimaisuudesta tulee hänen kompastuskivensä.

Kuten Erik Ringmar on kuvannut, tragedian yleisö kaipaa oikeudenmukaisuutta: ”Sankarin täytyy kaatua!” Sankarin ylivoimaisuus ei ole kohtuullista. Siinä vaiheessa, kun sankari lopulta häviää, yleisö alkaa tuntea myös sääliä: ”Miksi sankarin täytyi kaatua?”

Näin kävi myös Stubbin kohdalla. Hänen kyyneleistään puoluekokouksessa tuli etusivun uutinen. Helsingin Sanomien Marko Junkkari suorastaan herkutteli mielikuvalla kyynelehtivästä sankarista, joka on sittenkin ”yksi meistä” puutteineen ja heikkoine hetkineen:

”Yöllä kyynelehtivä Stubb on aivan uudenlainen mielikuva. Hänet on totuttu näkemään useaa kieltä sujuvasti puhuvana, urheilullisena ja lähes politiikan supersankaria muistuttavana hahmona. Lauantaina hän ei ollut enää supersankari. Hän oli ihminen. Sellainen tavallinen ihminen, joka itkee yöllä, kun paineet ovat liian kovat.”

Myös Ilta-Sanomissa kirjoitettiin siitä, miten moni Petteri Orvon kannattaja ”tunsi piston sydämessään Stubbin jäähyväispuheen aikana”. Sankarin täytyi kaatua, mutta oliko se sittenkään reilua?

Romanttisen tarinan loppu

Palataan kuitenkin vielä puoluekokousta edeltävään aikaan. Stubb lähetettiin vuonna 2004 Euroopan parlamenttiin ennätysäänillä. Kerrankin Suomella on tarjota Euroopalle parastaan, monet ajattelivat.

Vuonna 2008 Stubb palasi kotimaan politiikkaan, ja tarina noudatti edelleen romanttista juonta. Romantiikan sankarilla voi olla lähes mahdottomia vastoinkäymisiä, mutta hän voittaa ne taidolla ja tarmolla.

Sankari lunastaa paikkansa paitsi ihailtuna ja ylivoimaisena mutta ennen kaikkea oikeutettuna sankarina, jonka olemassaolo saa lähes myyttiset mittasuhteet. Suomessa romanttiset sankarit löytyvät lähes yksinomaan urheilun puolelta.

Stubbista ei kuitenkaan haluttu politiikan romanttista sankaria. Ehkä vastoinkäymisiä oli liian vähän tai häneltä puuttui romanttiselta sankarilta vaadittavaa nöyryyttä, joka saa yleisön liikuttumaan. Rento ja kepeä habitus eivät tukeneet mielikuvaa romanttisesta sankarista, joka on käynyt kovan koulun.

Stubb siirtyi rikkauksista rikkauksiin.

Yleensä romanttiset sankarit nousevat ryysyistä rikkauksiin. Stubb siirtyi rikkauksista rikkauksiin. Romanttisen sankarin pitää tuntua aidolta – mitä aidommalta tuntuvia uhrauksia, sitä korkeammalle sankari nostetaan.

Stubb ei onnistunut aitouden vaatimuksessa. Hänen ei uskottu olevan ”oma itsensä”, mikä sysäsi hänet tragedian tielle. Pian spekulaatiot siitä, mikä tulisi koitumaan Stubbin kohtaloksi, ottivat enenevässä määrin julkista tilaa.

Kysymys ei ollut enää siitä, saako Stubbin tarina politiikassa traagisen lopun, vaan lopun ajankohdasta. Sankarin kohtalo sinetöitiin kielessä. Politiikassa ennustukset tuottavat todellisuutta, mistä syystä esimerkiksi vaaligallupit koetaan ongelmallisiksi.

Tragedia yhteisöllisenä tarinana

Stubbin tekemisiä on jo useamman vuoden ajan analysoitu juuri tästä näkökulmasta: oliko tämä nyt se kohtalokkain virhe? Tragediassa sankari saattaa vetää yhteisönsä mukanaan, jolloin sankarin traagisuus moninkertaisuus: hänen ylimielisyytensä koituu koko yhteisön kohtaloksi.

Tästä on kyse, kun muusikko Kauko Röyhkä analysoi Stubbia vuonna 2014: ”Stubbin triathlonliberalismi oli puolueelle kohtalokas veto. Kansainvälinen supermies unohti pienyrittäjät, jotka ovat olleet Kokoomuksen selkäranka. ’Työväenpuolueesta’ tuli ökyrikkaiden puolue.”

Röyhkän analyysi noudattaa tragedian kaavaa: tavallisten ihmisten oikeuksia puolustava puolue häikäistyy ylivoimaiselta tuntuvan mutta todellisuudessa häikäilemättömän sankarin edessä ja unohtaa uskolliset kannattajansa, mikä johtaa puolueen rappioon.

Yhteiskuntapolitiikka-lehden entinen päätoimittaja Matti Virtanen oli samoilla linjoilla todetessaan, että kokoomus unohti ”omat vanhat oppinsa” valitessaan Stubbin puheenjohtajaksi.

Tragedian keskiössä on usein moraalinen opetus siitä, että menestyksen edessä pitää pysyä nöyränä ja aitona. Stubb tartutti ylimielisyytensä puolueeseen.

Hayward R. Alker muistuttaa, että tragedia on vahvasti yhteisöllinen tarina, joka kulminoituu sankarin välttämättömään eristämiseen yhteisöstä. Monet esittivätkin kokoomuksen ainoaksi vaihtoehdoksi Stubbin tiputtamista pois puheenjohtajan paikalta. Vain näin puolue voisi saavuttaa menetetyn asemansa suosituimpana puolueena.

Traagiset virheet

Vielä vaalipäivänä Ilta-Sanomien Timo Paunonen esitti, että Stubbin puhe puoluekokouksessa oli ”emämoka”, joka viimeistään ratkaisi traagisen sankarin kohtalon. Nyt Stubbin olisi pitänyt olla rennompi, vaikka juuri siitä häntä on kritisoitu:

”Kokousväen verkkokalvoille piirtyi kuva asiajohtajasta sekä rauhallisesta, määrätietoisesta, tulevaisuuteen katsovasta uudistajasta. Stubb käänsi puheen nopeutta pari piirua hitaampaa suuntaan tilanteessa, jossa äänestäjiin olisi tehonnut ehkä kuitenkin se vanha tuttu hurmuri-Stubb.”

Tässä kiteytyy hyvin tragedian paradoksaalisuus: samat ominaisuudet, jotka nostavat sankarin menestykseen, johtavat hänen häviöönsä. Sankarin on lähes mahdotonta vaikuttaa kohtaloonsa siinä vaiheessa, kun yleisö janoaa traagista loppua.

”Kokoomusmessias mokasi liian usein”, Suomen Kuvalehden Tuomo Lappalainen kirjoitti puheenjohtajavaalin jälkeen. Yhtä hyvin voisi sanoa, että Stubb esitettiin liian usein traagisena sankarina.

Stubbin muut mokat eivät liittyneet politiikan muotoon vaan sisältöön.

Oikeasti Stubb mokasi pahasti vain hallintarekisterin käsittelyn yhteydessä esittäessään ministerinä väärää tietoa eduskunnalle. Monessa läntisessä demokratiassa virhe olisi johtanut ministerin eroon.

Stubbin muut mokat eivät liittyneet politiikan sisältöön vaan muotoon. On vaikea nähdä, miten shortsit tai tikkataulut voisivat heikentää Suomen yhteiskunnallista tilannetta.

Myötätunto kaadettua sankaria kohtaan

Tragiikan lait pätevät vielä sankarin kaaduttua. Nyt sankari on saanut opetuksensa ja osoittanut nöyryyttä, jolloin hänet voidaan ottaa takaisin yhteisöön. Hänen kohtalonsa alkaa näyttää epäoikeudenmukaiselta, ja moni on valmis nostamaan hänet takaisin sankarin asemaan – tällä kertaa jopa aiempaa suurempana mutta traagisen väärinymmärrettynä johtajana.

Näin näyttää käyvän myös Stubbin kohdalla. Nopeasti syntipukiksi valikoituu kokoomus, joka ei yksinkertaisesti ollut valmis Stubbin ”osallistuvaan johtajuuteen”, joka oli moraalisesti jotain aivan muuta kuin puolueen vanhakantainen ja epädemokraattinen johtamisperinne.

Vielä pari viikkoa sitten Ilta-Sanomien Mika Lehto nosti esiin Stubbin ”herraskaiselta ja ylimieliseltä” vaikuttavan käytöksen, mutta nyt tähtäimessä on lauma-ajattelun sokaisema kokoomus:

”Kokoomus on puolue, jossa yksi käskee ja muu joukko seuraa johtajaansa. Sauli Niinistön kokoomuksessa puoluedemokratiasta ei ollut tietoakaan, vain muutama Niinistön kaveri uskalsi edes keskustella yrmyn puheenjohtajansa kanssa [– –] Stubb puolestaan yritti jakaa vastuuta asioiden ja päätösten valmistelusta kansanedustajille. Osa siitä tykkäsi, mutta kaunis idea koitui Stubbin kohtaloksi. Ei kokoomuslaisia ole luotu vääntämään päätöksistä, kokoomuslaiset on luotu laumana seuraamaan johtajaansa.”

Seuraavien viikkojen aikana on odotettavissa muitakin syntipukkeja kateellisista puoluetovereista suomalaiseen kansanluonteeseen ja poliittiseen kulttuuriin. Uusi tarina on jo kehitteillä.

Emilia Palonen kirjoitti pari vuotta sitten Stubbin roolista kokoomuksen puheenjohtajavaalissa. Stubbille soviteltiin näkökulmasta riippuen joko sankarin tai pellen viittaa.

Palonen toi analyysissaan esiin lacanilaisen fantasian, jonka tilalle on keksittävä korvaava visio, jos se saavutetaan. Stubbin ylivoimaisen aseman kaatamisesta muodostui fantasia, jonka tilalle tarvitaan nyt korvaava visio. Traagisen sankarin kaataminen ei aiheuttanut odotettua moraalista tyydytystä, jota haetaan nyt muualta.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.