EU on lähtenyt ratkomaan vierastaistelijoiden palaamiseen liittyviä ongelmia jälkijunassa.
Syyrian sisällissodan suosio niin kutsuttujen vierastaistelijoiden keskuudessa on aiheuttanut länsimaissa voimakasta poliittista kuhinaa. Syynä tähän on turvallisuusviranomaisten arviot taisteluissa karaistuneiden ääri-islamistien muodostamasta turvallisuusuhkasta kun he palaavat kotimaihinsa. Euroopan unioni on toistaiseksi katsonut asiaa sivusta, koska terrorismin torjunta on perinteisesti ollut jäsenmaiden sisäinen asia. Ulkopolitiikassa taas EU-parlamenttivaalit ja komissaarien vaihtuminen on viivyttänyt yhteisen vierastaistelijastrategian kehittämistä. Strategia on vihdoin saatu aikaiseksi, mutta se ei vielä ole julkinen. Samaan aikaan jäsenmaat ovat jo pitkällä omien vierastaistelijaohjelmiensa suhteen. Myös Suomessa on käyty vilkasta keskustelua aiheesta ja odotettavissa onkin, että eduskuntavaalien alla nähdään monenlaisia ideoita tilanteeseen puuttumiseksi.
Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lyhyesti Euroopassa olevia erilaisia lähestymistapoja vierastaistelijaongelmaan ja pohditaan sitä, onnistuuko EU enää hitaan käynnistymisensä johdosta koordinoimaan varsin hajanaista toimintakenttää. Tarvetta yhteislinjauksille on, sillä Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus koskee myös palanneita vierastaistelijoita. Fyysisten rajojen merkitys on monin osin vähenemässä, koska verkon kautta levittyvä äärimateriaali ei niistä välitä, mutta henkilökohtaisilla kontakteilla, joita ylläpidetään verkon välityksellä on yhä keskeinen rooli toiminnan suunnittelussa. Erilaiset vierastaistelijailmiön torjunnan tavoitteet voivat nakertaa toistensa vaikutusta ja hankaloittaa ratkaisujen tekoa. Vierastaistelijailmiö on EU:n yhteinen ongelma, johon olisi suotavaa puuttua koherentisti kautta linjan.
Rikosoikeudellinen ja sosiaalipoliittinen näkökulma vierastaistelijailmiön ratkaisussa
Karkeasti ottaen EU:n sisällä olevat erilaiset lähestymistavat voidaan kategorisoida kahteen eri ryhmään: rikosoikeudelliseen lähestymistapaan ja sosiaalipoliittiseen lähestymistapaan. Nämä voivat luonnollisesti tukea toinen toistaan, mutta näin ei aina kuitenkaan ole. Erona ovat erityisesti lähestymistapojen erilaiset tavoitteet: toinen pyrkii eristämään, toinen integroimaan.
Rikosoikeudellisessa lähestymistavassa pyritään ensisijaisesti estämään vierastaistelijoiden lähtö. Jos tässä tavoitteessa epäonnistutaan, pyritään estämään heidän paluunsa takaisin lähtömaahan. Rikosoikeudelliselle lähestymistavalle on tyypillistä pyrkimys kaikenlaisen jihadistitoiminnan (ml. kouluttautuminen, tiedon levittäminen yms.) kriminalisoimiseen, tai jo olemassa olevan lainsäädännön soveltamiseen myös vierastaistelijoiden kohdalla. Näin helpotetaan ongelman, eli vierastaistelijoiden, sulkemista joko a) vankilaan omassa maassa, tai b) pitämään lähteneet vierastaistelijat omien rajojen ulkopuolella pysyvästi.
Eristävää lähestymistapaa on painotettu erityisesti Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joista jälkimmäisessä on tosin käytössä myös kattavia radikalisoitumista ennaltaehkäiseviä ohjelmia. Erityisesti matkustamisen kriminalisointi on ollut vahvasti tapetilla. Kriminalisointi ei kuitenkaan ole saanut Euroopassa yleisesti kannatusta, koska siihen sisältyy useita ongelmia:
1) Matkustamisen syyt voivat olla moninaiset, eikä liikkumisen rajoittaminen sovi ihmisoikeusperiaatteeseen, ellei ole riittävää syytä olettaa että matkustamiseen liittyy rikollista toimintaa.
2) Monet EU maat tukevat Syyrian oppositioita, joten esimerkiksi Syyrian Vapaan Armeijan riveihin liittyvien taistelijoiden tai humanitaarisiin tehtäviin menevien vapaaehtoisten kriminalisoiminen olisi ristiriidassa lähtömaan ulkopoliittisten tavoitteiden kanssa.
3) Syystä tai toisesta alueelle matkustaneiden paluu vaikeutuu ja heidän perheidensä ja lähimmäistensä ilmoituskynnys viranomaisille nousee. Tämä vaikeuttaa viranomaisten toimintaa kun he pyrkivät erottelemaan terroristeja muista alueelle matkustaneista.
Näin ollen matkustaminen on estetty vain tapauksissa, joissa on selvä epäilys siitä, että lähtijä on aikeissa liittyä johonkin konfliktissa taistelevista ääriryhmistä. Tutkinnanaikaista matkustuskieltoa on käytetty esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa, mutta vähäisessä määrin suhteessa lähteneiden vierastaistelijoiden kokonaismäärään. Ongelmana on oikeusperiaatteen mukainen todistustaakka: on oltava selvää näyttöä siitä, millä aikomuksilla lähtijä on alueelle menossa. Pelkän olettamuksen perusteella ei matkustusta voida estää.
Poliitikkojen puheissa on ilmennyt myös voimakasta halua estää konfliktialueelta palaavien vierastaistelijoiden maahantulo esimerkiksi poistamalla heiltä maan kansalaisuus. Keskustelua kansalaisuuden pidättämisestä on käyty Suomessakin, mutta toistaiseksi ainoastaan Iso-Britannia on perunut kansalaisuuden muutamalta kymmeneltä taistelijalta, jolla on ollut kaksoiskansalaisuus sekä estänyt näin heidän maahantulonsa. Tämä populistinen idea ei ole saanut Euroopassa laajempaa kannatusta, koska kansalaisuuden poistaminen on kansainvälisten sopimusten mukaan mahdotonta, lukuun ottamatta tilanteita, joissa yksilöllä on kaksoiskansalaisuus.
Parhaimmillaankin kansalaisuus siis voitaisiin poistaa vain pieneltä osalta taistelijoita. Tällöinkin oikeastaan kansalaisuuden idea hämärtyy, koska se jakautuu ”pois ottamattomaan” ensimmäisen luokan kansalaisuuteen ja ”kiristyskeinona” toimivaan toisen luokan kansalaisuuteen. Jos kansalaisuutta ei voida poistaa, on palaavien taistelijoiden maahantulon estäminen käytännössä mahdotonta (ks. YK:n ihmisoikeusjulistus, artikla 13). Myös terrorismin torjunnan suhteen vierastaistelijoiden kotiinpaluun estäminen on vähintäänkin epävarmalla pohjalla, kuten esimerkiksi Juha Saarinen pohti taannoin Ulkopolitist.fi kirjoituksessaan.
Integroiva lähestymistapa sen sijaan pyrkii puuttumaan radikalisoitumisen ensisijaisiin syihin lähtömaissa. Toimilla pyritään estämään vierastaistelijan kiinnostus väkivaltaiseen toimintaan jo lähtökohtaisesti. Tavoitteena on siis integroida länsimaisen liberaalin demokratian näkökulmasta syrjäytymisvaarassa olevat yksilöt takaisin normaaliin lailliseen toimintaan. Vastaavasti jo radikalisoituneille ja mahdollisesti sotaan osallistuneille yksilöille pyritään takaamaan mahdollisuus palata normaaliin elämään mahdollisen rikostuomion kärsimisen jälkeen. Tämän tavoitteen katsotaan toteutuvan parhaiten sosiaalipoliittisten käytäntöjen avulla. Integroivan lähestymistavan yhtenä malliesimerkkinä on Tanska, jossa erityisesti Aarhusin kaupungin projekti on herättänyt jopa kansainvälistä kiinnostusta. Siellä eri viranomaistahot, erityisesti koulut, poliisi ja sosiaalitoimi, toimivat aktiivisesti yhdessä sekä radikalisoitumisen ennaltaehkäisevässä työssä, että niin kutsutussa deradikalisaatiossa, jossa pyritään saamaan yksilöt luopumaan väkivaltaisesta toiminnasta, mutta ei välttämättä, toisin kuin termi sanoo, luopumaan varsin radikaalista maailmankuvasta.
Parhaimmillaan sosiaalipoliittiset käytännöt toimivat silloim kun ne kulkevat käsi kädessä sitä tukevan lainsäädännön ja ”eristävien” käytäntöjen kanssa, sillä kaikkia yksilöitä ei tietenkään voida sopeuttaa takaisin yhteiskuntaan, ja eristäminen voi olla ainoa vaihtoehto. Sopeutusohjelmien tuloksia Syyriasta palaavien kohdalla nähtäneen tulevina vuosina, kun tietoa niiden toimivuudesta ja tehokkuudesta alkaa kertyä. Aikaisempien ohjelmien perusteella voidaan kuitenkin odottaa, että ainakin osa aktivisteista haluaa normalisoitua takaisin osaksi tavallista yhteiskunnallista toimintaa.
EU mahdottoman tehtävän edessä?
Koska EU on selvästi jälkijunassa pyrkiessään koordinoimaan jäsenmaidensa vierastaistelijakäytäntöjä, on sillä edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: Kuinka saada hyvin erilaisista lähtökohdista ja tavoitteista toimivat jäsenmaat yhteiseen linjaan vierastaistelijailmiön suhteen. Tehtävä on vaikea jo pelkästään ajateltaessa Euroopan sisäaluetta, jossa 27 jäsenmaata päättää omasta sisäisestä turvallisuudestaan. Sisäpoliittiset ratkaisut kun ovat etenkin tässä tapauksessa merkittäviä myös ulkopoliittisesti. Vaikka EU:n kapasiteettiin kuuluu unionin yhteinen ulkopolitiikka, on sisäasioiden suhteen yhteisen linjan löytäminen paljon normaalia vaikeampaa, sillä normaalien ulkoministeritason kokousten lisäksi pitää asioista päättää myös sisäministereiden kesken.
EU:n sisäalueen muodostuminen on mullistanut muun muassa poliisin, rajavalvonnan ja tullin toimialueita. Vapaa liikkuminen on toki tuonut rikostentorjuntaan omat haasteensa. Siinä missä potentiaalinen terroristi aikaisemmin joutui näyttämään passia valtion rajat ylittäessään, on nykyisin Helsingistä vaikka Ateenaan matkustaminen yhtä helppoa kuin Helsingistä Hämeenlinnaan. Tämä tarkoittaa sitä, että erilaiset vierastaistelijoiden torjuntaohjelmat voivat onnistua käytännössä vain, jos ne ovat EU:n sisäalueella yhteneviä. Matkustuskieltoon asetettu Saksan kansalainen voi kiellosta huolimatta kulkea EU:n alueella vapaasti, joten eristävä politiikka ei yksin riitä terrorismintorjunnassa. Surullisena esimerkkinä voidaan käyttää Kanadan taannoista yliajoa ja ammuskelua Quebecissä, jossa Syyriaan haikaillut jihadisti päätyi matkustuskiellon takia toteuttamaan tekonsa maan rajojen sisällä. Eristävän politiikan tukena tulisikin olla sosiaalipolitiikkaa, jolla kyetään puuttumaan radikalismin syihin yksilötasolla.
EU:n yhtenäisen vierastaistelijoita koskevan politiikan tulee myös olla yhteensopiva EU:n ulkopolitiikan kanssa. Vierastaistelijoiden kotiinpaluun estäminen maahantulokiellon tai kansalaisuuden poistamisen avulla tarkoittaa myös koko EU:n alueelle paluun estämistä ja samalla jihadistien pitämistä konfliktialueella. Paluun estäminen voi pakottaa yksilöt jatkamaan radikaalilla tiellä, mutta samalla se myös sysää ongelman alueelle, joka on muutenkin täysin kyvytön sitä käsittelemään. Kun EU samalla pyrkii rakentavaan dialogiin ja diplomatiaan erityisesti Syyrian ja Irakin naapurimaiden kanssa, on tämänkaltainen eristävä politiikka ristiriitainen ja jopa haitallinen EU:n ulkopoliittisten tavoitteiden kanssa.
EU:n mahdollisuuksia
EU tuntuu siis olevan mahdottoman tehtävän äärellä, mutta tilanne ei ole täysin lohduton. Viimeaikainen vilkas keskustelu ja politiikkaohjelmien uudistaminen on synnyttänyt uudenlaisia avauksia terrorismin torjuntaan. Samalla kun uusien keinojen käyttöönottoa pohditaan, on kuitenkin syytä vahvistaa ja tarkentaa jo olemassa olevien instrumenttien ja instituutioiden toimintamahdollisuuksia. Erityisesti terroristien tunnistaminen, epäiltyjen tutkinta ja seuraaminen, siis monin osin perinteinen poliisityö, kaipaa lisää resursseja. Tilapäinen maasta poistumiskielto ja muut vastaavat lisäkeinot voivat helpottaa tutkintaa vain jos poliisilla on mahdollisuus tutkia perusteellisesti epäiltyjä, heidän liikkeitään ja kontaktejaan.
Yksi vireillä oleva lisäväline tutkintaan voisi olla EU:n matkustajarekisteri. Sen avulla voidaan seurata lentoliikenteessä tapahtuvaa matkustamista ja kartoittaa näin ollen myös vierastaistelijoiden liikkeitä. Vastaavaa seurantaa voisi harkita ulotettavaksi myös muuhun matkustusliikenteeseen. Myös EU:n alueelle tulon ja siltä poistumisen seurantaa tulisi kehittää. Euroopan yhteinen rajaviranomainen Frontex voisi olla tässä suhteessa keskeisessä roolissa.
Tiedustelutiedon keräystä ja vaihtoa eri viranomaistoimijoiden välillä tulee myös kehittää ja viedä eteenpäin. Viitekehykset ovat jo EU:n sisällä olemassa, sillä tieto kulkee tarvittaessa hyvin esimerkiksi eri maiden poliisin välillä ja eri tiedustelupalvelujen välillä. Aina tieto ei kuitenkaan kulje esimerkiksi tiedustelupalveluilta poliisille, joten parantamisen varaa käytännöissä on.
EU:n toiminnallinen vahvuus ilmenee parhaiten sen kyvyssä luoda säätelevää normistoa. Esimerkiksi kansainvälisen lentoliikenteen terrorisminvastaiset käytännöt ovat pitkälti EU:n luomien hyvien käytäntöjen seuraamista. EU:n kykyä normien luomiseen voisi hyödyntää myös esimerkiksi sosiaalisen median valvontakäytännöissä. Sosiaalinen media on tärkein ISIL:in (Islamic State of Iraq and the Levant, josta enenevässä määrin käytetään myös sen arabiankielistä vastinetta Da’ish) rekrytointi- ja propagandatyökalu ja järjestö on voinut toistaiseksi käyttää sitä hyödykseen ilman merkittäviä rajoitteita. EU voi ottaa ohjat käsiinsä neuvotteluissaan sosiaalisen median keskeisten yritysten, erityisesti Twitterin ja Facebookin kanssa ja luoda sopimuksia ja käytäntöjä äärimateriaalin levittämisen suhteen, jotka voisivat sittemmin levitä maailmanlaajuisiksi. Tämä ei tietenkään yksin poista propagandan levittämistä, mutta vaikeuttaa sitä ja vähentää merkittävästi tavoiteltua kohdeyleisöä.
Vaikka kyseiset toimenpiteet ovat vain palasia terrorismin vastaisen toiminnan suuremmassa palapelissä, on aloitettava niistä paloista, jotka voi tunnistaa ja asettaa kohdalleen. Yhtenäisen linjan rakentaminen tulee viemään aikansa, mutta valmista tulee nopeammin, mikäli kyetään keskittymään itsekkäiden tavoitteiden ja poliittisen populismin sijaan terrorismin ehkäisemisen kannalta merkittäviin ja tärkeisiin asioihin.
Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash
