Viikko alkoi Kreikan ruotuunpanolla euroryhmässä. Miksi Kreikan kriisi on kärjistynyt Syrizan ja euromaiden väillä? Miksi euroryhmä tiukensi ehtoja entisestään? Haastaako tämä demokratiaa Euroopassa? Kreikan ja muidenkin maiden kansallinen politiikka, EU:n politiikka ja demokratia liittyvät yhteen.
Politiikka on ongelman määrittelyä
Eurokriisiin ei ole automaattista, oikeaa tai rationaalista ratkaisua. Jokainen ehdotus ja politiikka lähtee ongelman määrittelystä ja perustuu siksi tulkinnalle.
Feministitutkija Carol Bacchi on korostanut alkuperäisen ongelman määrittelyn merkitystä politiikkaprosessissa, mutta tämä pätee oikeastaan kaikkeen poliittiseen retoriikkaan ja tulkintaan.
Tulkinnat tehdään aina erilaisista aatteellisista tai kokemuksellisista lähtökohdista. Tämä pätee myös tutkimukseen, mutta tutkijan tehtävä on olla vastaanottavainen erilaisille näkökulmille, etsiä uusia ja tuoda niitä esille.
Kun kirjoitan tätä tekstiä Brysselin koneessa matkalla Suomeen, on hyvä kertoa matkani päätarkoituksena olleen tulkinnalliseen politiikantutkimuksen konferenssiin osallistuminen Lillessä samaan aikaan, kun EU:ta tutkivat kollegat kuuntelivat Thomas Pikettyä Pariisissa. Eurooppa on kuitenkin myös politiikantutkimuksen tutkimuskohde, ja EU- ja kansalliset prosessit liittyvät toisiinsa.
Politiikalle tunnusomaista on artikulaatioprosessi, jossa irrallisia elementtejä liitetään yhteen ja erotetaan toisistaan. Tällainen prosessi on tietenkin ongelman ja ratkaisun määrittelyssä keskeistä, mutta sillä on merkitystä myös poliittiselle mobilisaatiolle ja liikehdinnälle, kannatuksen hakemiselle ja samaistumiselle. Yhteisyyttä luodaan tuottamalla retorisia kiinnekohtia, yhteisiä nimittäjiä ja vastapuolta.
Politiikan teoreetikko Ernesto Laclaun ajattelua jatkaen voidaan todeta, että juuri tällainen poliittinen retoriikka ja mobilisaatio voi johtaa tilanteeseen, jossa kaksi ryhmää taistelee sokeasti toisiaan vastaan. Näin on käynyt myös tässä kriisissä.
Polarisaatio Kreikassa
Aiemmin kirjoitin, kuinka Kreikan politiikalle tyypillistä on ollut kahden ison puolueen välinen kamppailu ja klientelismi. Syrizan vaalivoitto oli vastaus kriisiytyneeseen tilanteeseen, jossa tavalliset kreikkalaiset katsoivat tulleensa edellisen poliittisen eliitin ja Euroopan unionin, euroryhmän ja IMF:n pettämiksi.
Syrizan ei tarvinut juurikaan argumentoida, mitä muuta tekisivät hallituksessa, paitsi haastaisivat euroryhmän heille kirjoittamaa talousohjelmaa, jolla oli laaja kurjistava vaikutus kreikkalaisiin, vaikka suurin osa rahoituksesta olikin jäänyt Kreikassa toimiville ulkomaalaisille pankeille. Koalitiohallituspartneri Anelia (Itsenäiset kreikkalaiset) ja Syrizaa yhdistää poliittinen analyysi tilanteesta ja Troikka-kritiikki.
Euroryhmän kantavien voimien näkökulmasta Syriza oli heihin kohdistuvan protestiin ilmentymä, jolla ei ollut aikomustakaan toteuttaa talouspakettia. Ja näin heidät vastaanotettiin kylmästi velkaneuvotteluissa. Samoin heidät nähtiin jälleen uutena poliittisena ryhmänä, joka vain tahtoisi toteuttaa klientelismiä omille ryhmilleen.
Epäilemättä hallituskoalitiolla on yhä merkitystä sille, mitä valtio vähillä rahoillaan rahoittaa, mutta tilanne ei kuitenkaan ole samankaltainen kuin kahden vakiintuneen eliitin tilanteessa – kuten esimerkiksi Unkarissa, Fideszin noustessa valtaan kahdeksan oppositiovuoden jälkeen vuonna 2010.
Syriza, löyhä poliittinen yhteenliittymä, jossa oltiin tehty pitkään työtä uudenlaisen yhteistyön muodostamiseksi, muuttui poliittiseksi toimijaksi vuonna 2012, kun kävi ilmi, että vanhojen puolueiden klientelismi jatkuu yhä ja talouspolitiikka ajaa maata entistä syvemmälle kriisiin.
Kun huomioidaan yhteenliittymän poliittisten ryhmien väliset erilaiset taustat marxilais-leninistisestä ideologiasta blairilaiseenkin eurokommunismiin, on merkittävää, kuinka hyvin Syriza ja koalitio ovat toimineet tähän saakka.
Syrizasta tuli kuitenkin protestin symboli, johon moni kreikkalainen pisti toivonsa vaaleissa. Kun se ei pysty pitämään lupaustaan, yhteenliittymä itse on vaikeuksissa.
Kansainvälisestikin Syrizasta on tullut yhteinen nimittäjä euroryhmän hegemonian kyseenalaistamiselle ja eurokritiikille. Euroopassa unohdetaan, että Syrizan kantava voima ja Tsiprasin taustaryhmä, eurokommunistit, ovat kuitenkin lojaaleimpia integraatioprojektille.
Ristiriidoista huolimatta Tsiprasin päätavoitteena ei ollut koskaan kyseenalaistaa Euroopan unionia itseään. Siksi oxi-ääni ei ollut ääni erolle eurosta vaan paketin hylkäämiselle. Kansanäänestyksellä haettiin aikaa ja sen tuomalla Grexit-vaihtoehdolla näytettiin, että Euroopassa on muitakin voimia kuin EU ja Nato.
Kansanäänestyksellä Syriza ajoi itsensä entistä tiiviimmin puun ja kuoren väliin: he tietävät, että heillä ei ole mandaattia toteuttaa kiristettyä kriisipakettia. Kreikassa moni näkee Tsiprasin myyneen sielunsa ja Kreikan kansan sielun Euroopalle – halvalla.
Koska Syriza on yhteenliittymä aiemmista pienistä toimijoista, moni myös korostaa, ettei eurokommunisteihin voinut ennenkään luottaa. Tsipras puolestaan joutunee etsimään uusia yhteisiä nimittäjiä laajasta Syrizan ryhmästä, ja jopa kutistamaan sitä pysyäkseen vallassa. Pääministerin eroamisella voisi olla symbolista voimaa, mutta onko hänelle korvaajaa?
Euroopassa epäluulo Syrizaa kohtaan näyttäytyy epäluulona Kreikkaa ja kreikkalaisia kohtaan. Euroryhmän päätös tiukentaa Kreikka-paketin ehtoja kansanäänestyksen jälkeen ja siihen liittyvät rehvakkaat vastaukset maanantaiaamuisessa tiedotustilaisuudessa korostavat tätä kreikkalaisiin henkilöityvää epäluuloa.
Kreikassa oli muitakin EU-kriittisiä voimia. Kun Syrizalta katkaistaan siivet, heidän on entistä vaikeampi vastata Kultaiselle aamunkoitolle ja oikeistopopulisteille.
Vaikka euroeliitti ehkä tahtoi perinteisempiä puolueita neuvottelupöytään, on epätodennäköistä, että heitä pitkään aikaan nähdään, sillä heillä on kytkös klientelismiin ja entiseen politiikkaan, jossa laitetaan puoluerakenteet pikemminkin kuin kansalaiset keskiöön. Tämä on uusi Kreikan politiikan jakolinja.
Kun väitetään, että Kreikka on demokratian kehto, on hyvä muistaa, että se ei ole sitä ollut aina ja automaattisesti. Kreikkalaiset ovat kuitenkin pyrkineet uudistamaan politiikkaansa demokraattisemmaksi uusien puolueiden kautta kyseenalaistamalla klientelismin ja tuomalla politiikan lähemmäksi kansalaisia.
Kansallisvaltiopolitiikka ratkaisun taustalla Euroopassa
Katsotaan vielä toisesta näkökulmasta, miksi tiukkaan, Euroopan tulevaisuuden haastavaan tulokseen päädyttiin. Kreikassa on tarve uudistuksille, mutta oliko politiikka ajettava näin kylmästi läpi?
Vastakkainasettelun perusteella on siis ymmärrettävää, miksi euroryhmä rehenteli ja pyrki tiukkaan ratkaisuun. Kuitenkin sen euroopanlaajuiset seuraukset imagotappioina #ThisIsACoup-tulkintaa tukemalla eli Kreikan suvereenisuuden avoimella kyseenalaistamisella tulivat luultavasti yllätyksenä.
Analyysini ensimmäisessä osassa kerroin, kuinka Luxemburgin Eurooppa-aukion keskellä on kansallinen instituutio, Philharmonie.
Samalla tavalla Eurooppa-politiikka ja kansallinen politiikka ovat keskenään erottamattomia. Euroryhmän päättäjät tekevät omaa kansallista politiikkaansa ja pyrkivät samalla vaikuttamaan muihin euromaihin.
Kreikka on toiminut Suomessa EU:n ongelmien symbolina. Kreikka on laclaulaisittain tyhjä merkitsijä (alkuperäisestä merkityksestään höllentynyt käsite), joka toimii kiinnekohtana erilaisissa kansallisissa poliittisissa diskursseissa.
Perussuomalaisetkin ovat tyytyneet unionin vastustamisen sijaan vastustamaan sitä, että Kreikkaan lähetetään suomalaisten rahoja. Vakuuksia vaadittiin Urpilaisen aikaan SDP:ssä, ja demariedustajat Tuppurainen ja Myller nostivat ne esiin suuren valiokunnan äänestyksessäkin sunnuntaina.
Sunnuntaina Facebook-analyysinani esitin:
”Eurokriisin ratkaisuehdotuksessa kyse on siitä, että näin oikeistohallitukset voivat 1) normalisoida tai muuttaa rationaalisiksi omat leikkauksensa, 2) viestiä, että Syrizan kaltaisille liikkeille käy kalpaten omissa maissa, 3) ja että Ranskalle ja muille ’alisuorittajille’ käy myös kalpaten elleivät usko tähän malliin, ja 4) näyttää, että se, jolla valta on, sitä käyttäköön, ettei nenille hypitä ylipäänsä, 5) sekä lopulta tulla ’sankareina’ kotiin. Samalla usko yhteisvaluuttaan ja EU:hun heikkenee, mutta sitähän Eurolojaaleissa maissa ei ymmärretä ja euroepäluuloisissa maissa siitä ei välitetä.”
Avataan tätä hieman. Koska yllämainitusti EU-demokratia toteutuu euroryhmässä kansallisvaltioedustuksen mukaan, on väliä sillä, ketkä ovat vallassa kansallisvaltiossa.
Saksassa ja Suomessa, muiden maiden muassa, ovat vallalla oikeistohallitukset. Kuten tunnettua, europarlamentin merkitys näkyy siinä, että politiikat siirtyvät sisarpuolueiden välillä ja vaikuttavat myös kotimaan politiikkaan.
Esimerkit tästä ansaitsisivat oman analyysinsa, mutta nykyisenkin hallituksemme ohjelmasta löytyy ideologisia ja käytännöllisiä kopioita muualta. Sipilä ja Stubb kumppaneineen eivät ole niitä keksineet tyhjästä. Tällainen tulkinta ongelmista perustelee leikkaukset ja tuo esiin uhan, että jos valtion velkaantuminen kasvaa, seuraamukset ovat samanlaisia itsemääräämisoikeuden menettämisiä.
Leikkauksia on jo tehty monissa maissa ja niitä on legitimoitu europolitiikalla välttämättömiksi. Jos niitä alettaisiin nyt kyseenalaistaa euromaiden tasolla, syntyisi uusia kansanliikkeitä, jotka vaatisivat samankaltaista kohtelua. Esimerkiksi Ranskassa on ilmassa vahvaa kritiikkiä, jolta pyrittiin tiukalla linjalla leikkaamaan siivet.
Vastakkainasettelu, jota Kreikka pyrki EU:ta kohtaan ottamaan, toistui tiukkana linjana. Siinä näkyi loukkaantuminen, jonka kansanäänestyksellä vetoaminen aiheutti – Tsiprashan oli nimenomaan vedonnut kansaa hylkäämään ehdotuksen. Hän olikin saanut tuen vetoomukselleen.
Saksa ja muut maat kokevat, että he vain pyrkivät auttamaan Kreikkaa – ja samalla itseään ja Eurooppaa. Kreikan kansanäänestys oli Grexit-kortin vetämistä varten, vaikka kukaan ei voisi taata tai edes yrittää taloudellisesti vakuuttaa, että ero eurosta ei aiheuttaisi kreikkalaista tragediaa.
Lopulta pitää katsoa kotimaahan, jonne neuvottelijat tahtoivat palata sankareina. He puolustivat kansalaisiaan kreikkalaisten keksintöjä vastaan.
Saksalainen ja vahvasti eurooppalainen filosofi Jürgen Habermas tuoreessa eurokriisi-kirjoituksessaan väittää, että eliitit ovat eristäytyneet kansasta ja medialla on tässä ollut rooli. Emme kuitenkaan voi tietää, miten kävisi, jos Saksassa tai Suomessa äänestettäisiin samankaltaisista asioista.
EU:ssa on uskottu siihen, että massat voidaan kouluttaa ymmärtämään, että juuri valittu tie on oikea. Eetos on samankaltainen kuin Itä-Euroopassa muutama vuosikymmen sitten vallalla olleissa järjestelmissä, mutta Euroopan unionihan on perustettu Itä-Euroopan kontekstissa fasismin ja kommunismin uhkaa torjumaan. Nyt euroryhmä toteuttaa myös polarisoivaa periaatetta itseään kohdistuvaan kritiikkiin: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Siinä, missä Neuvostoliitto jäi jälkeen teknologisessa ja humaanissa kehityksessä, olisi hyvä, että Euroopan unioni pystyisi muuttumaan maailman ja demokratiakäsitteidenkin mukana.
Demokratia ja kuinka päästä euroskeptikkojen ansasta
Voidaan sanoa, että euroryhmä ajoi itsensä ansaan, jonka sille asettivat Soinin kaltaiset EU-kriitikot. Samalla, kun pohditaan Kreikan ja Syrizan merkitystä eurolle ja sen kriisille, voidaan ihmetellä, kuinka suuri valta pienen maan 17,7 prosentilla äänestäjistä voikaan olla, vaikka Suomi ei ollut ainoa kriitikko.
Vaikka euroalue pysyisi yhtenäisenä, Euroopan unionin diskursiivinen perusta demokratian tukijana kyseenalaistui.
Amerikkalaisen talousnobelistin Paul Krugmanin mukaan Eurooppa käy perusideaansa vastaan.
Mutta Euroopan unionin perustalla on ajatus siitä, että taloudellisesta yhteistyöstä ja kansallisvaltiotalouksien interaation kautta syntyy rauhaa. Demokratia on ollut se, mitä EU puolustaa ja jopa väittää omakseen, mutta ei välttämättä itse kehitä eteenpäin. Demokratia voidaan nähdä abstraktina ideaalina, joka pyrkii lähinnä oikeusvaltioiden toteuttamiseen.
Jean Monnet’n idea, että uudet instituutiot tulisivat parlamentaarisen päätöksenteon piiriin ja demos olisi Eurooppa, ei heti ja kaikkialla saanut tuulta alleen. Maastrichtin sopimuksesta alkaen on pyritty luomaan demosta Eurooppaan ja antamaan valtaa parlamentille, mutta euroryhmässä demokratia toteutuu ainoastaan kansallisen edustuksen kautta. Keskeistä on, mikä nähdään demokseksi. Kansallisilla ”demoksilla” on valtaa unionin tason päätöksissä.
Eurooppalaisen demokratian kannalta paradoksaalista on, että vaalit tai kansanäänestys Kreikassa vaikuttaa vähemmän kuin se, millainen tulkinta taloudesta Saksan hallituksella on.
Pari viikkoa sitten Thessalonikissa tapaamallani taksikuskilla olisi siis kenties enemmän valtaa kuin tavallisella kreikkalaisella: hän oli lähdössä Saksaan vuodenvaihteessa ja paikallispolitiikan kautta pystyisi hiljalleen vaikuttamaan saksalaiseen politiikkaan.
Eikö siis tässä jo olisi perusteita laajemmalle federaatiolle? Pikkiriikkisen kahvilan pitäjä Lillessä puolestaan analysoi, että euron ongelmat johtuvat juuri siitä, että poliittinen integraatio ei ole edennyt parlamentaarisesti.
Edustuksellisen ja institutionalisoituneen demokratian kannattajille demokratiavaje euroryhmän ytimessä alkaa näyttäytyä ongelmana – oli taustalla sitten hallitusten välinen yhteistyö tai eurooppalainen parlamentarismi – jos deliberaatio ja valtasuhteet toteutuivat euroryhmässä, kuten Varoufakis niitä kuvasi ensimmäisessä ministeriytensä jälkeisessä haastattelussa.
Uudemmassa demokratiateoriassa deliberaation merkitys on korostunut niin parlamenteissa, komiteoissa kuin vakiintuneiden politiikan paikkojen ulkopuolella. Demokratiaa ei enää nähdä pelkkänä institutionaalisena tilana vaan jatkuvasti kehittyvänä eetoksena.
Jos tämä on ”tyypillinen eurooppalainen järjestely”, kuten komission presidentti Juncker maanantaiaamuisessa pressitilaisuudessa väitti, kuka tahtoo tällaista Eurooppaa tai mihin olemmekaan tottuneet?
Unionin demokratiakäsitys korostaa kansallisvaltioiden politiikkaa, mutta ei välttämättä ole responsiivinen kaikille demokratiavaatimuksille, kuten Kreikan kansanäänestykselle – tai kritiikille, joka sille esitetään suoran vastakkainasettelun kautta. Pikemminkin käy helposti niin, että luodaan uutta jakolinjaa Syrizan kannattajien ja EU:n välille.
Jokainen kriisi on kuitenkin uuden alku ja antaa mahdollisuuden sen pohtimiseen, millaista EU:ta tai demokratiaa tahtomme.
Kriisi nostatti EU-kriittisyyttä monissa niissäkin, jotka ovat olleet tyytyväisiä integraatioprojektiin. Nyt olisi aika aktivoitua nostamaan tämä kysymys esiin. Kuten alussa kirjoitin, ongelmanmäärittely on politiikkaa ja valmiita vastauksia ei ole.
Analyysisarjan ensimmäinen osa Monumenttien kummituskaupunki Euroopan symbolina? julkaistiin 13.7.2015.
