Perjantaina ensi-iltaan tuleva elokuva Ajojahti toistaa terrorismiviihteelle tyypillisiä teemoja ja kaihtaa ristiriitaisia aiheita. Samalla se sisältää kuitenkin tärkeän voimaannuttavan viestin.
Minulla on terrorismin tutkijana ollut aina vaikea suhde terrorismiviihteeseen. Terrorismia käsittelevät elokuvat ja sarjat ovat harvoin tutkijan näkökulmasta kovinkaan kiinnostavia ja ymmärrystä kasvattavia.
Pääsyy tähän on se, että terrorismielokuvat ja -sarjat eivät itse asiassa yleensä käsittele itse terrorismia. Ne ovat lähes aina elokuvia ”meistä” – meidän arvoistamme, peloistamme ja viholliskuvistamme. Terroristit ovat niissä lähes aina hyvin yksiulotteisia olentoja, joiden pääasiallinen tarkoitus vaikuttaa olevan tuoda esiin näitä vastaan kamppailevien sankaruus.
Terrorismielokuvat ja -sarjat eivät itse asiassa yleensä käsittele itse terrorismia.
Valaisevan esimerkin tästä tarjoaa Tom Clancyn romaaniin perustuva elokuva Peloista pahin (The Sum of all fears, 2002). Elokuvassa terrori-iskuja tekevän joukkion taustat ja ideologia on vaihdettu kokonaan ilman, että tarinaa on muuten tarvinnut ihmeemmin muuttaa.
Tällainen elokuva on myös perjantaina 24.2. Suomen ensi-iltansa saava Ajojahti (Patriots Day, 2016), joskin tällä kertaa tarinassa on mukana myös omat erikoisvivahteensa.
Meidän sankarimme jahtaamassa pahoja terroristeja
Ajojahti-elokuvassa eletään läpi Bostonin maratonin maalin lähellä vuonna 2013 tehdyn pommi-iskun jälkimaininkeja räjähdyksestä siihen asti, kun tekijät saatiin muutama päivä myöhemmin kiinni. Ei ole ihme, että tästä tapahtumasarjasta on tehty elokuva.
Dramaattisten kameroiden edessä tapahtuneiden iskujen jälkeen käynnistynyt syyllisten ajojahti on jo valmiiksi kuin suoraan elokuvakäsikirjoituksesta. Kaiken lisäksi tapahtumat vielä huipentuvat laajaan ulkonaliikkumiskieltoon, jonka aikana poliisi haravoi tarkasti läpi kaupunkia ja lopulta löytää molemmat tekijät.
Tässäkin elokuvassa pääosassa olemme ”me”, tällä kertaa ennen kaikkea poliisit, jotka kuumeisesti metsästävät tekijöitä. Elokuva toistaa vahvasti viime vuosina moneen kertaan poliittisissa puheissakin toistettua kertomusta terrorismista hyvän ja pahan taisteluna.
Elokuvassa pääosassa olemme ”me”, tällä kertaa ennen kaikkea poliisit.
Iskujen tekijöiden hahmojen rakentamiseen ei juuri käytetä aikaa. Jotta asetelma tulisi selväksi, valaistus tummenee ja rakkaus häviää, kun kamera kääntyy kohti iskun tekijöitä. Mukana on kyllä muutamia hetkiä, joina perinteisiä stereotypioita lähestytään jossain määrin kriittisesti. Nämä hetket kiitävät kuitenkin nopeasti ohi eivätkä nivoudu osaksi tarinaa.
Jos elokuvaa menee katsomaan odotuksella, että se syventää omaa ymmärrystä Bostonin tapahtumista tai tarjoaa niihin merkittäviä uusia näkökulmia, joutuu pettymään. Elokuva ei tarjoa mitään sellaista, mitä uutisia lukemalla ei olisi jo saanut selville. Mutta eipä se mikään tutkivaan journalismiin perustuva dokumentti väitä olevansakaan. Jos sellaista kaipaa, niin ikään hiljattain valmistunut dokumentti Maraton: The Patriots Day Bombing voi olla parempi valinta.
Vahvana terrorismin edessä
Ajojahti ei ole tutkijan näkökulmasta terrorismiaiheisista elokuvista kuitenkaan mitenkään huonoimmasta päästä. Väkivalta ei jää elokuvassa hienoiksi erikoistehosteiksi. Iskun aiheuttamaa hävitystä ja vammoja kuvataan lähietäisyydeltä.
Tätä kautta iskujen aiheuttama kärsimys konkretisoituu ohittamattomalla tavalla. Huomaamatta ei jää sekään, että iskujen varjo ulottuu niissä osallisina olleiden elämään vielä pitkään sen jälkeen, kun tapahtunut häviää uutisotsikoista.
Iskujen karmeuden rinnalla kulkee vähintään yhtä vahvana ajatus siitä, että niiden yli päästään ja elämä jatkuu.
Iskujen karmeuden rinnalla kulkee vähintään yhtä vahvana ajatus siitä, että niiden yli päästään ja elämä jatkuu. Bostonin kaupungin resilienssi, ”Boston Strong”, kuuluu vahvasti osaksi kertomusta iskuista ja on myös elokuvan kantava teema. Elokuvassa tehdään poliisien lisäksi sankareita myös iskujen arvet voitokseen kääntäneistä uhreista.
Vaikka elokuva onkin varsin ylitsepursuava Bostonin ja oman yhteisön ylistys, sen sanomaan voi ajatella sisältyvän yhteiskunnallisestikin merkittävä ajatus siitä, että terrorismin edessä ei olla voimattomia. Kuten olen aiemmin itsekin painottanut, suurin osa terrorismin vaikutuksista syntyy siitä, millä tavalla muut iskuihin reagoivat.
Ajojahdissa tämä bostonilaisten resilienssi ja järkähtämättömyys iskun ja sen tuhojen edessä välitetään elokuvakerronnan keinoin laajalle yleisölle.
Terroristin ymmärtäminen tabu
Terrori-iskun tekijöiden jääminen karrikatyyreiksi lähes kaikissa valtavirran elokuvissa ei ole sattumaa. Ajojahti-elokuvassa iskun tehneet veljekset Tamerlan ja Dzhokhar Tsarnaev ovat usein kuvissa, mutta heidän taustaansa ja syihin tehdä iskut ei siinä mennä juuri lainkaan.
Valokeilan osoittaminen kohti terroristia ja hänen tarinansa kertominen vie elokuvan tekijän helposti pyörteisille vesille. Varsinkin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen muotoutuneen terrorismi-käsityksen mukaan terroristit ovat yksinkertaisesti pahoja eikä heidän teoilleen ole olemassa lieventäviä asianhaaroja.
Terrorismia vastaan on taisteltava määrätietoisesti, sillä se uhkaa yhteisömme arvoja, etuja ja ehkä jopa olemassaoloa. Tällaisilla kertomuksilla terrorismista on pitkälti oikeutettu mittavat toimet terrorismin torjumiseksi, mukaan lukien sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa.
Silloin kun lähdetään avaamaan terrori-iskun tekijöiden ajatusmaailmaa, tuloksena saattaa olla herkästi kertomuksia, jotka eivät ole sopusoinnussa vallitsevan terrorismikertomuksen kanssa ja jotka koetaan siksi usein epäilyttäviksi. Terrorismin tutkijoillekin on tuttua, miten periakateeminen ilmiön syitä ja mukana olevien motiiveja analysoiva tutkimus koetaan helposti terrorismin oikeuttamiseksi.
Erityisen epäilyttäviksi koetaan sellaiset terroristien kuvaukset, joissa heitä inhimillistetään ja avataan mahdollisuuksia samastumiselle. Aivan erityisen herkkiä ollaan sellaisille kuvauksille, jotka voisivat kenties tehdä heistä sankareita, vaikka sitten valtion vihollisina.
Bostonin iskuun liittyen löytyy esimerkki tästäkin. Kolmisen kuukautta iskun jälkeen Rolling Stone -lehti teki jutun Dzhokhar Tsanaevista. Nuoren miehen kuva laitettiin kyseisen numeron kanteen eli ikoniselle paikalle, jossa yleensä nähdään tunnettuja ja ihailtuja tähtiä. Tämä päätös herätti vastalauseiden ryöpyn, ja useat suuret ketjut kieltäytyivät myymästä lehteä. Itse jutun sisältö jäi vähälle huomiolle.
Huoli sankarikultin ruokkimisesta ei ole aiheeton.
Huoli sankarikultin ruokkimisesta ei ole aiheeton. Tekijöiden käsittelyn ei tarvitse olla edes mitenkään positiivista, jotta visuaalisista tuotteista saattaa tulla osa iskuja ihailevien alakulttuuria.
Koulusurmiin kriittisesti suhtautuvan ja ratkaisuja etsivän Bowling for Columbine -dokumentin on esimerkiksi katsonut varmasti jokainen koulusurmia ihaileva nuori, mukaan lukien moni heistä, jotka ovat itse päätyneet vastaaviin tekoihin. Samanlaisen ikonisen aseman on saanut myös esimerkiksi väkivallan ihannointia kritisoimaan tehty Syntyneet tappajiksi (Natural Born Killers, 1994).
Silloin kun tavoitteena on suuria katsojamääriä tavoittelevan elokuvan tekeminen, terroristien jättäminen yksiulotteisiksi ja stereotypioita vastaaviksi hahmoiksi on ymmärrettävää. Elokuvateatteriin kannattaa tuskin jatkossakaan suunnata silloin, kun haluaa syventää omaa ymmärrystään terrorismin syistä. Terrorismia koskevista stereotypioista ja tabuista suuren budjetin elokuvat sen sijaan kertovat paljon.
Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa
