Hyväntekeväisyyden sanotaan olevan merkki vahvasta yhteiskunnasta. mutta voiko sellaista yhteiskuntaa kutsua vahvaksi, jossa sairaaloille hankitaan laitteistoa keräysten avulla, kalliita lääkkeitä tarvitsevien pitää kääntyä hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen ja veteraanien auttamiseksi myydään sinivuokkoja?
”Enemmän hyväntekeväisyyttä!” Tämä lause kuvastaa nykyisessä Virossa vallitsevia mielialoja. Hyväntekeväisyysjuoksut, -konsertit, -kiertueet, -kampanjat sekä hyväntekeväisyyteen keskittyvät televisio-ohjelmat ovat tulleet osaksi arkea.
Vaikutamme elävän yhteiskunnassa, jossa hyväntekeväisyys muodostaa sosiaalisen siteen. Meitä kutsutaan löytämään sisäinen hyväntekijämme sekä antamaan vaatimaton mutta tarpeellinen panos jonkun tai jonkin hyväksi.
Esikuvina pidetään Siim Kallaksen ja Taavi Rõivaksen hyväntekeväisyysrahastoja. Kaikki tämä kuulostaa tietysti loistavalta. Hyväntekeväisyyshän on, ja sen pitää aina olla, tervetullutta. Hyväntekeväisyyden hyvyyttä korostaa jo sana itsessään.
Entinen pääministeri Kallas on propagoinut innokkaasti jo vuosia hyväntekeväisyyden puolesta rohkaisemalla menestyksekkäästi toimeen tulevia luovuttamaan kymmenen prosenttia työtuloistaan hyväntekeväisyyteen. Kyseessä ei kuitenkaan ole viaton vapaa-ajan harrastustoiminta, vaan pikemmin oikeistolaiseen maailmankatsomukseen pohjautuva lähestymistapa.
Tätä vahvistaa nopea silmäys Viron reformipuolueen kanssa yhteyksissä olevan Liberalismi Akadeemia -järjestön internetsivuille, joilta on luettavissa: ”hyväntekeväisyys on pääsääntöisesti tehokkaampaa kuin hallituksen toiminta, koska se on suuntautunut tuloksellisesti ja tavoittelee ihmisen omaksumaan kyvyn selviytyä itse”.
Samaa mieltä ovat Kallaksen puoluetoverit, muiden muassa Laine Randjärv, joka kirjoittaa: ”Pidän tärkeänä hyväntekeväisyyttä ja lahjoituksia, ja toimin niiden parissa ilman mitään pakkoa. Ja olen iloinen siitä, että myös lapseni arvostavat hyväntekeväisyyttä ja sitä ajatustapaa, että avun tarvitsijoita pitää auttaa”.
Hyväntekeväisyyden rooli nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.
Olen varma, että monilla on todellakin vilpitön halu tukea autettavia tai käyttää arvokasta aikaansa kanssaihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntekeväisyyden rooli sen sijaan nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.
Hyväntekeväisyys näyttäisi ottaneen keskeisen aseman, kun määritetään, millainen Viron yhteiskunta on tai sen pitäisi olla. Siksi se on ensisijaisesti poliittinen kysymys. Tästä syystä hyväntekeväisyys ei välttämättä aina ole hyvää, itsestään selvää ja luonnollista.
Byrokratiaton hyväntekeväisyys
Miksi juuri hyväntekeväisyys kiehtoo niin paljon poliitikkoja? Todennäköisesti siksi, että hyväntekeväisyys syntyy spontaanisti ja hyvästä tahdosta. Se on ikään kuin osa ihmisluontoa.
Jokainen lahjoitus tulee lahjoittajan puhtaasta sydämestä, tahdosta tehdä hyvää ja olla hyödyllinen. Hyväntekeväisyys ei ahdista, ei korostu liiaksi eikä tee vääryyttä. Yksilöiden oikeuksia ja vapauksia ei poljeta.
Toisaalta hyväntekeväisyys heikentää vapautta päättää itsestään: ”Jos teemme jotain vapaaehtoisesti, me olemme tämän toiminnan omistajia. Mutta jos meidän on pakko tehdä jotain, niin joku toinen on sen toiminnan idean takana ja sen omistaja.”
Kallas julkisesti suojelee välittömän yhteiskunnan ideaalia, jonka mukaan pakottaminen on huonoa ja haitallista yksilön taloudelliselle itsenäisyydelle. Valtion pitkän kouran sekaantuminen tuppaa asettamaan universaaleja ja yhdenmukaisia standardeja (kuten maksuja) ja vääristää sosiaalisia suhteita.
Yhteiskunnan pitää muodostua itsestään, spontaanisti, ikään kuin ei mistään. Valitettavasti tällaisella vaihtoideologialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Entisenä Brysselin huippubyrokraattina Kallaksen on tunnettava ja ymmärrettävä, että markkinatalousyhteiskunnan toiminta edellyttää juridisia kehyksiä ja voimakasta byrokratiaa, eli siis valtiota.
Markkinayhteiskunnan lupaukset
Tyhjät lupaukset spontaanista markkinayhteiskunnasta on esimerkki tekopyhyydestä, jonka ottavat vakavasti kenties vain hyväuskoisimmat klassiset liberaalit. Ajatus, jonka mukaan yhteiskunta toimii täysin spontaanisti ja jossa ei vaikuttaisi olevan valtaa lainkaan, auttaa salakavalasti piilottamaan sekä hyvien että huonojen valintojen poliittisuutta.
On ilmiselvää, että yhteiskunta ei voi koskaan olla täysin läpinäkyvä ja ilman valtasuhteita, kuten meille yritetään jatkuvasti vakuuttaa. Kallas on esimerkiksi kiitollisuudenvelassaan päättänyt tukea teatteria.
Uskaltakaamme silti esittää joitakin kiusallisia kysymyksiä: Miksi juuri teatteria on tuettava? Miksi ei kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta tai vaikkapa tiedettä? Millaista teatteria tai näyttelijää on tarkalleen ottaen tuettava? Kuinka paljon pitää tukea? Millainen on oikeudenmukainen tuki? Miten varmistetaan teatterin tuen jatkuvuus?
Teknokraattina Kallas vastaa näihin kysymyksiin kenties riittävän hyvin, mutta hänen valintansa ovat minulle ja ehkä myös muille mielivaltaisia. On myös epäselvää, miksi Kallas käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa kaikenlaisiin rahastoihin. Olisi helpompi maksaa joka kuukausi korkeampaa tuloveroa. Se takaisi, että paitsi teatterilla myös muilla aloilla olisi vakaa rahoitus, joka ei ole riippuvainen lahjoittajien valinnoista.
Ihannetapauksessa valtion tuet halutaan kenties korvata kokonaan hyväntekeväisyydellä, jotta sen avulla ratkaistaisiin kaikki sosiaaliset epäkohdat ja ongelmat. Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.
Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.
Tämä halu voidaan toteuttaa vain sillä oletuksella, että markkinatalouden talous toimii aina automaattisesti ja se säätelee itseään. Valitettavasti historia on todistanut päinvastaista.
Hyväntekeväisyys ei pysty tulemaan toimeen markkinayhteiskunnan paheellisten lieveilmiöiden ja patologioiden kanssa. Talouskriiseissä valtion rooli on välttämätön. Markkinat eivät aina ole rationaalisia. Hyväntekijöiden yhteiskunta on kaunis utopia, aivan kuten Marxin luokaton yhteiskuntakin.
Hyväntekeväisyyden sanotaan olevan merkki vahvasta yhteiskunnasta. Tähän väitteeseen voidaan tietyin ehdoin myöntyä. Mutta kun tutustutaan reformipuolueen ohjelmaan, nähdään, että yhteiskunnan valtaa pyritään pikemmin rajoittamaan ja että yhteiskunta yritetään alistaa täysin markkinalogiikalle ja äärimmäiselle individualismille.
Hyväntekeväisyys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena
Onkin kyseenalaista, voiko sellaista yhteiskuntaa kutsua vahvaksi, jossa sairaaloille välttämätöntä laitteistoa hankitaan keräysten avulla, kalliiden lääkkeiden tarvitsijan pitää kääntyä hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen, lapsia tuetaan hyväntekeväisyysjuoksuin ja veteraanien auttamiseksi myydään sinivuokkoja.
Kaiken tämän vuoksi hyväntekeväisyys näyttää olevan kaikkien elämänalojen selkeä markkinalogiikalle alistamisen korea julkisivu (myös silloin, kun markkinat eivät toimi). Kaikki puolueet, etunenässä reformipuolueen kanssa, ovat ajaneet politiikkaa, joka yritystoiminnan kehittämisen nimissä on määrätietoisesti vähentänyt sosiaalietuuksia, aiheuttanut darwinilaisen kilpailun kaikilla mahdollisilla elämänalueilla sekä saanut aikaan vähään tyytymisen.
Lisäksi korostetaan, että vain markkinoilla on oikeus päättää siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Tällä tavoin sosiaalinen oikeudenmukaisuus alistetaan vähin äänin taloussääntöjen alle täysin.
Tätä taustaa vasten hyväntekeväisyys näyttäytyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena, joka täyttää Kallaksen kaltaisten ihmisten narsistiset tarpeet. Poliitikot, jotka ovat päivällä alentaneet veroja, puuttuneet työntekijöiden oikeuksiin ja korostaneet puutteen tilaa, menevät illalla kotiin ja lahjoittavat 10, 20 tai jopa 100 euroa jollekin apua tarvitsevalle.
Omatunto on siis puhdas ja voi nukkua yönsä rauhassa! Sunnuntaihyväntekeväisyys antaa poliittisille päätöksille inhimillisen oikeutuksen. Ja mahdollisuuden osoittaa, että yrittäjät ja poliitikot ovat edelleen huolissaan ihmisten hyvinvoinnista.
Kallas väittäisi vastaan, että poikkeuksellisesti kaikki ongelmat alkaen kasvavasta epätasa-arvosta on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä rajoissa. Kenelläkään ei ole mielivaltaisesti oikeutta puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei edes silloin, kun markkinatalous ei toimi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaa.
Markkinoiden sanotaan itse parhaiten säätelevän itseään. Näin meidän on annettu ymmärtää, että hyväntekeväisyys olisi ainoa tapa, millä jotain voi muuttaa tai mitä ylipäänsä saa tehdä. Vaikka hyväntekeväisyys kykenee lieventämään monia ongelmia, se ei ole kuitenkaan pitkän aikavälin ratkaisu järjestelmän ongelmiin.
Mikä ratkaisisi ongelmat?
Kreikan valtion kohtalo on havainnollinen esimerkki siitä, mihin johtaa ajattelutapa, että kaikkea on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä sisällä ja ettei kenelläkään ole oikeutta mielivaltaisesti puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei vaikka markkinatalous ei toimisi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaisi. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen oli melko kätevää syyttää kreikkalaisia laiskuudesta ja vastuuttomasta veropolitiikasta.
Kreikkalaiset, kuten kaikki muutkin ihmiset, ovat oman onnensa seppiä ja itse vastuussa ongelmistaan. Tällaiset syytökset eivät varmasti olleet aivan perusteettomia, mutta samalla jää kiinnittymättä huomio siihen, että velkakriisin yksi tärkeimmistä syistä on kansainvälisen kaupan epätasapaino. Siitä on parempi vaieta ja ummistaa silmät sekä työntää kaikki syy ”laiskojen” ja ”vastuuttomien” kreikkalaisten hartioille.
Tämän jälkeen on hieno tilaisuus näyttäytyä hyväntekijöinä, jotka epäitsekkäästi rientävät kreikkalaisten avuksi. On sääli, että tällaisen auttamisen nimissä tehdään isoja lahjoituksia Länsi-Euroopan suurpankeille, ja Kreikan talous sekä toivo maksaa velkansa takaisin hävitetään vähään tyytymisen sanelulla.
Poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen.
Miten perverssiä hyväntekeväisyyttä! Miten perverssiä opettamista! Olen varma, että Kallas ja hänen kaltaisensa kouluttavat ja auttavat meitä kaikkia aivan kuten kreikkalaisiakin. Tällaisten hyväntekijöiden ja kaikkitietävien opettajien kynsiin ei ole suositeltavaa kenenkään joutua.
En halua väittää, että hyväntekeväisyys on väistämättä pahasta ja että siitä pitäisi luopua. Päinvastoin: olen varma, että on olemassa monia ystävällisiä avustajia, jotka tekevät elämän Virossa paremmaksi.
Pikemmin olen yrittänyt osoittaa, että poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen. Paremman tulevaisuuden vuoksi meidän olisi uskallettava kysyä itseltämme: tarvitsemmeko vielä Kallaksen kaltaisia hyväntekijöitä? Mitä pitäisi tehdä, jotta todella parannettaisiin avun tarpeessa olevien lukuisten ihmisten tilannetta?
Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.
Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.
