Sen jälkeen kun Turkin oikeus- ja kehityspuolue AKP:n hallinnon autoritaarisuus ja kansalaisvapauksien polkeminen on tullut niin akuutiksi ja näkyväksi, ettei sitä ole voinut kukaan tosissaan kieltää, esiin on noussut melkoinen joukko pohdintoja siitä, miksi tähän on päädytty.
Pohdinnat edustavat kahta päätyyppiä: ensimmäinen selitysmalli keskittyy yhteen yksilöön eli vallanhimoiseen presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin.
Tässä mallissa kyse on lähinnä ajatuksesta, jonka mukaan Erdoğan vuoden 2002 AKP:n valtaantulon aikana yhdessä muun puolue-eliitin kanssa päättäväisesti hylkäsi läpi poliittisen uran kantamansa epädemokraattiset, poliittiseen islamiin perustuvat uskomuksensa ja omaksui demokratian ja moniarvoisen yhteiskunnan ajatukset. Sitten kuin yhdessä yössä Gezi-mielenilmoitusten aikana hän ”shokeeraavasti” unohti demokratian ja kääntyi autoritaariseksi.
Jatkuvuutta korostava selitysmalli
Toinen yleinen selitysmalli on huomattavasti analyyttisempi ja vakavammin otettava: se edustaa aika perinteistä sosiologista rakenteiden, instituutioiden ja poliittisen kulttuurin jatkuvuuden (ja jopa ennalta määräytyneisyyden) korostamista.
Tässä tulkinnassa AKP:n yhä epädemokraattisemmat, vallan keskittämiseen tähtäävät ja valtiokeskeisyyden korostamiseen tukeutuvat otteet ovat ilmaus Turkin kaikkivoivan valtion jatkuvuudesta. Ajatuksena on, että poliittinen eliitti saattaa muuttaa sosioekonomista olemustaan ja ideologiaa, mutta asettuu kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin, uusintamaan (usein jopa ylihistorialliseksi) kuvattua Turkin keskusvaltaa.
Paljon tätä jälkimmäisen selitysmallin mukaista pohdintaa löytyy myös Johanna Vuorelman artikkelista ”Mistä Turkin nykyhallinnon itsevaltaisuus kumpuaa”. Sen perusajatuksena on, että nykyisen AKP-hallinnon otteet eivät suinkaan ole puolueen poliittisen islamin ideologiaan palautettava poikkeus, vaan Turkin tasavaltalaisen historian normaalia epävakautta, kansalaisoikeuksien polkemista, kurdien ja muiden etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen olemassaolon kieltämistä ja niin edelleen.
Luetellessaan 1970-luvulta 1990-luvun loppuun ja AKP-aikakauden alkuun kestäneellä kaudella ilmenneitä epäkohtia Vuorelman pyrkimyksenä on osoittaa, että AKP:n Turkki ei ole ainakaan yhtään sen enempää epädemokraattinen, kaoottinen tai väkivaltainen kuin edeltävillä vuosikymmenillä.
AKP:n taustalta löytyvät poliittiset liikkeet
AKP:n omassa retoriikassa vuosi 2002 esitetään ikään kuin vuotena nolla, perustavanlaatuisena historiallisena murroskohtana, jolloin läpi tasavallan historian maata hallinnut epädemokraattinen kemalistinen länsimaalaistajien eliitti syöstiin vallasta ja oikea kansa, Turkin konservatiiviset muslimit, otti vallan käsiinsä.
Kuten Vuorelma ja muut ovat korostaneet, jatkuvuutta on todellisuudessa paljon, toisin kuin AKP:n leirissä annetaan ymmärtää.
AKP on kahden Turkin tasavallan syntymästä saakka olemassa olleen poliittisen virtauksen yhdentymä: nationalistisen konservatismin (milliyetçi muhafazakarlık) sekä poliittisen islamin (siyasal Islam/Milli Görüş).
Nämä molemmat virtaukset edustavat jatkuvuutta.
Näistä ensin mainittu on Turkin politiikan todellinen valtavirta, joka kemalistisen yksipuoluevallan päätyttyä vuonna 1950 on ollut vallassa suurimman osan ajasta. Mukaan mahtuu esimerkiksi tärkeimmät AKP:n nyt 14 vuotta kestäneiden enemmistöhallitusten edeltäjäpuolueet: Demokrat Partisi (1950–1960) sekä Anavatan Partisi (1983–1991).
Mikään näiden puolueiden perinteessä ei puolla näkemystä varsinaisen demokraattisen tradition olemassaolosta, mutta ne toivat uskonnolliset veljeskunnat ja Anatolian maaseudun konservatiiviset ryhmät osaksi vallankäyttöä ja poliittista järjestelmää laajentaen järjestelmän edustuksellisuutta. Toisin kuin usein virheellisesti esitetään, tätä ei siis suinkaan tehnyt AKP vasta vuonna 2002.
Näiden puolueiden ohjelmissa tasavallan alkuvuosikymmenten radikaali sekularismi väistyi maltillisen, populistisesti virittyneen konservatismin muotoon ilman, että tasavallan länsimaalaistamista vastaan olisi varsinaisesti hyökätty – itse asiassa niin DP:n kuin Anavatanin johtajat puhuivat siitä, että he tekisivät Turkista ”pikku-Amerikan”.
AKP:n kasvualustan toinen osa, poliittinen islam (Milli Görüş) on puolestaan Turkin poliittisista virtauksista ainut, joka asettui 1960-luvulta alkaen suoraan ja kategorisesti vastustamaan koko Turkin länsimaalaistamisprojektia. Projektin aloitti alun perin 1800-luvun alkupuolella osmanivaltion byrokraattinen eliitti ja se jatkui paljon määrätietoisemmassa muodossa kemalismin kaudella 1923–1950.
Tässä traditiossa Turkki on länsimaiden vastakuva.
Tässä traditiossa ”muslimimaa” Turkki on niin historiallisesti, kulttuurisesti kuin maantieteellisesti länsimaiden vastakuva, kokonaan toisen sivilisaation osa.
Murros: Poliittinen islam valtaa valtion
Nämä molemmat virtaukset edustavat jatkuvuutta. On kuitenkin yksi radikaali ero.
Ennen AKP:n aikakautta Milli Görüş oli marginaalissa. Sen edustajat näkivät Turkin maallisen valtion vihollisenaan, kun taas nationalistinen konservatismi edusti valtavirtaa. Armeija kuitenkin omaksui 1980-luvun sotilasjuntan aikana ideologisen synteesin, joka loi jo osittain perustan islamilais-konservatiiviselle autoritaarisuudelle.
Tullessaan valtaan 2002 AKP antoi ymmärtää, että se oli hylännyt poliittisen islamin ja jatkoi keskusta-oikeiston konservatismia ja talouden liberalisointia, mutta oli myös omaksunut liberaalidemokratian. Tässä hengessä tehtiin reformeja, joiden huippu saavutettiin jo vuoden 2005 tienoilla.
Jälkeenpäin, varsinkin vuodesta 2010 eteenpäin, nuo reformit näyttäytyvät kovin välineellisiltä. Niiden ja EU:n ja Yhdysvaltojen merkittävän tuen turvin AKP kykeni paitsi putsaamaan valtionhallinnon (armeijan, oikeuslaitoksen ja virkamiehistön) poliittisista vastustajistaan myös rakentamaan yhdessä Gülenin liikkeen, Turkin vaikutusvaltaisimman uskonnollisen veljeskunnan, kanssa valtansa taloudellisen perustan omine mediataloineen ja kansalaisjärjestöineen. Näistä on viimeisen 5 vuoden aikana kehkeytynyt varsinainen islamilais-konservatiivisen ihanneyhteiskunnan propagandakoneisto.
Kun AKP vuoden 2010 perustuslakimuutosten avulla valtasi perustuslakituomioistuinta lukuun ottamatta kaikki tärkeimmät valtiolliset instituutiot, se samalla Erdoğanin johdolla palasi määrätietoisesti poliittisen islamin juurilleen.
Käynnistyi valtava tasavallan historian uudelleen tulkinnan projekti, joka on johtanut radikaalisti uudenlaiseen virallisesti levitettävään kansalliseen identiteettiin ja käsityksiin Turkin paikasta maailmassa. Tämä kehitys on ollut myrkkyä varsinkin sekularismiin ja tasavaltalaiseen projektiin kiinnittyneille kansanosille.
Tapa, jolla uutta islamilais-konservatiivista ihanneyhteiskuntaa rakennetaan – pakolla, koska se ei muuten onnistu – on tietysti myös jo aikoja sitten johtanut liberaalien ja AKP:n välirikkoon. AKP ja sen ideologiaan kasvatetut kannattajat uskovat edustavansa ”pyhää”, sukupolvet ylittävää liikettä, jossa tasavallan 93 vuotta kestänyt, sekularismiin ja länsimaalaistamiseen tukeutuva projekti nähdään epänormaalina, poikkeamana ja epäluonnollisena.
AKP:n johto tuo tämän esiin suoraan puhumalla valtion takaisin valtauksesta.
Itse asiassa AKP:n johto tuo tämän esiin aivan suoraan puhumalla valtion takaisin valtauksesta. Erdoğanin johdolla Turkin poliittista islamia edustava Milli Görüş -liike on tehnyt historiallisen sovun Turkin valtion kanssa – valtaamalla tuon valtion ja sen repressiivisen koneiston itselleen.
AKP:n islamilais-konservatiivinen projekti autoritaarisuuden huipentumana
Monen pitkän linjan journalistin ja tutkijan, kuten Baskın Oranin ja Mehmet Altanin sekä esimerkiksi Istanbulin kaupunginteatterissa työskentelevän Orhan Alkayan mukaan tämä kaikki toimeenpannaan nyt tavalla, joka on epädemokraattisempi ja kansalaisvapauksille vihamielisempi kuin edes vuoden 1980-sotilasvallankaappauksen jälkeinen, Kenan Evrenin johtama järjestelmä.
Tasavaltalainen Turkki ei ollut koskaan liberaalidemokratia. Se oli kuitenkin kulttuurisen orientoitumisen ja ideologian tasolla tiukasti lännen leirissä. Vaikka Turkki on ollut kansallismielinen ja ensimmäisen maailmasodan ja Sévresin rauhansopimuksen traumojen takia aina vähän epäileväinen länsimaiden pyrkimysten suhteen, se ei ole koskaan ennen ollut vallitsevan ideologian tasolla länsimaiden vastainen.
Turkki ei ole koskaan ennen ollut vallitsevan ideologian tasolla länsimaiden vastainen.
Sekulaarin kansallisen identiteetin rakentaminen edellytti maan näkemisen osana länsimaita, saman ”kulttuurisen modernin” osana. Näin ei ole enää.
AKP-johtoinen Turkki, joka on Erdoğanin johdolla nostanut Milli Görüş –tradition oman agendansa keskiöön, on läpeensä länsimaiden vastainen valtio, jossa liberaalidemokratian edellytykset poliittisen filosofian ja kansakunnan rakentamisen perspektiivistä katsottuna ovat vielä hatarammalla pohjalla kuin kemalistisessa traditiossa.
Johtopäätökset
Jatkuvuuksien korostaminen on tärkeää. AKP:n autoritaarisen järjestelmän selittäminen Turkin järjestelmän vääjäämättömänä jatkumona lakaisee kuitenkin turhan helposti pöydän alle nykyhetken toimijoiden oman vastuun.
AKP:n autoritaarisen järjestelmän selittäminen Turkin järjestelmän vääjäämättömänä jatkumona lakaisee helposti pöydän alle nykyhetken toimijoiden oman vastuun.
Kuvaavaa onkin, että monet Gülenin liikkeen edustajat – AKP:n ja gülenistien täydellisen välirikon jälkeen – puhuvat nyt AKP:n autoritaarisuudesta mielellään ”islamo-kemalismina”. Tällä tavalla he pesevät kätensä nykyisen järjestelmän rakentamisesta samalla, kun palauttavat kaikki Turkin epädemokraattiset ja repressiiviset käytänteet monoliittiseen kemalismiin, joka ei ainakaan alkuperäisessä muodossaan ole ollut vallassa vuosikymmeniin.
Armeijan vallankaappauksistakin vain vuoden 1960 interventio oli todella kemalistinen, eli sillä nostettiin valtaan kemalistinen älymystö. Vuoden 1997 interventio on paras nähdä ”neo-kemalistisena” – se tapahtui vaiheessa, jossa armeijan ja kemalismin suhde oli jo perustavanlaatuisesti katkennut, kun vuoden 1980 väliintulo nosti valtaan turkkilais-islamilaisen synteesin ja armeija vainosi tuon aikakauden vasemmisto-kemalisteja.
Kaikki tämä on myös johtanut siihen, että tutkijayhteisö on ollut kovin myöhään liikkeellä nimeämässä AKP:n epädemokraattista projektia – se kun tuli valtavirtatutkimuksen näkökulmasta ”väärältä” puolelta, niiden toimesta, joiden piti olla ”alistettuja ja marginalisoituja”.
FT Toni Alaranta on erikoistunut Turkin politiikkaan ja työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
