Italiassa jalkapallon kommentointi on eräänlaista poliitikolta vaadittavaa mahdottoman taidon hallitsemista. Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.
”Haluamme voittaa Venäjällä 2018 pelattavat MM-kisat”, julisti Italian entinen pääministeri ja demokraattipuolueen puheenjohtaja Matteo Renzi pitäessään lehdistötilaisuutta Vladimir Putinin kanssa Milanon maailmannäyttelyssä 2015.
Jälkiviisaasti katsottuna Renzi tuikkasi pallon komeasti omaan maaliin. Tasapeli Ruotsia vastaan marraskuussa 2017 sinetöi Italian karsiutumisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailusta ensi kertaa sitten vuoden 1958.
Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella.
Italiassa poliitikkojen odotetaan seuraavan ja kommentoivan pelin ympärillä tapahtuvia asioita. Maajoukkueen katastrofi kirvoittikin vilkkaan poliittisen debatin, johon osallistuivat poliitikot yli puoluerajojen. Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella, kuten historioitsija John Foot on todennut.
Analysoin tekstissä, millaista debattia italialaispoliitikot kävivät karsiutumisen jälkimainingeissa. Ovatko italialaispoliitikot pelin poliitikkoja kommentoidessaan kansan syviä tuntoja herättävää jalkapalloa vai ovatko politiikan pelaajat myös kelpo jalkapalloasiantuntijoita?
Tappionjälkeinen poliittinen debatti
Maahanmuuttovastaisen ja populistisen Pohjoisen liitto -puolueen johtaja Matteo Salvini otti kantaa Italian karsiutumiseen ennen kuin San Siro -stadionin valot olivat ehtineet sammua. Hän tulkitsi, että putoamisen perimmäisenä syynä oli suuri ulkomaalaispelaajien määrä italialaissarjoissa.
Salvini jatkoi seuraavana päivänä vaatimalla Twitter-päivityksessään rahallisia panostuksia pienille joukkueille ulkomaalaispelaajien tähdittämien suurseurojen sijaan. Mahtiseurojen suosiminen pienempien seurojen kustannuksella on yleinen retorinen topos Italiassa. Tosin milanolainen Salvini kannattaa itse yhtä Italian suurimmista ja menestyksekkäimmistä seuroista, AC Milania, jonka riveissä on aina pelannut Zlatan Ibrahimovićin ja Kakán kaltaisia ulkomaalaisia supertähtiä.
Putoamista kommentoi myös demokraattipuoluetta edustava urheiluministeri Luca Lotti, joka peräsi Italian jalkapallokulttuuriin täysremonttia. Hänen mukaansa nyt on tehtävä päätöksiä, joita viime vuosina ei ole uskallettu tehdä. Lottin mukaan kyse ei ole satunnaisesta karsintaflopista, vaan pidempikestoisesta maan jalkapallokulttuurin rappioitumiskehityksestä.
Renzi jatkoi keskustelua putoamista seuranneena päivänä vaatimalla Lottin tavoin Italian jalkapallokulttuurin uudistamista. Hän myös tyrmäsi Salvinin analyysin opportunistisena poliittisten irtopisteiden kalasteluna.
Renzi totesi, että ”jokainen jalkapallosta vähänkään ymmärtävä tietää Salvinin kommenttien olevan naurettavia”. Hän muistutti, että vuonna 1998 maailmanmestaruuden voittaneessa Ranskan maajoukkueessa oli useita pelaajia, joilla oli juuret Ranskan ulkopuolella.
Edustajainhuoneen puhemies Laura Boldrini ilmaisi pettymyksensä Italian putoamisesta, mutta totesi, että ”näin voi käydä, kun kilpaillaan, ja nyt on tärkeää analysoida putoamiseen johtaneet syyt”. Boldrini ei tiettävästi ole suuri jalkapallon ystävä.
Entinen pääministeri Silvio Berlusconi, joka on enemmän tai vähemmän tunnettu siitä, että hän identifioituu ainoastaan joukkueensa voittoihin, valitteli Italian karsiutumista lyhyesti ottelua seuranneena päivänä. Hän on kuitenkin tämän jälkeen ottanut kantaa paitsi uuden päävalmentajan valintaan niin myös harmitellut karsiutumisen aiheuttamia seurauksia maan taloudelle ja Italian maakuvalle.
Poliittisia jälkijäristyksiä
Italiassa jalkapallon merkitys ylittää pelkän urheilun, kuten italialaismaalivahti Gianluigi Buffonin ottelunjälkeisestä kommentista kävi ilmi. Häntä jäi kaivelemaan erityisesti se, että MM-kisoihin pääsy olisi ollut tärkeää Italialle myös yhteisöllisellä tasolla.
Katastrofi ei niinkään ole MM-kisat ilman Italiaa, vaan Italia ilman MM-kisoja, kuten Corriere della Seran kolumnisti Massimo Gramellini totesi. ”Hyvästi enemmän tai vähemmän taianomaiset yöt – ja illuusiot siitä, että olisimme vielä jotain – edes jalkapallossa”, Gramellini maalaili.
Jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle.
Buffonin ja Gramellinin kommentit osoittavat, kuinka jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle. Maat vertailevat keskinäistä arvokisamenestystä jalkapallossa samalla tavoin kuin esimerkiksi tieteen tai taiteen ansioita.
Nelinkertaisena maailmanmestarina Italia on aina kuulunut jalkapallomaailman eliittiin. Putoaminen MM-kisoista on kolaus sen poliittiselle asemalle tilanteessa, jossa maata ovat jo pitkään koetelleet heikko talouskasvu, työttömyys ja Välimeren pakolaiskriisi.
Italialaismedia on tehnyt laskelmia karsiutumisen taloudellisista vaikutuksista maalle. Berlusconi, jolle jalkapallojoukkueet ovat liikeyrityksiä muiden joukossa, harmitteli viikko karsintakatastrofin jälkeen erityisesti sitä, että MM-kisat järjestetään ensi kesänä Venäjällä, jossa Italian maabrändi on erityisen arvostettu.
Poliitikot pelin kommentaattoreina
On ilmeistä, että kaikista poliitikoista juuri Berlusconi tekee suoria toimenpide-ehdotuksia maajoukkueen nostamiseksi suosta. Hän toimi 31 vuoden ajan AC Milanin puheenjohtajana ja kertomansa mukaan opetti joukkueelle ”miten jalkapalloa pelataan”. Kukaan muu italialaispoliitikko ei voi yhtä uskottavasti vedota jalkapallomiehen eetokseensa kuin Berlusconi.
Vaikka Italiassakin tyypillisesti moititaan poliitikkoja ”pelkästä retoriikasta”, kommentoidessaan jalkapalloa poliitikkojen odotetaan loistavan verbaalisesti. Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.
Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.
Jalkapalloromantikkona tunnettu ja maan jalkapalloliiton johtoon kosiskeltu entinen demokraattipuolueen johtaja Walter Veltroni sen sijaan totesi, ettei jalkapalloliitto ole parlamentti ja että johtoon tarvitaan nyt ennen kaikkea päteviä ja omakohtaista kokemusta omaavia henkilöitä, mieluiten entisiä jalkapalloilijoita.
Useita jalkapallokirjoja kirjoittaneen Veltronin vaatimus saada entisiä pelaajia jalkapalloliiton johtoon edustaa teknokraattista näkökulmaa, jossa ”asiantuntemus” asetetaan moitittavan ”politikoinnin” edelle. Veltroni sivuuttaa sen, että myös entisten pelaajien asiantuntemus on sidottu johonkin näkökulmaan, eikä heidän ensiluokkaisuutensa esimerkiksi jalkapalloliiton johtoon ole lainkaan annettua.
Moninaisten pelien politiikkaa
Italiassa pelin kommentointi on eräänlaista poliitikolta vaadittavaa mahdottoman taidon hallitsemista. Kommentoimatta ei kannata jättää, sillä suurin osa äänestäjistä on jalkapallofaneja, mutta kommentoidessaankin poliitikon on huolellisesti valittava, millaisen näkökulman nostaa esille ja miten.
Salvinille maajoukkueen putoaminen loi poliittista pelivaraa, jonka kautta oli mahdollista nostaa oman puolueen profiilia maahanmuuttokysymyksessä ja näin vastustaa toisten poliitikkojen pelejä. Renzi käänsi Salvinin halpamaisen populismin omaksi maaliksi toteamalla, että monilla perinteisillä jalkapallon suurmailla on aina ollut pelaajia, joiden juuret ovat ulkomailla.
Berlusconi on jälkikäteen ottanut kantaa Salvinin lausuntoihin Italian jalkapallosarjojen ulkomaalaispelaajista. Berlusconi on aina haalinut joukkueeseensa ulkomaalaisia tähtipelaajia – ajatellaanpa vain 1990-luvun AC Milania, jota tähditti hollantilaistrio Marco Van Basten, Frank Rijkaard ja Ruud Gullit. Berlusconi kuitenkin painotti, että AC Milanissa nämä ovat aina pelanneet italialaisista koostuvan tähtisikermän rinnalla.
Edustajainhuoneen Boldrinin vaatimus analysoida putoamiseen johtaneet syyt kuulostaa lattealta italialaislehtien julistaman maailmanlopun rinnalla ja suhteellistaa tilanteen dramaattisuutta. Toisaalta mikään menestys nurmi- tai vaalikentillä ei kestä ikuisesti. Kuva italialaisten katastrofiputoamisesta haalistuu uusien karsintojen alkaessa samalla tavoin kuin vaalivoitto haalistuu hallitustaipaleen kuluessa. Takaiskut on tulkittava ennen muuta mahdollisuudeksi arvioida ja muuttaa pelistrategiaa.
Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä.
Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa ikään kuin messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä, kuten urheiluministeri Lottin ottelunjälkeiset kommentit paljastavat. Hänen lausuntoaan voi tulkita siten, ettei Italian jalkapallossa ole ollut tarpeeksi politiikkaa – on laitettu pää pensaaseen ja varottu tekemästä mitään.
Maajoukkueen karsiutumiseen johtanutta peliä voikin tulkita kaksitasoisesti: sitä voi arvioida sekä itsenäisenä tapahtumana että suhteessa pelin poliittisiin merkityksiin. Putoamista tulkittiin niin maahanmuutto- kuin talouskehystyksen kautta, ja karsiutuminen nähtiin jatkumona Italiaa viime aikoina kolhineille kriiseille.
Poliitikkojen analyysit Italian maajoukkueen karsiutumisesta osoittavat, että politiikassa on osattava pelata yhtäaikaisesti monia pelejä.
Olipas virkistävä näkökulma, kiitos!