Televisiosarjan Kyllä, herra ministeri perusteella katsoja voi olettaa, että poliitikot eivät puhu vilpittömästi. Vain poliittinen järjestelmä voittaa. Voidaanko poliittista huumoria edes nykyään tehdä nojaamatta kyyniseen tulkintaan politiikanteosta?
Kyllä, herra ministeri (3 kautta: 1980–1984) ja Kyllä, herra pääministeri (2 kautta: 1986–1988), käsikirj. Antony Jay & Jonathan Lynn. BBC2. DVD.
Politiikkaa ja poliittisia ilmiöitä käsittelevät populaarikulttuurin tuotteet, kuten TV-draamat tai supersankarielokuvat antavat politiikan tutkijalle mielenkiintoisia näkökulmia aikakautensa poliittisesti latautuneiden aiheiden käsittelyyn. Etenkin poliittinen huumori ja satiiri voivat synnyttää voimakkaita poliittisia mielikuvia tai vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja politiikkaa kohtaan.
Törmättyäni Suomenkin televisiossa lähetetyn BBC:n poliittisen satiirin genreä edustavan televisiosarjan Kyllä, herra ministeri (Yes, Minister: 3 kautta 1980–1984) ja Kyllä, herra Pääministeri (Yes, prime minister: 2 kautta 1986–1988) klippeihin suoratoistopalvelu YouTubessa, innostuin hankkimaan koko sarjan DVD-muodossa. Sarja voitti kolmesti (1980–1982) Britannian Akatemian TV-palkinnon eli BAFTAn. Myös sarjan näyttelijöitä on ehdotettu erilaisille palkinnoille ja sarja on arvioitu kymmenen parhaimpien brittiläisten huumoriohjelmien joukkoon.
Demokraattisella valtuutuksella toimivat poliitikot joutuivat usein vastatusten julkishallinnon virkamiesten – byrokraattien – kanssa.
Sarjan keskeinen dynamiikka rakentuu poliitikkojen sekä julkihallinnon, tyypillisesti ministeriöiden, välisiin valtakamppailuihin ja monet teemat vaikuttivat yllättävät kestäviltä yli 30 vuotta myöhemminkin. Demokraattisella valtuutuksella toimivat poliitikot joutuivat usein vastatusten julkishallinnon virkamiesten – byrokraattien – kanssa. Sarjan päähenkilöitä ovat ensimmäisen kauden alussa hallintoasianministeriksi valittu James Hacker (Paul Eddington), jonka poliittinen ura vaikuttaa yhtä usein olevan ministeriön johtavan virkamiehen Sir Humphrey Applebyn (Nigel Hawthorne) kuin ministerin itsensä käsissä.
Kahdella myöhemmällä kaudella Hacker kohoaa puolueensa omissa uudelleenjärjestelyissä jokseenkin yllättävästi pääministerin paikalle ja Humphrey suomalaisittain valtioneuvoston kanslian valtiosihteeriksi, näin ollen säilyttäen parivaljakon välisen valtakamppailun valtakunnan ylimmällä tasolla.
Sarjaan palatessani huomasin, että 1980-luvulla tehdyn sarjan esittämä kuvaus politiikan teosta ja politiikan sisällöstä eivät olekaan niin etäisiä 2020-luvulta kuin voisi kuvitella; vaikka niin brittiläinen kuin suomalainenkin politiikka ovat merkittävästi muuttuneet, mielikuvat politiikasta ovat yhä pitkälti samansuuntaiset.
”Byroslavian” ytimessä
Sarja asemoi virkakunnan selvästi esteeksi minkäänlaisille poliittisille avauksille tai edes vastuunkannolle. Sarjan poliittinen huumori korostaa useaan otteeseen politiikan teatterimaista luonnetta, jolle kukaan läsnäolijoista joko ei voi tai osaa tehdä mitään. Valtiosihteeri Sir Robinson ohjeistaa Humphreytä ja ministerin sihteeriä Bernard Woolleytä (Derek Fowlds) jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, kuinka poliittisessa viestinnässä tulee muistaa, että mitä vähemmän jonkin asian eteen aikoo oikeasti tehdä, sitä enemmän siitä kannattaa ponnekkaasti puhua.
Sarjan mukaan poliitikolle ongelmallisin kysymys on se viattoman yksinkertainen kysymys, johon tulisi vastata myös yksinkertaisesti. Siksi tyhjää puhetta tuotetaan niin paperilla kuin suullisestikin.
Tätä voinee pitää yhtenä sarjan kantavista teemoista. Virkamiespuhe sarjassa on tarkoituksellisesti esimerkki poliittisesta retoriikasta, joka ei sano mitään, ja jonka tarkoitus onkin olla sanomatta mitään.
Tyhjää puhetta tuotetaan niin paperilla kuin suullisestikin.
Niin ikään hallinnon (virkahenkilöstön) hallitsematon paisuminen on toistuva vitsi sarjassa, mitä vastaan niin ikään syntyi uuden julkisjohtamisen (New Public Management) politiikka. Itse asiassa sarja vähintään epäsuorasti argumentoi kuvauksellaan tämän hallintoa leikkaavan politiikan puolesta. Negatiivisen vertauspohjan ansioista uuden julkisjohtamisen (NPM) on täytynyt vaikuttaa kerrassaan raikastavalta uudistukselta. Uudistus kuitenkin lähinnä lakaisi syrjään hallitsevan virkamieskoneiston (bureucracy) korvatakseen sen yhtä hallitsevalla ja omiin etuihinsa sitoutuneella hallinto- ja johtamisjärjestelmillä (management).
Toisaalta 2020-luvulla ja lukuisia julkishallinnon tuottavuusohjelmia myöhemmin ainakin Suomen tapauksessa voitaneen argumentoida, että julkishallinnon arki tuskin vastaa sarjan esittämää kuvaa. Suomessa esimerkiksi poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen on päinvastoin esittänyt, että julkisen sektorin kaventaminen on mennyt liian pitkälle, vaikuttaen jopa valtion kykyyn reagoida koronakriisiin vuonna 2020.
Poliittisen huumorin kohdalla on aina erityisen mielenkiintoista arvioida missä määrin se voinut vaikuttaa julkisiin mielikuviin politiikan todellisuudesta.
Tästä syystä sarjan huumorin voidaan katsoa olevan hieman oikeistolaisittain kallellaan, sillä se korostaa ”suuren valtion” vaaraa poliittiselle edistykselle. Tämä on huomattava seikka siksi, että sarja ei kuitenkaan missään vaiheessa ota yksiselitteisen puoluepoliittisesti kantaa – Hackerin edustama puolue ei tule missään vaiheessa esiin. Sarja asemoikin itsensä puoluepolitiikan yläpuolelle juuri virkakunnan näkökulmasta, jolle vaaleilla vaihtuvat johtajat agendoineen ovat lähinnä häiriötekijä.
Politiikka näyttäytyy jatkuvana lehmänkauppana usein kilpailevien poliittisten etujen välillä, joiden etu yhteisten asioiden ajamisen kannalta jää epäselväksi, ellei peräti päinvastaiseksi.
Joissain tutkimuksissa onkin mielenkiintoisesti huomattu, että sarja havainnollistaa osuvasti julkisen valinnan teorian oletuksia siitä, että kaikki poliittisessa järjestelmässä ajavat ensisijaisesti omaa etuaan. Sarjan näennäistä epäpoliittisuutta on myös kritisoitu samasta syystä. Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin kerrotaan pitäneen sarjasta kovasti, ja sen heijastanee hänen omaa käsitystään politiikanteon todellisuudesta.
Poliittisen huumorin kohdalla on aina erityisen mielenkiintoista arvioida missä määrin se voinut vaikuttaa julkisiin mielikuviin politiikan todellisuudesta.
Politiikan teon kaksinaamaisuus
Jos virkahenkilöstö ei pääse vähällä, poliitikotkaan tosin eivät esiinny sarjassa erityisemmin edukseen, sillä Hackerin on sarjan alussa usein melko naiivi edellä kuvatun politiikan ”todellisuuden” suhteen. Lisäksi aina kun Hacker alkaa puhua politiikkaa, hänen äänensä selvästi muuttuu ja hänen ilmaisutapansa omaksuu retoriikkaa, jota voisi kuvata halvan populistiseksi. Esimerkiksi Hackerin pääministeriyden varmistanut puhe tuotantokauden 3 päättävässä jaksossa ’Party Games’ puolustaa brittiläistä makkaraa täysin keksityltä EU:n sääntelyltä.
Kun Hackerilta kysytään tämän aikeista pyrkiä pääministeriksi, hän nojautuu tyypilliseen poliittiseen retoriikkaan, jonka mukaan hän ei itse tuohon tehtävään pyri, vaan lähinnä velvollisuuden tunteesta kollegoita kohtaan, jotka häntä ovat nostaneet esiin. Tämäkin on, jakson tapahtumien perusteella, parhaimmillaankin vain puolitotuus, sillä poliitikon ei sovi avoimesti pyrkiä valtaan.
Esimerkiksi kolmannen tuotantokauden jaksossa ’The Whisky Priest’ Hacker joutuu ongelmiin, kun hän on vaarassa joutua tuomaan pääministerin tietoisuuteen tietoja, joita pääministeri ei poliittisista syistä halua tietää. Hackerin luovuttua omista periaatteista poliittisen paineen edessä hänen ainoa keinonsa on turvautua Sir Humphreyn taitoihin sumentaa koko asia niin, että Hacker vaikuttaa toimineen, mutta varmistaen samalla, että tästä toiminnasta ei ole mitään seurauksia.
Poliittisen pelin kyyninen mielikuva omalta osaltaan vahvistaa populistista käsitystä siitä, että valtavirtamedia ja valtavirtapolitiikka ovat osa samaa yhteiskunnallista eliittiä.
”Tosiasiat monimutkaistavat kaiken”, parahtaa Sir Humphrey jaksossa ’A victory for democracy’, kuvaillen kansalaisten kaipuuta yksinkertaisiin moraalinarratiiveihin, jossa esimerkiksi ulkopolitiikka jakautuu ”hyviksiin” ja ”pahiksiin”, jolloin hallituksen toiminta on myös helposti ymmärrettävissä ja oikeutettavissa.
Sarjan perusteella katsoja voi ymmärrettävästi olettaa, että poliitikot eivät puhu vilpittömästi, sillä politiikassa on mukana paljon ammattilaisia, joiden tärkein tehtävä on päätöksentekijöiden imagonhallinta, tai kyynisemmin sanottuna: miten vaikuttaa äänestäjiin pehmeillä signaaleilla. Vain poliittinen järjestelmä voittaa.
Sarjan suhde mediaan ja politiikkaan on kaksijakoinen: media on sarjassa usein uhka poliittisten lehmänkauppojen paljastumiselle, mutta vähintään yhtä paljon media on mukana politiikassa strategisten vuotojen avulla, joilla edistetään tai estetään poliittista agendaa synnyttämällä tarkoituksellisia kohuja. Poliittisen pelin kyyninen mielikuva omalta osaltaan vahvistaa populistista käsitystä siitä, että valtavirtamedia ja valtavirtapolitiikka ovat osa samaa yhteiskunnallista eliittiä.
Lisäksi myös tietopohjainen päätöksenteko saa osansa sarjassa, joka katsoo manipulaation olevan oleellinen taito politiikassa; esimerkiksi kansan mielipidettä mittaavilla kyselytutkimuksilla voidaan muotoilusta riippuen perustella poliittisia näkemyksiä suuntaan tai toiseen. Tiettyjen päätösten tueksi tai sitä vastaan valikoidaan asiantuntijat sen perusteella, mitä heidän tiedetään sanovan.
Välähdykset menneestä ja nykypolitiikka
Jokainen jakso käsittelee jotain poliittista kysymystä, joten aiheita käsitellään ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sisäpoliittisiin kuvioihin. Sarjan ehkä herkullisimmat poliittisen historian näkökulmaa tuovat jaksot kertovat Britannian suhteesta Eurooppaan ja Euroopan unioniin. On helppo nähdä jatkumoa 1980-luvulla tuotetun TV-sarjan ja Brexitin välillä, kun sarja esittää kaikenlaisen Brysselistä lähtöisen politiikan ajamisen sisäpoliittisena itsemurhana. Esimerkiksi EU:n säädöksiä katsellaan lähinnä byrokraattisina harmeina, mikä on Suomessakin tunnettu yleinen kehystys.
Niin politiikka kuin diplomatiakin pelkistyvät kyyniseksi valtapeliksi, ja brittiläisen politiikan vähäinen arvostus eurooppalaisuutta kohtaan välittyy vitsien välityksellä.
Sir Appleby kuvaa sarjassa Britannian Eurooppa-politiikan logiikkaa lähinnä onnistuneeksi ulkopoliittiseksi sabotaasiksi. Tavoitteena oli kaikenlaisen eurooppalaisen yhteisöllisyyden ja yhteistyön upottaminen tarkoituksella pyrkimyksellä sisäisiin ristiriitoihin esimerkiksi EU:n itälaajenemisen myötä. Tässäkin niin politiikka kuin diplomatiakin pelkistyvät kyyniseksi valtapeliksi, ja brittiläisen politiikan vähäinen arvostus eurooppalaisuutta kohtaan välittyy vitsien välityksellä.
Toinen hyvä esimerkki 1980-luvulta nykypäivään välittyvästä poliittisesta kysymyksestä on politiikan sukupuolittuneisuutta: vastauksena Hackerin ”periaatepäätökseen” kasvattaa naisten osuutta virkakunnassa, virkamiehistö yhteen ääneen toteaa olevansa ”periaatteessa” yksimielisiä siitä, että julkishallintoon tarvitaan enemmän naisia. Kaikki hallintoalat kuitenkin vuorollaan toteavat, että erinäisistä ”käytännön syistä” heidän kuitenkaan ei ole mahdollista lisätä naisten osuutta työntekijöistään, pois lukien alimman tason sihteerit.
Kohtauksen huumori alleviivaa status quon hyvä veli -verkostojen pysyvyyttä; vaikka periaatepäätökset ovat tärkeitä, niitä täytyy kuitenkin seurata vaikuttavilla toimilla.
Kyynistä vai populistista huumoria?
On hyvä kysyä, voidaanko poliittista huumoria edes nykyään tehdä nojaamatta kyyniseen tulkintaan politiikanteosta. Sarjan huumori ammentaa tyypillisesti avoimesti näkyväksi tehdystä tekopyhyydestä ja kaksinaamaisuudesta. Niin sisä- kuin ulkopolitiikassa virkamiehistö on harjoitellut diskursiiviset stepit, jotka vahvistavat heidän omaa asemaansa ja estävät yhtäältä asioiden selvittämistä tai toimia ja toisaalta vastuunkantoa. Nämä stepit luetellaan sarjassa aina sillä varmuudella, että näitä on käytetty onnistuneesti ennenkin.
Sir Humphrey kouluttaa muita, kenties idealistisempia virkahenkilöstön jäseniä ymmärtämään, että heidän tehtävänsä ei ole noudattaa mitään ulkoista oikeellisuutta tai objektiivista totuutta, vaan tukea tarvittaessa poliitikkoja vastavuoroisesti tuottamalla heille dokumentaatiota, joka tukee heidän omaa agendaansa. Mikään toiminnassa ei ole laitonta, mutta sen moraalinen kyseenalaisuus yhdistettynä sen rutiininomaiseen sovellukseen tulevat kyllä huumorissa alleviivatuksi.
Onko sarjan huumori harmitonta, kyynistä vai populistisen suorapuheista?
”Nobody gets the blame, and everybody gets the credit,” Sir Humphrey kiteyttää poliittisen viestinnän tavoitteen jaksossa ’The Bishop’s Gambit‘. Populistinen yleisö luultavasti kokisi sarjan huumorin paitsi omakseen myös yhä relevantiksi.
Sarja kuvaa nimittäin yhteiskunnallisen eliitin yhtenäisenä taloudesta kulttuuriin ja politiikasta mediaan. Poliittisen eliitin intresseissä on esimerkiksi siivota taloudellisen eliitin kömmähdykset, johon ollaan valmiita käyttämään julkista rahaa, kuten esimerkiksi Mark Blyth esitti kirjassaan Talouskuri (2016) käyneen eurokriisin yhteydessä, kun kaupallisten pankkien velat siirrettiin valtioiden taseisiin. Talouseliitin ongelmat kun vahingoittavat kansantaloutta, ja kansantaloudelliset ongelmat vahingoittavat poliitikkojen suosiota.
Katsojalle haaste onkin pohtia, minkä linssin läpi sarjaa lähestyy: millaista kuvaa politiikasta sarjan välityksellä tuotetaan? Onko sarjan huumori harmitonta, kyynistä vai populistisen suorapuheista? Poliittisen huumorin kertomuksista on hyvä olla tietoinen, etenkin kun ne vaikuttavat epäpoliittisilta.
Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Muokattu 8.3.2022 klo 10:00, typoja korjattu.
