Miten asumisen tulevaisuutta pitäisi ajatella uusiksi, kun talouden kutistuessa yksin ei pärjää yksilö, kunta eikä valtio? kysyy Emilia Palonen. Miten uusi yhteisöllisyys otetaan huomioon rakentamisessa, hallinnossa ja kaavoituksessa?
Millainen arvolataus on ”naapurilla”? Asukas- ja kaupunginosayhdistykset nähdään usein NIMBY:inä, mutta Jukka Hirvosen (2013) Aalto-yliopistossa tekemän tutkimusraportin perusteella naapureihin suhtaudutaan keskimäärin myönteisesti. Itse valitsin asuinpaikkani naapureiden perusteella ja aloin pohtia lähidemokratiaa uusin silmin pari vuotta sitten, kun Vuokko Jarvan kanssa toimitimme Futura-lehden erikoisnumeron Lähidemokratian tulevaisuudesta (4/2012). Kehitin skenaarioita, joissa keskeisiä vastapareja olivat yhteisöllisyys ja yksilökeskeisyys, ja toisaalta vapaaehtoisuus tai rahatalouden haastaminen vastassaan kaupallisuus tai yrityskeskeisyys. Vastaparien rajalinjat murtuivat, kun esiin nousivat aikapankkitoiminta ja yhteisölle takaisin osan tuotoistaan antava yritystoiminta. Lähtökohtani oli – ja on yhäkin – että resurssien kutistuessa yksin ei pärjää yksilö, kunta eikä valtio.
Politiikassakin usein väitetään, että yksilökeskeisyys lisääntyy, mutta nykytrendeissä näkee, kuinka tulevaisuus on yhteisökeskeisempi. Uudet osallistumisen muodot ovat nousussa. Omassa taloyhtiössäni kerhohuoneet purettiin säilytystilan vuoksi: materiaaliset ja yksilökeskeiset arvot haastoivat yhteisöllisyyden. Samaan aikaan uusissa taloyhtiöissä kaivataan kerhohuoneita tai saunatiloja, joita voi varata kokouksia tai juhlia varten. Elämme murrosvaihetta.
Helsingin Sanomat kertoi maanantaina 20.10.2013, että Kalasataman uudet kalliit townhouse-talot ovat myymättä. Kuitenkin yhteisörakennettu taloyhtiö meni kuin kuumille kiville. Naapurustossani Maunulassa tarjottiin tänä syksynä 24 ryhmärakennustonttia. On aikalailla varmaa, että kaikki ryhmärakennusprojektit eivät mene kivuttomasti eivätkä yhteisöt pysy kasassa. Nykyään yhteisöihin ei sitouduta loppuiäksi. Ei ole tottumusta pitkäkestoiseen sitoutumiseen. Tämä on haaste. Yhteisö elää.
Yhteisöllisyys tulevaisuuden asumisessa ja asukkuudessa tarkoittaakin jotain muuta kuin ennen. En puhu ennalta annetuista yhteisöistä, joita ylläpitävät instituutiot, esimerkiksi kirkko, valtio, taloyhtiö tai urheilu- tai harrasteseura. Puhun siitä, että yhteisöllistä toimintaa syntyy entistä enemmän ilman, että sitoudutaan tai sitoutetaan ihmisiä tiettyihin arvoihin tai säännöllisiin rituaaleihin. Yhteisöllisyys on pikemminkin sitä, että käydään taloyhtiön lenkkisaunassa, moikataan pihalla ja otetaan osaa naapurin pop-up-ravintolaan edes asiakkaana. Tulevaisuuden rakentamisessa on otettava huomioon kanssakäymisen tarve ja muun muassa pop-up-palvelujen kysyntä. Tällaisia pop-up-palveluita voisivat olla vaikka kielikahvilat, sukupolvien taidonsiirtotyöpajat, lapsiparkit tai päivähoitopalvelut.
Pop-up viittaa lyhytaikaisuuteen ja äkillisyyteenkin. Pop-up-kaupat ja -kahvilat ovat nousseet esiin ilmiöinä julkisessa tilassa – ja niitä on toivottu jopa julkisiin tiloihin, kuten meille Maunulaan suunniteltuun työväenopisto-kirjasto-nuorisotilaan, jota nyt osallistuvan suunnittelun keinoin kehitetään. Tämä kolmen hallintokunnan yhteinen julkinen rakennus kuvaa myös sitä limittäisyyttä ja lomittaisuutta – yhtäaikaisuutta, jota eriytyneisyyden ja erillisyyden sijaan kaivataan. Lyhytaikaisuus ja limittäisyys luovat haasteen rakentamiselle, kaavoittamiselle ja palveluille.
Kansalaisaktivisteina Maunulassa suunnittelemme asukastilaa, joka olisi aidosti asukkaiden, ei sosiaaliviraston alaisuudessa. Tämän viikon kokouksessa paikalla oli eri-ikäisiä asukkaita. Meitä varhais- tai keski-ikäisiä oli yhdestä taloyhtiöstä jopa useampi paikalla. Heillä on lähes satapäinen facebook-ryhmä, muutaman naapurin vuokraama yhteinen työtila ja yhteistä toimintaa. Yhteisöllisyys ruokkii yhteisöllisyyttä. Some-yhteisöllisyys tukee fyysistä yhteisöllisyyttä ja toisin päin. Osallisuus oman talon tai alueen toimintaan luo asukkuutta – identiteettiä, jossa yksi monesta samaistumispinnasta on paikkaan liittyvä. Omilta kulmilta ei tahdota muuttaa, vaikka tila tuntuisi loppuvan kesken.
Tulevaisuudessa (sanotaan vaikka) helsinkiläisiä ei saa muuttamaan haja-asutusalueille pelkästään sillä argumentilla, että pääset kiireen, ruuhkien ja katupölyn ympäristöstä pois. Asukkuus on ominaisuus, jota kaavoittavat kunnatkin joutuvat luomaan kilpaillessaan uusista asukkaista. Kuntauudistus, jossa pyrkimyksenä on luoda entistä suurempia hallinnollisia kokonaisuuksia, joutuu vastaamaan asukkuuden haasteeseen. Paikan henki, identiteetti ja asukkaiden itsemäärämisoikeus on otettava huomioon, sillä se on aito viihtymiskysymys ja voimavara – ei pelkkää sanahelinää tai lakipykälä kuntien autonomiasta.
Yksinäinen omakotitalo maaseudun rauhassa ei välttämättä tarjoa asukkuutta. Ihan samalla tavalla kuin kerrostalossakin omaa rauhaa ja vuorovaikutuksellista asukkuutta tarvitaan molempia. On annettava tilaa uudenlaiselle päätöksenteolle, lähidemokratialle, kulttuurintuotannolle (laajassa mielessä) ja yrittämiselle. Tilat, joissa käytämme aikaa, vaikuttavat meihin, ja erilaiset tilat antavat erilaiset mahdollisuudet toiminnan syntymiselle. Tila vaikuttaa subjektiin.
Miten luodaan väliaikaisia puolijulkisia, vapaaehtoistyöllä tai mikroyrittämisellä toimivia tiloja sinne, missä niitä tarvitaan eniten: asuinalueille? Kenen hallinnoimia joustavien tilojen pitäisi olla? Taloyhtiön vai jonkin muun tahon? Kuka näitä rakentaa tai korjaa? Minne nämä tilat sijoittuvat? Millaiset yhteydet näihin on, ja sitä myöten: millaiset ovat yhteisön rajat? Kuka päättää ja vastaa näihin kysymyksiin?
Rakentamisen trendeissä pitäisi olla aina askel nykyhetkeä edellä, sillä projekteissa kestää. Kaavoituksessa etumatkaa pitäisi olla vähintään kaksi askelta ja politiikassa siis ainakin kolme. Tulevaisuuden ennustukset ovat vain arvioita. Jokainen sukupolvi ottaa käyttöön omat tilansa. Tekniikan ja käytäntöjen muutoksella on tilallisia vaikutuksia. Tarvitaanko esimerkiksi työn luonteen muuttuessa samanlaisia erillisiä työhuoneita kuin ennen?
Tulevaisuuden rakentamisessa pitäisi huomioida juuri tämä: joustavuus ja uudelleenmuokattavuus. Kun rakennetaan kestävän kehityksen periaattein, on luotava kestävää. Harvoin aiempi sukupolvi on onnistunut luomaan juuri sellaista asuinympäristöä kuin mitä seuraavat tai sitä seuraavat polvet kaipaavat. Jokainen sukupolvi luo asukkuutta omista tiloistaan.
On ajateltava niin kuihtuvia kaupunkeja kuin kasvukeskuksia. Pitää jättää muokkautuvia tiloja asuntojen lisäksi kiinteistöihin, pitää jättää vapaata kaupunkitilaa niin väliaikaiskäyttöä kuin tulevaisuutta varten. Julkisten tilojen hyödyntämistä asukkaiden tarpeisiin läpi vuorokauden ja viikon on kehitettävä. Miten politiikkaa tehdään, kun yhteisöt nousevat, kehittyvät ja kuihtuvat? Entä miten korjausrakennetaan lähitulevaisuuden ympäristö? Mikäänhän ei ole ikuista.
Artikkelikuva: Paju, Finland / Wikimedia Commons
