Perhevapaajärjestelmän uudistaminen on ollut suomalaisen tasa-arvopolitiikan agendalla jo pitkään. Perhevapaajärjestelmän merkittävimmät tasa-arvon ongelmat tyypillisesti liitetään naisten pitämiin pitkiin perhevapaisiin, jotka voimistavat äitien ensisijaisuutta vanhempina, lisäävät naisten syrjintää työmarkkinoilla ja heikentävät palkka- ja urakehitystä.

Huomio on kohdistunut yhtäältä isien käyttämien, erityisesti isälle korvamerkittyjen, vapaajaksojen pidentämiseen, toisaalta kotihoidontukeen. Perhevapaiden uudistaminen on ollut haastavaa ja edistys hidasta, johtuen yhtäältä puoluepoliittisista kiistoista, toisaalta työmarkkinajärjestöjen vallasta päätöksenteossa.

Perhevapaat uudistusten kohteena

Perhevapaiden uudistaminen nytkähti eteenpäin helmikuussa, kun Sanna Marinin hallitus julkisti molemmille vanhemmille yhtä pitkän vanhempainrahakiintiön takaavan perhevapaamallin. Uudistuksesta vastaavan sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen sanoin sovittu 7+7+1-malli oli “perhevapaiden radikaali uudistus,” joka “takaa lapselle paikan perhe-etuuksien keskiössä ja edistää hyvinvointia ja tasa-arvoa.”

Isäkiintiön kasvattamisen ohella malli pidentäisi ansiosidonnaista vanhempainrahakautta, kohtelisi erilaisia perheitä tasa-arvoisesti ja olisi sukupuolineutraali. Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi: keskustalle ideologisesti tärkeä ja naisten pitkiin perhevapaisiin keskeisesti liittyvä kotihoidontuki oli jätetty ennalleen.

Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi.

Osa työmarkkinakeskusjärjestöistä sen sijaan avoimesti kyseenalaisti hallituksen mallin radikaaliuden. SAK ja toimihenkilöiden keskusjärjestö STTK toivottivat uudistuksen tervetulleeksi, mutta korkeakoulutettujen työmarkkinajärjestö Akava ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK kritisoivat hallituksen mallia työllisyysnäkökulmien sivuuttamisesta, kunnianhimottomuudesta tasa-arvon suhteen ja liian suuresta hintalapusta. Kriitikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Onnistuuko radikaali perhevapaauudistus ilman työmarkkinajärjestöjen tukea? Tarkastelemme tässä kirjoituksessa perhevapaiden uudistamisen haasteita kolmikantaisessa politiikkaprosessissa – jotka myös Marinin hallitus kohtaa – perustuen tutkimukseemme Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) yrityksestä uudistaa perhevapaajärjestelmä.

Kritiikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen yritys uudistaa perhevapaajärjestelmä kaatui kiihkeän valmistelun jälkeen keväällä 2018. Julkinen keskustelu kaatumisen syistä ja syyllisistä kohdistui keskustan arvokonservatismiin ja kokoomuksen tiukkaan taloudenpitoon

Vähemmän keskusteltiin siitä, miten vaikeudet uudistaa perhevapaajärjestelmä kietoutuvat puoluepolitiikan ohella korporatistiseen järjestelmään ja työmarkkinajärjestöjen valtaan päätöksentekoprosesseissa. Analysoimme uudistusta erityisesti kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan haasteiden ja muutosten näkökulmasta.

Tasa-arvotavoitteiden nihkeä eteneminen korporatistisessa järjestelmässä

Suomalaisessa korporatistisessa järjestelmässä työmarkkinajärjestöt ovat keskeisiä vallankäyttäjiä työ- ja sosiaalipolitiikassa. Työmarkkinajärjestöjen edustajat ovat perinteisesti olleet keskeisessä roolissa työryhmissä, joissa perhepoliittisia uudistuksia muotoillaan. Perhevapaiden tapauksessa neuvotteluvalta perustuu myös perhevapaiden maksujärjestelmään: ansiosidonnaisten vanhempainpäivärahat korvataan sairausvakuutuksen työtulovakuutuksesta, jota rahoittavat pääosin työnantajat, palkansaajat ja yrittäjät.

Etenkin isille korvamerkittyjen vapaiden pidentäminen on ollut 2000-luvun kolmi- ja kaksikantaisissa työryhmissä vaikeaa. STTK ja vähän myöhemmin myös Akava esittivät isäkiintiöitä. Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Myös erilaiset työn ja perheen yhteensovittamista edistävät joustot, kuten perhevapaiden pitäminen ja osa-aikatyö ovat olleet työnantajille vaikeita, koska ne lisäävät epävarmuutta työvoiman saatavuudesta. SAK ja etenkin naisvaltaiset palvelualat vastustivat pitkään isäkiintiöitä, epäillen etteivät liittoihin kuuluvien perheissä isät pitäisi vapaitaan. Näin isän vapaat ovat pidentyneet vain pienin nykäyksin 2000-luvulla.

Työmarkkinajärjestöjen muuttuva rooli – jarruista kaasuttajiksi?

Vaikka aiemmin isien korvamerkittyjä vapaita on vastustettu kolmikantaisissa työryhmissä, viime vuosina työmarkkinajärjestöt ovat yksi kerrallaan kääntyneet kannattamaan niitä työmarkkinoiden tasa-arvoa edistävänä uudistuksena – viimeisimpänä SAK ja EK.

Perhevapaauudistusta ei mainittu Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen ohjelmassa, ja kokoomuksen pyrkimykset nostaa uudistus hallituksen agendalle törmäsivät monta kertaa perussuomalaisten ja keskustan vastustukseen.

Työmarkkinajärjestöt olivat merkittävässä asemassa nostamassa uudistuksen tarvetta esille. Keskustelun avasi SAK:n huhtikuussa 2016 julkaisema perhevapaamalli, jonka tavoitteina oli muun muassa lisätä perhevapaajärjestelmän joustavuutta, kannustaa isiä perhevapaille ja parantaa erilaisten perheiden tasa-arvoa. Myös muut työmarkkinajärjestöt ja hallituspuolueet julkistivat vuosien 2016 ja 2017 aikana omat mallinsa.

Sipilän hallituksen perhevapaauudistus nousikin hallituksen pöydälle kesken hallituskauden syksyllä 2017 yhteiskunnallisen paineen vuoksi, jota työmarkkinajärjestöt olivat luomassa.

Valtadynamiikan muutoksia kolmikantaisissa työryhmissä

Uudistuksesta neuvoteltiin samanaikaisesti sekä ministeriryhmässä että kolmikantaisessa virkamiesten ja työmarkkinajärjestöjen työryhmässä. Aiemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin miten työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään.

Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen. Sipilän hallitus asetti uudistukselle hyvin tiukat reunaehdot, joissa korostuivat hallitusohjelman työllisyystavoite ja talouskuripolitiikka: uudistuksen tuli lisätä työllisyyttä ja etuusjärjestelmä tuli uudistaa julkisen talouden raamin sisällä, ilman lisärahaa. Reunaehdoissa mainittiin myös tavoitteet tasa-arvon ja perheiden hyvinvoinnin edistämisestä ja säilyttää mahdollisuus hoitaa lasta kotona, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta.

Työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään. Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen.

Reunaehtojen lisäksi hallituksen kolme vastuuministeriä ottivat tiukemman ohjauksen myös politiikan sisällön muotoilusta. Työmarkkinajärjestöt – erityisesti palkansaajat – kokivat, että tiukat reunaehdot ja poliittinen ohjaus rajoittivat neuvottelujen liikkumavaraa, vähentäen työmarkkinajärjestöjen vaikutusvaltaa. Sipilän hallituskautta leimasi yleisemminkin epäluuloinen suhtautuminen työmarkkinajärjestöihin ja halu vähentää etenkin ay-liikkeen valtaa.

Reunaehdot ja taloudelliset intressit ajavat kohti leikkaavaa perhevapaamallia

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys. Suurin osa isävapaiden pidentämistä periaatteellisesti tukevista työmarkkinajärjestöistä oli julkisissa ulostuloissaan hiljaa omasta halukkuudestaan kasvattaa osuuttaan rahoitusjärjestelmässä tavoitteen saavuttamiseksi.

Erityisesti elinkeinoelämää ja yksityisen sektorin työnantajia edustava EK piti syksyn 2017 neuvotteluissa tiukasti kiinni julkisen talouden kustannuksiin liittyvästä reunaehdosta ja vastusti myös vakuutusmaksujen korotuksia. Vaikka palkansaajajärjestöt kritisoivat EK:n nollalinjaa, ei vakuutusmaksujen korotus ollut niillekään helppo asia. Kysymys tasa-arvon edistämisestä jäi siten järjestöjen taloudellisten intressien jalkoihin.

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys.

Neuvottelujen aikana kävi selväksi, että ainut mahdollisuus isäkuukausien kasvattamiseen hallituksen sanelemien reunaehtojen puitteissa ja ilman vakuutusmaksujen korotuksia oli leikata jaettavissa olevia – eli käytännössä äidin käyttämiä – vapaita. Leikkaava malli täyttäisi myös työllisyysreunaehdon, kun taas isäkuukausien lisääminen ilman muita järjestelmän muutoksia heikentäisi kokonaistyöllisyyttä. Työllisyys kasvaisi ainoastaan etuuksia lyhentämällä ja leikkaamalla.

Tällaista mallia oli esittänyt EK, jonka näkemyksen mukaan työllisyyttä ja tasa-arvoa parannettaisiin erityisesti lakkauttamalla kotihoidontuki ja jakamalla ansiosidonnaiset vapaat puoliksi vanhempien kesken. Neuvotteluissa palkansaajajärjestöt kuitenkin suhtautuivat epäillen äidin oikeuksiksi koettujen vapaiden leikkaamiseen tai siirtämiseen isälle.

Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Kiinnostavaa on se, että alun perin isille mahdollisuus vanhempainvapaisiin luotiin 1980-luvulla lyhentämällä aiemmin vain äidin käytettävissä ollutta vapaata säätämällä se jaettavaksi vanhempien kesken. Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Uudistus kaatuu

Neuvotteluissa edettiin esitykseen, jossa pöydälle oli saatu 4+5+4 -malli. Mallissa vapaa jaettaisiin kolmeen jaksoon, joista ensimmäisen käyttäisi äiti, yhden vanhemmat jakaisivat keskenään ja yhden käyttäisi isä. Käytännössä ansiosidonnaisen pituus olisi kasvanut hieman. Kotihoidontukeen oli suunniteltu leikkauksia yli kaksivuotiaiden lasten osalta.

Uudistuksen valmistelu keskeytyi, kun neuvotteluvaiheessa alakynteen jäänyt keskusta ilmoitti yksipuolisesti uudistuksen kaatumisesta. Jälkipeleissä spekuloitiin keskustan vetäytymisen johtuneen ennen kaikkea haluttomuudesta leikata kotihoidontukea. Julkisuudessa keskusta kuitenkin puhui leikkaavan uudistuksen negatiivisista vaikutuksista pienituloisiin perheisiin.

Tällä kertaa uudistuksen vesittymistä ei ainakaan julkisuudessa liitetty työmarkkinajärjestöjen haluttomuuteen ryhtyä isien korvamerkittyjen vapaiden maksajiksi. Työmarkkinajärjestöjen ja etenkin EK:n haluttomuus korottaa vakuutusmaksuja saattoi kuitenkin osaltaan estää ratkaisun, joissa isäkiintiötä olisi voitu pidentää kenenkään häviämättä.

On mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen.

On myös mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen. Neuvotteluissa sivurooliin joutuneet työmarkkinajärjestöt jättivät juuri ennen uudistuksen kaatumista ministeriryhmälle tarjouksen sopia ansiosidonnaisista vapaista, jos “hallitus tekisi oman osansa” eli kotihoidontuen muutokset.

Työmarkkinajärjestöjen kesken oli erimielisyyksiä, mutta yhtenäisen rintaman löytäminen oli kuitenkin olennainen keino kamppailla vaikutusvallasta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut työmarkkinajärjestöjen tavoitteiden mukainen. Työmarkkinajärjestöjen tarjous pakotti keskustan muodostamaan kannan pöydällä olleisiin kotihoidontuen muutoksiin ja oli siten osa uudistuksen kaatumiseen johtaneita tapahtumia.

Kohti tasa-arvoisempaa perhevapaajärjestelmää – mutta kenen kustannuksella?

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä. Sipilän hallituksen uudistuksessa tasa-arvonäkökulmat jäivät työllisyyden ja kustannusten jalkoihin.

Kaatunut uudistus asettuikin osaksi jatkumoa, jossa tasa-arvopolitiikasta puhutaan yhä useammin talouden ja työllisyyden näkökulmasta ja jossa taloudelliset päämäärät sivuuttavat tasa-arvotavoitteet.

Marinin hallitus rikkoi tätä kehityskulkua linjaamalla, ettei perhevapaauudistus ole työllisyysuudistus. Valtiovarainministeriön arvion mukaan uudistuksella onkin negatiivisia vaikutuksia työllisyyteen, mikäli isät käyttäisivät aiempaa pidemmät ansiosidonnaiset vapaansa.

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä.

Marinin hallitus on myös linjannut, että tasa-arvoa ja perheiden hyvinvointia lisäävä uudistus saa maksaa. Avoinna on kuitenkin kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Uudistuksen hinnaksi on arvioitu 100 miljoonaa euroa vuodessa, josta hallitus on luvannut kattaa 25 miljoonaa euroa. Loput on tarkoitus nykyisen järjestelmän mukaisesti kattaa työnantajien ja palkansaajien vakuutusmaksuja korottamalla.

Sen sijaan kolmikantaisen valmistelun suhteen Marinin hallituksen uudistus jatkaa Sipilän hallituksen linjoilla. Vaikka Antti Rinteen hallitusohjelma periaatteessa palautti työmarkkinajärjestöt neuvottelupöytiin – mukaan lukien perhevapaauudistuksen valmisteluun – käytännössä hallitusohjelma rikkoi kolmikantaisen valmistelun perinnettä asettamalla uudistukselle tiukat suuntaviivat. Lisäksi Marinin hallitus päätti 1+7+7-mallista yksipuolisesti – ainakin työnantajien näkemyksen mukaan – kesken kolmikantaisen neuvotteluprosessin.

Avoinna on kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Jatkumona aiempiin kolmikantaisiin uudistuksiin EK on ilmoittanut suoraan, ettei halua olla rahoittamassa kallista uudistusta, jolla on negatiivisia työllisyysvaikutuksia. Myös Akava on kritisoinut uudistusta liian kalliiksi suhteessa sen negatiivisiin työllisyysvaikutuksiin.

Keskeinen kysymys onkin, taipuvatko järjestöt uudistukseen, jossa perhe-etuudet paranevat ja työnantajien ja työntekijöiden sivukulut nousevat ilman, että näitä kompensoitaisiin työn tarjontaa lisäävällä kotihoidontuen leikkauksella.

Kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan murros

Korporatistista järjestelmää on kritisoitu jähmeydestä ja erityisesti tasa-arvopolitiikan sisältöjen vesittämisestä. Hallitus on aiemmin vauhdittanut toivomiaan uudistuksia uhkaamalla niin sanotuilla pakkolaeilla, elleivät työmarkkinajärjestöt pääse neuvotteluissa sopimukseen. Tällaista uhkausta on käytetty laajempien yhteiskuntasopimusten aikaansaamiseksi esimerkiksi Sipilän hallituksen kilpailukykysopimukseen johtaneissa tapahtumissa.

Lainsäädännöllä uhkaamista ei toistaiseksi ole käytetty kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan vauhdittamisen työkaluna. Marinin hallituksella on kuitenkin mahdollisuus puuttua yksipuoliseen päätöksentekoon lainsäädännöllä, mikäli työmarkkinajärjestöt eivät suostu maksujen muutoksiin.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaa tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaakin tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene. Näin näyttää käyvän perhevapaauudistuksen lisäksi myös palkkatasa-arvoa edistävien toimien kanssa.

Nähtäväksi jää, onko kustannuksia kasvattavan perhevapaauudistuksen toteuttaminen enää mahdollista koronaviruksen aiheuttaman talousnäkymien heikentymisen vuoksi. Paineet kustannuksia lisäävien uudistusten perumiseksi kasvavat, ja perinteisesti juuri tasa-arvo on nähty hyvien aikojen luksuksena.

FT Anna Elomäki, yliopistotutkija, sukupuolentutkimus, Tampereen yliopisto

YTT, KTM Armi Mustosmäki, tutkijatohtori,yhteiskuntapolitiikka, Jyväskylän yliopisto.

FT Paula Koskinen Sandberg, tutkijatohtori Tampereen yliopisto

Tutkimus on tehty osana Suomen Akatemian rahoittamaa Gender, Power and Reconfigured Corporatism in Finland -hankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja muuttuvaa työmarkkinajärjestelmää. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Radikaalin perhevapaauudistuksen haasteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.