Suomalaiset tarhaminkit rokotetaan koronavirusta vastaan ensimmäisinä eläiminä Euroopassa tammikuussa. Se tehdään pääasiassa, jotta voitaisiin turvata turkistarhauksen tulevaisuus maassa. Helsingin yliopisto osallistui rokotteen kehittämiseen.

Tämä ei nähdäksemme ole järkevästi perusteltavissa, koska rokotuksia ei tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite ja vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi ja vaikkei sen tulevaisuuden turvaaminen olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Miksi rokote kehitettiin?

Aloitteen rokotteen kehittämiseen minkeille ja supikoirille teki syksyllä 2020 Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto FIFUR. Työhön osallistui Helsingin yliopiston uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus. Koronavirus tarttuu helposti ihmisistä minkkeihin, ja muualla, maantieteellisesti läheisessä Tanskassakin, tuotantoeläimiä on tartuntavaaran takia joukoittain lopetettu. ”Eläinten suojaus rokotteella poistaisi suomalaisilta tarhaajilta ison huolen alan tulevaisuudesta,” kommentoi asiaa liiton tutkimusjohtaja Jussi Peura Ylelle.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus.

Helsingin yliopistossa hankkeeseen osallistuneen tutkimusryhmän johtaja apulaisprofessori Tarja Sironen oli samoilla linjoilla. Hän korosti tutkimustiedotteessa, että ”SARS-CoV-2 [viruksen] (…) leviäminen maatalouden, turkiselinkeinon ja Suomen luonnonvaraisten eläinten piirissä on pyrittävä ehkäisemään ennalta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti heti, kun siihen on tekninen valmius.”

Rokote kehitettiin keväällä 2021, vaikka vaikeuksiakin ilmeni. Kuten tutkimusjohtaja Peura totesi: ”Valmistusprosessissa ja raaka-aineiden saatavuudessa oli haasteita, kun samaan aikaan tehdään ihmisten rokotteita, jotka käyttävät pitkälti samoja raaka-aineita kuin me käytämme.”

Toimenpiteen olematon tarve

Ensimmäinen vastaväitteemme on, että rokotuksia ei itse asiassa tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, vaikka niin haluttaisiinkin tehdä. Tanskassa päädyttiin pandemian alkuvaiheessa lopettamaan miljoonia tarhaminkkejä, mutta tilanne ei enää ole sama, eikä se Suomessa ole vastaava missään vaiheessa ollutkaan.

Maassa on satoja tuhansia tarhaminkkejä ja tuhansia alalla työskenteleviä, mutta koko koronapandemian ajalta ei ole yhtään raportoitua tartuntatapausta sen paremmin ihmisistä turkiseläimiin kuin turkiseläimistä ihmisiinkään. Tässä on auttanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Työterveyslaitoksen ja Ruokaviraston ohjeistuksen noudattaminen, jota jatkamalla tilanteen voisi olettaa pysyvän ennallaan.

On myös muistettava, että turkistarhaajat saavat halutessaan ihmisrokotuksista suojan, joka pienentää huomattavasti heihin kohdistuvaa riskiä. Minkkien rokottaminen tulee olemaan suhteettoman kokoinen investointi pienen ammattiryhmän työturvallisuuteen.

Tavoitteen epäeettisyys

Toinen vastaväitteemme on, että turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite. Perustelumme liittyvät eläinten asemaan, ympäristöhaittoihin ja elinkeinon yleiseen moraaliseen kestämättömyyteen.

Turkiksia varten kasvatettavat ja surmattavat eläimet viettävät koko elämänsä ahtaassa häkissä ilman mahdollisuutta lajiominaiseen elämään. Euroopan komission Eläinten terveyden ja hyvinvoinnin tiedekomitea totesi jo vuosituhannen alussa, että tarhaeläimiltä on estetty luontaisten tarpeiden tyydyttäminen kuten liikkuminen, sosiaaliset suhteet, ravinnonetsintä, pesänkaivuu, poikastenhoito, saalistus ja uteliaisuus. Erilaiset voimakkaasta ahdistuksesta kertovat käyttäytymishäiriöt ovat tarhoilla yleisiä, ja tutkimukset osoittavat, että tarhaus aiheuttaa eläimille selvää stressiä ja turhautumista, eli arkikielisesti psyykkistä kärsimystä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala.

Turkisten ympäristötaakka on myös raskas. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus on osoittanut, että ne tuottavat keinomateriaaleihin verrattuna moninkertaisen määrän ilmastoa kuormittavia hiilidioksidipäästöjä ja vesistöjä rehevöittäviä typpi- ja fosforipäästöjä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala. Se on moraalisista syistä kielletty joko osittain tai kokonaan monessa Euroopan maassa, esimerkiksi Iso-Britanniassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa, Norjassa, Belgiassa ja Virossa. Itävalta ja Alankomaat johtavat Euroopan unionin sisäistä koalitiota, joka pyrkii turkistarhauksen täyskieltoon maanosassa.

Hyväksyttävyys ja globaali oikeudenmukaisuus

Kolmas vastaväitteemme on, että vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi eikä tämä olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen, koska se toimii resursseilla, josta on vastuussa Suomen kansalaisille. Taloustutkimuksen marraskuussa 2020 tekemän kyselyn perusteella näyttää siltä, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista vastustaa turkistarhauksen tukemista julkisin varoin. Kehittämällä rokotteen uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä tuki epäsuorasti turkistarhausta julkisin varoin.

Nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa.

Rokotteita ei pitäisi valmistaa minkeille, koska nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa. Lokakuussa 2021 yli puolet maailman ihmisistä oli kokonaan rokottamatta koronavirusta vastaan. FIFURin tutkimusjohtajan huomio samoista raaka-aineista minkeille ja ihmisille lienee edelleen paikkansa pitävä.

Minkeille ei anneta ihmisille sopivaa rokotetta, joten tarhaeläimen saama annos ei suoraan jää saamatta keneltäkään muulta. Mutta kun käytetyt ainesosat ovat samat ja niistä on kilpailua, puolitoista miljoonaa minkkipiikkiä tehosteineen syö väistämättä epäsuorasti voimavaroja myös maailmanlaajuiselta rokotustoiminnalta. Kun niukat raaka-aineet käytetään tarhaeläimiin, ne ovat jossain poissa ihmisiltä.

Vastaväitteiden pätevyys

Väitämme siis, että minkkien rokotus ei ole tarpeellista, turkistarhauksen tulevaisuuden takaaminen on väärin, suomalaiset eivät tahtoisi tukea tarhausta julkisin varoin ja oikeudenmukaisuuden nimessä niukat voimavarat pitäisi kohdistaa pandemian globaaliin torjuntaan eikä rajatun suomalaisen ammattikunnan suojelemiseen elinkeinonsa aiheuttamalta riskiltä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kanssamme samaa mieltä. Tärkein kiista liittyy käsityksiin oikeudenmukaisuuden luonteesta. Siitä onkin monia tulkintoja, jotka ovat kaikki oikeita omien ennakko-oletustensa puitteissa.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan oikeudenmukaisuudesta.

Itse uskomme sellaiseen tulkintaan, jonka mukaan kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on väärin ja kaikkien maailman ihmisten etu pitäisi ottaa myös kansallisissa päätöksissä huomioon. Näitä tukevat Suomen kansainväliset sitoumukset ja bioetiikan laajimmin hyväksytyt muutoin erimielisetkin periaatejoukot.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat toisenlaiseen, ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan. Sen mukaan eläinten hyvinvointi hoituu vallitsevalla lainsäädännöllä ja oikeudenmukaisuus tarkoittaa Suomen maataloussektorin suojaamista tukemalla perinteisiä elinkeinoja ja panostamalla niiden tuottamattomaankin toimintaan.

Nähdäksemme kumpikin lähtökohta on kyseenalainen. Puutteelliseksi kritisoitu laki ei turvaa eläinten hyvinvointia, sillä päinvastoin laki mahdollistaa monia sellaisia käytänteitä, jotka tutkitusti aiheuttavat eläimille kärsimystä. Maatalous hyötyisi eettisesti kestävän tuotannon kehittämisestä. Valitettavasti kyseenalaista kansallista kantaa tukee osaltaan kansainvälisestikin vallitseva käsitys kestävästä kehityksestä ja sen ”jakamattomista tavoitteista”, niin kuin olemme muualla tuoneet esiin.

Jakamattomuuden periaate asettaa kestävän kehityksen toimissa käytännössä aina talouden etusijalle luonnon, ihmisten ja muiden eläinten hyvinvoinnin sijaan.

Johtopäätösten sitovuus

Eettisten johtopäätösten sitovuudessa on kolme tasoa. Ne voivat olla ehdollisia (hypoteettisia), toteavia (assertorisia) tai ehdottomia (kategorisia). Ehdollinen sanoo: Jos uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Toteava sanoo: Koska uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Kategorinen sanoo: Koska sinun on uskottava, että X, sinun on tehtävä Y.

Johtopäätöksemme on, että minkkien koronarokottaminen ei ole perusteltua eikä sitä pitäisi tehdä. Emme väitä sille kategorista statusta, koska oikeudenmukaisuuskäsitysten erilaisuus tekee siitä kiistanalaisen. Ehdollisesti se on sitova: Jos uskoo, että eläimille ei pidä aiheuttaa kärsimystä ja että niukat voimavarat pitäisi ohjata globaaliin pandemiantorjuntaan, minkkejä ei pitäisi rokottaa. Toteavasti se on sitova niille, jotka uskovat kanssamme samoihin premisseihin, niin kuin aika moni ymmärtääksemme tekee.

Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle.

Suomalaiset minkkirokotukset ovat herättäneet huomiota kansainvälisestikin. Yhdysvalloissa aiheen nosti keskusteluun lääkäri ja tutkija Eric Feigl-Ding. Päätös ei kuitenkaan ole täysin yllättävä. Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle. Tarhaminkkien rokottaminen nostaa selvästi esiin, kuinka monikansallisen lääkintäteollisuuden edut ja auringonlaskun elinkeinon turvaaminen ovat osalle suomalaista yhteiskuntaa tärkeämpiä kuin eläinten aseman parantaminen ja ihmiselämän globaali suojeleminen.

Maarit Laihonen on biotalouden oikeudenmukaisuuden tutkijatohtori Aalto-yliopistossa.

Matti Häyry on johtamisen filosofian professori Aalto-yliopistossa.

Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja tutkija Turun yliopistossa.

Laihonen, Maarit, Häyry, Matti & Aaltola, Elisa. 2021. ”Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa.” Politiikasta, 4.11.2021, https://politiikasta.fi/tarhaminkkien-koronarokotus-ei-ole-jarkevasti-perusteltavissa

Julkaisu Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa elää 200–235 sutta. Tämä erittäin uhanalaiseksi määritelty, hämmentävän pieni populaatio on 2000-luvun luontosuhdetta peilaavan poliittisen konfliktin aihe.

Valtio on alkanut myöntää runsaskätisesti kaatolupia, eikä ”erittäin uhanalainen” tunnu terminä tarkoittavan mitään. Suomen susipolitiikka kertoo vieraantuneisuuden ideologiasta, jonka keskiössä on kyvyttömyys sopeutua petoeläinten olemassaoloon.

Keinotekoisesti manipuloitu ”susiongelma”

Perniössä tapettiin helmikuussa susilauman alfanaaras. Tapaus on osa selkeää jatkumoa: alfaeläimiä on tapettu vastoin sääntöjä kiihtyvällä vauhdilla.

Trendi paljastaa susiasenteiden pimeän puolen. Alfoja ammutaan, jotta laumat hajoaisivat ja yksinäisiksi jääneille susille saataisiin siten lisää kaatolupia.

Tarkoitushakuinen noidankehä on valmis ja sen tavoitteena on susimäärien alasajo.

Näin ”susiongelmaa” tuotetaankin keinotekoisesti metsästyksen avulla, ja vastaukseksi tarjotaan susien tappamista. Tarkoitushakuinen noidankehä on valmis ja sen tavoitteena on susimäärien alasajo. Metsästäjien nettikeskusteluja selaamalla paljastuu nopeasti, että joidenkin pyrkimyksenä on susien täydellinen sukupuutto. Into on kovaa, ja esimerkiksi Huittisissa helmikuussa tapettua nuorta naarassutta jahtasi peräti 47 metsästäjää.

Toinen keinotekoinen tapa manipuloida ”ongelmaa” on nopeasti yleistynyt syöttien asettaminen pihoihin. Sianruhoja jätetään maastoon asutuksen liepeille, jopa lasten leikkialueiden lähelle. Houkuttelemalla sudet talojen lähettyville heltiää kaatolupia.

Julkisessa keskustelussa parahdellaankin pihoihin tulevia ”häiriköitä” huomioimatta, että pihoihin hakeutumisen syynä on lähes aina ihmisen toiminta.

Poliisin mukaan susia houkutellaankin tahallaan asutuksen lähelle ja laumoja pyritään hajottamaan. Lisäksi susia ajetaan, jotta ne pysyisivät liikkeellä. Näin saadaan mahdollisimman monia näköhavaintoja ja edelleen lisää kaatolupia. Pyrkimyksenä on sekä liioitella että tekaista susien vaaroja ja lukumäärää.

Liioittelu voi saada surkuhupaisia piirteitä: Viime vuonna tapettiin Vironlahdella sudeksi luultu koira. Havaintoa oli pidetty varmana, vaikka eläin oli vain 18-kiloinen, eli myös koiraksi pieni. Silti metsästäjät olivat neuvoneet pitämään lapsia sisällä tämän perin ”vaarallisen” otuksen vuoksi.

Lopulta sudelle ei sallita tilaa missään. Myös asumattomat seudut voivat olla täynnä merkkejä sudenmetsästyksestä kojuineen, moottorikelkanjälkineen ja kameroineen. Susi ei ole turvassa edes Itä-Suomen korpimailla.

Uusi metsästyskulttuurin muoto: järjestäytynyt rikollisuus

Kannan romahduttamista tuetaan paitsi rakentamalla keinotekoinen ”ongelma” myös salametsästyksellä. Maaliskuun alussa löytyi Nurmeksen metsistä vakavasti loukkaantunut, kituva ja liikuntakyvytön pantasusi, jota oli ammuttu laittomasti. Saman kuun lopulla poliisi ampui Lapinlahdella pihoilla kiertäneen suden, josta löytyi 18 vanhaa haulia ja jonka luultavasti juuri kivuliaat vammat olivat ajaneet etsimään jätteitä ihmisasutuksen lähettyviltä.

Tappamismenetelmät voivat olla häpeällisiä. Sosiaalisesta mediasta löytyy metsästäjiä, jotka kerskuvat myrkyn levittämisellä, ja aiemmin tähän on käytetty muun muassa kituliaaseen kuolemaan johtavaa stryktiiniä.

Salametsästystapauksia on tänä talvena ollut useita ja vain pieni osa niistä tulee viranomaisten tietoon. Eviralle 2000-luvulla tutkittavaksi tulleista 86 sudesta vähintään yhdeksällä oli vanhoja ampumavammoja. Ainakin joka kymmenes susista kantaa siis koteloituneita hauleja itsessään, ja olettavasti myös lopuista moni on joutunut laittoman metsästyksen kohteeksi.

Kyseessä on paitsi rikos, myös järjestäytynyt rikollisuus.

Eräässä Facebook-ryhmässä kannustetaan jokaista metsästäjää tappamaan vastaantulevat sudet sekä piilottamaan todistusaineisto. Kyseenomainen ryhmä on Vieremältä, missä vuonna 2013 katosi kokonainen susilauma ja salametsästys rehottaa.

Salametsästys on tarkkaan suunniteltua, ja susia muun muassa seurataan autoilla sekä moottorikelkoilla viimeisintä teknologiaa hyödyntäen ja jäljet peittäen. Venäläisille metsästäjille maksetaan rajan toisella puolella olevien susien teurastamisesta, ja toiminta on usein myös rajojen sisäpuolella organisoitua. Kyseessä onkin paitsi rikos, myös järjestäytynyt rikollisuus.

Populistinen politiikka

Metsästäjäliiton tehtävänä olisi ottaa osaa susivihan kitkemiseen, onhan sen tavoitteena ”edistää luonnon moninaisuutta” ja ”tehdä valistustyötä”. Silti se on vain vaatinut lisää metsästyslupia.

Salametsästäjien joukossa on myös metsästysseuroissa luottamustehtäviä kantavia henkilöitä. Tutkija Outi Ratamäen mukaan metsästysrikoksia käsitellyt aineisto kertoo, että Metsästäjäliitto on jopa piilottanut salametsästyksen sidoksia omiin jäseniinsä ja yleiseen metsästyskulttuuriin.

Valtion vastaus on ollut erikoinen: laittomuuksien laillistaminen.

Myös valtion vastaus on ollut erikoinen: laittomuuksien laillistaminen, salametsästyksen hillitseminen kaatoluvilla. Huomiotta jää, että koska kaatolupia hankitaan vilpillisin keinoin, luvat toimivat huiputuksen valkopesuna.

Valtion valitsemassa reitissä on myös toinen aukko. Tutkimus osoittaa, että susien tappamisen laillistaminen ei poista vaan lisää susivihaa: kun valtiokin ottaa osaa tappamiseen, negatiiviset susiasenteet saavat näennäisen siunauksen, mikä pitkällä aikatähtäimellä vain lisää aggressiota ja salakaatoja. Valtion valitsema tie onkin vaarallinen ja lyhytnäköinen.

Haasteena onkin, pystyykö ihminen sopeutumaan suteen.

Kuten tutkija Guillaume Chapron toteaa, myymälävarkauksiakaan ei ehkäistä laillistamalla niistä osa, vaan omaksumalla nollatoleranssi. Hän myös painottaa, että susi pystyy kyllä mukautumaan ihmiseen, ja että haasteena onkin, pystyykö ihminen sopeutumaan suteen.

Puoluepolitiikka on tehnyt hämmentävän vähän jälkimmäisen haasteen eteen. Joidenkin kohdalla kyvyn sopeutua on korvannut groteskeja ulottuvuuksia saava tappofanatismi. Maaliskuussa keskustan kansanedustaja ja metsästyksellä mauttomasti populisoiva Mikko Kärnä vitsaili Facebook-sivullaan kuvalla, jossa helikopterin ovikonekivääriä tarjotaan ”ratkaisuksi susiongelmaan”.

Tieto vs. ideologinen harha

Iso paha susi -kuvasto on jättänyt jäljen susiasenteisiin. Aktuaalinen susi on peittynyt satujen ja myyttien taakse, ja aivan liian usein ihmiset pitävät jälkimmäisiä ”totena”.

Aktuaalinen susi on peittynyt satujen ja myyttien taakse.

Sillä, että luonnonvaraisen suden puremaksi joutuminen on tilastojen valossa lähes mahdottomuus ja että lapsen tappaa sutta huomattavasti todennäköisemmin metsästäjän auto, itse metsästäjä tai vaikkapa naapurin Inkeri-täti, ei ole merkitystä. Kulttuuristen oletusten voima menee rationaalisuuden ja tiedon edelle.

Arasta, Suomen luontoon kuuluvasta, sosiaalisesta ja älykkäästä eläimestä on tehty pelottava peto, fiktiivinen hahmo vailla faktuaalista perustaa. Kielteinen susipolitiikka perustuukin virheelliseen susikuvaan.

Myytti elää omaa elämäänsä, ja sitä ruokitaan tietoisesti metsästäjien toimesta. Verisen ironinen seuraus on, että vainotusta eläimestä tehdään pelätty syntipukki, ja sitä kuolemaan jahtaavista ihmisistä viattomia uhreja. Roolit ovat kääntyneet päälaelleen, ja usein mediakin nielee tämän irvokkaan asetelman totuutena.

Taustalla on jotakin perin värittynyttä: kateus. Susi syö riistaa – niitä peuroja ja hirviä, jotka metsästäjä haluaisi pakastinarkkuunsa. Susivainon motiivi kietoutuukin yhteen optimoinnin kanssa ja ilmentää puhtaan hyödykkeellistävää suhtautumista ympäristöön.

Kun huomio keskittyy suden väitettyihin vaaroihin, jää taka-alalle se, mistä todella tulisi puhua: ihmisen ongelmallisesta suhteesta ympäröiviin lajeihin.

Metsästyskeskustelussa luonnosta on tullut hyötykeidas, jonkinlainen tuotantotila, jonka tarkoituksena on tarjota ihmisille riistaa. Se ei enää ole paikka täynnä lajirikkautta ja monitahoisia ravintoketjuja, jossa kaikilla osapuolilla on roolinsa ja arvonsa. Sen sijaan siitä tulee kaupanhylly, joka on suunniteltu vain ihmisen näkökulmasta ja tämän tarpeita palvelemaan.

Luonto itsessään on kadotettu, ja sen on korvannut vääristynyt, muista lajeista huolestuttavalla tavalla etääntynyt asenne.

Luonto itsessään on siten kadotettu, ja sen on korvannut vääristynyt, muista lajeista huolestuttavalla tavalla etääntynyt asenne. Tässä asetelmassa se osa luontoa, joka ei sovi kaupanhyllylle, on ”vihollinen”. Susipolitiikkaa tuottaakin vieraantuminen luonnosta sekä sen lainalaisuuksista. Susia koskeva tieto sekä kunnioitus ovat kadonneet, ja tilalla on ase kädessä sojottava naiivi, luontoa ymmärtämätön egoismi.

Susiviha onkin ideologista. Se kumpuaa ihmiskeskeisestä tavasta suhtautua todellisuuteen, jonka puitteissa vain ”meillä” on arvoa, kun taas ”ne” ovat hyötykäytettävää resurssia tai vihollisia. Taustalla on nykytiedon valossa absurdi maailmankuva, joka sivuuttaa, että myös ihminen on yksi eläinlajeista ja elämän jatkuminen vaatii yhteistyötä sekä kykyä rinnakkaiseloon. Chapronin peräänkuuluttama sopeutuminen jää puuttumaan.

Susiviha onkin ideologista.

Motiiviin sekoittuu usein myös omituisia vivahteita ihmispolitiikasta. Tällöin sudesta tulee vihollinen, jota vastaan sotia talvisodan hengessä ja jonka kautta etsiä identiteettiä. Ei ole vaikea nähdä, miten ”ulos täältä” -sloganit yhdistävät äärioikeistolaisuutta ja susivihaa.

Molemmissa logiikka on sama. Ensin tuotetaan viholliskuva, mitä tuetaan virheellisillä, tuulesta repäistyillä väittämillä. Tämän jälkeen nostatetaan laittomuuksiin ja ääritekoihin yltävää aggressiota.

Sopeutumisen taito

Psykologi Simon Baron-Cohen on todennut teoksessaan Zero Degrees of Empathy (2011), että kun poistetaan muiden näkökulma, on mahdollista uudelleen määrittää yksilöt kasvottomiksi objekteiksi, joita voi kohdella mielivaltaisesti ja aggressiivisesti. Määrittämällä toinen pelon ja vierauden kautta peittyy tämän perspektiivi ja samalla mahdollisuus empaattisemmalle todellisuuskuvalle katoaa.

Susiviha rakentuukin häivyttämällä susien näkökulma. Sutta ei kohdata olentona, jolla on oma kokemusmaailmansa, tarpeensa ja asemansa lajien joukossa, vaan jonkinlaisena ylijäämänä, joka tulee poistaa. Juuri tämä mahdollistaa katteettoman aggression.

Määrittämällä toinen pelon ja vierauden kautta peittyy tämän perspektiivi.

Vastaus vihaan on susien perspektiivin esilletuonti. Väärät myytit on korvattava kertomuksilla, jotka paitsi ilmentävät susien tosiasiallista luonnetta myös tuovat esille niiden näkökulmaa, susien vainottua historiaa ja epätoivoista kamppailua olemassaolosta.

Sudet ovat kognitiivisesti kyvykkäitä, voimakkaita tunnesiteitä muodostavia, koirat älykkyydessä päihittäviä olentoja, rekkujemme esivanhempia. Tutkimus osoittaa, että sudet muun muassa surevat menetettyjä lajitovereita.

Kuten asiaan erikoistunut eläinten käyttäytymistutkija Marc Bekoff on todennut, on jonkinlaista olla susi: susi tuntee, pelkää, ajattelee, kaipaa ja tarvitsee.

Susi on yksilö, ja yksilöillä on arvoa. Arvon tunnistaminen vaatii tarinoita, kertomuksia toisten historiasta, taustasta ja kokemuksista. Jotta sudesta tulee pelon kasvottoman kohteen sijaan jotakin realistisempaa, tarvitaan uudenlaista susikerrontaa, karttoja kohti susien näkökulmaa.

Tarvitaan uudenlaista susikerrontaa, karttoja kohti susien näkökulmaa.

Tällaista kerrontaa voivat tuottaa biologit, eläinten käyttäytymisen asiantuntijat, toimittajat, luontokuvaajat, taiteiden edustajat tai vaikkapa susien rinnalla ilman värittynyttä tappohalua eläneet. Kerronta kaipaa moniäänisyyttä, jonka kautta tehdä yksiulotteiseksi karikatyyriksi jääneestä eläimestä moniulotteinen, oman perspektiivinsä omaava olento, satujen sijaan aktuaalisen maailman susi.

Kerronta kaipaa myös poliitikkojen ääniä: susipäätöksiä ei tule jättää tappomielisten vastuulle. Poliitikoilta toivoisi painokkaampia kannanottoja, jotka tunnistavat myös susien näkökulman sekä haavoittuvaisen aseman Suomen luonnossa ja jotka kriittisesti huomioivat susipolitiikan sidokset vieraantuneeseen luontokuvaan.

Samoin se kaipaa metsästäjien uskallusta. Vihalla aihetta lähestyvät ovat vähemmistössä, ja realistisempien, vastuunsa paremmin tunnistavien metsästäjien kantoja tarvitaan, jotta metsästyskulttuuri ei alkaisi näyttäytyä tosiasioiden sijaan tyystin fiktioon ja katteettomiin tunnetiloihin perustavana naiivina pyssyleikkinä keksittyä vihollista vastaan.

Sopeutuminen on taito, joka vaatii pohjakseen kykyä tunnistaa myös muiden lajien oikeus olemassaoloon.

Tuomalla susien perspektiiviä esille voi tulevaisuuden susikuva toisintaa vieraantumisen ideologian sijaan ymmärrystä lajien suhteista. Sopeutuminen on taito, joka vaatii pohjakseen kykyä tunnistaa myös muiden lajien edustajien näkökulma, arvo sekä oikeus olemassaoloon.

Onkin syytä kääntää perinteinen asetelma toisinpäin ja pohtia, kuinka paljon hätää, vahinkoa ja kuolemaa ihminen on aiheuttanut susille. Viime vuonna ihminen tappoi lähes 80 sutta – enemmän kuin vuosikymmeniin. Sudet eivät tappaneet yhtään ihmistä. Kumpi on uhri ja kumpi tarinan varsinainen peto?

Nykysuden todellisuus koostuu jatkuvasta jahdatuksi tulemisesta, elintilojen kaventumisesta, menetyksistä, vammautumisista, stressistä, pelosta ja kuolemasta. Miltä näyttää ihminen suden näkökulmasta katsottuna? Pystymmekö parempaan?

FT Elisa Aaltola on filosofi ja yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tutkimuksessaan keskittynyt muun muassa eläinten moraaliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Aaltola on kotoisin maalta ja asuu nytkin maalaiskylässä, missä tehtiin tänä talvena varmennettuja susihavaintoja.

Keskustelu jatkuu keskiviikkona 29.3. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä -tapahtumassamme.

Julkaisu Luonnosta vieraantunut susipolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.