Kirjoitus on alun perin julkaistu englanniksi 21.10.2019.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ilmoitti Yhdysvaltain joukkojen siirtymisestä Koillis-Syyrian sisällä, mitä seurasi Kurdistanin työväenpuolueeseen (PKK) ja Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) koillisessa kohdistunut Turkin sotilasoperaatio. Tapahtumasarjasta annetaan usein tiedotusvälineissä kuva, jonka perusteella läntiset liittolaiset ovat pettäneet kurdiliittolaiset.

Vuodesta 2014 SDF, kurdien ja arabien yhteiset joukot, on todellakin taistellut Yhdysvaltain rinnalla Isisiä vastaan. Isis julistettiin ”kukistuneeksi” ennenaikaisesti, mutta julistusta pidetään kuitenkin välttämättömänä maailmanlaajuiselle turvallisuudelle. Sen hintana oli silti kymmenien tuhansien SDF:n jäsenten henki.

Kuitenkin tuon kaltaiset “kansainvälisen yhteisön” petokset, jotka eivät kohdistu vain syyrialaisiin taistelijoihin vaan myös kansalaisyhteiskuntaan, avustajiin ja tavallisiin kansalaisiin, ovat olleet konfliktille tyypillisiä vuosien ajan.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten – asevoimien, hallitusten, kansainvälisten avustusjärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja yksityisten yritysten – rinnalla.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten rinnalla.

Kun geopoliittinen tilanne muuttui, moni heistä jäi äärimmäisen vaaran ja täydellisen epävarmuuden keskelle. Suurimmassa osassa tapauksista heidän tarinansa eivät koskaan saaneet tilaa kansainvälisissä tiedotusvälineissä.

Tässä kirjoituksessa pyrimme täyttämään tuon aukon nojautumalla tämänhetkisiin tutkimuksiimme. Elokuussa 2019 aloitimme työskentelyn Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoituksella tutkimusprojektissa, jonka aiheena on avustustyön etähallinta ja paikallinen työ Syyrian konfliktissa sekä siirtolaisuus.

Lokalisaation katoaminen, syrjäisyyden nousu

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille. Tätä keskustelua kutsutaan lokalisaatioagendaksi.

Tähän asti suurin osa alan ammattilaisista on ollut sitä mieltä, että lokalisaatio on epäonnistunut: rahoitus ja päätökset pysyvät kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen käsissä, vaikka niiden päämajat sijaitsevat kaukana humanitaarisia kriisejä kohdanneista alueista.

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille

Keskustelussa ei useinkaan ole huomioitu sitä, että vaikka päätöksentekoa ja resurssien hallintaa ei ole lokalisoitu, suurin osa vaikeiden asioiden parissa toimivista työntekijöistä kentällä on jo palkattu paikallisesti.

Tyypillisessä nykypäivän humanitaarisen avun tilanteessa ulkomaalaiset johtajat koordinoivat operaatioita turvallisilta alueilta, kun taas paikalliset yhteistyökumppanit konfliktialueilla antavat varsinaista apua – lääketarvikkeista ruokapakatteihin ja rahalliseen apuun.

Paikallisten yhteistyökumppaneiden työssään kohtaamat riskit vaihtelevat ilmaiskuista elintarvikepulaan ja toistuvaan altistumiseen psyykkiselle traumalle. Heidän palkkansa on kuitenkin huomattavasti matalampi kuin länsimaisten avustustyöntekijöiden ja heidän työolosuhteensa monin verroin vaikeammat.

Syyrian konfliktia pidetään usein kriisinä, jossa humanitaarisen avun etäohjaus valtavirtaistettiin. Juuri tämän vuoksi haluamme keskittyä aiheeseen.

Avustustyöntekijät, joiden kanssa puhuimme tutkimukseemme liittyen, työskentelivät pienissä tai keskisuurissa syyrialaisissa avustusjärjestöissä. Nämä järjestöt toimivat täytäntöönpanokumppaneina Yhdysvalloissa ja EU:ssa sijaitseville kansainvälisille kansalaisjärjestöille ohjelmissa, joita rahoittavat merkittävät länsimaiset virastot, kuten Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto USAID, Britannian kehitysyhteistyövirasto DFID ja EU:n humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosasto ECHO.

Avustustyöntekijät muistelivat työskennelleensä vuosien ajan jopa 15 tuntia päivässä ja olleensa ulkomaisten päälliköiden saatavilla vuorokauden ympäri viestipalvelujen kuten WhatsAppin ja Skypen välityksellä. Heidän motivaationsa vaihtelivat vastuun- ja vastuullisuudentunnosta sodan runtelemaa yhteisöään kohtaan toisen työn löytymisen mahdottomuuteen alueella, jonka aseelliset selkkaukset ovat tuhonneet. 

Liikkuvan vapaus ja liikkumattoman hyljeksintä

Jotkut haastattelemistamme työntekijöistä työskentelivät alueilla kuten Daraa, jota yleisesti kutsutaan vallankumouksen kehdoksi. Se on Syyrian eteläinen maakunta, jota opposition joukot hallitsivat kesään 2018 asti.

Tuolloin Syyrian ja Venäjän yhteishyökkäys, joka rikkoi kansainvälisen välitystoiminnan tuloksena syntyneen de-eskalaatio-sopimuksen, jonka neuvotteluissa Venäjä oli toiminut välittäjänä, johti opposition kaatumiseen presidentti Bashar al-Assadin hallituksen valvonnassa.

Kun maakunta palasi hallituksen valvontaan ja länsimaiset liittolaiset lakkauttivat rahoituksen ja tuen, kansalaiset ilmaisivat huolensa kansainvälisen yhteisön petoksesta. Heidän vetoomuksensa ei kuitenkaan saanut merkittävää kansainvälistä tukea.

Heidän joukossaan oli paikallisia avustustyöntekijöitä, jotka toistuvasti ja turhaan kysyivät apua järjestöiltä, joille he olivat työskennelleet.

Kun Syyrian armeija otti Daraan uudelleen valvontaansa, näille työntekijöille jäi kaksi yhtä vaarallista vaihtoehtoa: jäädä alueelle ja ”sopeutua” vannoen uudestaan uskollisuutta Syyrian hallitukselle tai paeta opposition hallitsemille alueille Luoteis-Syyriassa.

Ne, jotka päättivät jäädä hallituksen uudelleen valtaamille alueille, kohtasivat hyvin dokumentoituja häirinnän ja mielivaltaisen pidättämisen uhkia viranomaisten taholta, koska he olivat aiemmin työskennelleet järjestöille, joita tukivat hallitukselle vihamieliset voimat.

Toisaalta ne, jotka päättivät lähteä, löysivät itsensä maan niistä osista, joissa sekä riskit että ihmisten tarpeet ovat niin suuria, ettei säännöllinen raportointi humanitaarisiin ja terveydenhoitolaitoksiin kohdistuvista iskuista ole mahdollista ja joissa niin kutsutun poltetun maan taktiikan käyttö on yleistä.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista.

Ainoa mahdollisuus turvaan heille ja heidän perheilleen oli salakuljetus Turkkiin. Siihen tarvitaan kuitenkin rahaa, ja riskinä on joutua turkkilaisten rajavartijoiden väkivallan kohteeksi.

Yksi mielenkiintoisimmista löydöistä tämänhetkisessä ja aiemmassa tutkimuksessamme on liikkuvuuden asema avustajien elämän ja kokemuksen arvostuksessa ja turvaamisessa – tai niiden huomiotta jättäminen ja kertakäyttöisenä kohteleminen.

Kansainvälisten avustusjärjestöjen samoin kuin yksityisen sektorin päälliköt ovat usein jetsettereitä, jotka ovat tottuneet siirtymään työtiloilta toisille ympäri maailmaa ja jotka elävät myös yksityiselämässään monessa eri maassa. Vaikka paikallisilla työntekijöillä olisi korkea koulutus ja vuosien kokemus alalta, heillä on huomattavasti pienemmät mahdollisuudet muuttoon tai työmatkailuun.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista. Näin avustuskoneisto pikemminkin tuottaa eikä haasta maailmanlaajuista eriarvoisuutta.

Kuten yksi haastattelemistamme työntekijöistä sanoi kuvatessaan kokemuksiaan mahdollisuuksien puuttumisesta työssä etenemiseen ja kansainväliseen liikkuvuuteen liittyen: ”kerran paikallinen, aina paikallinen”.

Liikkuvuuden estäminen ei ole vain ammatillisen kehityksen tiellä, vaan se merkitsee myös päällekkäisiä epäoikeudenmukaisuuksia ihmisten liikkumattomaan kehoon. Se vahvistaa maailmanlaajuisia hierarkioita, jotka ryhmittelevät ihmiset heidän syntymäpaikkansa perusteella.

Toisin sanoen Syyrian avustustyöntekijöiden liikkumattomuus ja näkymättömyys toimivat rodullistamisen mekanismina.

EU-matka

Haastattelemiemme joukossa ainoa avustustyöntekijä, joka pääsi EU-maahan, joutui käymään läpi monimutkaisia ja pitkiä turvapaikkamenettelyjä, joihin sisältyy lisävuosia rajoitettua liikkuvuutta.

Työntekijät ovat ammattitaitoisia ja he ovat työskennelleet yhteiskuntansa kaikkein heikoimmissa asemassa olevien puolesta intohimoisesti ja tarjonneet keskeisiä palveluita kansainväliselle avustusyhteisölle. Laiton muuttoliike Syyrian ulkopuolella ja vaaralliset matkat EU:n turvapaikkakohteisiin ovat heille usein ainoa mahdollisuus

Koska EU-Turkki-julkilausuma pakolaisista horjuttaa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin suunnitelmia karkottaa pakolaisia Syyriaan ja turvapaikan saamista EU:ssa vaikeuttavat järjestelykeskus-toimintamallin kaltaiset linjaukset, Syyrian entisten avustustyöntekijöiden on mahdollisesti vielä aiempaa vaikeampaa saada hyväksyttyä oikeutensa suojeluun.

Kaikki syyrialaiset ja todellakin kaikki turvapaikanhakijat ansaitsevat oikeudenmukaisen ja ihmisarvon mukaisen turvapaikkakäsittelyn taidoistaan ja pätevyyksistään riippumatta.

Syyrian avustustyöntekijöiden tapaus paljastaa kuitenkin kansainvälisen avustusyhteisön perustavaa laatua olevan ristiriidan – nimittäin paikallisten työntekijöiden kertakäyttöisyyden – johon kansainvälisten avunantajien, Suomi EU:n puheenjohtajana mukaan lukien, pitäisi puuttua kiireellisesti.

Nadine Hassouneh on vieraileva tutkija Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa ja kunniatutkija The Council for British Research in the Levantissa, Ammanissa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Julkaisu EU:n ei pitäisi sivuuttaa Syyrian avustustyön­tekijöiden suojelun tarvetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 11. päivänä EU-komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen julkaisi uuden komission salkkujaon. Yksi salkuista oli nimeltään ”eurooppalaisen elämäntavan suojeleminen” ja aiheutti kiistelyä sekä EU-instituutioiden sisällä että niiden ulkopuolella.

Uuden komissaarin Margaritis Schinasin salkun toimeksiannossa eurooppalainen elämäntapa määritellään niin, että se on ”rakentunut solidaarisuuden, mielenrauhan ja turvallisuuden ympärille”. Tätä määrittelyä seuraa toteamus: ”meidän täytyy ottaa huomioon sekä lieventää perusteltuja pelkoja ja huolia, joita liittyy laittoman muuttoliikkeen vaikutuksiin talouteemme sekä yhteiskuntaamme”.

Salkun nimeä tai kuvausta ei toistaiseksi ole muokattu – useista kriittisistä reaktioista huolimatta. Salkun vastuualueeseen kuuluu lukuisia tärkeitä ja akuutteja asioita esimerkiksi työmarkkinoihin, koulutukseen, ilmastonmuutokseen sekä siirtolaisten ja pakolaisten integraatioon liittyen. Lisäksi vastuualueeseen kuuluu useita turvallisuuskysymyksiä.

Salkku on luotu ja esitelty niin, että se yhdistää laittoman muuttoliikkeen suoraan uhkaan EU:n turvallisuudelle ja hyödyntää kyseistä uhkakuvaa solidaarisuuden perustana.

Tämä on hyvin ongelmallista, sillä se johtaa käytäntöihin ja priorisointiin, jotka eivät vastaa EU:n omia ihmisoikeuksiin ja oikeuteen liittyviä vaatimuksia – ja kyseiset arvot luovat koko eurooppalaisen hankkeen perustan.

Muuttoliikkeestä turvallisuusasia

Muuttoliikkeen (tai pikemminkin tietyn tyyppisen muuttoliikkeen) esittäminen turvallisuusuhkana ei ole uutta. Kyseinen esitystapa on ennemminkin perustana EU-instituutioille.

Kuten ilmiötä tutkineet tutkijat huomauttavat, ajatus muuttoliikkeen yhdistämisestä turvallisuusuhkaan on peräisin Euroopan unionin perustamisajoilta 1990-luvulta. Maastrichtin sopimuksessa muuttoliike luettiin samaan kastiin terrorismin ja rikollisuuden kanssa EU:n kolmanteen pilariin, joka perustui jäsenvaltioiden hallitusten väliselle yhteistyölle.

Muuttoliike alettiin esittää sekä uhkana turvallisuudelle että ongelmana.

Koska muuttoliike sijoitettiin kyseiseen pilariin, siitä tuli osa paradigmaa, jota tutkijat kutsuvat ”turvallisuusparadigmaksi”. Muuttoliike alettiin esittää sekä uhkana turvallisuudelle että ongelmana.

Piirre säilyi myös silloin, kun muuttoliikkeeseen liittyvät asiat siirrettiin Amsterdamin sopimuksessa kolmannesta pilarista ensimmäisen pilariin, ja ne siirtyivät enemmän yhteisön kuin yksittäisten jäsenvaltioiden vastuulle. Tällä on konkreettisia ja materiaalisia vaikutuksia turvapaikanhakijoiden elämään ja oikeuksiin.

Artikkelin kirjoittamishetkellä nämä vaikutukset ovat EU:n alueella poikkeuksellisen vahvoja Kreikassa. Esimerkiksi sunnuntaina 29. syyskuuta Kreikan Lesbos-saarella sijaitsevalla Morian pakolaisleirillä syttyi tulipalo.

Moria on osa paikallista ”hotspotia” eli saapuvien siirtolaisten tunnistamis- ja käsittelykeskusta, jota EU-instituutiot (kuten Frontex eli EU:n raja- ja merivartiovirasto sekä EASO eli Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto) ja Kreikan viranomaiset hoitavat yhdessä. Kaksi siirtolaisia majoittavaa muovista konttia paloi maan tasalle.

Välimeri on jo vuosia ollut eniten kuolemia aiheuttava raja maailmassa, koska muuttoliikkeestä on EU-sanktioiden kautta tehty ensisijaisesti turvallisuusasia.

Raporttien mukaan palo alkoi viallisesta lampusta, sillä sähköongelmat ovat Kreikan leireillä yleisiä. Afgaaninainen kuoli palossa.

Tämän jälkeen siirtolaiset alkoivat osoittaa mieltään leirin olosuhteita vastaan. Kreikan poliisi tukahdutti nopeasti mielenosoitukset kyynelkaasulla. Joidenkin raporttien mukaan 21 siirtolaista loukkaantui yhteenotossa, ja neljä heistä oli lapsia.

Tämän artikkelin kirjoitushetkellä Moriassa elää 13 000 ihmistä. Kreikan hallitus ”lupaa” nopeuttaa siirtolaisten karkottamista ja parantaa leirin infrastruktuuria. Moriassa on tilaa korkeintaan 3 000 ihmiselle.

Syyskuun 29. päivän tapahtumat olivat jatkoa tulipaloille ja mielenosoituksille, joita on syttynyt Morian täpötäydellä ja oman onnensa varaan jätetyllä leirillä siitä asti, kun se vuonna 2015 muutettiin tunnistamis- ja säilöönottolaitokseksi.

Olisi helppoa ja houkuttelevaa sanoa, että tilanne johtuu pelkästään Kreikan infrastruktuuriin ja hallintoon liittyvistä epäonnistumisista. Kreikan viranomaisten vastuuta ei toki saa vähätellä, mutta tutkimukset linkittävät siirtolaisten vankeuden Kreikan saarilla ja leirien kurjat olot EU-politiikkaan, kuten hotspot-menettelytapaan sekä EU:n ja Turkin pakolaissopimukseen. Molempia linjauksia on toistuvasti syytetty kansainvälisen lain rikkomisesta.

Euroopan ja ”eurooppalaisen elämäntavan” suojeleminen laittoman muuttoliikkeen aiheuttamalta turvallisuusuhalta johtaa perusoikeuksien rikkomiseen, laajaan heitteillejättöön sekä kuolemantapauksiin rajavalvonta-alueilla, jotka nykyään ulottuvat pitkälle fyysisten rajojen yli.

Välimeri on jo vuosia ollut eniten kuolemia aiheuttava raja maailmassa, koska muuttoliikkeestä on EU-sanktioiden kautta tehty ensisijaisesti turvallisuusasia.

Kolonialistisia jatkumoita

Siinä on siis perustavanlaatuinen ristiriita, että komission salkun kuvauksessa viitataan sellaisiin arvoihin kuin arvokkuus, tasa-arvo ja solidaarisuus, mutta samalla laiton muuttoliike esitetään salkun kuvauksessa uhkana EU:n taloudelle ja yhteiskunnalle – väite, jonka monet tutkijat ovat kyseenalaistaneet – sekä oletetuille eurooppalaisille arvoille ja identiteetille.

Laittomien siirtolaisten esittäminen tällä tavalla vahvistaa vaarallisesti kulttuurista ja sivistyksellistä erottelua EU-kansalaisten ja EU-alueelle ilman papereita saapuvien ihmisten välillä. Oikeudellisen aseman tai sen puutteen perusteella määritellään, kykeneekö henkilö seuraamaan ”läntisiä” sosiaalisia sekä laillisia normeja.

Tämä on entistäkin epäoikeudenmukaisempaa, kun ottaa huomioon, ettei suurimmalla osalla sotaa, laajalle levinnyttä turvattomuutta ja vainoa pakenevista siirtolaisista edes ole mahdollisuutta saapua EU:n alueelle säännönmukaisella tavalla. Laillinen saapuminen vaatisi passin ja viisumin, mikä on käytännössä mahdotonta monille poliittisille ja muille pakolaisille.

EU-komission ”eurooppalaisen elämäntavan” määrittely paljastaa myös asian, jota historioitsijat Peo Hansen ja Stefan Jonsson kutsuvat uraauurtavassa eurooppalaista integraatiota ja kolonialismia käsittelevässä Eurafrica-kirjassaan ”hyvin varjelluksi salaisuudeksi”.

EU-instituutiot ovat kolonialistisen historian ja kolonialistisen tiedon tuotteita.

Kyseinen salaisuus on se, että EU-instituutiot – ei pelkästään Eurooppa kulttuurisena konstruktiona – ovat kolonialistisen historian ja kolonialistisen tiedon tuotteita. Lisäksi EU:n yhdentyminen on alun perin luotu ja suunniteltu myös säilyttämään merentakaisten alueiden kontrolli antikolonialistisen vastustuksen uhatessa sitä.

Nämä kolonialismiin liittyvät historialliset jatkumot ohjaavat EU:n suhteita Afrikan unioniin ja afrikkalaisiin valtioihin. Kuten politiikan teoreetikko Sandro Mezzandra muistuttaa, nämä jatkumot ovat erityisen selvästi nähtävissä siinä, miten muuttoliikettä hallitaan Välimerellä.

Kritiikki ja vaatimukset nimetä salkku uudelleen lisääntyvät, mutta vaarana on, että toteutuessaan uudelleennimeäminen olisi pelkkä kosmeettinen toimenpide.

Jotta EU:n rajavalvonnan tehostamisen sekä maahanmuutto- ja turvapaikanhakijapolitiikan aiheuttamat, kuolemiin johtavat epäoikeudenmukaisuudet saadaan lopetettua ja Euroopasta tulee oikeasti turvallinen ja inklusiivinen, täytyy EU-hankkeen kolonialistista menneisyyttä ja tulevaisuutta tarkastella paljon syvemmin ja kriittisemmin.

Magdalena Kmak on vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademissa ja tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Englannista suomeen kääntänyt Roosa Oksanen.

Julkaisu ”Eurooppalaisen elämäntavan suojeleminen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan pakolaisliikennettä valtion- ja paikallishallinnon sekä eurooppalaisten virastojen kanssa yhteistyössä hallinnoineen YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n yli 150 hätämajoitusrakennuksen vuonna 2015 tehty tilaus oli ensimmäisiä kertoja, kun IKEA-säätiön kanssa yhteistyötä tekevän ruotsalaisen sosiaalisen yrityksen Better Shelterin tilapäisiä asumuksia kokeiltiin käytännössä Euroopan alueella.

Kreikan Kara Tepen leirin lisäksi useita suojia pystytettiin myös Moria-leirille, joka on Euroopan unionin niin kutsutun hotspot-toimintamallin kannalta ratkaisevan tärkeässä asemassa. Parin seuraavan vuoden aikana muut eurooppalaiset hätäapujärjestöt ottivat mallia Kara Tepen ja Morian Better Shelter -kokeiluista.

Kriisin katsottiin tuovan pakolaisleirit takaisin Euroopan mantereelle, mikä tosiasiassa oli tapahtunut jo hyvän aikaa sitten. Samalla monelle turvapaikanhakijalle Eurooppa näyttäytyi IKEA-säätiön tuella pystytetyn pienen tilapäisasumuksen kliinisen persoonattomina ja huterina vaahtomuovipaneeleina.

Kreikassa, jonka arkkitehtuurilla on pitkä historia ja jossa on nykyaikaisen demokraattisen valtion – olkoonkin rajun talouskriisin koettelema – infrastruktuuri, perheet ja lapset majoitettiin suojiin, joissa lattian virkaa toimitti maan päälle levitetty, irrallaan suojan muista rakenteista ollut pressu. Osa Kara Tepessä toimineista kansalaisjärjestöistä yritti myöhemmin järjestää suojiin parempia lattioita.

Vaikka asumukset oli suunniteltu tarjoamaan suojaa, ne olivat tosiasiassa vain hieman telttaa parempia ja pitkäikäisempiä. Niiden käyttäjät eivät voineet tehdä suuria muutostöitä vaarantamatta koko rakennelman vakautta.

Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, kun EU:n ja Turkin julkilausuma (joka tunnetaan paremmin EU:n ja Turkin pakolaissopimuksena) on muuttanut Kreikkaan suuntautuvan pakolaisliikkeen geopolitiikkaa, Kara Tepen leiri on edelleen toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että monet turvapaikanhakijat ovat tällä hetkellä jumissa Kreikan saarilla. Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Paloturvallisuuteen ja muiden ratkaisujen kestävyyteen liittyvien huolien takia Better Shelter -rakennukset purettiin vuoden 2017 aikana ja korvattiin yhtä lailla alkeellisilla ja tilapäisillä majoitusyksiköillä. Mitä se kertoo meille Euroopasta nykypäivän pakolaisen turvapaikkana?

Tilapäisasutuksen estetiikka ja käytännöt

Viime vuosikymmenten aikana Italian Apenniinien toistuvien maanjäristysten jälkimainingeissa majoitustiloina on useaan otteeseen käytetty kontteja ja muita hätämajoitusratkaisuja (soluzioni abitative di emergenza, SAE).

1940-luvun Suomessa taas pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että lähes puolelle miljoonalle evakolle olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Kummassakin tapauksessa, mutta varsinkin Italiassa, prosessi oli paikoin monitahoinen, hidas ja kiistanalainen, mutta tilapäissuojilla oli oma tehtävänsä ennen kuin ne tekivät tilaa pitkäaikaisratkaisuille. Joissain tapauksissa alkujaan tilapäisiksi suunniteltuja rakennelmia ei ole hävitetty, vaan ne on muutettu muokkaamalla tai suojelemalla kohtalaisen pysyviksi asuinpaikoiksi tai museokohteiksi.

1940-luvun Suomessa pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että evakoille olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Tilapäismajoitukseen sijoitetut ihmiset Keski-Italiassa ja Suomessa olivat valtaosin joko täysivaltaisia kansalaisia tai vakinaisia asukkaita. 1940-luvun Suomessa he olivat ihmisiä, joiden sopeuttamista hallintojärjestelmään ja yhteiskuntaan pidettiin olennaisena niin sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuin valtiorakenteiden kehittämisenkin kannalta.

Hätäapu- ja kansalaisjärjestöjen ponnisteluista huolimatta näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä. Pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys ja jopa suoranainen väkivalta lisääntyvät jatkuvasti samalla, kun heidän oikeudellinen asemansa on edelleen epävarma tai olematon ja perustuu usein vaikeaselkoisille ja mielivaltaisille käytännöille.

Näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä.

Jopa niille, joille kansainvälinen lainsäädäntö takaa täyden suojan, myönnetään huomattavasti tavallista lyhytkestoisempia oleskelulupia. Heidät pidetään alueilla, joissa humanitaarinen apu ilmenee rajojen ajallisena ja tilallisena laajenemisena.

Tämä tarkoittaa, että saadakseen apua ja turvaa, pakolaisten täytyy hyväksyä heihin kohdistuva alati tiukentuva kontrolli.

Eurooppa suojapaikkana?

Monissa maailman pakolaisleireissä nähdään kiehtovia ja hienoja esimerkkejä vähittäisestä sopeutumisesta, kaupungistumisesta sekä kulttuurisesta ja poliittisesta elämästä.

Euroopan humanitaarisen avun rajatiloissa, kuten Kara Tepessä, asumista ja elämistä kaikissa ilmenemismuodoissaan ei voida sallia, sillä on varsin epäselvää, tuleeko nykyisistä pakolaisista osa huomisen Eurooppaa. Leirien asukkaat yrittävät kuitenkin tehdä majapaikoistaan koteja, muokata niitä käyttöönsä paremmin sopiviksi ja aika ajoin myös vastustaa tavalla tai toisella niiden eristävää luonnetta.

Alvar Aalto oli monipuolinen tutkija, taiteilija, ajattelija, suunnittelija ja muotoilija. Aalto oli samalla sekä kosmopoliitti että syvällisen uppoutunut pääasiallisena kotimaanaan toimineen valtion yhteiskuntaan, politiikkaan, kulttuuriin ja talouselämään.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen. Toimiessaan Suomen Arkkitehtiliitto SAFAssa 40- ja 50-luvuilla Aalto puhui sen puolesta, että korkealaatuiset, mutkattomat huonekalut ja yksinkertaiset, mutta hyvin suunnitellut asunnot olisivat kaikkien saatavilla – mukaan lukien työläisten ja sodan vuoksi kotinsa jättäneiden evakkojen.

On aina poliittisten prosessien ja päätösten tulosta, kuinka syrjimättömiä ja oikeasti ”väliaikaisia” asumuksia haavoittuvassa asemassa oleville ja vähemmistöön asetetuille ihmisille tarjotaan. Kuitenkin tämä vähän tunnettu aspekti Aallon työssä osoittaa, kuinka huomattavasti arkkitehdit ja suunnittelijat voivat vaikuttaa näihin prosesseihin – ja kuinka suuressa määrin heidän visionsa rakennetusta ympäristöstä ovat itsessään poliittisia.

Vaikuttaa siltä, että tänä päivänä pakolaisten majoittamista Euroopassa hallitsee arkkitehti Mark Breezen sanoin minimalistinen flat design -muotoilutyyli, suojapaikan tarjoamiseen kohdistuva ”alkukantainen asenne”.

Arkkitehtuuri sosioteknisenä ja humanistisena tieteenalana on joutunut käytännössä antamaan tietä teolliselle muotoilulle, minkä tavoitteena on pitkittyneessä välitilassa pidettävien, liikkuvien ihmisyksilöiden hallinnoiminen.

Rahtikonttien ja muoviosista koottavien pakolaissuojien yleistymisen eri puolilla Eurooppaa tulisi askarruttaa yhteiskunta- ja valtiotieteilijöitä, ihmisoikeusryhmiä, lainoppineita, filosofeja, arkkitehtejä ja muotoilijoita. Ilmiön esiin nostamat ajatukset ratkaisevat sen, nähdäänkö Eurooppa suojapaikkana vai väkivallan tyyssijana, oikeuksien turvaajana vai ihmisryhmien syrjijänä.

Mark Breeze on esittänyt kommenttinsa An Elemental Attitude to Formal Refugee Accommodations -artikkelissa 20.7.2018 Structures of Protection -työpajassa Oxfordin yliopiston Refugee Studies Centre -tutkimuskeskuksessa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Yhtenä yksikön tavoitteena on tutkia pakolaisten kokemuksia ja narratiiveja Euroopasta turvallisena ja oikeudenmukaisena paikkana.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Millaista turvaa Eurooppa todellisuudessa tarjoaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.