OECD:n kesällä 2020 julkaisemassa raportissa ennakoidaan deliberatiivisen aallon vahvistumista. Tällä järjestö viittaa sellaisten kansalaisosallistumisen mallien lisääntymiseen, joiden keskeisinä piirteinä ovat deliberatiivinen eli puntaroiva keskustelu, osallistujajoukon edustavuus ja päätöksentekoon vaikuttaminen. Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Deliberatiivisesta aallosta on merkkejä myös koronakriisissä. Yksi eniten huomiota herättäneistä puntaroivan keskustelun malleista on Ranskassa vuoden 2021 alussa aloittanut 35:n satunnaisesti valitun ranskalaisen kansalaisraati. Sen tarkoituksena on tukea ja neuvoa Ranskan hallitusta rokotuskampanjassa sekä ehdottaa toimenpiteitä rokotteen hyväksyttävyyden edistämiseksi.

Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Kansalaisraati on saanut osakseen kritiikkiä. Sitä on kutsuttu muun muassa hallituksen PR-kampanjaksi. Kritiikkiä on kohdistettu myös kansalaisraadin pieneen kokoon. Osaltaan kriittiseen suhtautumiseen vaikuttanee myös aiempi, vaikutuksiltaan kyseenalaistettu, 150 kansalaisesta koostunut ilmastonmuutoksen torjuntaa käsitellyt puntaroinnin foorumi.

Suomessa kansalaiset ovat osallistuneet koronakriisin aikana varsinkin palveluiden yhteistuotantoon julkisen sektorin jättämiä aukkoja paikaten sekä dialogisiin kansalaiskeskusteluihin. Olisiko myös puntaroivasta kansalaisosallistumisesta apua suomalaisessa kriisitilanteiden hallinnassa?

Mitä aiempi tutkimus kertoo?

Analysoimme pikaisella kirjallisuuskatsauksella (rapid review) 11 kansalaisdeliberaatiota ja pandemianhallintaa käsittelevää tieteellistä artikkelia. Artikkeleissa kuvatut deliberatiiviset foorumit toteutettiin vuosina 2008–2019 Yhdysvalloissa, Australiassa ja Etelä-Koreassa.

Foorumeissa hyödynnettiin puntarointia muun muassa varautumisen, viestinnän, toimien priorisoinnin ja rajoitusten hyväksyttävyyden puntaroinnissa. Varautumisen osalta keskeisenä kysymyksenä oli, mitä varautumisjärjestelmän osa-alueita tulisi kehittää valmiuden ja vasteen varmistamiseksi. Viestinnän yhteydessä pohdittiin, mitä, miten ja milloin kansalaisille tulisi kertoa pandemiasta ja kenen toimesta.

Tehtävien priorisointia selvitettiin kysymällä, mitä tulisi tehdä tilanteissa, joissa hengityskoneita tarvitsevia potilaita on enemmän kuin hengityskoneita sekä kenelle tulisi antaa vähäiset viruslääkkeet ja rokotteet. Rajoitusten hyväksyttävyyden kohdalla punnittiin karanteenia ja sosiaalista etäisyyttä edellyttäviä olosuhteita.

Vaikka foorumeilla ei saavutettukaan kaikkia puntarointiin kohdistuvia odotuksia raatien edustuksellisuudesta ja vaikuttavuudesta, niitä voidaan pitää kuitenkin suhteellisen onnistuneina. Puntaroivia keskusteluja tuettiin tarjoamalla osallistujille monipuolista tietoa sekä kirjallisesti että asiantuntijoita kuulemalla ja tenttaamalla. Keskustelut fasilitoitiin ja puntaroinnille oli varattu riittävästi aikaa, sillä foorumit kestivät yhdestä neljään päivään.

Edustavuuden osalta myönteistä oli osallistujajoukkojen moninaisuus, jota tuettiin hyödyntämällä osallistujien rekrytointiin erikoistuneita yrityksiä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui foorumeiden melko alhaiset osallistujamäärät.

Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Foorumeiden järjestäjinä oli mukana virallisia toimijoita, mutta kytkennät päätöksentekoon jäivät silti epäselviksi. Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Menetelmällisistä haasteista huolimatta artikkeleissa nostettiin esille puntaroivan kansalaiskeskustelun monia hyötyjä.

Puntaroinnin foorumeiden nähtiin osoittavan, että tavalliset kansalaiset kykenevät käsittelemään pandemiaan liittyviä monimutkaisia kysymyksiä. Tämä kuitenkin edellyttää sopivien olosuhteiden luomista. Fasilitoinnin tulee olla ammattitaitoista ja annetun tiedon monipuolista, minkä lisäksi puntaroivalle keskustelulle tulisi varata riittävästi aikaa.

Artikkeleissa osoitettiin, että puntaroivat keskustelut ja asiantuntijakuulemiset eivät pelkästään lisää osallistujien tietämystä puheena olevista kysymyksistä, vaan ne myös vaikuttavat näkemysten kehittymiseen ja muuttumiseen. Ero on suuri verrattuna perinteisiin kyselyihin, joiden ongelmana on se, että kansalaisilla ei useinkaan ole ennen kriisitilanteen kehkeytymistä riittävää tarttumapintaa asiaan. Puntarointi tekee mahdolliset tulevaisuuden skenaariot tutummiksi, jolloin osallistujien on helpompi ottaa asiaan kantaa ja muodostaa kyselytulosta punnitumpi kansalaismielipide – jo ennen kriisin syntymistä.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu korona-aikana

Vaikka koronakriisi on asettanut omat rajoitteensa deliberatiivisten mallien toteutukselle, on korona-aikanakin toteutettu lukuisia puntaroivia kansalaiskeskusteluja. Keskeinen ero aiempaan on se, että puntarointi on siirtynyt useimmissa tapauksissa verkkoon.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Oregonin osavaltiossa toteutettiin kesällä 2020 koronakriisistä palautumista käsitellyt  puntaroinnin foorumi. Osavaltion pienoiskoossa muodostava foorumi koostui 36:sta satunnaisesti valitusta oregonilaisesta äänioikeutetusta.

Osallistujat tapasivat verkossa kaksi tuntia viikossa yhteensä seitsemän viikon ajan. Prosessin läpinäkyvyyden lisäämiseksi kaikki koko ryhmää koskevat tapaamiset – esimerkiksi asiantuntijoiden kuulemiset ja tenttaamiset – olivat katsottavissa suoratoistona ja myöhemmin tallenteena. Foorumin loppuraportti luovutettiin päätöksentekijöille verkon välityksellä toteutetussa lehdistötilaisuudessa.

Myös Bristolissa toteutetussa puntaroinnin foorumissa käsiteltiin koronakriisistä palautumista, joskin kaupunkitasolla. Verkon välityksellä toteutettu foorumi kesti neljä viikonloppua ja siihen osallistui kuusikymmentä satunnaisesti valittua bristolilaista.

Foorumin syötteistä vastasi muun muassa aiemmin toteutettu kysely, johon vastasi noin 6 500 asukasta. Luotettavuuden lisäämiseksi foorumin toteutusta valvoi nimetty ohjausryhmä. Prosessi oli kytketty jo lähtökohtaisesti päätöksentekoon, joskin foorumin tuotoksissa on kyse suosituksista.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä.

Kirjallisuuskatsaukseemme sisältyviin tutkimuksiin verrattuna Oregonissa ja Bristolissa toteutetut foorumit edustavat selkeämmin deliberatiivisten foorumeiden ideaalia, jossa osallistujiksi valitaan edustava otos kansalaisia, jossa käydään puntaroivaa keskustelua ja jonka lopputulokset vaikuttavat päätöksentekoon. Toisaalta niiden teemat eivät ole yhtä arvolatautuneita kuin tutkimusesimerkeissä kuvatut priorisointiin liittyvät puntaroinnin foorumit tai kirjoituksen alussa kuvattu Ranskassa toteuttavana oleva rokotuskampanjaan liittyvä kansalaisraati.

Foorumit voidaan asettaa myös kriisinhallinsyklin eri vaiheisiin. Tutkimusesimerkeissä kuvatut foorumit sijoittuvat selvimmin varautumisvaiheeseen, Ranskan esimerkki vastevaiheeseen, kun taas Oregonin sekä Bristolin foorumit palautumisvaiheeseen. Ranskassa toteutettavan foorumin osakseen saamaan kritiikkiin saattaa osaltaan vaikuttaa se, että foorumi kytkeytyy juuri kriittiseen vastevaiheeseen ja lisäksi kyseessä on korkean profiilin kansallinen hanke.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä. Myös Suomessa vastikään toteutettu koronarajoituksiin ja -suosituksiin liittyvä puntaroiva kansalaiskeskustelu tuottanee tärkeää tietoa puntaroinnin mahdollisuuksista. Voisiko kansalaiset mukaan ottavasta puntaroinnistaolla apua esimerkiksi yhteiskunnan informaatioresilienssin vahvistamisessa?

Kasvattaako puntaroiva kansalaiskeskustelu yhteiskunnan informaatioresilienssiä?

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on notkea käsite, joka taipuu moneen käyttöön. Suppeassa määritelmässään sillä tarkoitetaan yleistä kyvykkyyttä varmistaa, että ”oikea tieto on oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Hieman laajemmin tarkasteltuna käsitteeseen voidaan liittää myös kyky vastustaa tarkoituksellisesti tai tahattomasti levitettävää mis- ja disinformaatiota. Toisin sanoen faktojen lisäksi informaatioresilienssi edistää myös fiktion käsittelyä.

Kun yhteiskunnan informaatioresilienssi ymmärretään kollektiiviseksi prosessiksi, puntaroiva kansalaiskeskustelu tarjoaa koetellun keinon kriisitilanteisiin liittyvän epävarmuuden käsittelyyn. Puntarointi ei välttämättä tuota ratkaisuja akuutteihin kriiseihin, mutta se voi lisätä luottamusta yhteiskunnan instituutioihin tavalla, joka toimii sekä rokotteena monimutkaisen yksinkertaistamista vastaan että liimana, joka tuo saman pöydän äärelle yhteiskunnan eri toimijoita.

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on kehityskulku, jonka syntyminen ottaa aikansa. Matkaa tehdään usealla rintamalla, kuten esimerkiksi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Information Resilience in a Wicked Environment (IRWIN) -hankkeessa. IRWINissä informaatioresilienssi nähdään kriittisenä osana kansallista huoltovarmuutta ja sitä lähestytään hallinnan ja kansalaisten yhteiskunnallisen osallistumisen näkökulmista.

Vaikka emme vielä tiedäkään, mistä raaka-aineista ja millaisella reseptillä yhteiskunnan informaatioresilienssi lopulta syntyy, olemme vakuuttuneita, että sen yksi keskeinen komponentti muodostuu niistä tavoista, joilla kansalaiset osallistuvat kriiseihin liittyvien uhkien merkityksellistämiseen.

Harri Raisio on yliopistonlehtori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Harri Jalonen on professori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Julkaisu Onko puntaroivalla kansalaiskeskustelulla roolia koronakriisissä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Deliberatiivinen (puntaroiva) demokratia on puhuttanut viime vuosina politiikan tutkijoita ja tekijöitä. Deliberatiivinen demokratia on käsitys ideaalista hallintatavasta, jossa poliittisten päätösten oikeutus syntyy keskustelussa, jossa kansalaiset statukseen tai arvoasemaan katsomatta tuovat esiin ja kuuntelevat argumentteja, ja keskustelevat niistä tasa-arvoisesti.

Deliberatiiviseen demokratiaan sisältyvät myös ajatukset siitä, että kaikilla kansalaisilla tulisi olla oikeus ja mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon ja tulla informoiduiksi päätöksentekoon keskeisesti vaikuttavista seikoista. Toisaalta päätöksentekoon osallistuvien velvollisuutena tulisi olla päätösten perusteleminen julkisesti.

Deliberatiivinen demokratia ei ole pelkkää puhetta, vaan sen tavoitteena on yhteiseen lopputulokseen pääseminen ja julkiseen päätöksentekoon vaikuttaminen. Deliberatiivinen keskustelu korostaa vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisää päätöksenteon pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on yhteiseen lopputulokseen pääseminen ja julkiseen päätöksentekoon vaikuttaminen.

Edustuksellisessa demokratiassa kansalaisten deliberaatio voidaan toteuttaa esimerkiksi erilaisten kansalaisraatien, deliberatiivisten mielipidemittausten, kansalaiskokousten, kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivien kansalaisfoorumeiden ja konsensuskonferenssien kautta. Deliberatiivisen demokratian “empiirinen käänne” on kiinnittänyt tutkijoiden huomion näiden mikrotason toimintamallien yksilövaikutuksiin.

Tutkimukset antavat muun muassa viitteitä siitä, että kun mahdollisuuksia hyvin organisoituun deliberatiiviseen kansalaiskeskusteluun on tarjolla ja niihin kutsutaan henkilökohtaisesti, kansalaiset ovat valmiita osallistumaan ja paikalle saadaan lisäksi edustava otos kansalaisia. Kokeellisissa tutkimuksissa on havaittu, että deliberatiiviseen keskusteluun osallistuminen vahvistaa myös politiikkatietämystä ja poliittista luottamusta sekä usein valmiuksia keskustella yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Deliberatiivisten mallien käyttö ei kuitenkaan yksiselitteisesti tuota tyytyväisiä kansalaisia. Osallistujat voivat turhautua deliberaation vähäisiin politiikkavaikutuksiin. Politiikkatietämyksen lisääntymisen myötä myös ymmärrys politiikan monimutkaisuudesta lisääntyy, mikä voi osaltaan heikentää arvioita omista vaikutusmahdollisuuksista.

Deliberatiivinen demokratia maailmalla ja Suomessa

Erilaiset kansalaisdeliberaation mallit ovat yleistyneet maailmalla sekä Suomessa viime vuosina merkittävästi. Deliberatiiviset osallistumismallit eivät toistaiseksi ole valtavirtaistuneet kiinteäksi osaksi poliittista päätöksentekojärjestelmää, sillä usein deliberaatiohankkeiden alkuunpanevana voimana ovat olleet kansalaisyhteiskunnan toimijat.

On kuitenkin esimerkkejä siitä, miten uusia menetelmiä on integroitu osaksi julkisen päätöksenteon instituutioita, kuten Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jossa kansalaisaloitteita arvioivat kansalaisraadit ovat olleet käytössä jo useita vuosia.

Kansalaisten osallistumista koskeva lainsäädäntö on myös muutamissa maissa saanut vaikutteita deliberatiivisen demokratian periaatteista. Irlannissa sadasta kansalaisesta satunnaisotannalla vuonna 2016 koottu deliberatiivinen kansalaiskokous keskustelee ja tuottaa suosituksensa viidestä asiakysymyksestä (mm. abortti, väestön ikääntyminen ja ilmastonmuutos).

Suomessa Åbo Akademi ja Turun yliopisto ovat toteuttaneet kolme laajaa deliberatiiviseen mielipidemittaukseen pohjautuvaa kansalaisdeliberaatiokoetta. Suomessa on otettu lisäksi osaa kansainvälisiin deliberaatioihin kuten WWViews, ja oikeusministeriön toimeksiannosta on järjestetty deliberatiivinen kansalaisraati suomalaisen demokratian kehittämisestä. Vuonna 2012 perustettiin Deliberatiivisen demokratian instituutti kokoamaan yhteen alan akateemisia ja käytännön toimijoita.

Kuntasektorin aktiivisuus on toinen leimallinen piirre suomalaisessa deliberaatiokehityksessä. Monissa kunnissa on kehitetty omaleimaisia osallisuusmalleja, kuten esimerkiksi Jyväskylän, Kemijärven, Vaasan ja Säkylän kansalaisraadit, deliberatiiviset World Café -tilaisuudet ja Helsingin kaupungin uusi osallisuus- ja vuorovaikutusmalli. Kuntatason deliberatiiviset toimintamallit kuten kansalaisraadit ovat kuitenkin olleet vielä pääosin yksittäisiä pilotteja ja niiden toteutus yksittäisten yhdistystoimijoiden tai virkamiesten varassa.

Dialogin ja deliberaation erityispiirteitä

Dialogi, jota esimerkiksi Sitra on voimakkaasti peräänkuuluttanut viime aikoina, tarkoittaa keskustelua, jossa tavoitteena on erilaisten mielipiteiden esiin tuominen, niihin tutustuminen ja niiden ymmärtäminen. Amerikkalaisen National Coalition for Dialogue and Deliberation -verkoston mukaan dialogi ei tähtää yhteiseen loppulauselmaan, päätökseen tai suositukseen, vaan sen tarkoituksena on synnyttää keskustelu ryhmien välille, jotka perinteisesti ovat keskustelleet omissa ”poteroissaan”.

Sitran määritelmässä dialogin tavoitteena on ennakkokäsitysten kyseenalaistaminen, ymmärrys ja uusien ideoiden etsiminen. Dialogin ja deliberaation toimintamalleille on yhteistä rakentavan ja tasapuolisen keskustelun tukeminen fasilitaattoreiden avulla sekä pyrkimys kognitiiviseen diversiteettiin eli erilaisten mielipiteiden, ajattelutapojen ja kokemustaustojen edustavuuteen keskustelijoiden joukossa.

Dialogi eroaa deliberaatiosta perustavanlaatuisella tavalla.

Dialogi eroaa kuitenkin deliberaatiosta perustavanlaatuisella tavalla. Deliberaation perusajatuksena on, että yksilöt voivat muuttaa preferenssejään toisten perustelut kuultuaan ja sitä kautta päästä ryhmänä lähemmäksi ”yhteisen hyvän” määrittelyä ja perusteluja, jotka kaikki voivat hyväksyä. Dialogin tarkoituksena sen sijaan on eriävien mielipiteiden esille tuominen ja niiden taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen, ei mielipiteiden muuttaminen.

Tästä seuraa, että dialogi ei määritelmänsä mukaisesti pysty tuottamaan selkeää ”kansalaismielipidettä”. Dialogin tuotoksena saadaan siis ensisijaisesti tietoa siitä, millaisia mielipide-enklaaveja eli leirejä yhteiskunnassa on ja mitkä kysymykset ja tekijät jakavat yksilöitä näihin enklaaveihin.

Koska deliberatiivisissa toimintamalleissa on oletuksena, että eri perusteluja kuultuaan ja puntaroituaan osallistujat lähestyvät yhteisymmärrystä käsillä olevasta aiheesta, tuotoksena voi siten syntyä konkreettisempia ratkaisuehdotuksia tai politiikkasuosituksia päätöksentekoon. Deliberaatio voi päättyä myös äänestykseen, jolloin lopputuloksena on puntaroitu kansalaismielipide. Joka tapauksessa kansalaisdeliberaation tuotoksia voidaan hyödyntää päätöksenteossa samaan tapaan kuin esimerkiksi asiantuntijoiden, etujärjestöjen tai muiden tahojen tuottamia politiikkasuosituksia.

Deliberaation tuotokset voivat toimia luotettavana ja puntaroituna informaation lähteenä myös suuremmalle yleisölle esimerkiksi kansanäänestysten edellä, kuten tutkimukset edellä mainitsemastamme Oregonin esimerkistä osoittavat.

Dialogin ja deliberaation potentiaaliset vaikutukset demokraattisessa järjestelmässä poikkeavat osittain toisistaan.

Näiden erojen johdosta dialogin ja deliberaation potentiaaliset vaikutukset demokraattisessa järjestelmässä poikkeavat osittain toisistaan. Dialogilla voidaan vaikuttaa positiivisesti lähinnä dialogiin osallistuviin kansalaisiin, kun taas deliberaatiolla on mahdollista vaikuttaa sekä osallistujiin että laajempiin päätöksentekoprosesseihin.

Deliberaatio, dialogi ja muut osallistumismuodot osana laajempaa järjestelmää

Keskustelu ”deliberatiivisesta järjestelmästä” (engl. deliberative system) on ollut yksi ajankohtaisia aiheita alan akateemisessa keskustelussa. Deliberatiivisen järjestelmän sisällöstä ja määritelmästä on esitetty erilaisia näkemyksiä, joita kuitenkin yhdistää pyrkimys tarkastella poliittisen järjestelmien eri osia ja sitä, miten ne palvelevat kollektiivista mielipiteenmuodostusta.

Keskeinen lähtökohta on ollut, että hyvää julkista keskustelua tai deliberaatiota edistävän järjestelmän ei tarvitse olla kaikilta osiltaan deliberatiivinen, vaan deliberatiivista laatua voivat nostaa myös esimerkiksi provokatoriset aloitteet tai yksisuuntainen viestintä. Systeeminäkökulmasta tarkasteltuna myös uudet osallistumismuodot, kuten deliberatiiviset kansalaisraadit, dialogi ja osallistuva budjetointi, osallistuvat kansanvallan ”työnjakoon” antamalla oman panoksensa demokratian eri tehtäväalueilla.

Systeeminäkökulmasta voidaan ajatella, että dialogi luo mahdollisuuksia julkisen keskustelun syntymiselle, kun taas deliberatiiviset toimintamallit toimivat linkkinä julkisen keskustelun ja päätöksentekijöiden välillä ja auttavat päätösvaihtoehtojen puntaroinnissa. Vastaavasti osallistuva budjetointi taas toteuttaa kollektiivisen päätöksenteon tehtävää sille osoitetulla budjetin sektorilla.

Dialogia, deliberaatiota ja muita uusia osallistumismuotoja, kuten osallistuvaa budjetointia, ei tulisi nähdä irrallisina ja toisensa poissulkevina toimintamalleina. Eri osallistumiskeinoilla on potentiaalia demokraattisen järjestelmän eri osille.

Olennaista on, miten osallistumiskeinot kytketään laajempiin demokraattisiin prosesseihin.

Olennaista on, miten osallistumiskeinot kytketään laajempiin demokraattisiin prosesseihin. Nämä kytkökset voivat olla löyhiä ja spontaaneja, kuten paikallismedian kiinnostuminen kansalaisraadin julkilausumasta tai innostuneen poliitikon läsnäolo dialogissa. Tehokkaimmillaan kytkökset ovat kuitenkin jollain tavalla ennalta suunniteltuja, kuten valtuuston tai lautakunnan etukäteissitoumus ottaa käsittelyyn kansalaiskeskustelun tulokset tai hallinnon toimesta kansalaisille lähetettävä tiedote kansalaisraadin julkilausumasta.

Päätöksentekoon vaikuttaminen on yksi deliberatiivisen demokratian keskeisistä ominaispiirteistä. Vaikka kansalaisnäkemys ei olisi päätöksentekijöitä sitova, ja harvoin on, sitoutuvat päättäjät kuitenkin antamaan julkisesti oman punnitun vastauksensa.

Uusia osallistumismuotoja voidaan myös kytkeä toisiinsa esimerkiksi järjestämällä kansalaisaloitteita tai kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivia kansalaisraateja. Vastaavasti dialogia voitaisiin hyödyntää esimerkiksi deliberatiivisen kansalaiskeskustelun agendan määrittelyssä ja mielipide-enklaavien tunnistamisessa.

Deliberaatiokehityksen trendejä tutkineessa EU-rahoitteisessa PE2020-hankkeessa kävi ilmi, että metodologisissa valinnoissa suositaan yhä useammin monia eri menetelmiä yhdisteleviä malleja – esimerkiksi face-to-face ja nettipohjaiset – yhden määrämuotoisen menetelmän sijaan.

Mahdollisia kehityssuuntia

Suomessa on viime vuosina nähty lisääntyvää kiinnostusta kehittää uusia deliberatiivisia toimintamalleja ja kytkeä niitä päätöksentekoon eri yhteyksissä: kuntatasolla, valtionhallinnon tasolla ja organisaatiotasolla. Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa Tackling Biases and Bubbles in Participation (BIBU) -hankkeessa tutkitaan muiden muassa osallistuvan budjetoinnin soveltuvuutta ja vaikutuksia kuntatason päätöksentekoon.

Nyt, kun itsehallinnollisista maakunnista on tulossa merkittävä uusi päätöksenteon taso, myös maakuntatason päätöksenteon demokratisointi ja avaaminen kansalaisvaikuttamisen kanaville on perusteltu kehittämiskohde lähitulevaisuudessa. Monet osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian malleista sopivat toimintaperiaatteidensa puolesta hyvin maakuntatasolle. STN:n rahoittamassa Participation in Long-Term Decision-Making (PALO) -hankkeessa onkin suunnitelmissa järjestää maakunnan laajuinen deliberatiivinen kansalaiskeskustelu lähivuosina.

Suomalaisen yhteiskunnan tällä hetkellä kohtaamat haasteet vaativat uudenlaista demokraattista keskustelukulttuuria ja tapoja kanavoida kansalaisten mielipiteet päätöksentekoon. Lisääntyvä eriarvoisuus edellyttää osallistumismuotoja, joilla turvataan eri väestöryhmien edustavuus päätöksenteossa.

Lisääntyvä eriarvoisuus edellyttää osallistumismuotoja, joilla turvataan eri väestöryhmien edustavuus päätöksenteossa.

Maahanmuutto toimii esimerkkinä kysymyksestä, joka jakaa kansalaisia mielipide-enklaaveihin eli leireihin, joiden välille on vaikeaa synnyttää keskustelua ilman fasilitoituja toimintamalleja. Äänestysaktiivisuus on laskussa, ja suomalaiset – erityisesti nuoret – valitsevat myös yhä useammin uusia, yhden asian ympärille keskittyviä osallistumiskeinoja perinteisen vaali- ja puolueosallistumisen sijaan.

Turvallisuuspoliittisten ratkaisujen ja muiden pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavien päätösten legitimiteetti vaatii laajamittaista kansalaiskeskustelua, jossa huomioidaan eri väestöryhmien – niin nykyisten kuin tulevienkin – näkemykset. Myös globaalisti siirtymä niin kutsuttuun totuuden jälkeiseen politiikkaan ja perinteisten gallupien heikkoudet kansanäänestysten ennustamisessa peräänkuuluttavat tapoja tuottaa valistuneempi kansalaismielipide.

Deliberatiiviset osallistumiskeinot oikein käytettyinä tarjoavat varteenotettavia mahdollisuuksia kansalaisyhteiskunnan monipuoliseen ja rauhanomaiseen mobilisointiin.

Kirjoitus pohjautuu Sitran teettämään, alkuvuodesta 2017 julkaistuun selvitykseen ”Deliberatiiviset kansalaisfoorumit – Kohti uusia avauksia Suomessa”.

Artikkeliin liittyvä tutkimus on saanut rahoitusta seuraavista hankkeista: Maija Jäske: STN/PALO; Harri Raisio: MATINE/Kansalaisyhteiskunnan rooli maanpuolustuksessa: Näkökulmana deliberatiiviset kansalaisfoorumit; Mikko Rask: STN/BIBU.

Maija Jäske on valtio-opin tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Harri Raisio on yliopistonlehtori Vaasan yliopistossa. Mikko Rask on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Kirjoittajat ovat Deliberatiivisen Demokratian Instituutin perustajajäseniä.

Julkaisu Deliberaatiota, dialogia vai molempia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko eettisesti perusteltua, että geeniteknologia parantaa ihmisen DNA:ta niin, että tulevaisuudessa syntyvistä ihmisistä tulee fyysisesti kyvykkäämpiä, terveempiä ja ehkä myös kauniimpia?

Onko aivokuolema todella oikeasti sama asia kuin kuolema, kun aivokuollut potilas kuitenkin voi periaatteessa esimerkiksi käydä läpi raskauden ja synnyttää? Miten kuolema ylipäätään pitäisi määritellä?

Näitä kysymyksiä yhdistää niiden eettinen latautuneisuus. Vastattaessa niihin tavalla tai toisella vastaaja tulee tehneeksi eettisiä valintoja: ottaneeksi kantaa elämän merkityksien perimmäisiin kysymyksiin.

Tällaiset ja lukemattomat muut elämän syvällisiä eettisiä kysymyksiä koskettavat teemat muodostavat uudehkon bioetiikan tieteenalan ytimen, jonka kohteena ovat lääke-, terveys- ja biotieteiden parista nousevat moniulotteiset eettiset, moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Bioetiikan kysymysten laaja piiri ulottuukin esimerkiksi geeniteknologian kehitykseen liittyvistä eettisistä pohdinnoista terveydenhuollon priorisointikysymyksiin tai vaikkapa lääkäri-potilassuhteeseen kietoutuviin monimutkaisiin sosiaalisiin ja moraalisiin ulottuvuuksiin.

Bioetiikka paikantuu sekä elämäntieteiden eettisiin sisältöihin että näitä eettisiä kysymyksiä koskeviin demokraattisiin prosesseihin; toisin sanoen bioetiikan voi luonnehtia olevan luonteeltaan sekä tiedollista että poliittista. Koska elämän etiikka koskettaa kaikkia ihmisiä, korostaa bioetiikka kansalaisten välisen demokraattisen, moniäänisen ja läpinäkyvän dialogin merkitystä eettisiä valintoja koskevassa päätöksenteossa.

Tiivistäen voikin sanoa, että bioetiikan tarkoitus on kaikkineen olla elävässä vuorovaikutuksessa tieteellisten kehitysaskeleiden sekä ympäröivän yhteiskunnan kanssa vastakohtana norsunluutorneihin luutuneelle etiikan pohdinnalle tai vahvojen instituutioiden jähmeissä siiloissa tapahtuvalle päätöksenteolle.

Päätöksenteossa moniarvoisuuden merkitystä painottava bioetiikka pyrkiikin vastaamaan näihin haasteisiin nojautumalla käytännön tasolla uudenlaisten demokraattisten rakenteiden suuntaan, minkä seurauksena bioetiikka kietoutuu eettisen päätöksenteon haasteineen vahvasti yhteen erityisesti deliberatiivisen demokratian prosessien kanssa. Tiivistetysti deliberatiivinen demokratia on ymmärrettävissä keskustelua korostavana demokratiamallina, jonka vastakohtana on äänestyskeskeinen demokratiamalli.

Bioeettiset toimikunnat ja kansalaiskomiteat – nouseva trendi maailmalla

Deliberaatioon perustuvan bioeettisen päätöksenteon keskeinen merkitys useimmissa länsimaisissa yhteiskunnissa näyttäytyy tutkimus- ja hoitoeettisten toimikuntien perustamisen aaltona. Nämä toimikunnat koostuvat tyypillisesti eri tieteenaloja edustavista asiantuntijoista maallikkojäseniä unohtamatta.

Parhaiten bioetiikan kysymykset ja deliberatiivisen demokratian keinot yhdistyvät kuitenkin sellaisissa eettisissä kansalaiskomiteoissa, joiden jäsenet eivät edusta voimakkaasti tiettyjä valtapositioita tai erityisiä asiantuntijanäkökulmia. Tällainen kehityskulku onkin yhä ajankohtaisempaa.

Näistä eräänä esimerkkinä ovat sairaaloiden ja sairaanhoitopiirien pariin perustetut ”eettiset yhteisökomiteat” (ks. esim. Harvardin yliopistosairaaloiden Community Ethics Committee), joiden tehtävänä on tavanomaisesti vapaaehtoistyövoimin tehdä deliberatiivisen demokratian ihanteeseen perustuvia, ei-asiantuntijapohjaisia linjauksia hoidon ja tutkimuksen etiikan ajankohtaisista kysymyksistä.

Kiinnostavia käytännön esimerkkejä edellä mainittujen bioeettisten toimikuntien merkityksestä ja mahdollisuuksista löytyy muun muassa Harvardin yliopiston professori Norman Danielsin työn parista. Terveydenhuollon priorisointikysymysten deliberatiiviseen pohdintaaan erikoistuneen Danielsin ajatuksia on hyödynnetty esimerkiksi Isossa-Britanniassa viranomaisia ohjeistavan NICE-toimielimen (The National Institute for Health and Care Excellence) työssä.

NICE:n tehtävänä on ottaa kantaa erityisesti terveydenhuollon priorisointikysymyksiin, varsinkin uusien hoitojen ja kalliiden tekniikoiden tapauksessa. NICE on hyödyntänyt päätöksentekomallia (Citizens Council), jossa kansalaiset yhteiskunnan eri saroilta ovat deliberatiivisen prosessin kautta voineet esittää näkemyksiään NICE:n kohtaamiin kimurantteihin, arvovalintoja sisältäviin kysymyksiin. Nämä näkemykset ovat olleet keskeisenä pohjana NICE:n lopullisessa päätöksenteossa.

Tämän ohella Danielsin työ on auttanut ympäri maailman vaikeiden bioeettisten ongelmien demokraattisessa kohtaamisessa: Daniels on ohjeistanut hallituksia ja terveysviranomaisia Yhdysvalloista aina Afrikan maihin, mukaan lukien myös esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa. Kenties kunnianhimoisin Danielsin projekti on ollut yhteistyö Meksikon terveysministeriön kanssa maan pyrkiessä hiljalleen laajentamaan köyhälle väestönosalle tarkoitettua terveysvakuutustaan (Seguro Popular).

Erityisesti Danielsin työ osaltaan havainnollistaa, miten keskeistä deliberatiivisen demokratian prosessien vahvistaminen on ollut bioetiikalle, ja miten se on ollut mahdollista käytännössä toteuttaa. On selvää, että laajasti yhteiskuntaa koskettavat bioeettiset kysymykset on mahdollista käsitellä demokraattisesti ainoastaan laaja-alaisen ja reilulla tavalla käydyn keskustelun ja päätöksenteon kautta. Ymmärrettävästi tämä pyrkimys on kuitenkin helpompi sanoa ääneen kuin toteuttaa käytännössä.

Deliberatiivinen käänne Suomessa: Fokus bioetiikan kysymyksiin

Vaikka deliberatiivisen demokratian ihanteeseen pohjautuva toiminta on vasta aluillaan Suomessa, on lupaavia kehityssuuntia jo löydettävissä. Näitä ovat esimerkiksi viime vuosien laaja-alainen kansalaisraatien ja muiden deliberatiivisen demokratian mikrotason mallien toteuttaminen, Deliberatiivisen demokratian instituutti ry:n perustaminen sekä ministeriöiden kiinnostuksen kasvu deliberatiivisen demokratian mahdollisuuksiin.

Eräs tärkeä avaus on sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Kuntaliiton laatima iäkkäiden ihmisten palvelujen kehittämistä koskeva laatusuositus, jossa kansalaisraadit on nostettu esiin iäkkäiden ihmisten osallisuuden vahvistajana.

Toinen esimerkki on uusi kuntalaki, joka sisältää uusina osallistumis- ja vaikuttamiskeinoina deliberatiivisen demokratian mukaiset kuntalaisraadit sekä osallistuvan budjetoinnin.

Suomessa toteutettujen deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden teemat ovat olleet moninaisia. Niissä on käsitelty muun muassa tuulivoimaa, kyberturvallisuutta, maahanmuuttajien hyvinvointia, vanhuspalveluiden järjestämistä sekä demokratian kehittämistä.

Bioetiikan kysymysten osalta kokemukset deliberatiivisten menetelmien käytöstä ovat kuitenkin yhä suhteellisen vähäisiä, joskin bioeettisiä aiheita on sivuttu esimerkiksi eutanasiaa käsittelevissä kansalaisfoorumeissa. Vaikka keskustelut foorumeissa keskittyivät pääasiassa eutanasian laillistamiseen tai kieltämiseen liittyviin yhteiskunnallisiin päätöksentekoprosesseihin, sivusivat osallistujat luonnollisesti myös itse eutanasiaan liittyvää eettistä problematiikkaa.

Deliberatiivisen demokratian uudet tuulet puhaltavat Suomessa ministeriötasollakin. Sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustetiin vuonna 2014 terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto, jonka nimeämistä esittänyt ohjausryhmä painotti julkisen keskustelun eli toisin sanoen deliberaation keskeistä merkitystä neuvoston työssä.

Bioetiikan ja deliberatiivisen demokratian menetelmien hengen mukaisesti työryhmä korosti, kuinka kansalaisten ja terveydenhuollon potilaiden mielipiteet palvelujen priorisointipäätöksissä tulisi huomioida terveydenhuollon ammattilaisten, poliittisten päättäjien ja tuomioistuinten näkökantojen ohella. Koska tarjottavien palvelujen valikoima vaikuttaa keskeisellä tavalla terveydenhuollon rakenteisiin kansalliselta tasolta aina ruohonjuuritasolle asti, ovat nämä orastavat demokraattiset avaukset positiivinen uutinen bioeetikoille ja deliberatiivisen demokratian puolestapuhujille.

On ainakin selvää, että kansalaisfoorumeista saadut kokemukset viittaavat deliberaation lisäämisen polttavaan tarpeeseen. Deliberaation tarpeesta kertoo esimerkiksi terveydenhuollon priorisoinnin ongelmallisuus. Läpinäkyvän ja moniarvoisen päätöksenteon edistämiseksi sekä epäluottamuksen välttämiseksi priorisointikeskustelu voisi hyötyä huomattavasti punnitun kansalaisnäkökulman huomioimisesta.

Deliberatiiviset prosessit voisivat myös täydentää suomalaista kansalaisaloitejärjestelmää: esimerkiksi kansalaisaloite ”terveydenhuollon henkilökunnan lakisääteisestä oikeudesta kieltäytyä elämän lopettamisesta vakaumuksellisista syistä” keräsi lähes 70 000 allekirjoitusta.

Kyseessä on ajankohtainen bioeettinen kysymys, jossa olisi mahdollista hyödyntää kansalaisaloitejärjestelmän lisäksi myös deliberatiivisen demokratian prosesseja, erityisesti yhdysvaltalaista Citizens’ Initiative Review -mallia.

Kaikkineen sekä deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden keskusteluiden että laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän taustalla onkin havaittavissa vahva kaipuu yhteiskunnallisen keskustelun lisäämiseen ja suomalaisen keskustelukulttuurin muutokseen. Haastammekin suomalaiset tutkijat ja eetikot nyt yhteistyössä kehittämään deliberatiivisia malleja bioeettisen keskustelun ja päätöksenteon kipupisteisiin.

Julkaisu Bioetiikka ja deliberatiivinen demokratia: Elämän etiikka kaikkien ulottuville ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi edustuksellinen demokratia on riippuvainen äänestysaktiivisuudesta? Tämä johtuu siitä, että edustuksellisen demokratia rakentuu äänestämiselle. Vaalien kautta joukko poliittisia päättäjiä saa kansalaisilta mandaatin edustaa itseään yhteiskunnallisista asioista päätettäessä. Tämä edustaminen tapahtuu edustuksellisen demokratian instituutioissa kuten Suomen eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksessa tai eri lautakunnissa. Edustuksellisen demokratian ihanteen mukaisesti kaikki nämä toimielimet toimivat eräänlaisina suodattimina, jotka suodattavat kuntalaisten näkemykset toimivaksi päätöksenteoksi. Vaaleilla valittujen päättäjien keskeisenä tehtävänä on tehdä päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta mahdollisimman hyviä. Näitä päätöksiä täytyy kuitenkin edeltää laaja keskustelu, harkinta ja puntarointi siten, että voidaan olettaa kansalaisten valtuutuksen tuleen huomioiduksi, puhutaan deliberatiivisesta edustuksellisesta demokratiasta (ks. Fishkin 2009). Kansalaisten keskeiseksi tehtäväksi jää oman äänensä käyttäminen yleisissä vaaleissa, mikä merkitsee sitä, että päättäjien ja kansalaisten roolit on selkeästi erotettu toisistaan.

Edustuksellinen deliberatiivinen ihanne asettaa päättäjät vaativan tehtävän eteen. Steinerin (2012) mukaan ihanne vaatii, että päättäjä on ”totuudenmukainen siinä mitä sanoo, että hän kunnioittaa toisten argumentteja ja perustelee huolellisesti omat argumenttinsa sekä on valmis muuttamaan omia näkemyksiään, jos esiin nousee omia argumentteja parempia argumentteja”. Esitettyä ihannetta on vaikea olla hyväksymättä demokratian perustaksi. Samalla on kuitenkin todettava, että deliberatiivinen edustuksellisuuden ihanne toteutuu harvoin, jos koskaan, sellaisenaan. Syitä tähän on useita. Yksi keskeisimmistä on demokratiavaje. Demokratiavajeella tarkoitetaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan murenemista, kansalaisosallistumisen ja kansalaistaitojen heikentymistä tai kuten juuri koimme, kansalaisten epäluottamuslausetta, joka konkretisoituu äänestysaktiivisuuden heikkenemisenä. Kun äänestysaktiivisuus heikkenee, heikkenee samalla myös edustuksellisen demokratian instituutioiden mandaatti toimia kansan puolesta.

Muita edustuksellisuuden ihannetta heikentäviä tekijöitä on ensinnäkin se, että päättäjät joutuvat aika ajoin kamppailemaan omien näkemystensä ja oman ryhmänsä näkemysten välisessä ristiriitatilanteessa. Näissä tilanteissa päättäjät saattavat joutua taipumaan ryhmän näkemysten kannalle, vaikka heidän omat näkemyksensä asiasta olisivat erilaiset. Toiseksi, vaalisyklit ja niiden seurauksena esiintyvä poliittinen laskelmointi voi heikentää vakaata päätöksentekoa ja tarpeellista kehittämistyötä yhteiskunnassa. Kolmanneksi, menestyminen poliittisissa prosesseissa vaatii julkista näkyvyyttä ja vastakkainasetteluun perustuvia toimintatapoja, mikä voi johtaa siihen, että deliberaation edellyttämiä keskusteluja ja laajaa harkintaa ei voida toteuttaa. (kts. Järvinen, Lindell & Raisio 2011.)

Edellä sanotusta antaa hyvän esimerkin emeritusprofessori Kyösti Pekonen (2011, 69) tutkimuksessaan ”Puhe eduskunnassa”. Hän kuvaa erityisesti eduskunnan täysistuntoja seuraavasti; ”näyttää siltä, että eduskunnan täysistunto on kiistelyn ja monologian ei deliberaation paikka. Täysistunnossa puheet eivät ole keskustelevia, eikä niillä pystytä vaikuttamaan edustajien mielipiteisiin”. Oma oletuksemme on, että sama kulttuuri vallitsee esimerkiksi kunnanvaltuustoissa.

Voimmekin väittää, että vaaleissa valittujen päättäjien deliberaatio kansan puolesta ei yksistään ole riittävä edellytys koko yhteiskunnan kannalta parhaiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Sen lisäksi tarvittaisiin kansalaisten ja kuntalaisten äänen tarkempaa kuuntelemista ja tähän liittyvien toimivien menetelmin kehittämistä. Näin ihmiset voisivat vaikuttaa päätöksentekoon myös vaalien välillä. Uskomme, että tällainen vaikuttaminen ylläpitäisi ihmisten kiinnostusta, mikä kenties välittyisi aikanaan myös äänestämisaktiivisuuden kohoamisena. Eli, Suomessa tarvitaan uusia demokratiainnovaatioita, yksi tällainen on kansalaisraati.

Kansalaisraati on väline ihmisten punnitun mielipiteen kuulemiseen

Teoria deliberatiivisesta demokratiasta on nostanut keskusteluun kansalaisten roolin. On ryhdytty korostamaan erilaisia kansalaisosallistumisen malleja, joiden tarkoituksena on täydentää edustuksellisen demokratian prosesseja. Deliberatiivisessa kansalaisosallistumisessa on kolme keskeistä kriteeriä (kts. Carson & Hartz-Karp 2005). Ensimmäinen näistä on vaatimus osallistujaryhmän edustavuudesta. Toisin sanoen, deliberaatioon valittavien osallistujien tulisi edustaa yhteiskuntaa tai kohderyhmäänsä mahdollisimman hyvin. Toinen kriteeri liittyy deliberatiivisen keskustelun laatuun. On tärkeätä, että kaikki keskusteluihin osallistuvat saavat esittää omat kantansa, eikä osallistujien yhteiskunnallinen asema vaikuta keskustelun kulkuun. Ainut todellinen painoarvo on esitettyjen argumenttien ansioilla. Kolmas merkittävä kriteeri on vaikuttavuus. Tämä tarkoittaa sitä, että deliberatiivisia osallistumisen malleja ei järjestetä muodon vuoksi, vaan tavoitteena on konkreettinen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Deliberatiivisen kansalaisosallistumisen malleja on monia, kuten deliberatiivinen mielipidemittaus, konsensuskonferenssi, 2000-luvun kuntalaiskokous tai osallistava budjetointi. Kaikkien näiden tarkoituksena on laajentaa ja kehittää ihmisten osallistumisen mahdollisuuksia. Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen Ihmisen ääni -tutkimushankkeen kiinnostuksen kohteena on ollut kansalaisraadiksi (citizens’ jury) kutsuttu deliberatiivisen demokratian muoto. Keskimäärin kolmen tai neljän päivän pituisessa kansalaisraadissa kokoontuu tieteellisin menetelmin valittu joukko tavallisia kansalaisia. Tuo joukko muodostaa ”pienoismallin” edustamastaan yhteisöstä, joten raatilaisten valintaan täytyy kiinnittää paljon huomiota. Raadin jäsenet saavat monipuolista tietoa. Tietoa voidaan jakaa kirjallisesti, mutta erityisesti siten, että eri alan asiantuntijat kertovat käsiteltävästä asiasta monipuolisesti ja objektiivisesti. Samalla raatilaisilla on mahdollisuus kysellä ja kuulustella asiantuntijoita. Saadun informaation pohjalta raatilaiset keskustelevat, väittelevät ja pohtivat deliberaation kohteena olevaa asiaa. Prosessin onnistumisen kannalta on tärkeätä, että jokaisella raatilaisella on mahdollisuus tuoda esiin omat näkemyksensä ja perustella ne. Yleensä kansalaisraadin lopussa kirjoitetaan julkilausuma, jonka raatilaiset allekirjoittavat. (Crosby & Nethercut 2005; Raisio & Vartiainen 2011).

Suomessa on toteutettu jo 14 keskustelevan demokratian mukaista kansalaisraatia. Lisäksi lähitulevaisuudessa on tulossa ainakin kolme uutta kansalaisraatia. Informaatio kaikista toteutetuista ja tulossa olevista raadeista on koottu liitteenä olevaan taulukkoon 1. Raatien apuna on usein toiminut ohjausryhmä, jonka keskeisenä tehtävänä on määritellä raadin käsittelyyn otettava aihe sekä taata raatiprosessin legitimiteetti. Raatien ideaa ja toteuttamista kuvaava perusteellinen opas on julkaistu Suomen Kuntaliitossa (Raisio & Vartiainen 2011).

Deliberatiivinen käänne

Suomalaisessa yhteiskunnassa on selkeästi meneillään niin sanottu deliberatiivinen käänne. Suomalainen deliberatiivinen käänne tarkoittaa käytännössä sitä, että meillä on vähitellen herätty ymmärtämään tarve lisätä kuntalaisten osallistumista ja kehittää tähän osallistumiseen innostavia uusia malleja. Osissa Suomen kuntia on päästy juhlapuheista käytäntöön.

Olemme tähän mennessä ehtineet analysoida tarkemmin sekä nuorten että ikäihmisten kansalaisraatien tuloksia (esim. Raisio, Ollila & Vartiainen 2011; Raisio & Ollila 2011; Vartiainen, Mäkinen, Ollila & Raisio 2012). Kummatkin näistä osoittavat, että kyseinen malli toimii hyvin suomalaisessa poliittisessa ja hallinnollisessa kulttuurissa. Raatien avulla on saatu merkittävää informaatiota kyseisten ikäryhmien näkemyksistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaa kehittämistä varten. Lisäksi raatien julkilausumia on käsitelty sekä paikallisissa että kansallisissa päätöksentekoelimissä. Monia raatien esittämiä asioita on lähdetty kehittämään käytännön tasolla.

Lisätietoa deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraadeista:

Ihmisen ääni-akatemiahankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/citizensvoice/]
Solid Voice-hankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/solid/]
2010 toteutetun nuorten kansalaisraadin blogi [http://blog.uwasa.fi/kansalaisraatikokeilu/]

Lähteet:

Carson L. & Hartz-Karp J. (2005). Adapting and Combining Deliberative Designs. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 120–138. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Crosby N. & D. Nethercut (2005): Citizens juries: Creating a Trustworthy Voice of the People. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 111–119. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Fishkin, J. S. (2009). When the People Speak: Deliberative Democracy & Public Consultation. Oxford University Press, New York

Järvinen T., Lindell J. & Raisio H. (2011). Kansalainen hyvinvoinnin ytimessä: Tarkastelussa deliberatiivinen hallinta hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa. Teoksessa Kohti sosiaalisesti kestävää hyvinvointia: Näkökulmia Pohjanmaalta. Vaasan yliopiston julkaisuja; Tutkimuksia 295. Vaasa: Vaasan yliopistopaino, 27–40.

Pekonen Kyösti (2011): Puhe eduskunnassa. Vastapaino, Tampere.
Raisio H. & Vartiainen P. (2011). Osallistumisen illuusiosta aitoon vaikuttamiseen: Deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraatien toteuttamisesta Suomessa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Raisio H., Ollila S. & Vartiainen P. (2011). Do youth juries enhance youth political and societal participation? Lessons from the Vaasa experiment. Scandinavian Journal of Public Administration 15(3): 41-59.

Raisio H. & Ollila S. (2011). ”Se keskustelu oli kaikkein oleellisin juttu ja kivoin”: Pienryhmäkeskustelut nuorten kansalaisraadissa. Teoksessa Lapset ja nuoret yhteiskunnan toimijoina, toim. Niina Mäntylä. Vaasa: Vaasan yliopistopaino.

Steiner, J. (2012). Learning to Deliberate. Teoksessa Citizens’ Voices: Experiments in Democratic Renewal and Reform, Carney G. M. & Harris C. (toim.) IRCHSS.

Vartiainen P., Mäkinen E., Ollila S. & Raisio H. (2012). Deliberatiivinen käänne lähidemokratiassa: Ikäihmisten näkemyksiä osallistumisesta. Futura 4.

Liite 1

Taulukko 1. Suomessa toteutetut kansalaisraadit

Julkaisu Riittääkö edustuksellinen demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.