Keskeinen kiistakysymys lännen ja Venäjän välillä on koskenut Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja vastatoimilla uhaten – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä. Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPIn edustajat ovat jo vuosia tehneet – että Venäjän viralliset tulkinnat ovat paitsi vääriä, myös tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.

Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sulki neuvotteluista pois kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon korostaen, että päätös tässä asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet vuoden Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen?

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen? Pohdin tätä kysymystä filosofi John Stuart Millin haittaperiaatteen ja ETYJ-dokumenttien valossa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen, johon osallistuivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 33 muuta maata.

ETYK:in ihmisoikeusperiaatteet vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen. Seurantakonferensseja järjestettiin, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ. Kylmän sodan jälkeisistä turvallisuus- ja muista periaatteista sovittiin näissä kehyksissä. Periaatteisiin kuuluu kunkin maan oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä. 1990-luvun ETYJ-dokumentteihin sisältyy kuitenkin ehtoja, jotka ilmentävät liberalismin haittaperiaatetta.

Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot

Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalismin teorian negatiivisen vapauden kanssa. Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia. Kansainvälisessä laissa ne ovat lisäksi oikeushenkilöitä.

Liberalismiin kuuluu myös haittaperiaate. Käsitettä kehittäneen Millin teoriassa yksilö on ”suvereeni”, ja kansainvälisessä tapaoikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti erityisesti ympäristöasioissa. Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Ongelmana on tietysti yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan.

Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille.

Itse asiassa haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.

Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties monille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa, toisin kuin vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää. Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista.

ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä

Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää, kun analysoidaan ETYJin periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka näyttäisi viittaavan siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.

Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Kontekstina on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen. Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Tästä lauseesta voi päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.

Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin.

Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan ei ole itsestään selvä asia. Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin. Nämä eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.

Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjan muotoilu on astetta selkeämpi kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas saman tekstikohdan viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista hallitsevaa asemaa vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.

Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Kappaleen viimeinen lause luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.

Vaikka jonkinasteinen ero Pariisin 1990 peruskirjaan on selvä myös yhteisen hyvän osalta –välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta – niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.

Haitan määrittelyn ongelma

Ongelmana on, miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Mill esitti teoksessaan Vapaudesta myös sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa. Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista. Näistä esimerkkeinä voivat toimia rajoitettuja määriä paikkoja jakavat yliopiston sisäänpääsykokeet tai markkinakilpailu tiettyjen oikeutettujen ja yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa.

Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan. Lisäksi Mill erotti oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuusperiaatteen mukaista tehdä X.

Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate

Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haittaperiaatteen näkökulmasta. Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen.

Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.

Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä yksiselitteinen. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on auki kirjattu periaate, mutta kuitenkin haittaperiaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on, kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Tilanteesta ja yleisestä kontekstista riippuen liittoutuminen – joihin mailla on tämän mukaan oikeus – voi myös heikentää muiden turvallisuutta.

Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin. Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa.

Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa

Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä. Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin.

Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, ovat luottamus ja kokonaisvaltainen turvallisuus ETYJin peruskäsitteitä.

Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.

Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin yleisten tavoitteiden mukaista.

ETYJ-asiakirjoissa ei myöskään ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka päättää lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Erityisesti jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paljon paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.

Johtopäätöksiä

Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen eri muotoilujen tulkinta kuuluisi myös ETYJin, tai vielä laajemmin YK:n, määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJillä tai YKlla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.

Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (engl. checks and balances) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Parempana tavoitteena on laillisuusperiaatteen täysimittainen soveltaminen, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia maailmanlaajuisia instituutioita.

Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille.

On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet laajamittaisiin sotarikoksiin. Tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee.

Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa, kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä. Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnanvapaus, liittoutuminen voi aiheuttaa haittaa kontekstista riippuen, eikä se siten voi olla absoluuttinen tai ”subjektiivinen” oikeus. Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.

Vaikka Venäjällä tapahtuisi muutoksia ja sotakatastrofin aiheuttanut nykyinen presidentti Vladimir Putin eroaisi tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, kysymys oikeudesta liittoutua tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä – ihan samalla tavalla kuin australialaiset ja amerikkalaiset ovat huolissaan Salomonsaarten liittoutumisesta Kiinan kanssa

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Termi ”metodologinen individualismi” tulee sosiologi Max Weberiltä. Metodologinen individualismi pitää sisällään vaatimuksen, että kaikella yhteiskuntatieteellisellä selittämisellä pitää olla toimintateoreettinen perusta.

Weberin historiallis-sosiologisessa teoriassa toimintateoria kuitenkin viittaa ihmisten toiminnalleen antamiin merkityksiin ja toiminnan erilaisiin orientaatioihin. Ne vaihtelevat historiallisen aikakauden ja kontekstin myötä.

Tähän verrattuna uusklassinen taloustiede ja rationaalisten valintojen teoria on reduktionistinen oppi. Uusklassinen teoria mukailee Thomas Hobbesin aloittamaa ja muun muassa Carl Mengerin jatkamaa atomistista traditiota. Se ottaa ihmispsykologian annettuna ja muuttumattomana asiana.

Tälle psykologialle annetaan erityinen sisältö. Laskelmoiva, päämäärärationaalinen tuloksen maksimointi suhteessa omiin preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin.

Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole.

Teoriassa preferenssit voivat olla mitä vain. Hyötyfunktioihin voidaan kirjoittaa sisään esimerkiksi altruistisia preferenssejä, jolloin toisen etu asetetaan oman edelle. On olemassa sellaisiakin peliteoreettisia papereita, joissa todistellaan, että rahan polttaminen – kirjaimellisesti – voi olla rationaalista.

Kuitenkin mallittamistekniikat vaativat oletuksia, jotka sotivat arkikokemusta ja -tietoa vastaan tai ovat muutoin hyvin epäintuitiivisia. Teknisesti ilmaisten tällaisia oletuksia ovat esimerkiksi preferenssien täydellisyys, transitiivisuus ja riippumattomuus kontekstista tai preferenssien jatkuvuus ja konveksisuus.

Preferenssien täydellisyys tarkoittaa, että jokaisella ihmisillä on valmiina preferenssijärjestys kaikkien mahdollisten kymmenien tai satojen tuhansien hyödykkeiden välille. Transitiivisuus tarkoittaa, että jos henkilö pitää suklaarasiaa parempana kuin tunnin kuntosalikertaa, ja kuntosalikertaa parempana kuin tuoppia olutta, niin hänen täytyy aina pitää suklaarasiaa parempana olueeseen verrattuna. Ja riippumattomuus kontekstista tarkoittaa, että henkilö pitää suklaarasiasta aina enemmän kuin oluesta riippumatta siitä, onko esimerkiksi valittavana myös yksinäinen ilta kotona tai sosiaalinen ilta kaupungilla.

Preferenssien jatkuvuus-oletus tarkoittaa, että olemme aina valmiina vaihtamaan hyödykkeitä toisiinsa, esimerkiksi olemme valmiita syömään puolikkaan suklaapalan vähemmän ja käymään sen sijasta kaksi minuuttia kuntosalilla. Konveksisuus puolestaan tarkoittaa oletusta, jonka mukaan yleisesti ottaen on parempi saada yhdistelmä hyödykkeitä kuin yhtä hyödykettä enemmän. Kuitenkin henkilö voi pitää sekä oluesta että kuntosalista, mutta ei halua yhdistää niitä.

Moninaisten teknisten ja abstraktien vaatimusten lisäksi preferenssejä rajoittavat myös sisällölliset oletukset. Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole. Tyypillisesti rationaalisten valintojen teorian aksioomat ja teoriat johdetaan rahamääräisten arpajaisten analyysista. Arpajaisissa yksilöt maksimoivat odotettua hyötyään, joka samaistuu rahaan.

Kuluttajan teorian lähtökohtana ovat puolestaan halujen kyltymättömyys ja valinnat hyödykkeiden välillä. Mitä enemmän ja mitä useampia hyödykkeitä kuluttaa, sen parempi. Yritykset maksimoivat voittojaan. Mitä enemmän voittoa saa, sen parempi.

Atomismi ja metodologinen individualismi

Vaikka preferenssit periaatteessa voivat siis olla mitä vain, tosiasiassa teoria yleensä olettaa ihmisyksilöiden maksimoivan omaa preferenssijärjestystään muiden ”preferensseistä” piittaamatta. Tavanmukaisesti preferenssit samaistetaan rahan määrään tai kulutuksen nautintoihin tai hyötyyn.

Uusklassinen talousteoria on näin sitoutunut hyvin erityiseen näkemykseen ihmisyydestä, sellaiseen, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet ja tunnustus, normit ja arvot, tai autonomisuus ja kehitys eivät merkitse ihmisille mitään. Taloustieteen ihmiskuva on myös epähistoriallinen.

1980-luvulta alkaen metodologisen individualismin on yleisesti ymmärretty tarkoittavan sitoutumista tällaiseen oppiin. Matemaattisen mallittamisen metodologia vahvistaa edelleen opin atomistisia taipumuksia.

Matematiikan käyttö nimittäin edellyttää ontologisen atomismin ja suljetut järjestelmät. Suljetut järjestelmät voivat olla deterministisiä tai stokastisia, mutta niiden täytyy koostua ”atomeista”, joiden sisäiset rakenteet (mentaaliset tilat, intentiot) ovat annettuja ja muuttumattomia; joiden välillä ei ole sisäisiä, konstitutiivisia suhteita; ja joiden muodostamilla kokonaisuuksilla ei ole emergenttejä ominaisuuksia.

Jotkut peliasetelmat, esimerkiksi ”vangin dilemma”, ja matemaattisen mallittamisen menetelmät, esimerkiksi kaaosteoria, voivat poiketa näistä oletuksista hieman ilman, että ne kuitenkaan muuttavat perusasetelmaa olennaisesti.

Metodologisella individualistilla on taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden ominaisuuksilla.

Väitän, että atomistiset oletukset ovat paitsi perustavalla tavalla vääriä niin myös rajoittavia tavalla, jolla on kauaskantoisia negatiivisia seurauksia sen kannalta, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan ymmärtää ja selittää.

Metodologinen individualisti yleensä olettaa, että yksiköiden muodostama kokonaisuus on vain annettujen osiensa summa, vaikka joutuisikin myöntämään, että näin ei tosiasiassa aina ole.

Metodologinen individualismi – varsinkin atomistisesti tulkittuna – rajoittaa kysymykset koskemaan ensisijaisesti ”atomien” välisiä annettuja eroja tai niiden valintoja tai tekoja. Niinpä metodologisella individualistilla on esimerkiksi taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden erilaisilla annetuilla tai luontaisilla ominaisuuksilla sosiaalisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien dynamiikan sijasta.

Esimerkiksi Thomas Pikettyn epäyhtälö r > g (r = tuotto [raha]pääomalle, g = taloudellinen kasvu) selittää eriarvoisuutta kokonaan toisenlaisen logiikan pohjalta. Epäyhtälö on viittaus dynaamiseen kompleksiin, joka voi kasata tulot ja vaurauden yhä harvempiin käsiin täysin riippumatta yksilöiden ominaisuuksista.

Yleisemmällä tasolla esimerkiksi keynesiläisen talousteorian niin sanotut paradoksit kertovat, että kapitalistinen markkinatalous ei toimi vain osiensa summana, vaan kokonaisuus tuottaa yllättäviä vaikutuksia.

Yhtä olennaista on, että konkreettisten yksilötoimijoiden ominaisuudet ja kyvyt ovat relationaalisia, eli kumpuavat yhteiskunnallisista suhteista, sekä sosiaalisesti välittyneitä ja historiallisesti tuotettuja. Yksilöiden olemassaolo ja heidän mentaaliset tilansa ja aikomuksessa riippuvat olennaisella tavalla kielestä, joka itsessään on opittu monikerroksinen sosiaalinen järjestelmä, diskursseista, jotka muotoutuvat myös valtasuhteiden kautta, sekä yhteiskunnallisista suhteista ja niiden muodostamista dynaamisista kokonaisuuksista.

Kysymykseni kuuluu: miten metodologista individualismia (ja atomismia) voi perustella taloustieteen metodologian pohjana, jos yhteiskunta ei tosiasiassa ole lainkaan atomistinen, ja jos individualismilla on kauaskantoisia ei-toivottavia seurauksia mahdollisten yhteiskuntatieteellisten selitysten kannalta?

Rationaalisuus 

Tiede on järjen käyttöä, mutta mitä tarkoitamme järkevyydellä tai rationaalisuudella? Rationaalisten valintojen teorian ja uusklassisen talousteorian ”rationaalisuus” on tuloksen maksimointia suhteessa preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin, esimerkiksi hinnat ja tulot.

Joskus uusklassisen teorian olettamat tavoitteet vaikuttaisivat olevan selkeitä. Tyypillisesti nämä tavoitteet ovat joko rahamääräisiä tai työn aiheuttamaan vaivaan tai kuluttamisen nautintoihin liittyviä.

Vain hieman karrikoiden: teorian mukaan ihmiset ovat luontaisesti laiskoja, mutta heidän halunsa kuluttaa on loputon, joten rahamääräiset kannustimet motivoivat heitä työhön ja ahkeruuteen.

Matemaattisten mallien abstrahoituessa tällaiset konkreettiset tavoitteet kuitenkin häipyvät taka-alalle ja ”rationaalisuus” ei välttämättä tarkoita enää mitään muuta kuin jonkinlaista johdonmukaisuuden vaatimusta. Käyttäytymisen täytyy olla konsistenttia eli johdonmukaista suhteessa johonkin – mihin tahansa – preferenssijärjestykseen.

Näissä abstrakteissa malleissa usein kyse on oletuksista, jotka koskevat sitä, miten toimijoiden pitäisi toimia, jotta he olisivat ”rationaalisia”. Ei sitä, miten he oikeasti toimivat.

Kuitenkin rahamääräisyys tulee takaisin kuvaan muun muassa sitä kautta, että preferenssit voidaan havaita vain aktuaalisten valintojen kautta. Kuten todettua, käytännössä valintoja testataan tilanteissa, joissa kyse on tavanmukaisesti rahasta.

Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Mitä on sitten rationaalinen tiede taloustieteilijälle? Johdonmukainen taloustieteilijä soveltaisi teoriaansa myös itseensä – myös sellaisissa tilanteissa, jotka liittyvät tieteen tekemiseen.

Siksi meidän täytyy kysyä: Jos taloustieteilijä kannattaa esimerkiksi vapaamarkkinaoppeja, minkä preferenssijärjestyksen mukaista tulosta hän pyrkii maksimoimaan? Maksimoiko hän omaa rahamääräistä tulostaan tai uramenestystä annettujen rajoitteiden ja parametrien puitteissa, vai onko hänelle abstraktimpia – vaikkapa ideologisia – preferenssejä?

Esimerkiksi Peter J. Hammond esittää esseessään ”Rationality in Economics”, että varsinkin Yhdysvalloissa taloustieteilijät saavat usein rahaa liike-elämältä samalla, kun monet koulut ja yliopistot ovat riippuvaisia firmojen ja niiden yhteenliittymien tuesta ja rahoituksesta. ”Kun otetaan huomioon kaikki nämä taloudelliset paineet, on ehkä jonkin verran yllättävää, että joissakin Yhdysvaltain yliopistoissa voivat edelleen kukoistaa myös vapaan yrittämisen arvostelijat”.

Jos rationaalisuus jätetään uusklassikoille, mitään järkiperäistä tiedettä ei oikeastaan edes voi olla olemassa. Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto.

Niin rationaalisen uskomuksen kuin toimintaperusteenkin tulee olla kritisoitavissa. Annetuista ”preferensseistä” kiinnipitäminen tarkoittaa kyvyttömyyttä perustella uskomuksia ja toimintaa ja sitä kautta kyvyttömyyttä oppia. Oikea järkiperäisyys tarkoittaa avoimuutta kritiikille ja kykyä oppia.

On useita sisällöllisiä järjen käytön muotoja – muun muassa välineellinen, normatiivinen ja itseilmaisullinen – mutta kaikki ne ovat alisteisia kriittiselle kommunikaatiolle, joka nojaa hyviin perusteisiin. Pätevyysväitteemme ovat arvosteltavissa ja kumottavissa.

Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Ne edellyttävät transsubjektiivisia perusteluja, joita meillä on velvollisuus esittää aina kysyttäessä – toki riippuen myös siitä, kenellä on kussakin tilanteessa pääasiallinen todistamisen taakka. Tiede perustuu totuusväitteiden ja normatiivisten väitteiden hypoteettiseen tarkasteluun ja tutkimiseen.

Prosessi on luonteeltaan dialoginen ja siihen kuuluvat järkiperäisen keskustelun säännöt ja hyveet sekä niiden noudattamisen etiikka. Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Kun asiaa katsotaan rationaalisuuden näkökulmasta, vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä. Taloustieteen ”rationaalisuus” on eräänlaista irrationaalista jääräpäisyyttä, jossa sattumanvaraisesti syntyneet preferenssit ja maksimointitehtävät ajavat ihmisiä kuin ennalta ohjelmoitua laskukonetta.

Toki laskukoneen ohjelmaan voidaan rakentaa sisään yksittäisiä oppimismekanismeja, joissa aiempien valintojen seurauksista opitaan jotakin maksimointitehtävän parametreista ja muutetaan käyttäytymistä. Yleensä tällainen oppiminen on solipsistista, eli se tapahtuu yksinäisyydessä sekä koskee maailman hyvin rajallista osa-aluetta maksimointitehtävän määrittelyjen sisällä.

Vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä.

Eikö poliittisen talouden tutkimuksen pitäisi katsoa taloutta laajasti ja monien eri rationaalisuuksien ja oppimisprosessien näkökulmasta, oli kyse sitten taloudellisen toiminnan ymmärtämisestä ja selittämisestä tai asioiden normatiivisesta arvioinnista?

Ja mikä ehkä tärkeintä tämän keskustelun kannalta: olisiko mahdollista ajatella, että uusklassikoiden omat ongelmalliset toimintatavat selittyvät ainakin osin sillä, että he eivät näe muuta rationaalisuuden muotoa kuin optimointia suhteessa annettuun preferenssijärjestykseen joidenkin rajoitteiden puitteissa?

Jos kommunikatiiviselle, normatiiviselle tai itseilmaukselliselle järjelle ei ajattelussa ole mitään tilaa, eikö toiminta ole myös sen mukaista? Uskon taloustiedekollegojeni vilpittömään pyrkimykseen noudattaa hyviä tieteellisiä ja eettisiä käytäntöjä, mutta ehkä tässä kuitenkin olisi vakavan itsereflektion paikka?

Talousteorian poliittisuudesta 

Uusklassinen talousteoria puolustautuu teoreettista, metodologista ja eettis-poliittista kritiikkiä vastaan monenlaisten retoristen väistötaktiikoiden kautta. Teorian perusopit on kanonisoitu – useimmiten Yhdysvalloissa julkaistuihin – oppikirjoihin, joista tunnetuimmat ovat levinneet maailmalla jopa miljoonina kopioina.

Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Tyypillinen väistöliike kritiikkiä vastaan on sanoa, että kritiikki kohdistuu vain ”101-oppikirjoihin” (tämäkin ilmaisu on peräisin amerikkalaisista tutkintovaatimuksista). ”Edistyneemmällä tasolla ja tutkimuksessa tehdään ihan jotain muuta.”

Väistöliikkeen seurauksena taloustieteilijät tulevat itse leimanneeksi omien oppikirjojensa sisällön vanhentuneiksi ja harhaanjohtaviksi. Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä.

Kurssien opettajat lupaavat kertoa opintojen edistyneemmässä vaiheessa – viimeistään väitöskirjavaiheessa – mitä uusin tutkimus asiasta kertoo. ”Jostakin kuitenkin on aloitettava, siksi opetamme ensin litteän maapallon doktriinia.”

Miksi ihmeessä taloustieteen perusoppikirjoissa pitää antaa vanhentunut ja väärä kuva asioista? Omalla oppialallani maailmanpolitiikassa käytämme oppikirjoja hyvin vähän. Opiskelijat lukevat alan parasta tutkimusta ja tutustuvat eri teorioihin ja paradigmoihin.

Pohjimmiltaan uusklassikoiden väistöliike on kuitenkin tekopyhä. Heidän tyypilliset talouspoliittiset näkemyksensä ja suosituksena pohjaavat juuri 101-teorian logiikkaan eli siihen, mitä Politiikka-lehden (1/2018) artikkelissani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” kutsun prototyypiksi markkinamekanismista.

Kuten artikkelissani totean, olennaisia eroja on. Kaikki uusklassisen koulutuksen läpikäyneet taloustieteilijät eivät jaa täsmälleen samoja eettisiä tai poliittisia näkemyksiä. Monissa konkreettisissa kysymyksissä uusklassikoiden mielipiteet ovat jakautuneet.

Tämän artikkelin lopussa on lista muutamista keskeisistä ajankohtaisista kysymyksistä, jotka mainitsen myös Politiikka-lehden artikkelin alussa. Itse artikkelissa tarkastelen kysymystä minimipalkasta tarkemmin.

Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä.

Jokainen voi tykönään joko testata itseään tai arvioida uusklassikoiden julkisesti tai yksityisesti esittämiä näkemyksiä. Uusklassikon täysi ”värisuora” on se, että saa kaikki ruksit vasemmanpuoleiseen sarakkeeseen.

Pääpointti on, että teorian atomismi, individualismi, rationaalisuuskäsitys, ihmiskuva, käsitteistö, tekninen välineistö ja tutkimuksen arkkitehtuuri eivät suinkaan ole neutraaleja eettisesti tai poliittisesti. Vaikka malleja voidaan näidenkin oletusten puitteissa rakentaa monin tavoin – hyvänä esimerkkinä ”analyyttisen marxismin” mallit – lähtökohtaoletuksilla kuitenkin on väliä.

Ne muodostavat teoria-ongelma-vastaus-kentän eli problematiikan, jonka sisällä vain tietynlaiset kysymykset heräävät. Kenttä määrittää pitkälti myös mahdolliset ja todennäköiset vastaukset.

Näin kenttä osallistuu käytännön poliittisen agendan tuottamiseen. Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä. 

Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Muutama kysymys uusklassikolle

Julkaisu Individualismista, teknisestä järjestä ja politiikasta uusklassisessa talousteoriassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.