Kiina ja Yhdysvallat tullinokittavat toisiaan. Venäjän lännenvastainen sotauho syvenee. Globaali etelä jatkaa vahvistumistaan. Monen usko demokratiaan horjuu.

Tämänkaltaisten kehityskulkujen myötä moni poliittinen puhe todistelee kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen murtumista ja aprikoi, mitä olisi tulossa tilalle. Suomessa presidentti Alexander Stubb on profiloitunut tämän keskustelun aktiivisimpana osallistujana, kuten kesäkuun 2025 Kultarantakeskustelujen teemakin viestii. Silti vain harvoin julkisuudessa on eritelty, miten maailmanjärjestystä oikeastaan tulisi ymmärtää tai miten se olisi muokattavissa.

Amerikkalaistutkijoiden Alexander Cooleyn ja Daniel Nexonin tapa määrittää maailmanjärjestystä on viime vuosien kiintoisimpia. Järjestys koostuu yhtäältä enemmän tai vähemmän jaetuista periaatteista, säännöistä ja laeistakin. Ne säätelevät eri toimijoiden – ennen kaikkea valtioiden mutta myös alueiden, järjestöjen, yritysten ja yksilöiden – välistä vuorovaikutusta valtiollisten rajojen yli. Ne ovat ikään kuin järjestyksen ääriviivat.

Toisaalta järjestys koostuu jatkuvista käytännön kohtaamisista toimijoiden välillä, yhteistyön merkeissä tai toisia haastaen, joskus vihollisenakin. Kyse on siitä, mitä ääriviivojen sisällä tapahtuu.

Globaalin tai valtioiden välisen hallinnan instituutioissa nämä säännöt ja kohtaamisen käytännöt yhtyvät. Niissä kumpiakin pyritään tietoisesti uusintamaan tai muuttamaan. Instituutiot ovat oleellisia järjestyksen runkoja, jotka myös takaavat jatkuvuutta kansainvälisiin suhteisiin yli yksittäisten johtajien hallintokausien.

Järjestystä viime kädessä ylläpitävä logiikka vaihtelee tilassa ja ajassa. Se voi kummuta jonkinmoisesta vallan tasapainosta, kuten kylmän sodan aikana. Tai se voi perustua siihen, että pienet valtiot oman hyötynsä tähden hyväksyvät suurten johtajuuden. Vuosituhannen vaihteessa suuria näytti olevan vain yksi, kun Yhdysvallat hallitsi hegemonisesti. Parhaassa tapauksessa järjestys kuitenkin pohjautuu toimijoiden yhteisesti jakamiin periaatteisiin.

Nämä eri logiikat peilautuvat erilaisissa järjestyksen muodoissa. Viime aikoina korostunut erottelu on ollut liberaalin (yhdysvaltajohtoisen ja jopa hegemonisen) kansainvälisen järjestyksen ja sääntöpohjaisen globaalin järjestyksen välillä. Periaatteessa sääntöpohjainen on kattavampi, ja se on esimerkiksi hyvin kelvannut Kiinalle.

Sääntöpohjaisessa järjestyksessä valtioiden suvereenisuus on lopulta ylin maksiimi – vaikka yleisiä ihmisoikeuksia painotettaisiinkin – kun taas liberaali järjestys on perustunut yhdenlaisen arvokehikon ensisijaisuuteen kansainvälisissä suhteissa. Tuon kehikon varjolla on jopa katsottu voitavan puuttua arvoja loukkaavien valtioiden toimintaan.   

Paradoksaalista tietysti on, että presidentti Donald Trump yrittää romuttaa juuri liberaalin kansainvälisen järjestyksen perusteita, vaikka se on nimenomaan palvellut Yhdysvaltain etuja. Mutta Trumpin linja ei vie kohti sääntöperäisyyttä vaan johonkin tuiki tuntemattomaan.

Moninapainen ja ennustettava

Nykyhetkessä on kuitenkin kyseenalaista puhua maailmamme järjestyksestä yksikkömuodossa. Tai jos puhumme, on huomioitava, että se sisältää lukuisia merkittäviä, eri tavoin globaaleihin rakenteisiin kiinnittyviä alajärjestyksiä. Niitä on sekä alueellisesti että eri yhteiskuntasektoreilla. Yksi näkemys onkin, että kun alueelliset järjestykset ovat vahvistuneet, esimerkiksi Aasiassa Kiinan johdolla, olemme saavuttaneet monijärjestyksellisen maailman tai moninapaisen maailmanjärjestyksen.

Moninapainen voi myös olla monenkeskinen, jos toimijoilla on riittävästi halukkuutta globaalin hallinnan instituutioissa etsiä yhteisiä näkemyksiä. Monenkeskisyyden mahdollisuudet ovat vaihdelleet merkittävästi sektoreittain: ympäristösektorilla suurvaltojen tuella on edelleen pystytty tekemään yhteisiä globaaleja päätöksiä, vaikka digitaalisuuden tai turvallisuuden kysymyksissä suurvaltasuhteet olisivatkin jäissä. Suurvaltojen visiot erkanevat, mutta niillä on myös yhtymäkohtia, kuten Ville Sinkkonen, Veera Laine ja Matti Puranen tuoreessa artikkelissaan oivallisesti valottavat.

Sikäli kuin voidaan ylipäänsä mielekkäästi puhua järjestyksestä, järjestyksen keskeisin ominaisuus ei ole vakaus (stabiilius). Päinvastoin järjestys on alati muuttuva ja dynaaminen eli sen muutosnopeus vaihtelee. Se siis koostuu jatkuvista strategisista kaupallisten, poliittisten ja kulttuuristen yhteyksien solmimisista ja toisaalta niiden katkaisemisista, omien etujen ajamiseksi tai toisinaan myös ylevien päämäärien vuoksi. Se sisältää jatkuvia investointeja tulevaisuuteen, joidenkin kanssa ja joitakin vastaan, nykymaailmassa kenties yhä kiihtyvällä tahdilla.

Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta.

Tällaisessa tilassa halutun ja toteutuvan muutoksen suunnat ovat kiistanalaisia ja toimijoiden tavoitteet eri tavoin määrittyviä. Järjestys siis politisoituu, tulee haastetuiksi perusteiltaan – jatkuvasti, mutta nykyhetken jonkinlaisessa murroskohdassa toki poikkeuksellisen paljon. Mutta näin itse asiassa kuuluu ollakin, sillä järjestyksen luonti on aina poliittinen, vaihtoehtojen arvopohjaiseen valintaan perustuva prosessi. Kuten esimerkiksi yhteiskuntateoreetikko Daniel Innerarity on korostanut, teknokraattisen asiantuntijahallinnon tai tieteellisen tiedon tuottamat ”totuudet” maailmasta eivät välttämättä ole juurtuneet ihmisten olemiseen eivätkä ne näin tarjoa kestävää pohjaa järjestykselle.

Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta. Sen pitäisi siis perustua siihen, että voidaan luottaa toisten toimijoiden toimivan pääosin ennalta-arvattavasti, yhteisiä periaatteita noudattaen, eettisesti hyväksyttävästi. Juuri tässä uudet autoritaariset johtajat tekevät kaikkensa järjestystä murtaakseen, kylvämällä epävarmuutta, tavoittelemalla jopa maailmanepäjärjestystä (saksaksi Weltunordnung). He tekevät häpeilemättä hyveen siitä, että heidän toimintansa rikkoo kaikkia perinteisiä normeja ja toisinaan olemassa olevaa lainsäädäntöäkin. Silti vain riittävä määrä ennakoitavuutta voi mahdollistaa tehokasta globaalia hallintaa maapallon yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Reaktiot ja vastareaktiot

Johtajien politiikka määrittää maailmanjärjestystä kuitenkin vain rajallisesti. ”Ylätason” muodollisen ja institutionalisoituneen toiminnan ohella on valtavasti epämuodollista ja sattumanvaraistakin ylirajaisten yhteyksien rakentamista kansalaisjärjestöjen, yritysten ja yksittäisten kansalaisten alatasolla. ”Me” kaikki tuotamme järjestystä päivittäin.  

Oleellista on, että jos ylätason yhteisymmärrys valtioiden ja erityisesti suurvaltojen välillä vaikeutuu, alemmat tasot voivat löytää keinoja vaikeuksien lievittämiseen, tarjota vaihtoehtoisia toiminnan malleja. Järjestyksen jatkuva uudelleen tuottaminen perustuu tästä näkökulmasta eri toimijatasojen ja reaktioiden ja vastareaktioiden väliseen dynamiikkaan. Tällöin järjestyksessä on aina välttämättä niin säilyttäviä kuin uudistavia elementtejä, se on sekä konservatiivinen että avantgardistinen. Edes vahvoissa murroskohdissa ei pidä kuvitella, että kaikki olisi muuttumassa kerralla, vaan on huomioitava, että monet menneisyyden tavat ja arvot pitävät pintansa – ja niitä voidaan puolustaa, hyvässä ja pahassa.  

Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen.

Reaktio-vastareaktio-logiikka näkyy lukemattomin tavoin ajassamme. Oikeistopopulismin nousu läntisessä maailmassa on selkeästi konservatiivista ja säilyttävää, vastine vuosituhannen vaihteen liberaalien arvojen voitonmarssille. Kun tavalliset suomalaiset alkavat kuskata aputavaraa Ukrainaan, he vastustavat Venäjän presidentin käsitystä oikeasta maailmanjärjestyksestä. Yhdysvaltain osavaltiot ja jopa yksilöt ovat merkittävästi paikanneet Yhdysvaltain ympäristökielteisyyttä Trumpin hallintojen aikana, ja miljärdööri Michael Bloomberg on jopa maksanut USA:n osuuksia YK:n ilmastosopimuksen kuluista. Murtuma suhteessa menneisyyteen lieventyy.

Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen. Yksi keskeisistä kylmän sodan aikaisista toisinajattelijoista, myöhemmin Tšekin presidenttinä toiminut Václav Havel puhui jo 1970-luvulla voimattomien voimasta (tšekiksi moc bezmocných). Ajatuksena oli, että aktiivisesti toimimalla oman moraalisen kompassinsa mukaisesti tavalliset kansalaiset voivat vähitellen purkaa niitä valheita, joita totalitaariset yhteiskunnat luovat järjestelmänsä ylläpitämiseksi.

Samoin on ajateltavissa, että alatason vastareaktiot ovat globaalissakin mittakaavassa mahdollisia, jos tarpeeksi monet niihin sitoutuvat, jos tarpeeksi monet ovat valmiita toimimaan korkean moraalisen integriteetin mukaisesti. Sen, että Teslan myyntiluvut ovat romahtaneet Euroopassa, voi nähdä esimerkkinä yksilöiden toiminnan merkityksestä.

Keinoja ennustettavuuden lisäämiseen

Maailmanjärjestys on siis ymmärrettävissä ennustettavuutta tavoittelevana sääntöjen ja käytäntöjen ylirajaisena kokonaisuutena, joka on jatkuvasti muuttuva ja dynaaminen ja sisältää eri tasojen ja sektoreiden reaktioita ja vastareaktioita. Ja me kaikki olemme siitä vastuussa. Miten siis meidän – Suomena ja suomalaisina, EU- ja globaalikansalaisina – olisi syytä toimia tässä epävarmalta näyttävässä ajassa, jotta järjestyksen perustukset vahvistuisivat, ennustettavuus lisääntyisi ja murros laimentuisi?

Seuraavassa tuodaan esiin neljä seikkaa, neljä alustavaa vastausta, mutta monia muitakin voisi varmasti listata.

Ensinnäkin pitäisi vahvasti ja kaikkialla korostaa kansainvälisen yhteistoiminnan sääntöjä. Valtaosa maailman maista on sitoutunut YK:n peruskirjaan ja moneen muuhunkin tärkeään sopimukseen.

Kun sääntöjä noudattavat mahdollisimman systemaattisesti toistavat, kuinka kaikkien toimijoiden tulee pitää kiinni ”omista” säännöistään, pitkällä tähtäimellä vaikutusta todennäköisesti syntyy. Jonkinlaista globaalia perustuslaillista patriotismia – sitoutumista lainsäädäntökehikkoon, ei omaan kansalliseen tai etniseen yhteisöön – pitäisi peräänkuuluttaa kaikkialla.

Historiallisesti tätä voisi rinnastaa esimerkiksi Neuvostoliiton vastarintaliikkeen juuriin. Kuten historioitsija Benjamin Nathans hienossa uudessa kirjassaan kertoo, kun liike aloitti 1950-luvulla, sen keskeisenä vaatimuksena oli, että maan tuli kunnioittaa tinkimättä omaa perustuslakiaan. Perustuslaki periaatteessa takasi esimerkiksi mielipiteenvapauden, mutta käytännössä sen kirjain ei toteutunut, vaan toisinajattelijat vangittiin ja tuomittiin kyseenalaisesti. Pitkällä tähtäimellä nämä vaatimukset kuitenkin nakersivat järjestelmää ja johtivat kohti perestroikaa, glasnostia ja uuden yhteiskuntamuodon alkua (1985–1991).

Euroopan unionin politiikkalinjaukset ovat tässä oleellisen tärkeitä, onhan unionin nimenomaisena pohjana oikeusvaltioperiaate. EU:n ei missään nimessä tule heittäytyä vain perinteiseksi voimapoliittiseksi tai jopa sotilaalliseksi vallaksi. Sen tulee keskittyä korostamaan niiden sääntöjen, jotka valtaosa maailman maista on allekirjoittanut, perustavanlaatuisuutta kansainvälisessä politiikassa. EU:n pitää voida sanoa, yhä uudestaan ja uudestaan ja eritoten nyky-Venäjän ja -Israelin kaltaisille toimijoille, että ”noudattakaa periaatteita, jotka olette itse allekirjoittaneet”.

Edelliseen läheisesti liittyen yhteistyön ja rauhan näkökulmaa tulee vahvasti pitää koko ajan esillä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa eri tasoilla. Ei ole mitään vääjäämätöntä mekanismia, joka veisi kohti suurvaltojen kiihtyvää kilpailua ja vihollisuutta, maailmanjärjestystä voidaan tietoisesti kuljettaa muuhunkin suuntaan. Yllättävän paljon viime vuosien heikentyneessä tilanteessa kyse on ollut yksittäisistä maajohtajista tai ainakin suhteellisen pienistä henkilöjoukoista, jotka ovat saaneet monet menettämään uskonsa yhteistyön ja rauhanomaisten keinojen voimaan. Ja tämä siitä huolimatta, että kaikki tietävät ympäristöhätätilan hoidon tarvitsevan yhteistyötä enemmän kuin koskaan.

Rauhan korostaminen, rauhantyön edesauttaminen, tulisi myös nähdä tärkeänä maanpuolustustyönä Suomelle ja Euroopalle. Se viestii, että aseita hankkiessammekin olemme aina valmiita etsimään ratkaisuja neuvotteluteitse, se muuttaa voiman ja vastavoiman dynamiikkaa. Vaikka siis Suomessa huolehdimme hyvin sotilaallisesta puolustuksesta, rauhantyö voi edesauttaa dialogia toisten kanssa paremmin kuin pelkkä sotilaallinen valmius. Voi tässä suhteessa esimerkiksi miettiä, mikä merkitys kansainvälisellä vahvalla rauhanliikkeellä oli kommunististen järjestelmien kukistumisessa Euroopassa 1980-luvulla.

Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.

Kolmanneksi pitäisi paljon nykyistä enemmän panostaa kansainvälisten jaettujen instituutioiden tukemiseen. Niille tulisi taata resursseja koko maailman kuuntelemiseen ja auttamiseen, niissä pitäisi mahdollistaa yhä vahvempi järjestyksen sääntöjen ja käytäntöjen välinen vuorovaikutus. Ongelmien pirullisuuteen nähden monet suuretkin valtioiden väliset organisaatiot toimivat aivan liian pienillä voimavaroilla, ja niitä kahlitsevat myös usein menneisyyden toimintatavat ja hierarkiat.

Tässäkin eurooppalaiset voivat olla suunnannäyttäjiä. Heillä pitäisi olla materiaaliset edellytykset tehdä paljon nykyistä enemmän maailman organisaatioiden hyväksi. Tämä olisi myös turvallisuuspolitiikkaa: tehokkaasti toimivat kansainväliset instituutiot luovat osaltaan nekin turvallisuutta. Sotilaallisiin investointeihin näyttää tällä hetkellä Euroopassa olevan paljon varoja, mutta voi miettiä, missä kulkee raja sen suhteen, että kannattaisikin varoja kohdistaa YK:n alaisten instituutioiden tukemiseen. Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.

Neljänneksi pitäisi hyvin vahvasti korostaa sukupuolten tasa-arvoa; se on kenties keskeisin keino ”alatasolta” kumpuavaan muutokseen ja murrokseen. Työpsykologien argumentti, jonka mukaan suurin piirtein saman määrän naisia ja miehiä sisältävät työpaikat ovat erityisen tasapainoisia, voisi siis toimia jopa maailmanjärjestyksen mittakaavassa. Peruskokemukset maailmasta monipuolistuvat ja pääsevät vuorovaikutukseen.

Erityisesti kovan sotilaallisen politiikan kysymykset jätetään edelleen käsittämättömästi vain miesten hoidettavaksi. Kun Venäjä ja Ukraina neuvottelivat Istanbulissa toukokuussa 2025 rauhasta, kummankin delegaatiossa oli ainoastaan miehiä. Mitenköhän Venäjä olisi suhtautunut, jos Ukraina olisi lähettänyt paikalle pelkästään naisia? Mikä olisi murtunut?

Moni voi tietysti pitää tällaisia seikkoja vain idealistisena haihatteluna. Mutta juuri idealismin, toivon, ylläpito on mitä keskeisin tehtävä yhteiskunnalliselle päätöksenteolle ja vaikuttamiselle, sellaisellekin kuin tämän artikkelin kirjoittaminen.

Toivo muokkaa maailmanjärjestystä.

Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: LuX Clara / Unsplash

Artikkelia päivitetty 27.5.2025 klo 10.44: Korjattu ingressin sanamuotoa.

Julkaisu Meidän maailmanjärjestyksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkijoiden analyysit maailmasta pohjautuvat usein kolmeen suureen teoreettiseen kehikkoon: liberalismiin, realismiin ja konstruktivismiin. Tai ehkä pitäisi pikemminkin puhua maailmankuvista, vaihtoehtoisista näkemyksistä ihmisyhteisöjen perimmäisestä luonteesta.

Liberalistit ovat uskoneet valtioiden yhteistyöhön ja niiden positiiviseen keskinäiseen riippuvuuteen. Yhteiset taloudelliset edut ja jaetut hallinnolliset instituutiot mahdollistavat tilanteita, vaihtoa, kontakteja, joista kaikki lopulta hyötyvät. Euroopan unionin suhteet Venäjään ovat paljolti ammentaneet tällaisesta ajattelutavasta: kytkemällä Venäjä globaaliin talousjärjestelmään maa olisi vähitellen tuleva osaksi demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi kuitenkin osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin. Esimerkiksi Saksassa on puhuttu paljon siitä, kuinka usko liberaaliin keskinäisriippuvuuteen esti näkemästä Venäjän todellista raadollista suurvaltaluonnetta.

Uusi usko realismiin

Kun siis Ukrainan kriisi vähitellen alkoi eskaloitua, monet politiikkaa opiskelleet alkoivat kaivaa poliittisen realismin koulukunnan oppikirjojaan esiin, ”pölyyntyneistä kaapeista”, kuten ilmaisu kuului. He kallistuvat nyt ajattelemaan, että kylmä realismi on osoittanut selitysvoimansa: valtiothan tuntevat itsensä lopulta uhatuiksi ja niiden viimekätisenä tavoitteena on selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Maailma on kuin nollasummapeli, jossa toisten hyötyessä toiset häviävät.

Realistisen koulukunnan näkökulmasta rauhan takaa riittävä sotilaallinen voima tai sopiva liittoutuminen ja lopulta asearsenaalien tasapaino vihollisten välillä.

Tämä keskustelu liberalismin ja realismin välillä on vanha. Jo toisen maailmansodan kynnyksellä, kun sota näytti vääjäämättömältä, läntisiä johtajia syytettiin siitä, että liberaali idealismi oli turruttanut heidän tilannekuva-analyysinsa ja kykynsä toimia tehokkaasti natsi-ideologian patoamiseksi. Realismista tulikin hallitseva maailmankuva kylmän sodan ajaksi, mutta sen jälkeen liberaalit suuntaukset ovat olleet maailmanpolitiikassa hallitsevia, Euroopan unionin johdolla.

Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista. Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä.

Ukrainan kriisin näkeminen ainoastaan realismin ilmentymänä on kuitenkin perin juurin ongelmallista – vaikka onkin hankala kieltää, etteivätkö realismin perinteiset opit olisi ansainneet Venäjän tapauksessa enemmän huomiota, esimerkiksi uhattuna olemisen tunteen merkityksen suhteen. Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista.  Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä. Kaikki kärsivät syvästi, niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä.

Näin ollen voisikin väittää, että niin sanotun konstruktivismin teoreettisesta näkökulmasta olisi mielekkäämpää tulkita Venäjän aggressio: maailmaa rakennetaan jatkuvasti uudelleen sanoilla ja nuo sanat saavat yhä uudelleen merkityksensä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Käsityksemme ympäröivästä maailmasta ovat alati muokattavissa ja muokkautuvia.

Ukrainassa siis on kyse pakkomielteeksi nousseista mutta jonkinmoisen joukon jakamista valheellisista uskomuksista. Yksi harhainen presidentti Kremlissä on riittävän suuren hännystelijäjoukon tukemana keksinyt tarinan Neuvostoliiton surkeasta häviöstä ja vihamielisestä ulkomaailmasta, joka uhkaa maan syväslaavilaista suurvaltaidentiteettiä. Tätä karvasta tarinaa on jaettu yhä uudestaan venäläisissä medioissa – ja siitä on tullut todenkaltainen uskomus monille.

Moninäkökulmaisuuden tarve

Tarkoitus ei tässä kuitenkaan ole arvioida eri teorioiden vetovoimaa. Oleellista on, ettei mikään yksi teoreettinen selitys Ukrainan sodalle ole tyhjentävä tai riittävä. Teorioiden selitysvoima on missä tahansa tilanteessa rajallinen.

Niinpä sen sijaan, että turvautuisimme vain yhteen näistä ajattelutavoista, meidän pitäisi löytää luovia tapoja yhdistää niitä – ja tämän nykykriisin kohdalla myös ylittää ne. Ainakin ulkopoliittisten päättäjien olisi syytä pitää ne kaikki jatkuvasti mielessä, ei mitään niistä kaapissa, ja samalla huomioida monia muitakin mahdollisia ja luovia näkemyksiä maailman toimintaperiaatteista päätöksenteossaan.

Juuri erilaisia ajattelutapoja yhdistävää diplomaattista luovuutta tarvitaan aivan tavattomasti, jotta kriisistä voidaan joskus päästä ulos – tai edes jonkinmoiseen rauhantilaan. Pitää todennäköisesti löytää keinoja, jotka tuntuvat nyt mahdottomilta ja astua ulos tavallisten ajattelutapojen kehikoista.

Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan.

Pitää syvästi miettiä viestinnän ja informaation merkitystä, siis viime kädessä sitä, miten tukea uuden tarinan luomista suurelle joukolle venäläisiä. Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan, että heille on valehdeltu, että heidän poikansa kuolevat turhaan.

Pitää miettiä tapoja taas rakentaa uusia yhteyksiä nyt katkenneiden tilalle, kaukonäköisesti, kunhan jonkinlainen järki on taas palautunut Venäjän poliittiseen johtoon. Pitää miettiä, miten voidaan näyttää (sotilaallisesti) riittävän vahvoilta, muttei kuitenkaan liian uhkaavilta, miten löydetään jonkinlainen hyväksyttävä vallan tasapaino.

Myös silloin, kun Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuussuuntaa mietitään, tulisi huomioida kaikkia näitä erilaisia teoreettisia logiikoita ja maailmankuvia ja niihin liittyviä erilaisia aikajänteitä. Ei pidä kiireessä rynnätä muuttamaan pitkään hyväksi koettua linjaa. Ulkopoliittinen johtomme on toiminut erinomaisesti korostaessaan vahvaa harkintaa tässä suhteessa.

Yksinkertaistavasta realismista vapauden ajatteluun

Pelkona kuitenkin on, että yksinkertaistava realistinen näkemys maailmasta saa jo nyt mutta varsinkin pitkällä tähtäimellä liikaa painoarvoa. Eurooppana, Euroopan unionina, meidän tulisi hädänkin hetkellä yrittää pitää myös yhteistyön liberaalista maailmasta kiinni, rakentaa keskinäisriippuvuuksia, uskoa siihen, että voimme jossain vaiheessa löytää konfliktin kaikkia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja, joiden kautta vihollisuuskuvia voidaan lievittää.

Kenties kannattaisi muistella Ranskan ja Saksan yllättäen kehittynyttä akselia toisen maailmansodan jälkeen, vaikka historialliset analogiat ovatkin aina ongelmallisia.

Kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti.

Liberaali institutionalismi ja idealismi ovat kuitenkin meidän eurooppalaisen elämäntapamme ytimessä, ne ovat humanistisen vapautemme ytimessä. Me voimme aktiivisilla sanoilla ja toimilla luoda, rakentaa, kansainvälistä järjestelmää niihin perustuvaksi. Sitä paitsi ympäristön ja ilmaston puolesta toimiminen, toisen katastrofin estäminen, myös vaatii pitämään kiinni tällaisesta maailmasta.

Kun käytti nuoruutensa parhaat vuodet tutkien sitä, kuinka demokraattinen vapaus monine erilaisine muotoineen koitti itäisessä Euroopassa kommunismin jälkeen, ei voi kuin tuntea syvää ihmettelevää surua nykytilanteen suhteen. Aivan kuin verenvuodatus, joka silloin jäi tekemättä, tapahtuisi nyt ukrainalaisten sekä välillisiksi uhreiksi joutuneiden nuorten venäläisten kautta.

Tuolloin, yli 30 vuotta sitten, kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti. Ulkomaailman tulee tehdä kaikkensa auttaakseen juuri tuon ihmisten pelon voittamisessa, laajassa, luovassa toimintojen ja teorioiden vaihtoehtoavaruudessa.

Lopulta vapauden voima on joka tapauksessa ylikäymätön. Hyvät ihmiset nousevat sen puolesta maasta ja kansallisuudesta riippumatta.

Henri Vogt on Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori ja itäisen Euroopan demokratiakehityksen asiantuntija.

Julkaisu Ukrainasta, liberalismista, realismista ja konstruktivismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

PALO-hankkeen puitteissa on tutkittu politiikan aikajänteitä erityisesti Suomessa. Myös kansainvälisesti päätöksenteon tulevaisuusulottuvuuden tutkimus on keskittynyt kansalliseen ja paikalliseen tasoon.

Euroopan unionin toiminnan ajateltuja aikajänteitä ei sen sijaan juurikaan ole analysoitu. Ymmärtääksemme unionin toiminnan perusteita aikaulottuvuuden pohdinta olisi kuitenkin oleellista. Sellaiset pitkän tähtäimen monisyiset ongelmat kuin ilmastokriisi ja muuttovirtapaine tietysti vain korostavat tätä.

Alla pyritään tätä tutkimuksellista vajetta alustavasti korjaamaan. Kuinka pitkäjänteisenä meidän tulee EU:ta ajatella ja kuinka se mahdollisesti tässä suhteessa eroaa valtiollisista toimijoista?

Pitkä aikajänne politiikassa

Pitkäjänteisen politiikan käsite mahdollistaa ainakin kaksi perustulkintaa. Ensinnäkin sellainen politiikka pyrkii järjestelmällisesti arvioimaan päätösten vaikutusta erilaisilla suhteellisen pitkän aikavälin perspektiiveillä. Se siis kysyy: ”Mihin toimemme johtavat vuosina x tai vaihtoehtoisesti y?” Tässä siis nykyhetki ikään kuin avautuu tulevaisuuteen.

On tietysti täysin tapauskohtaista, mikä tuo tulevaisuuden pitkä aikaväli voisi tai mikä sen tulisi olla. Joissakin teksteissä puhutaan 25 vuodesta, yhdestä sukupolvesta, minimitavoitteena.

Toisaalta lähtökohtana voi ensin olla tulevan suotavan yhteiskuntakehityksen ja jopa tulevien sukupolvien tarpeiden arviointi: millainen maailman tulisi olla jonkin suhteellisen pitkän ajan kuluttua ja millä politiikkatoimilla tätä tilaa kohti päästäisiin? Päinvastoin kuin edellisessä vaihtoehdossa, tulevaisuus tässä tapauksessa tavallaan palautuu nykyhetkeen.

Kysymys on ennen kaikkea oikeudenmukaisuudesta: onko oikeudenmukaista ottaa pois nykysukupolvilta ja antaa tuleville, joiden tarpeista emme vielä mitään tiedä?

Päätöksentekijät joutuvat säännönmukaisesti valitsemaan nykyhetken materiaalisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuteen sijoittamisen välillä.

Päätöksentekijät joutuvat säännönmukaisesti valitsemaan nykyhetken materiaalisen hyvinvoinnin ja tulevaisuuteen sijoittamisen välillä – hetken hyvä vai tulevaisuuden turva? Poliitikko käy siis yliajallisen (tai ylisukupolvisen) neuvottelun.

Esimerkiksi vihreät ja perussuomalaiset ovat olleet, kuten tiedämme, vahvasti eri linjoilla ilmastonmuutokseen reagoimisen suhteen. Kärjistäen perussuomalaiset vaativat välittömien materiaalisten olosuhteiden takaamista, kun taas vihreät näkevät nykyisyyden kulutusuhrausten olevan välttämättömiä parempaa tulevaisuutta tavoitellessa.

Demokraattisen politiikan instituutioihin liittyy piirteitä, jotka edesauttavat päätymistä lyhyen tähtäimen päätöksiin. Näistä itsestään selvin lienee se, että halutaan varmistaa uudelleenvalinta seuraavissa vaaleissa: pitää heti tarjota äänestäjille jotain konkreettista.

Kiinnostavampi seikka on, että päättäjien tieto pitkän tähtäimen vaikutuksista on välttämättä puutteellista. On vaikea tietää, mitkä toimet ovat lopultakin pitkällä aikavälillä suotavia, kun taas lyhyellä tähtäimellä voidaan toimia varmemmin olemassa olevan tiedon varassa.

Pitkän tähtäimen päätösten kestävyyttä ei myöskään voi tietää: seuraavat vallanpitäjät saattavat ne yksinkertaisesti pyörtää. Obamacaren, Yhdysvaltain terveysuudistuksen, kohtaamat vaikeudet Donald Trumpin presidenttikaudella käyvät hyvästä esimerkistä.

Lisäksi yhteiskunnan hyvin organisoituneet etupiirit kuitenkin saattaisivat vastustaa pitkän tähtäimen toimenpiteitä, jos ne tarkoittavat merkittäviä uhrauksia lyhyellä tähtäimellä omien etujensa osalta. Ammattiliitot eivät yleensä suostu palkanalennuksiin, vaikka luvattaisiinkin, että kymmenen vuoden kuluttua jakovaraa jälleen on.

Entä millainen poliittis-institutionaalinen järjestelmä tätä lyhytjänteisyyden ongelmaa puolestaan vähentäisi? Intuitiivisesti voi ajatella, että järjestelmä, jossa ei ole yhtä ylivertaista päätöksentekijää, voi kerkeämmin tehdä pitkäjänteisiä valintoja – tai siis sellaisia, jotka ovat kansalaisille lyhyellä tähtäimellä ongelmallisia.

Tilivelvollisuus päätöksistä jakaantuu tällaisessa järjestelmässä eivätkä äänestäjät helposti voi vain poisvalita yhtä auktoriteettia. Monipuoluejärjestelmä on tässä mielessä hyvin toimiva poliittinen rakenne.

Myös deliberatiiviset eli puntaroivat poliittiset järjestelmät todennäköisesti pystyvät tekemään paremmin pitkäjänteistä politiikkaa. Tiedolliset ongelmat ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen vähenevät.

Tulevaisuusulottuvuuden vahvistamiseksi pitäisi poliitikon pystyä vähentämään lyhyen tähtäimen menetysten merkitystä ja korostamaan pitkän tähtäimen hyötyjä.

Voidaan myös olettaa, että kilpailevat poliittiset ryhmittyvät puntaroinnin kautta paremmin sitoutuvat tehtyihin pitkän tähtäimen päätöksiin – oppositiokin saadaan tukemaan päätöksiä. Päätösten pyörtäminen käy näin epätodennäköisemmäksi.

Periaatteessa pitkän tähtäimen politiikassa on kyse yksinkertaisesta toiminta-asenteesta. Tulevaisuusulottuvuuden vahvistamiseksi pitäisi poliitikon pystyä vähentämään lyhyen tähtäimen menetysten merkitystä ja korostamaan pitkän tähtäimen hyötyjä. Pitäisi kyetä vetoamaan yksilöihin ja jopa instituutioihin moraalis-eettisinä pikemminkin kuin omia etuja maksimoivina toimijoina.

Unionin muodosta poliittisena toimijana

Kun näitä seikkoja ajatellaan erityisesti Euroopan unionin kontekstissa, on syytä aluksi paneutua unionin institutionaaliseen rakenteeseen ja sen historialliseen olemukseen.

Unionin on usein ajateltu kehittyvän kriisien kautta. Erilaisten sopimusten hylkääminen kansanäänestyksissä – ja institutionaaliset kriisit näiden hylkyjen myötä – ovat tosiaankin pakottaneet etsimään uusia ratkaisuja integraation edistämiseksi. Oleellista on, että tämä kriisiluonne suosii lyhyitä tähtäimiä: palokuntakin pelastaa nimenomaan tässä hetkessä.

Poliittisten suhdanteiden muutos näyttää tällä hetkellä poikkeuksellisen suurelta ja niiden suunta epävarmalta. Odotetaan uutta parlamenttia ja komissiota ja ennen kaikkea brexitin toteutumista.

Lisäksi vahva poliittinen johtajuus tuntuu puuttuvan unionista. Liittokansleri Angela Merkel ei ole enää yhtä vahva kuin ennen ja presidentti Emmanuel Macronin toimintakyky on Ranskan sisäpoliittisten ongelmien myötä heikentynyt.

Myös Eurooppa 2020 -strategia on päättymässä. Tuo vuonna 2010 voimaan astunut strategia on viimeiset kymmenen vuotta ohjannut unionin toimintaa monessa suhteessa (viisi pääaluetta: työllisyys, tutkimus ja kehitys, ilmastonmuutos ja energia, koulutus, köyhyys ja sosiaalinen syrjäytyminen) eikä uutta vastaavan tasoista strategiaa ole näköpiirissä.

Monella politiikkasektorilla ei siis nyt ole varsinaista pidemmän tähtäimen suunnitelmaa. Niin ikään budjettikehys, joka EU:ssa tehdään seitsemäksi vuodeksi, on vaihtumassa. Vuonna 2021 alkaa siis uusi kehyskausi, mutta se ei vielä ohjaa toimintaa.

Edelliseen liittyvä mutta analyyttisesti erilainen seikka on, että Euroopan unioniin on ajateltu kuuluvan jonkinlainen pakko mennä eteenpäin. Jos siis ei kuljeta eteenpäin, kaadutaan kuin polkemattomalla polkupyörällä – ja tämä tietysti korostaa lyhytjänteisyyttä.

Monessa suhteessa EU:n rakenteet tukevat hidasta päätöksentekoa ja tämän myötä kenties suhteellisen pitkien aikavälien huomioimista.

Ajatteluamme unionista olisi tässä suhteessa kuitenkin syytä muuttaa. Unionin perustuslaillinen pohja on nyt niin vahva, ettei ajatus eteenpäin menosta ja jatkuvasta muutoksesta tässä ja nyt enää ole erityisen tarpeen. Voi olla, että brexit vielä erityisesti korostaa tätä perustuslaillista toimivuutta.

On toisaalta selvää, että monessa suhteessa Euroopan unionin rakenteet tukevat hidasta päätöksentekoa ja tämän myötä kenties suhteellisen pitkien aikavälien huomioimista. Eri toimijoiden välisen keskustelevan koordinaation merkitys on unionissa erittäin suuri. Muuten ei riittävän moni taho saisi ääntään kuuluviin eikä pystyttäisi tuottamaan mielekkäitä päätöksiä.

Usein tähän koordinointiin liittyy aito puntaroinnin luonne, mikä taas todennäköisesti edesauttaa pitkäjänteisyyttä. Tähän liittyen lainvalmistelu unionissa on koko ajan monivaiheista, huolellista ja perusteellista ja se sisältää paljon asiantuntijakuulemisia. Koska lainsäädännön käsittelyyn osallistuvat sekä komissio, parlamentti että neuvosto, vaatimustaso nousee korkealle ja lyhytjänteisyys vähennee.

Eri politiikan sektoreilla tehdään jatkuvasti enemmän tai vähemmän pitkän aikavälin strategista suunnittelua, ja strategioiden toteutumista evaluoidaan tarkasti. Perusaikajänteenä on kunkin komission viisivuotiskausi (budjettikehykset ovat seitsenvuotisia), mutta teemat toistuvat ja näin pitkäjänteisyys vahvistuu.

Esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon suhteen – jo sinänsä pitkän tähtäimen tavoite – on tehty jo vuosituhannen vaihteesta strategioita, joiden kesto on ollut noin puoli vuosikymmentä. Toteutumiskatsaus on tehty vuosittain, uusin on maaliskuulta 2019.

Oleellista tämän tekstin teeman kannalta on myös, että kestävän kehityksen periaatteet vaikuttavat vahvasti jo monilla eri politiikka-aloilla strategisiin tavoitteenasetteluihin. Esimerkiksi ”kestävä rahoitus” on EU:n pankki- ja rahoitussektorin yritys toteuttaa Agenda 2030:ä eli YK:n kestävän kehityksen tavoitteita, joista sovittiin vuonna 2015 (yhden sukupolven aikajänne-ehto ei tässä vielä toteudu).

Hankkeen perusperiaatteet ilmaistaan komission 2018 selonteossa seuraavasti:

”1) vahvistetaan rahoituksen osuutta kestävän ja osallistavan kasvun edistämisessä rahoittamalla yhteiskunnan pitkän aikavälin tarpeita; 2) lujitetaan rahoitusvakautta sisällyttämällä ympäristöön, yhteiskuntaan ja hyvään hallintotapaan liittyvät tekijät investointipäätösten tekoon.”

Strategiatyön aikajänteistä

Katselkaamme aavistuksen tarkemmin, esimerkinomaisesti, kahta keskeistä nykystrategiaa tai skenaariota, joita EU työssään tällä hetkellä hyödyntää. On tietysti aina epäselvää, missä määrin tämän kaltaiset strategiat pitkällä tähtäimellä sitovat toimijoita, mutta pelkästä sanahelinästä ei ole kyse. EU on usein pystynyt sitouttamaan erilaisia maita vähintään sen keskipitkän tähtäimen tavoitteisiin – ja joskus jäsenmaat haluavat vieläpä saavuttaa politiikkatavoitteita nopeammin kuin EU esittää.

Ympäristötematiikkaan ja erityisesti ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä EU:n toiminnan aikajänne näyttää selkeästi kaikkein pisimmältä. Ne myös lävistävät useimpia unionin politiikkasektoreita.

Uusin komission tavoiteohjelma ilmastopolitiikassa on nimeltään ”Puhdas maapallo kaikille. Eurooppalainen visio kukoistavasta, nykyaikaisesta, kilpailukykyisestä ja ilmastoneutraalista taloudesta”. Pohjana ovat voimassa olevat kansainväliset ilmastosopimukset, Pariisi ja Agenda 2030.

EU:n visio on kuitenkin näitä sopimuksia pidempi. Se ulottuu vuoteen 2050, jolloin unionin pitäisi olla hiilineutraali. Tässä siis yli sukupolven kestävä aikajänne toteutuu.

Myös sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kiinnitetään vahvaa huomiota. Raportin mukaan tavoitteena on

”[…] vahvistaa, että Eurooppa ottaa vakavasti asemansa ilmastotoimien globaalina johtajana, sekä esittää visio siitä, kuinka voimme siirtyä neutraaliuteen kasvihuonekaasupäästöjen osalta vuoteen 2050 mennessä kustannustehokkaasti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Strategiassa korostetaan mahdollisuuksia, joita muutos avaa Euroopan kansalaisille ja taloudelle, mutta tarkastellaan myös edessä olevia haasteita.”

Kiinnostavaa on, kuinka ohjelmassa yritetään taistella sen puolesta, että kyse ei ole pelkästään uhrauksista ja luopumisesta. Ilmastonmuutoksen torjuntaan väitetään liittyvän ennennäkemättömiä taloudellisia mahdollisuuksia – ”[p]uhtaan energian käänne on kiihdyttänyt Euroopan talouden nykyaikaistamista” – ja tämän myötä voidaan myös vahvistaa Euroopan asemaa maailmassa. Yliajallisen neuvottelutilanne ei ole vaikea.

Toinen erityisen huomionarvoinen hiljattain julkaistu EU:n politiikkaa ohjaava raportti on niin sanottu EU:n globaalistrategia (2016). Runsaalla 40 sivulla teksti linjaa painokkaasti unionin ulkosuhdetoimintaa.

Keskeisenä lähtökohtana ovat tässäkin kestävän kehityksen globaalit tavoitteet, eli aikajänne ulottuu vuoteen 2030, mutta muuten aikaulottuvuus jää raportissa yllättävän heikoksi. Ehkä tämä kertoo siitä, että tässäkin strategiassa jonkinmoinen kriiseihin varautuminen on oleellista: sekä Venäjä että Yhdysvallat arveluttavat.

Seuraava katkelma vie kuitenkin aikaulottuvuuden varsin pitkälle. Periaatteessa ajatellaan koko vuosisataa. On myös huomattava, että puhutaan nimenomaan globaalista, sääntöperäisestä järjestyksestä, jota EU tukee – se kielii vakauden tavoittelusta, siis pitkästä tähtäimestä:

”EU on sitoutunut kansainväliseen oikeuteen perustuvaan globaaliin järjestykseen, joka takaa ihmisoikeudet, kestävän kehityksen ja globaalien yhteisvarantojen jatkuvan käytön. Tämä sitoumus merkitsee pikemminkin nykyjärjestelmän muutosta kuin vain sen säilyttämistä. EU tukee vahvasti YK:ta moninapaisen sääntöperusteisen järjestelmän kulmakivenä ja kehittää globaalisti koordinoituja ongelmanratkaisuja kansainvälisten ja alueellisten organisaatioiden sekä valtio- ja muiden toimijoiden kanssa.” (Shared Vision, Global Action: A Stronger Europe; käännös HV)

Yksi pitkän tähtäimen käsite täytyy globaalistrategiasta tämän lisäksi erikseen nostaa esille, nimittäin resilienssi. Strategia siis painottaa vahvasti yhteiskunnallista resilienssia – sitkeyttä, sietokykyä, kestävyyttä. Ajatus on, että Euroopan tulee tukea muita maita ja erityisesti lähialueitaan sillä lailla, että nämä voivat tukea itse itseään omin ehdoin.

Ehkä tätä voidaan ajatella myös askeleena kohti itsekriittisyyttä: demokratian vieminen muualle omista lähtökohdista käsin ei auta. Pitää luottaa muiden yhteiskuntien omaan kykyyn kehittyä, huomenna ja ylihuomenna.

Loppuhuomioita – vastaus otsikon kysymykseen

Euroopan unioni on siis yhtäältä vahvasti, miltei samoin kuin kansallisetkin politiikan järjestelmät, poliittisten vaalikausien vanki. Tämä korostuu nyt, kun parlamentti ja komissio ovat vaihtumassa ja viimeisen kymmenen vuoden tärkein ohjelma – Strategia 2020 – on tulossa päätökseen.

Lisäksi sellaisen yksiselitteisen poliittisen johtajuuden saavuttaminen, jonka kautta olisi luotavissa vahvaa pitkän tähtäimen visiointia, on unionissa vaikeaa. Tämän hetken Euroopan johtajat pääosin painivat sisäpoliittisten ongelmien parissa.

Toisaalta Euroopan unioni on vahvasti sitoutunut vähintäänkin keskipitkän aikavälin strategiseen suunnitteluun. Sen monitahoinen hallintakoneisto takaa huolellisen työn, laajan eri argumenttien kirjon huomioimisen, ja päätösten vaikutusta seurataan jatkuvasti.

Koneisto kaikessa teknokraattisuudessaan ei myöskään ole erityisen herkkä yhtäkkisille poliittisille muutoksille. Stabiilius, inertiakin, voi itse asiassa vaikuttaa positiivisesti pitkäjänteisyyteen.

Ympäristötietoisuus ja kestävä kehitys ovat tällä hetkellä agendalla hyvin korkealla, ja tämä luo väkisinkin politiikkaan pitkäjänteisyyttä. Yliajallinen neuvottelutilanne ei ainakaan ilmastonmuutokseen liittyvässä retoriikassa kuitenkaan näytä erityisen ongelmalliselta. Ympäristömuutosta vastaan taistelu nähdään viime kädessä pikemminkin mahdollisuutena kuin uhkana ja vieläpä Euroopalle johtoasemaa tarjoavana.

Oli miten oli, kun Euroopan unionia alkaa ajatella ”aikapolitiikan” termein, tulee mieleen, voisiko systemaattisesta tulevaisuustyöstä jopa löytyä uutta oikeutusta koko unionille. Tulevaisuusulottuvuutta, tulevaisuususkoakin, tarkkaan pohdittuja arvioita tulevien sukupolvien toiveista, pitäisi siis EU:n ystävien paljon nykyistä enemmän pitää esillä.

Mutta kestävän tulevaisuuden korostus pitäisi myös pystyä yhdistämään syvällisiin ajatuksiin vapaudesta ja tasa-arvosta. EU:sta siis pitäisi pyrkiä rakentamaan tulevaisuusorientoitunut sosiaalisen vapauden instituutio.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

D.Phil. Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Julkaisu Onko EU:sta pitkäjänteisen, kestävän politiikan tekijäksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa Libyassa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

Vuosi 2011, paluu Libyaan. Paluu maahan, josta oli lapsena perheen mukana paennut, yli kolme vuosikymmentä aiemmin. Etsimään isää, jota oli pidetty maassa vuosia vankina, mutta jonka lopullista kohtaloa ei kukaan näyttänyt tuntevan. Muammar Gaddafin diktatuurin vaarallisena pitämää vastustajaa.

Tunnetun libyalaistaustaisen, Lontoossa elävän ja englanniksi kirjoittavan Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin, yksilön mahdollisuuksista mobilisoida jopa kansainvälinen ihmisoikeusregiimi etsintänsä taakse.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin.

Teos on toisinaan säälimätön tilitys kirjailijan omasta pakkomielteestä isänsä kohtalon suhteen, hänen tuntemuksistaan maahanmuuttajana ja peloistaan, kun hän palaa synnyinmaahansa, vierauden- ja kotoisuuden tunteista sukulaisten keskellä.

Matarin oma sinnikkyys peilautuu hänen isänsä ja koko tämän sukukunnan vankkumattomaan Gaddafin hallinnon vastustamiseen; tässä kontekstissa se tuntuu yhtä ehdottomalta kuin Libyan kaupunkeja ja kyliä ympäröivä hiekkaerämaa, dyynit, joiden keskellä sukupolvesta toiseen on selviydytty.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti. Se mahdollistaa Matarille joustavan liikkumisen länsimaisessa kulttuurissa sen täysin omaksuen, sen helmiin itse asiassa poikkeuksellisen syvällisesti paneutuen. Kirjailijalla on tapana viettää tuntikausia museoissa länsimaisia kuvataiteen mestariteoksia ihaillen.

Kulttuuriylpeuden vapaus

Matar tuntuu täydelliseltä vastakohdalta niille nuorille miehille, usein toisen sukupolven maahanmuuttajille, jotka radikalisoituvat islamistisesti tämän hetken Euroopassa. Nuo miehethän elävät ikään kuin kulttuurisessa tyhjiössä, ilman todellista sidettä lähtömaahansa mutta silti täysin vieraana nyky-ympäristössään.

Mieleen tulee myös rinnastus siihen taisteluun, jota tavalliset kansalaiset kävivät päivittäin itäisessä Euroopassa kommunismin vuosikymmeninä. Siellä järjestelmää vastustettiin ironian keinoin.

Ironia, vilkas vitsiperinne, takasi yksilöille jonkinasteisen vapauden tai ainakin antoi heille tilaa suhteessa ympäröivään poliittiseen järjestelmään. Ironisesta vapaudesta tuli yhteiskunta-analyysin käsite – unkarilaisintellektuelli Elemér Hankissin alun perin muotoilemana.

Matarin maailmassa vastustava voima on ylpeys, vahva kulttuurinen itseriittoisuus. Kulttuuriylpeyden vapaus.

Kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta.

Matarin kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta, vain muutamia vuosia myöhemmin. Matar edustaa länsimaissa menestyneenä kirjailijana ikään kuin toista, parempaa todellisuutta. Siihen todellisuuteen Libyalla näytti jo olevan pääsy, ennen kuin katkera sisällissota alkoi, ennen kuin maasta tuli epäonnistunut valtio.

Voi vain miettiä, miksi toivo ei päässyt pysyvästi voitolle – itäisessä Euroopassa neljännesvuosisata aiemmin se oli päässyt. Ehkäpä Matar tulee antaneeksi siihenkin antropologisen selityksen. Viha on syvässä, viha on sukukunnissa ja sukupolvissa; väkivaltaiset ajatukset toisinaan risteilevät myös Matarin äärimmäisen sivistyneessä mielessä.

Vihan ylittäminen tiedon kautta

Tuo viha kumpuaa oleelliselta osin epätietoisuudesta ja epävarmuudesta suhteessa historiaan. Niin kauan kuin tieto ei pääse vallalle, kun ei pystytä paljastamaan sitä, mitä oikeasti on tapahtunut, vihaa on helppo ruokkia.

Ehkä kirjailijan pakkomielle isän suhteen on nimenomaan yritys ylittää oma viha tiedon kautta. Totuuskomissioiden tehtävä konfliktien ratkaisussa on äärimmäisen tärkeä.

Matar kirjoittaa tavattoman hyvin. Yksinkertaisesti, hallitusti, rauhallisestkin, mutta toisinaan ikään kuin innostuen; karkeaa metaforaa käyttäen, ikään kuin tasainen aavikko välillä vaihtuisi keitaaksi.

Loppua kohden jännitys tiivistyy kuin rikosromaanissa, kun Matar tapaa Lontoossa opiskelleen Gaddafin pojan Seifin ja yrittää tätä kautta saada totuuden selville. Miten kohdata suku, jonka päämies on syypää niin kansan kuin omaan kärsimykseen?

Totuus tulee lähemmäksi, mutta silti jäljelle jää todennäköisyys, ei fakta: Matarin isän vankilassa oli tehty silmitön joukkomurha jo 1990-luvulla. Mutta jo todennäköisyydetkin vievät konfliktien ratkaisua eteenpäin, ne jo auttavat epätietoista, niiden kanssa voi oppia elämään.

Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Julkaisu Matar: Kulttuurisen itsetietoisuuden äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.