Kansalaisten perinteisen poliittisen osallistumisen väheneminen ja muuttuneet asenteet ja odotukset julkista valtaa kohtaan ovat innoittaneet etsimään ja ottamaan käyttöön perinteistä edustuksellista demokratiaa täydentäviä tai korvaavia osallistumismuotoja. Esimerkkejä näistä ovat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet, deliberatiivinen demokratia, sähköiset osallistumis- ja vaikuttamiskanavat ja poliittinen kuluttajuus.

Yhteistä näiden demokratiamuotojen kannattajille on vakaumus siitä, että kansalaiset osallistuisivat aktiivisemmin, mikäli heillä olisi käytettävissään edustuksellista demokratiaa tehokkaampia ja suorempia vaikuttamisen muotoja.

Tämän käsityksen on näkyvimmin haastanut niin sanottu häivedemokratia (stealth democracy), jonka kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä. He haluavat jättää päätöksenteon epäitsekkäille poliitikoille ja julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijoille, jotta päätökset tehtäisiin tehokkaasti, objektiivisesti, häiriöttä ja ilman ristiriitoja.

Häivedemokratian kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä.

Poliittisessa konsumerismissa eli poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa vastenmielisinä pitämiään julkisen vallan tai markkinoiden käytäntöjä. Yhtenä suoran poliittisen osallistumisen muotona se voi korvata perinteisen poliittisen osallistumisen muotoja, jotka nähdään yhä tehottomampina ja vähemmän sopivina keinoina ratkaista poliittisia ongelmia.

Toisin kuin ekonomistiset kuluttajat, jotka etsivät vain tuotteiden hyvää hinta-laatusuhdetta, poliittisten kuluttajien valinnat perustuvat tuottajien ja tuotteiden oikeudenmukaisuutta ja reiluutta koskeviin asenteisiin ja arvoihin, henkilökohtaisen tai perheen hyvinvoinnin edistämiseen tai julkisen vallan tai elinkeinoelämän käytäntöjen eettiseen arviointiin.

Kuluttaminen voi toimia kansalaisten poliittisen itseilmaisun kanavana tai keinona vaikuttaa muiden toimijoiden, kuten julkisen vallan tai elinkeinoelämän, poliittiseen agendaan. Kansainvälisen vertailun valossa poliittisen kuluttajuuden kannatus on ollut korkeaa Suomen ohella muissa Pohjoismaissa, Sveitsissä ja Saksassa mutta vähäisempää eteläisessä ja itäisessä Euroopassa.

Poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa käytäntöjä.

Tässä artikkelissa tarkastelen energiapolitiikan kontekstissa sitä, missä määrin suomalaiset kannattavat poliittista kuluttajuutta ja häivedemokratiaa poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina suhteessa edustukselliseen demokratiaan. Toiseksi analysoin kansalaisten ja energiaeliitin, eli asiantuntijoiden ja päättäjien, välisessä asenteellisessa etäisyydessä tapahtunutta muutosta ja pohdin sen vaikutuksia demokratian toimivuuteen.

Suomalaisten tiedeusko

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla. Myös Suomessa kansalaisjärjestöillä ja kuluttajakansalaisilla on ollut vaikeuksia päästä osallistumaan ja vaikuttamaan energiapolitiikan päätöksentekoon.

Suomessa energiapolitiikan tekeminen on voinut nojautua kansalaisten kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeaan luottamukseen tiedettä, tutkimusinstituutioita ja teknologista kehitystä kohtaan. Luottamus perinteisiä tiedeinstituutioita kohtaan on jopa vahvistunut, kun taas luottamus näennäistiedettä kohtaan on vähentynyt vuosina 2007–2016.

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla.

Niiden suomalaisten osuus, jotka katsovat tieteen kykenevän hyvin ratkaisemaan energiaongelmia, on kasvanut jopa merkittävästi, 51 prosentista vuonna 2007 65 prosenttiin vuonna 2016. Energiatiedon lähteistä suomalaiset luottavatkin eniten tiedeinstituutioihin, jopa enemmän kuin EU-maissa keskimäärin.

Aineistona tässä artikkelissa käytetään vuosina 2007 ja 2016 satunnaisotoksena suomalaisille tehtyjä postikyselyjä. Energiaeliitin asenteita on kartoitettu haastatteluilla ja kyselyllä.

Eri demokratiamuotojen kannatus kansalaisten keskuudessa

Kun suomalaisilta kysytään eri periaatteiden kannatusta energiapoliittisessa päätöksenteossa ja siihen vaikuttamisessa, edustuksellinen demokratia häviää sekä häivedemokratialle että poliittiselle kuluttajuudelle.

Kansalaiset pitävät – häivedemokratian väittämän mukaisesti – asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliittisesti äänestäjilleen vastuussa olevien poliitikkojen osallistumista. Samoin kansalaiset kokevat omat kulutusvalintansa vaaleissa äänestämistä hyödyllisempänä keinona vaikuttaa energiapolitiikan päätöksentekoon.

Kansalaiset pitävät asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliitikkojen.

Sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatuksessa heijastuukin kriittinen suhtautuminen energiapolitiikan tekemiseen: näiden demokratiamuotojen kannattajat suhtautuvat ei-kannattajia skeptisemmin siihen, että kansalaisten mielipiteet tulevat kuulluksi energiapolitiikan päätöksenteossa.

Kuitenkin sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatus vahvistaa subjektiivista kansalaispätevyyttä eli käsitystä, että voi ymmärtää poliittisia prosesseja ja osallistua niihin mielekkäästi. Aiemmissa tutkimuksissa suomalaisten kansalaispätevyyden on havaittu olevan paljon eurooppalaista keskiarvoa alemmalla tasolla.

Energiakysymykset ovat myös vaikuttaneet molempien demokratiamuotojen kannattajien äänestyskäyttäytymiseen enemmän kuin ei-kannattajien äänestyskäyttäytymiseen. Samoin kannattajat kokevat äänestämisen vaaleissa hyödyllisempänä keinona energiapolitiikkaan vaikuttamisessa kuin ei-kannattajat.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida siten pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina. Häivedemokratia voidaan kuitenkin nähdä poliittista kuluttajuutta vahvemmin poliittista voimattomuutta kokevien asennoitumistapana. Poliittisen kuluttajuuden kannattajien kansalaispätevyyden tunne on taas häivedemokratian kannattajia suurempi.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida  pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina.

Suomessa häivedemokratian ja poliittisen kuluttajuuden kannatus ei ole juurikaan riippunut taloudellisista ja poliittisista suhdannevaihteluista, jotka ovat tunnetusti olleet suuria vuosien 2007 ja 2016 välillä. Tällä ajanjaksolla poliittisen kuluttajuuden kannattajien osuus on kasvanut 45 prosentista 48 prosenttiin ja häivedemokratian kannattajien osuus 71 prosentista 72 prosenttiin. Asiantuntijavaltaa heijastavan häivedemokratian kannatus on siten vankkaa suomalaisten keskuudessa.

Mitä nämä tulokset kertovat demokratian tilasta energiapolitiikan kontekstissa?

Asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä on supistunut sekä energiapolitiikan asiasisällön että päätöksentekoprosessin osalta. Myös energiaeliitin asenteellinen yksimielisyys eli koheesio on vähentynyt.

Energiaeliitti kuitenkin painottaa kansalaisia enemmän vaaleilla valittujen politiikkojen roolia energiapolitiikan päätöksenteossa: toisin sanoen kansalaiset kannattavat häivedemokratiaa enemmän kuin eliitti. Häivedemokratian kannatus on tosin vahvistunut enemmän energiaeliitissä kuin kansalaisten keskuudessa.

Mitä energia-asenteet kertovat demokratian toimivuudesta?

Energia-asenteissa tapahtuneiden muutosten tulkitsemisessa voidaan hyödyntää eliittitutkimuksessa kehitettyä eliittirakennetypologiaa.

Eliittirakennetta voidaan luonnehtia ekslusiiviseksi, jos eliittiin kuuluvat jakavat samanlaiset asenteet ja näkemykset ja jos eliitin ja kansalaisten asenteet ja näkemykset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Typologian toiseen ääripäähän sijoittuvalle fragmentoituneelle eliittirakenteelle on ominaista se, että eliitti on asenteiltaan epäyhtenäinen ja lähellä kansalaisia. Koska demokratian toimivuus edellyttää, että eliitti ei voi elää täysin omassa ”kuplassaan”, ekslusiivista eliittirakennetta voidaan pitää riittämättömänä, kun taas fragmentoitunut eliittirakenne täyttää parhaiten hyvin toimivan demokratian kriteerit.

Suomen energiapolitiikkaa koskevat tutkimustulokset kertovat energiaeliitin asenteellisen yksimielisyyden eli koheesion heikkenemisestä ja energiaeliitin ja kansalaisten välisten asenne-erojen vähentymisestä niin energiapolitiikan asiasisällön kuin päätösprosessinkin suhteen. Energiapolitiikan eliittirakenne on siten siirtynyt ekslusiivisen tyypin suunnasta fragmentoituneen eliittirakenteen suuntaan.

Tämän tyyppinen eliittirakenne yhdessä kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tunteman verraten vahvan luottamuksen, varsin heikon kansalaispätevyyden tunteen ja verraten matalan äänestysaktiivisuuden kanssa selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Tämän tyyppinen eliittirakenne selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Kun monissa maissa on päätetty luopua ydinvoiman lisärakentamisesta ja sulkea toiminnassa olevia ydinvoimaloita, meillä eduskunta kykeni vuonna 2010 tekemään kahden uuden ydinvoimalan rakentamisen mahdollistavat periaatepäätökset. Suomi on myös ainoita maita, missä kansanedustuslaitos on tehnyt (2001) poliittisen päätöksen ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisprosessin käynnistämisestä.

Suomalaisten luottamus puolueita kohtaan on vähäistä ja eduskuntaakin kohtaan laskenut vuosina 2007–2016. Siksi selitys energiapolitiikan vakaalle päätöksentekoympäristölle löytyy kansalaisten luottamuksesta asiantuntijoita kohtaan, koska energia-alaa voidaan pitää verraten teknis-taloudellisena yhteiskuntapolitiikan osa-alueena.

”Tietoon perustuva päätöksenteko”

Kysymys asiantuntijoiden roolista poliittisissa päätöksentekoprosesseissa nousee toistuvasti esille julkisessa keskustelussa. Hallituksen ajama sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus on toistuvasti saanut osakseen alan asiantuntijoiden kritiikkiä ja kaatunut eduskunnan perustuslakivaliokunnassa pitkälti valtiosääntöasiantuntijoiden prosessikritiikkiin.

Julkisessa keskustelussa ”politiikka halutaan pois politiikasta”:  poliitikkoja moititaan ministeriöissä tapahtuvan virkamiesvalmistelun poliittisesta ohjauksesta, ikään kuin merkittävät yhteiskuntapoliittiset uudistukset voitaisiin valmistella teknokraattisina ja epäpoliittisina ratkaisuina.

Poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit.

Puhe ”tietoon perustuvasta päätöksenteosta” hämärtää toimivallan jakoa poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Pikemminkin tavoitteena on oltava tutkimustietoa laajasti hyödyntävä päätöksenteko, koska poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit. Poliittisella tasolla määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävät keinotkaan eivät ole arvoneutraaleja, joten virkamiehet voivat kartoittaa vaihtoehtoisia keinoja mutta eivät tehdä valintaa niiden välillä.

On ilmeistä, että häivedemokratian kannatusta kansalaisten keskuudessa selittää poliitikkoja ja puolueita kohtaan tunnetun epäluottamuksen ohella epätietoisuus perustuslaillisesta toimivallan jaosta poliittisissa päätöksentekoprosesseissa. Eliitin kohdalla häivedemokratian kannatuksen syynä ei voi olla poliittisen järjestelmän pelisääntöjä koskevan tiedon puute, vaan pikemminkin edunvalvonta: asiantuntijat pystyvät todennäköisesti vaikuttamaan tehokkaammin toisiin asiantuntijoihin kuin vaalikannatuksestaan huolestuneisiin poliitikkoihin.

Kaventunut asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä viittaa siihen, että suomalaiset ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten tavoin herkistyneempiä julkisen vallan toimintavoille kuin politiikkatuotoksille.

Edustajilta odotetaan yhä vähemmän asioiden ajamista tai aatetoveruutta, mutta yhä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Kun tämän ”läsnäolon politiikan” ei koeta toteutuvan, kansalaiset ovat valmiita ohittamaan poliitikot ja jättämään poliittisen päätöksenteon asiantuntijoille tai vaikuttamaan siihen itse omilla kulutusvalinnoillaan.

Ilkka Ruostetsaari on valtio-opin professori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Onko poliittisesta kuluttajuudesta ja asiantuntijavallasta edustuksellisen demokratian vaihtoehdoiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vasta ilmestyneessä Vallan sisäpiirissä -kirjassani (Vastapaino 2014) tutkin suomalaisen valtarakenteen muutoksia. Tutkimus perustuu kyselytutkimuksiin, joita tein eliittien jäsenille ja kansalaisille vuosina 1991, 2001 ja 2011. Ajanjaksoa ovat leimanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset, jopa murrokset. Suomi ajautui 1990-luvun alussa suureen lamaan. Sitä seurasi nopea talouskasvu, joka puolestaan katkesi kansainväliseen finanssikriisiin ja euroalueen velkakriisiin.

Analysoin kirjassa eliitteihin rekrytoitumista eli eliittiasemiin nousemiseen tarvittavia ominaisuuksia sekä muutoksia valtaeliitin yhtenäisyydessä. Suomalainen valtaeliitti on politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, järjestöjen, median, tieteen ja kulttuurin eliittien muodostama kokonaisuus. Siihen kuuluu nykyisin noin 1400 asemaa, joita miehittävien henkilöiden määrä on tätä hieman pienempi, koska yhdellä henkilöllä voi olla useampia eliittiasemia.

Mikä on suomalainen eliitti?

Eliitti muodostuu henkilöistä, jotka kykenevät säännöllisesti vaikuttamaan merkittävien yhteiskunnallisten ratkaisujen muotoutumiseen. Tämä on seurausta heidän strategisesta asemoitumisestaan joko vaikutusvaltaa omaavissa organisaatioissa tai muodollisesti organisoitumattomissa ryhmissä.

Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus on noin 30 prosenttia, mikä ei ole juurikaan muuttunut 1990-luvun alun jälkeen. Kun työntekijöiden ja maanviljelijöiden jälkeläisten yhteenlaskettu osuus on kasvanut, suomalaiset eliitit ovat kuitenkin avautuneet ns. alempien yhteiskunnallisten kerrostumisen suuntaan. Suomen moniin muihin maihin verrattuna voimakas sosiaalinen liikkuvuus on siten koskenut myös eliittejä. Meille ei ole rakentunut ”lasikattoa”, joka olisi estänyt sosiaalisen nousun alemmista yhteiskuntakerrostumista aina yhteiskunnan huipulle saakka.

Eliitteihin nousseista hyvin pieni osa on aiemmin eliitteihin kuuluneiden jälkeläisiä. Eliitti ei siten ole sen enempää käsitteenä kuin koostumukseltaan sama asia kuin yläluokka. Eliiteistä yläluokkaan identifioituvien osuus on supistunut kolmestatoista viiteen prosenttiin 1990-luvun alusta 2010-luvulle tultaessa.

Eliittiin noustaan aktiivisista kodeista

Eliittiin nousemisen de facto edellytys on kuitenkin korkea koulutuksellinen pääoma. Yliopistotutkinnon suorittaneiden osuus eliitteihin kuuluvista oli 1990-luvun alussa 82 prosentista ja kasvoi 88 prosenttiin 2010-luvun alkuun mennessä. Vaikka myös koko väestön koulutustaso on noussut, valtaeliitti on yhä väestöä paljon korkeammin koulutettu.

Koulutusasteen ero valtaeliitin ja kansalaisten välillä ei ole kuitenkaan kasvanut, vaan pikemminkin supistunut. Akateemisen koulutuksen suhteellinen hyöty eliittiin rekrytoitumisessa on vähentynyt sitten 1990-luvun alun: kun sekä koko väestön että eliitin koulutustaso on kohonnut, on tarvittu lisäksi muita eliittiin rekrytoitumista edistäviä tekijöitä.

Kodin kulttuurisella pääomalla onkin ollut merkittävä vaikutus eliitteihin rekrytoitumisessa. 1990-luvun alussa kolme viidesosaa, mutta 2000-luvun alusta lähtien jo kaksi kolmasosaa eliitteihin kuuluvista katsoi kodilla olleen vaikutusta uravalintaansa. Kodin koulutusmyönteisyys onkin tärkein urakehitystä edistävä tekijä, jonka merkitys on vain vahvistunut. Yhä harvempi eliitteihin kuuluvista näkee – tai myöntää – uran perimisellä ja suhteilla olleen vaikutusta heidän etenemiseensä urallaan. Valtaeliitti on kuitenkin lähtöisin yhteiskunnallisesti verraten aktiivista kodeista, ja 1990-luvun alun jälkeen sen kouliutuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on tapahtunut entistä vahvemmin jo nuoruudessa.

Eliittien ja kansalaisten asenteet lähenevät

Naisen osuus eliittiasemista kasvanut 12 prosentista 26 prosenttiin 1990-luvun alun jälkeen. Eliittiryhmien väliset erot ovat kuitenkin suuret: vuonna 2011 naisten osuus poliittisesta eliitistä oli 43 prosenttia, mutta elinkeinoelämän eliitistä vain kuusi prosenttia. Elinkeinoelämän eliitissä naisten edustus ei ole juurikaan kasvanut 1990-luvun alun jälkeen.

Valtaeliitin yhtenäisyys on vähentynyt 1990-luvun alun jälkeen eli eliittien vuorovaikutusverkosto ei ole enää niin tiivis kuin vielä tuolloin. Myös asenteiden osalta eliitit ovat vähemmän yksimielisiä kuin vielä 1990-luvun alussa. Vaikka yleisesti puhutaan eliittien ja kansalaisten välisen kuilun levenemisestä, eliitin ja kansalaisten asenteet ovat lähentyneet 1990-luvun alun jälkeen.

Eliittiasemat eivät kasaudu merkittävässä määrin samoille henkilöille, joskin yleisintä kasautuminen on elinkeinoelämän eliitissä. Suurin yhdelle henkilölle vuosina 1991–2011 kasautuneiden eliittiasemien määrä on seitsemän. Tähän on yltänyt kolme henkilöä: Ilkka Kanerva, Jaakko Lassila ja Jorma Ollila. Kansallis-Osake-Pankin edesmennyt pääjohtaja Jaakko Lassila on kuitenkin ollut ylitse muiden tässä ”eliittien eliitissä”, eikä hänen veroistaan valta-asemien haalijaa ei ole myöhemminkään tullut. Kun Lassilan kaikki seitsemän eliittiasemaa ovat yhdeltä vuodelta (1991), Ollilan asemat ovat vuosikymmenen (2001–2011) ja Kanervan kahden vuosikymmenen ajalta (1991–2011). Kuuteen eliittiasemaan vuosina 1991–2011 on yltänyt neljä henkilöä: Georg Ehrnrooth, Heikki Haavisto, Antti Tanskanen ja Björn Wahlroos.

Poliittinen eliitti liikkuu

Eliittiasemien säilyttäminen onkin vaikeutunut sitten 1990-luvun alun, minkä jälkeen eliittien jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta. Liikkuvuus eri eliittiryhmien välillä on taas vähentynyt lukuun ottamatta poliittista eliittiä, jonka liikkuvuus on merkittävästi lisääntynyt. Poliittisesta eliitistä on siirrytty kasvavassa määrin järjestö- ja elinkeinoelämän eliitteihin, joten Suomi on siirtynyt yhdysvaltalaisen liikkuvuusmallin suuntaan.

Poliittisen eliitin lisääntynyttä liikkuvuutta voidaan arvioida kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se vähentää ”siiloutumista”, jota on pidetty ongelmana: jos ihmisten urat rakentuvat vain yhdellä yhteiskuntaelämän sektorilla, myöskään uudet toimintakäytännöt ja innovaatiot eivät leviä yhdeltä yhteiskuntapolitiikan sektorilta toisille sektoreille. Eliittiteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna henkilöiden voimakas liikkuvuus eliittiryhmien välillä on kuitenkin ongelmallista: se on omiaan vahvistamaan eliittirakenteen yhtenäisyyttä ja vähentämään eliittien välistä kilpailua, mikä kasvattaa eliittien ja kansalaisten etäisyyttä.

Kokonaisuutena suomalaiset eliitit ovat 1990-luvun alun jälkeen avautuneet alempien sosiaalisten kerrostumien suuntaan, ja eliittirakenteen yhtenäisyys on heikentynyt. Suomi on siirtynyt fragmentoituneen eli hajautuneen eliittirakennetyypin suuntaan ja lähentynyt siten muita Pohjoismaita. Edelleen voidaan kuitenkin puhua suomalaisen valtaeliitin olemassaolosta, mutta lievemmin äänenpainoin kuin 1990-luvun alussa. Kulttuurieliitin kytkennät muihin eliittiryhmiin ovat siinä määrin ohuet, että sitä voidaan pitää korkeintaan valtaeliitin ulkojäsenenä. Suomalaisessa eliittirakenteessa 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneita muutoksia voidaankin pitää demokratian toimivuuden kannalta pääasiassa myönteisinä.

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa kansalaisten vankka luottamus poliittisiin instituutioihin – demokratiaan, eduskuntaan, hallitukseen ja puolueisiin – yhdistyy laimeaan poliittiseen osallistumiseen ja heikkoon kansalaispätevyyteen eli vähäiseen uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Tämä on edistänyt hallitsemisjärjestelmän legitimiteetin säilymistä. Tämä poliittisen kulttuurin piirre on toiminut puskurina yhteiskunnallisten muutosten ja eliittien välillä, ja se on vähentänyt eliitteihin kohdistuvia muutospaineita.

Eliitit eivät voi kuitenkaan tuudittautua siihen, että suomalaisen hallitsemisjärjestelmän vakaus ja legitimiteetti säilyvät tulevaisuudessa. Suomalaisen hallitsemisjärjestelmän ”kitti”, joka on kytkenyt toisiinsa kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota sekä eliittejä ja kansalaisia, on vaarassa rapautua. Suomalaisten yhdistysosallistuminen on edelleen aktiivista kansainvälisessä vertailussa, mutta sen painopiste on siirtynyt poliittisista yhdistyksistä harrastus- ja vapaa-ajan yhdistyksiin.

Suomalaisten poliittisia instituutioita kohtaan tunteman luottamuksen rapautumisesta on olemassa merkkejä. Luottamus hallitukseen väheni Suomessa kansainvälisen finanssikriisin jälkeen vuosina 2007–2012 selvästi OECD-maiden keskiarvoa enemmän. Suomea enemmän luottamus väheni vain euroalueen velkakriisissä pahimpiin talousongelmiin joutuneissa maissa, Irlannissa, Portugalissa, Kreikassa ja Sloveniassa.

Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay

Julkaisu Suomalainen valtaeliitti muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.