Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n uunituore raportti vuodelta 2022 kertoo, että ilmaston kuumeneminen on jo nyt ajanut maapallon kroonisiin kriiseihin. Niihin sopeutuminen vaatii päättäjiltä paljon. Päätösten tulisi samanaikaisesti reagoida kriiseihin ja tähystää kauas tulevaisuuteen.

IPCC:n kuudennen arviointiraportin viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa ja nyt julkaistu toinen osa sysäävät päätöksenteon monella tavalla epämukavuusalueelle. Ilmaston kuumenemisen seurauksena maapalloa vaivaavat huomattavasti vakavammat kriisit kuin 40 vuotta sitten ennakoitiin. Ne tulevat jatkumaan vuosikymmeniä.

Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Kriiseihin varautuminen on vaikeampaa, koska aiemmin harvinaiset ympäristökriisit, kuten äärimmäiset tulvat ja helleaallot, tapahtuvat yhä useammin. Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Tämä todellisuus edellyttää suomalaiseltakin yhteiskunnalta entistä parempaa kykyä tehdä strategisia päätöksiä kriiseissä.

Tässä artikkelissa tiivistetään, miten Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WISE-hankkeessa ja Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa selvitetään tutkijoiden ja kolmen suomalaisen kaupungin, Helsingin, Tampereen ja Kotkan, yhteistyönä, mitä strateginen kriisipäätöksenteko tarkoittaa käytännössä.

Ilmastokriiseihin on pakko sopeutua

IPCC:n perustivat maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP vuonna 1988. Se julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. IPCC ei itse tee tutkimusta vaan analysoi ja kokoaa yhteen tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Arviointiraportit valmistellaan kansainvälisissä tutkijaryhmissä.

Uusi IPCC-raportti korostaa tarvetta suuriin sopeutumistoimiin siinäkin tapauksessa, että globaalin keskilämpötilan nousu esiteollisesta ajasta pystyttäisiin rajoittamaan kunnianhimoiseen 1,5 asteen tavoitteeseen. On hyvä muistaa, että vallitsevat päästötrendit ovat viemässä keskilämpötilan nousua selvästi yli 4 asteen vuoteen 2100 mennessä. Glasgow’n ilmastokokouksen päästövähennyslupaukset – siis lupaukset – rajoittaisivat nousun noin 2,5 asteeseen.

Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Ilmaston kuumeneminen on kyllä rajoitettavissa 1,5 asteeseen, mutta se edellyttäisi ennennäkemättömän radikaaleja teknis-taloudellisia, yhteiskuntapoliittisia ja käyttäytymismuutoksia, jotka kaiken lisäksi olisi saatava aikaan kymmenessä vuodessa. Vastaavan mittakaavan murroksia löytyy historiasta ehkä vain ennen ja jälkeen sotia. Kun Yhdysvallat päätti lähteä toiseen maailmansotaan, sen siviiliteollisuus muutettiin sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Suomi puolestaan sysäsi itsensä teollistumisen polulle muutamassa vuodessa 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen pakottamana.

Nyt puhutaan ekologisesta jälleenrakennuksesta, joka viittaa sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen rinnastuvaan ponnistukseen irtautua fossiilitaloudesta. Ilmaston kuumeneminen on kuitenkin erilainen hätätila kuin sota, koska sen tuhot hiipivät ihmisten arkeen pikku hiljaa. Kriisi, joka ei tule iholle, ei motivoi toimintaan.

Näköpiirissä olevien ilmastokriisien kohtaamiseen tarvitaan strategista kriisipäätöksentekoa. Päätökset kaikilla toimialoilla tullaan tekemään jonkinasteisessa ilmaston kuumenemisesta johtuvassa kriisissä. Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Kuinka nähdä kauas kiireessä?

WISE-hanke (2018-2023) kartoittaa mahdollisia ratkaisuja strategiseen kriisinhallintaan konsortiossa, johon kuuluvat Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistot,  Aalto-yliopisto sekä BIOS-tutkimusyksikkö. LONGRISK (2020-2023) puolestaan kehittää strategisen kriisipäätöksenteon alustoja kaupungeille Helsingin ja Tampereen yliopiston sekä Ilmatieteenlaitoksen konsortiossa. Ajatuksena on istuttaa strateginen kriisipäätöksenteko saumattomasti kaupunkien nykyiseen hallintoon.

Hankkeiden kirjallisuuskatsauksissa ja asiantuntijahaastatteluissa on kartoitettu aukkoja suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyssä ja strategisessa kriisinhallinnassa. Kiinnostava havainto on, että paikallis- ja aluetason ilmastoasiantuntijat kyllä tiedostavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ympäristöriskit – he eivät vain ole mukana niissä pöydissä, joissa päätetään kriisinhallinnasta.

Lisäksi WISE ja LONGRISK järjestävät strategisia tilannehuoneharjoituksia, eräänlaisia politiikkapäämajoja, joihin osallistuvat yhteistyökaupunkien johtavat poliitikot ja asiantuntijat. Harjoitusten tavoitteena on kehittää uudenlaista strategisen kriisipäätöksenteon menettelytapaa, jolla voidaan reagoida nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan murroksiin ja samanaikaisesti huomioida pitkän aikavälin vaikutukset. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä vuonna 2019 ja toinen Kotkassa vuonna 2021. Vuosina 2022–2023 on tarkoitus järjestää Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa kussakin kaksi strategista tilannehuoneharjoitusta.

Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen. Vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Tilannehuoneita on hankkeissa järjestetty sekä poliittisten päättäjien ja johtavien asiantuntijoiden yhteisharjoituksina että yksinomaan asiantuntijoiden harjoituksina. Yhteistä kaikille harjoituksille on, että ne ovat eräänlaisia aikakoneita. Osallistujat viedään kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökriisit ovat kroonistuneet vuosittaiseksi vaivaksi. Osallistujien tehtävänä on muokata kaupungin pitkän tähtäyksen strategioita ja toimintasuunnitelmia siten, että ne vahvistaisivat kaupungin kaukonäköistä sopeutumista kroonisiin ympäristökriiseihin.

Tutkimushankkeet ovat antaneet osviittaa strategisen kriisipäätöksenteon keskeisistä periaatteista. Koska kriisit muuttavat toimintaympäristöä alituisesti, strategioita ei tule päivittää vain joka neljäs vuosi vaan jatkuvasti. Päätöksentekotilanteen on ruokittava päättäjien mielikuvitusta vaihtoehtoisilla poluilla toimialojen strategisiin tavoitteisiin. Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen.

Tämän toteaa painokkaasti IPCC:n uusin raporttikin; vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Päätöksentekotilanteen on myös edistettävä oppimista ja estettävä päättäjien puolustautumisreaktiot maineriskien pelossa. Tutkimukset osoittavat, että päättäjät pyrkivät usein suojaamaan itseään äänestäjien pettymykseltä tekemällä tietoisesti lyhytnäköisiä päätöksiä. Kuten Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker aikoinaan totesi, ”tiedämme kyllä mitä tehdä, emme vain tiedä kuinka tulla uudelleen valituksi sen tehtyämme”.

Demokratiaa kriisin keskellä

Strateginen kriisipäätöksenteko on rakennettava vuorovaikutukseksi poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja tutkimustietoa välittävien asiantuntijoiden kesken. Samaa on peräänkuuluttanut johtaja Mika Salminen THL:stä pandemiakriisin kokemusten pohjalta. Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksiin lisää kriittisiä kysymyksiä asiantuntijavallan lisääntymisestä ja sen suhteesta demokraattiseen päätöksentekoon. Tutkimustietoon perehtyneet asiantuntijat on kuitenkin otettava päätöksiin mukaan vaikutusvaltaisina osapuolina, koska harkinnan kohteena ovat monimutkaiset päätösvaihtoehdot.

Tilannehuoneharjoitukset ovat paljastaneet strategisen kriisipäätöksenteon sudenkuoppia. Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi. Maineriskin pelko estää vaikeat ja kauaskantoiset päätökset, kun vaikkapa energiansäästö katsotaan poliittisesti liian tulenaraksi keinoksi tavoitella hiilineutraalisuutta. Päätöksentekotilanne olisikin suunniteltava siten, että ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja kansalaisryhmillä on mahdollisuus haastaa tavanomainen ajattelu.

Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi.

Pyrimme hankkeissamme myös vahvistamaan päätösten tietopohjaa kehittämällä strategista kojelautaa, joka visualisoi kroonisten ilmastokriisien kauaskantoiset kerrannaisvaikutukset. Visualisointi tapahtuu karttapohjaisten simulaatioiden, kolmiulotteisten katunäkymien ja kuvitteellisten ilmastoreportaasien avulla.

IPCC:n raportteihin on viime vuosina reagoitu kannustuksin ”vielä on aikaa ryhtyä toimiin” ja ”toivoa ei pidä heittää”. On kuitenkin syytä olla realistinen sen suhteen, paljonko aikaa on ja mille toivo rakennetaan. Aika strategisille kriisipäätöksille on juuri nyt.

Toivo puolestaan on sitä samaa toivoa, jota pääministeri Winston Churchill valoi briteille toisessa maailmansodassa: tahtoa tehdä suuria uhrauksia siedettävän elämän turvaamiseksi.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Ilmastohätätilaan sopeutuminen edellyttää strategisia kriisipäätöksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikamme ympäristöongelmia kutsutaan usein viheliäisiksi (engl. wicked). Viheliäisiä ongelmia sävyttävät monimutkaisuudet, epävarmuudet, arvoristiriidat ja ratkaisujen kiire. Kaikista näistä seuraa, että viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Koska ympäristöongelmia on vasta viime aikoina ruvettu nimittämään viheliäisiksi, on kysyttävä, ovatko ne joskus olleet vähemmän viheliäisiä – jotenkin lempeän yksinkertaisia.

Ongelmien ja ratkaisujen ketju

1960-luvulla iso ympäristökysymys oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan nostama huoli saastumisesta. Ratkaisu oli piipunpääteknologia, jonka toteutusta valvoivat ympäristöviranomaiset.

Rooman klubin raportti vuonna 1972 nosti huoleksi luonnonvarojen riittävyyden. Ratkaisut eriytyivät, ja ympäristökysymys lakkasi olemasta pelkästään ympäristöviranomaisten asia.

Ydinonnettomuudet nostivat monimutkaiset teknologiset järjestelmät huolenaiheeksi 1980-luvulla, jolloin piipunpääteknologiaa täydennettiin aine- ja energiavirtoja säästävällä puhtaalla teknologialla.

Brundtlandin komissio nosti kestävän kehityksen hallitsevaksi teemaksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Se pyrki sovittamaan talouskasvun ja ympäristönsuojelun ristiriidat ekotehokkuudella ja teollisilla ekosysteemeillä.

Kestävän kehityksen rinnalle nousi 2000-luvulla ajatus planetaarisista rajoista, joiden puitteisiin tuotanto ja kulutus olisi sovitettava.

Kehityskulku 1960-luvulta nykypäivään näyttää kauniilta ongelmien ja ratkaisujen ketjulta. Osin näin onkin, mistä käyvät esimerkeiksi ekosysteemien myrkyttymisen hillitseminen DDT-kiellolla, otsonikadon torjuminen kehittämällä vaihtoehtoja klooratuille ja fluoratuille hiilivedyille sekä Suomen sisävesien ravinnekuorman pienentäminen puunjalostusteollisuuden sääntelyllä.

Yksityiskohdat paljastuvat kuitenkin viheliäisiksi. Carson pohti Äänetön kevät -kirjassaan vaihtoehtoja DDT:lle ja sen sukulaisaineille. Hän oli optimistinen luonnosta saatavien nikotinoidien käyttöön torjunta-aineena.

Nyt tiedämme, että mehiläiskuolemien pääepäilty ovat hyönteistorjuntaan käytetyt neonikotinoidit. Ydinvoiman lupaus öljyriippuvuuden katkaisemiseksi hukattiin Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Fukushiman ydinonnettomuuksissa. Paperi- ja sellutuotannon ravinnekuormat ovat lillukanvarsia, kun ilmastopolitiikka asettaa kyseenalaiseksi koko teollisuudenalan.

Viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Itse asiassa ympäristöratkaisujen puolivuosisatainen lähihistoria voidaan tulkita epätoivoiseksi kamppailuksi viheliäisten ympäristöongelmien parissa. Kun saastumisongelma ratkaistiin piipun päässä, ongelma siirtyi muualle teolliseen tuotantojärjestelmään. Kun teollinen ekologia pyrki ratkaisemaan järjestelmäongelmia, nostivat ongelmat päätään taloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin.

Ja kun kestävä kehitys väittää ratkaisun löytyvän talouden, yhteiskunnan ja ekologian vuoropuhelulla, uhkaavat planetaariset rajat katkaista vuoropuhelun. Kestävän kehityksen ja planetaaristen rajojen välirikosta käy esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva ristiriita kansallisen biotalousstrategian ja kansainvälisen ilmastopolitiikan välillä.

Suomen ilmastopaneeli ja Euroopan tiedeakatemioiden asiantuntijapaneeli ovat laajaan tutkimusnäyttöön vedoten esittäneet, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoite keskilämpötilan nousun rajoittamisesta 1,5 celsiusasteeseen edellyttäisi metsiin sitoutuneen kiinteän hiilen maksimoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia metsänhakkuisiin, joita Suomi aikoo kuitenkin biotalouden nimissä lisätä merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että lämpötilanousun tavoiteltu rajaaminen edellyttää merkittävää päästöjen hillintää jo kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä edellyttää pidättymistä lisähakkuilta heti, sillä vaikka hakkuiden tilalle kyllä kasvaa uusi metsä, ilmastotavoitteiden kannalta se ei ehdi kasvaa riittävän nopeasti.

Ilmastonmuutoksen asettamat planetaariset rajat suitsivat suomalaista metsäteollisuutta ja kansantaloutta. Kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus asettuu poikkiteloin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden kanssa. Ympäristöpolitiikan historiallinen kompromissi on mennyt rikki.

Ympäristöongelmien viheliäisyyttä ei lievennä erimielisyys siitä, mitkä kestävän kehityksen rajoista ovat ehdottomia. Vaikka julkista keskustelua hallitsee nyt planetaaristen rajojen retoriikka, se ei tarkoita, että asiasta vallitsisi yksimielisyys asiantuntijoiden keskuudessa – puhumattakaan suuresta yleisöstä.

Vaikka ilmastotutkijan on helppo esittää hiilen massatasapainolaskelmista johdetut päätelmänsä suomalaiselle metsänkäytölle, yhtä vaivattomasti voi kansantaloustieteilijä esittää yhteiskunnallisen dystopian siitä Suomesta, joka ilmastopolitiikan nimissä pikavauhtia lopettaa hakkuut ja sellutehtaat.

Kestävä kehitys 2.0

Sen sijaan, että ryhdymme puuduttavaan väittelyyn, mikä kestävän kehityksen ulottuvuuksista asettaa kaikkein ehdottomimmat rajat inhimilliselle toiminnalle, voimme yrittää realistista sopeutumista rajoihin – moniulotteisesti. Tarvitaan eräänlainen ”kestävä kehitys 2.0”.

Ekosysteemien kannalta sopeutuminen tarkoittaa vahvistamista ja ennallistamista. Keinoja on tutkittu esimerkiksi teollisessa ekologiassa, kaupunkiekologiassa, ekosysteemien kunnostuksessa ja ekologisessa kompensaatiossa.

Kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen.

Perusperiaate on yksinkertainen: kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen. Sovellusten on oltava varovaisia siten, että arvioidaan ennalta hyödyt ja haitat ekosysteemeille. Joskus toimenpiteistä on pitäydyttävä kokonaan, jos luonnonvarojen reunaehdot eivät niitä salli. Mieleen tulevat metsänhakkuiden rajoittaminen ja turpeenoton kieltäminen.

Joskus on pyrittävä tekemään tuotanto mahdollisimman ympäristöneutraaliksi, vaikkapa edellyttämällä teollisilta tuotantojärjestelmiltä suljettuja kiertoja. Joskus tekniikan on luotava luontoa. Näin tehdään esimerkiksi ekosysteemejä kunnostamalla, kaupunkiviljelyllä sekä kaupunkien viheralueilla, -katoilla ja -pinnoilla.

Talouden kannalta sopeutuminen tarkoittaa poliittista varautumista kansantalouden supistumiseen. Syitä on ainakin kaksi.

Yhtäältä planetaariset rajat supistavat energiankulutusta ja ainevirtoja, jotka historiallisesti ovat seuranneet bruttokansantuotteen nousua ja laskua. Toisaalta jälkiteollisten yhteiskuntien bruttokansantuotteen vuosikasvu on joka tapauksessa hiipunut hiljalleen jo puolen vuosisadan ajan.

Tarvitaan siis sopeutumisstrategiaa nolla- tai negatiiviseen kasvuun. Ja tarvitaan sietokykyä talouden äkillisille heilahduksille, joita tulee lisää ja jotka ravistelevat kestävyyden perusteita. Tärkeä väline strategian toteutuksessa ovat BKT:n rinnalle nostetut vaihtoehtoiset hyvinvoinnin mittarit, koska mittarit ohjaavat politiikkaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Yhteiskunnan kannalta sopeutuminen tarkoittaa uudistuksia kansakuntien ja ihmisyhteisöjen tavoissa organisoitua. Koska osakeyhtiömuotoinen organisoituminen yhdistettynä globaaliin kapitalismiin on usein myrkkyä niin ekosysteemipalveluille kuin tasa-arvollekin, on taloudessa syytä kokeilla vaihtoehtoisia tapoja organisoitua.

Päätöksenteon on uudistuttava tavoilla, jotka joidenkin mielestä uhkaavat demokratiaa. Sopeutuminen ilmastonmuutoksen synnyttämiin äkillisiin ekososiaalisiin murroksiin vaatii nopeaa päätöksentekoa, mikä edellyttää joskus tilapäistä vallan keskittämistä.

Viheliäiset murrokset edellyttävät hyvää tietopohjaa, mikä lisää asiantuntijavaltaa. Tulevien kriisien vähittäinen kehkeytyminen edellyttää ylipitkän aikavälin päätöksentekoa, mikä rajoittaa demokraattisten elinten toimintavapautta. Nopea sopeutuminen edellyttää yksilön vapauksien rajoittamista yhteisen edun nimissä, mikä ei istu vallitseviin kulttuurisiin odotuksiin.

Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Kestävä kehitys 2.0 ajaa jälkiteollisia yhteiskuntia kohti ekologisen jälleenrakennuksen aikakautta. Moni edellä kuvatuista uudistuksista demokratiaan hyväksytään tällä hetkellä vain valmiuslain määrittelemissä poikkeusoloissa. Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Normalisoinnilla tarkoitan asioiden vaihtoehtoista kehystämistä. Jälleenrakennuskausi 1950-luvulla oli sääntelyn aikaa, mutta ei sitä demokratian alasajoksi nyt tulkita. Tänä päivänä hyväksymme vahvan sääntelyn monilla elämän alueilla, kuten liikenteessä.

Ekologiseen jälleenrakennukseen kuuluva sääntely on kehystettävä viittauksin hyvinvoinnin kukoistukseen, ei vapauden kuihtumiseen. Henkinen maaperä vaihtoehtoiselle kehystämiselle on otollinen Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa, jossa yksilöt ahdistuvat valinnan pakosta.

Ympäristöongelmat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän viheliäisiä – nyt enemmän. Siksi tarvitaan ekologista jälleenrakennusta. Lähtökohdat ovat historiallisen hienot, sillä Suomi ei ole koskaan ollut näin vauras.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa ja liittyy Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan WISE-tutkimushankkeeseen.

Julkaisu Viheliäisten ongelmien aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.