Torjuntavoiton käsitettä käytettiin ensimmäisen kerran välirauhan aikana. Jääkärimarssin sanoittaneen jääkärieversti Heikki Nurmion mukaan ”Kannaksen suuret torjuntataistelut ja torjuntavoitot” olivat vertaansa vailla maailmanhistoriassa.

Jatkosodassa erityisesti vuoden 1944 merkittävimpiä yksittäisiä taisteluita kuvattiin lehdistössä torjuntavoittoina tai ”täydellisinä torjuntavoittoina”. Jatkosodassa komentajana ollut Lennart Oesch puolestaan laajensi käsitteen alaa entisestään: kesän 1944 puolustustaistelut edustivat koko sotaa.

Erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen niin sanotun uuspatrioottisen käänteen myötä yllä mainitun kaltaiset tulkinnat vahvistuivat entisestään. Torjuntavoitosta tuli kunnioitusta huokuva ilmaus sille, ettei Suomi ollut pelkästään torjunut vihollisen hyökkäyksiä vaan lopulta voittanut sotansa. Poliittisen retoriikan osalta ilmiö on kuitenkin moniulotteisempi.  

Tarkastelen torjuntavoiton käyttöä sodan jälkeisinä vuosina sekä myöhemmin vaaleihin ja Euroopan unioniin liittyen. Osoitan, miten torjuntavoittoa on hyödynnetty ironiaan nojaavassa poliittisessa pilkassa. Teksti perustuu tutkimusartikkeliini Torjuntavoitto retorisena figuurina.

Torjuntavoitto talouspolitiikan aseena

Sodanjälkeisinä vuosina oli monia lakkoja ja mielenosoituksia. Useimmat niistä liittyivät kommunistien ja sosialidemokraattien väliseen kamppailuun Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöstä. Taustalla oli myös Neuvostoliiton tukemien kommunistien pyrkimys osoittaa voimaansa.

Laitavasemmisto politisoi torjuntavoiton käsitteen osana retoriikkaansa. Kommunistinen lehdistö ironisoi, että torjuntavoitto tarkoitti ”hitleriläisessä sanastossa” tappiota – mitä suurempia menetyksiä saksalaiset kärsivät, sitä suurempia voittoja he ilmoittivat saavuttaneensa.

SKP:n lehti viittasi siihen, että Stalingradin taistelun jälkeen alkuvuodesta 1943 torjuntavoitto oli niin suomalaisissakin sanomalehdissä julkaistuissa raporteissa yleisin tapa kuvata kansallissosialistisen Saksan ”sotamenestystä”, joka tosiasiallisesti tarkoitti vetäytymistä.

K.-A. Fagerholmin johtama vähemmistöhallitus jätti eronpyyntönsä maaliskuussa 1950. Eduskunnan puhemies Urho Kekkonen muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen, ja Fagerholm valittiin hänen tilalleen eduskunnan puhemieheksi. Toukokuussa 1950 Fagerholm kutsuttiin sovittelijaksi STK:n ja SAK:n väliseen työmarkkinakiistaan, koska järjestöjen väliset neuvottelut olivat katkenneet. Sopu palkankorotuksista saavutettiin nopeasti.

Vihollinen omien joukossa on dramaattinen retorinen keino.

Laitavasemmisto suhtautui sopuun kriittisesti. SKP:n äänenkannattaja Työkansan Sanomat julisti lokakuussa 1950, että SDP:n johtajat ja heidän liittolaisensa SAK:n johdossa alkoivat muistuttaa ”natsilaisia torjuntavoittajia”:

”Nämä aikoinaan Hitlerin koulunpenkillä istuneet herrat ovat aiheuttaneet maamme työläisille jo monta karvasta tappiota taistelussa työn ja pääoman välillä, mutta siitä huolimatta he ilmoittavat voittavansa jatkuvasti. Solmittuaan keväällä Fagerholmin sopimuksen, joka merkitsi palkkojen korottamista 15 %:lla ja hintojen korottamista paljon enemmän, siis realipalkan alentamista, sosdem-herrat ilmoittivat, että he voittivat.”

Saksan sotapropagandan mukaisia, voitoiksi naamioituja tappioita nähtiin siis myös kotimaan politiikassa.

Vihollinen omien joukossa on dramaattinen retorinen keino. Sen avulla pystyttiin luomaan vaikutelma, että puutteellinen ymmärrys omien johtajien vääräoppisuudesta oli johtanut katastrofiseen lopputulokseen, ja voittojen sijaan työväestö oli todellisuudessa kärsinyt lukuisia tappioita pääomaa vastaan. Traagisuus syntyy myös siitä, että johtohenkilöiden esitettiin toimineen tarkoituksellisesti vastoin työväestön etua ja jopa johtaneen heitä harhaan äärioikeiston keinoin.

Näin sodan jälkeen vääntö palkoista näyttäytyi aseellisten taisteluiden jatkona. Kommunismin ja fasismin välinen voimainkoitos siirtyi juoksuhaudoista talouspolitiikan kentälle.

Torjuntavoitto vaaliretoriikassa

Vaaleihin liittyen torjuntavoittoa käytettiin ensimmäisen kerran 1970-luvun lopussa. Vuonna 1979 Suomen Kuvalehti arvioi sosialidemokraattien saaneen eduskuntavaaleissa torjuntavoiton, kun sen kannatus laski yhden prosenttiyksikön verran, ja samaan aikaan kokoomuksen suosio kasvoi 3,3 prosenttiyksikköä.

Keskusta menetti vuoden 1983 eduskuntavaaleissa noin 6 000 ääntä mutta voitti vaaliliittojen avulla kaksi paikkaa. Puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen arvioivat Länsi-Savo-lehdessä huhtikuussa 1983, että tulos oli puolueelle yhtä aikaa torjuntavoitto ja tappio.

Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa keskustan vaalistrategian nimi oli ”veret seisauttava torjuntavoitto”. Tavoite edellytti paikkamäärän pysymistä samana kuin edellisissä vaaleissa (55), jossa puolue oli ottanut kuuluisan ”veret seisauttavan vaalivoiton”.

Keskusta menetti lopulta 11 kansanedustajanpaikkaa ja viisi prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Puheenjohtaja, pääministeri Esko Ahon mukaan kyseessä oli silti torjuntavoitto, koska keskusta oli ollut ”neljä vaikeaa vuotta” hallituksen johdossa, kuten hän Maaseudun Tulevaisuudessa 1995 vaalien jälkeen linjasi.

Torjuntavoitoksi kutsumisen edellytyksiä onkin lavennettu luovasti. Esimerkiksi SDP:n tuore puheenjohtaja Jutta Urpilainen tulkitsi vuoden 2008 kuntavaalien tuloksen torjuntavoitoksi, vaikka puolueen kannatus oli sen siihen astisen historian toiseksi alhaisin pudoten 2,9 prosenttiyksikköä. Perusteena oli, että puolueen kannatusprosentti oli vaalien toiseksi suurin kokoomuksen jälkeen ja että Urpilainen oli ehtinyt olla puheenjohtajana neljä kuukautta, Etelä-Suomen Sanomat uutisoi lokakuussa 2008.

Torjuntavoitoksi kutsumisen edellytyksiä onkin lavennettu luovasti.

Tällaisen retoriikan haasteena on kuitenkin liukuminen laajentamisesta liioitteluun, joka puolestaan johtaa helposti naurunalaiseksi joutumiseen. Poliittiset vastustajat ja toimittajat mielellään tarttuvat kriittisesti liioitteluun.

Esko Ahon retoriikka ei jäänytkään huomiotta. Esimerkiksi Aholle huomautettiin, että yleensä tällaista tulosta on kutsuttu ”rökäletappioksi”. Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz puolestaan tarkasteli vuoden 1995 vaalitulosta eduskunnassa ironisesti:

”Kun näistä oloista [lama ja suurtyöttömyys] selvisimme sillä, että menetimme vain yhden paikan 40:stä, voi hyvällä syyllä puhua torjuntavoitosta. Keskustahan sai sen suuremman, peräti 11 paikan torjuntavoiton. ”Hoppee ei oo häppee” tässäkään kilpailussa!”

Torjuntavoitto oli toisin sanoen yhtä kuin häviö. Ja mitä suurempi tappio oli, vastaavasti sitä suurempi oli torjuntavoitto. Itseironiaan sisältyikin poliittisen vastustajan pilkka: oman puolueen kilpailijaa pienemmän tappion kutsuminen torjuntavoitoksi oli perusteltua, kun taas vastustajan kohdalla torjuntavoittajaksi ilmoittautumiseen oli mahdollista suhtautua ivallisesti.

Myös SDP:n käyttämä retorinen laajentaminen sai pilkallisen kohtelun julkisuudessa. Maaseudun Tulevaisuuden mukaan vuoden 2008 vaalien tulos oli torjuntavoitto Urpilaiselle siinä mielessä, että SDP oli mennyt ainoastaan kontalleen, kun se aiemman puoluejohdon käsissä oli menossa kokonaan nurin. Apu-lehdessä lokakuussa 2008 kirjoittanut Yrjö Rautio veisteli, että lähes historiallisen tappion jälkeen SDP:n puhe torjuntavoitosta oli ”suorastaan vitsi”.

Vaalituloksen lisäksi torjuntavoittajaksi julistautumiseen ovat vuosien saatossa vaikuttaneet vaaleja edeltäneet tapahtumat ja puolueen asema hallitus–oppositio -jaossa, gallupit ennen vaaleja sekä muiden puolueiden menestys.

Euroopan unioni ottaa Neuvostoliiton paikan

Torjuntavoiton näkyvä poliittinen ulottuvuus liittyy Euroopan unioniin ja suomalaisten käymään kamppailuun EU:n vahingollisiksi katsottuja uudistuksia vastaan. Erityisen usein käsitettä on käytetty maatalouspolitiikan yhteydessä.

Esimerkiksi vuonna 2003 maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja (kesk.) luonnehti EU:n tuolloista maatalousratkaisua Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa torjuntavoitoksi, jonka kanssa oli mahdollista elää. Komission alkuperäinen esitys olisi tarkoittanut 85 miljoonan euron menetyksiä, mutta toteutuma oli 7 miljoonaa.

Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliiton mukaan tuottajat eivät kuitenkaan voineet hyväksyä jatkuvia leikkauksia maatalousrahoitukseen torjuntavoittoina. Maaliskuussa 2007 Maaseudun Tulevaisuudessa käytiin aiheesta debattia. Siinä MTK totesi, ettei Suomella ei ollut varaa ”niin kutsuttuihin torjuntavoittoihin”, joissa alkuperäisistä tavoitteista joudutaan perääntymään, vaikka pahimmat esitykset onnistuttaisiin torjumaan.

Vuoden 2005 sokerituotannon supistamisen ja sokerijuurikkaan hinnanalennusten yhteydessä MTK arvosteli torjuntavoitto-termin käyttöä sarkastisesti Maaseudun Tulevaisuudessa: todellisuudessa kyse oli tilanteesta, jossa ”ei leikattu ihan päätä pois vaan toinen jalka ja käsi”. Kyseessä oli toisin sanoen brutaali metafora toimintakyvyttömäksi joutumiselle.

Torjuntavoittoa taas on mahdollista puolustaa vertaamalla sitä, miten paljon menetetään siihen, miten paljon olisi voitu menettää.

Myös eduskunnassa oppositio kritisoi keskustajohtoista hallitusta. Esimerkiksi kokoomuksen Pertti Hemmilä ironisoi, että jos sokerin tuotanto-oikeus putoaa 146 miljoonasta alle 100 miljoonaan kiloon ja ensimmäisen vuoden tuki on 60 euroa hehtaarille tarvittavan 150 euron sijaan, kyse lienee jopa kahdesta torjuntavoitosta!

Numeraaliseen reduktioon nojaava retoriikka on monikäyttöistä. Neuvotteluiden tulosta torjuntavoittona voidaan arvostella esimerkiksi suhteuttamalla se, miten paljon tukieuroja saadaan siihen, miten paljon olisi voitu saada tai surkuttelemalla, miten paljon tavoitteista jouduttiin perääntymään. Torjuntavoittoa taas on mahdollista puolustaa vertaamalla sitä, miten paljon menetetään siihen, miten paljon olisi voitu menettää.

Vertailujen rakentaminen ja muu lukujen käyttö jättävät huomiotta maatalouspolitiikan ja tukiratkaisujen moniulotteisuuden. Konkreettiset luvut ovat kuitenkin siinä mielessä retorisesti toimivia, että ne ovat helpompia hahmottaa kuin abstraktit perustelut.

Lisäksi torjuntavoitto symboloi Suomen ja EU:n kompleksista suhdetta sekä Euroopan unionin epäreiluutta. Keski-Euroopan maiden johtama jättiläinen ei ota huomioon Suomen erityisolosuhteita ja pyrkii jatkuvasti vaikeuttamaan pohjoisen mallioppilaansa maataloutta. Torjuntavoittoretoriikassa EU on ottanut Neuvostoliiton paikan uhkaavana jättiläisenä, jonka aikeet sitkeä Suomi pyrkii pysäyttämään.

Torjuntavoiton monet kasvot

Torjuntavoitto on olennainen osa suomalaista poliittista retoriikkaa, jossa voiton, tappion ja sen välimuotojen raja on ollut häilyvä – esittäjästä ja tilanteesta riippuen. Se on ollut keskeinen poliittisen retoriikan keino, jossa tappio pyritään esittämään vähintään kunniakkaana tasapelinä. Tämä puolestaan on avannut pilkalle monenlaisia mahdollisuuksia.

Sodan jälkeen äärivasemmiston ironinen kärki kohdistui vasemmiston sisäisiin kamppailuihin sekä palkkataisteluihin. Molemmissa tapauksissa vastakkain olivat kommunistit sekä maltillinen vasemmisto ja oikeisto. Vaaleissa torjuntavoittoon vetoaminen on tarjonnut kunniakkaan selityksen tilanteessa kuin tilanteessa. Euroopan unionin suhteen retorinen asetelma on puolestaan muistuttanut talvi- ja jatkosotaa: pieni Suomi vastassaan uhkaava jättiläinen.

Vaaleissa torjuntavoittoon vetoaminen on tarjonnut kunniakkaan selityksen tilanteessa kuin tilanteessa.

Kuten Michel Foucault on painottanut Carl von Clausewitzin ajatuksiin nojaten, sodalla on aina poliittinen tausta, eikä rauha pyyhi pois niiden suhteiden järjestelmää ja vaikutuksia, jotka viimeinen taistelu on paljastanut. Sen jälkeen jatkuu ikään kuin hiljainen sota, jossa tavoitteena on kaivertaa näiden voimien välinen suhde lakeihin, instituutioihin, talouteen ja kieleen.

Poliittisia kamppailuja onkin ollut helppo jäsentää sodan kielellä, koska talvi- ja jatkosota ovat olleet pitkään suomalaisen itseymmärryksen keskiössä. Vaikka sota on jättänyt suomalaiseen yhteiskuntaan pitkän jälkensä, siihen kytkeytyvässä retoriikassa on monenlaisia sävyjä ja merkitysliukumia. Sodan varjo ei automaattisesti tarkoita keskustelukulttuurin yksipuolistumista. Suomalaisesta kulttuurista kertoo kuitenkin paljon se, että torjuntavoiton ironisointi ei ulotu historiallisiin sotatulkintoihin yhtä tiivisti kuin poliittisiin vastustajiin.

YTT, dosentti Jouni Tilli työskentelee Pyhäjärven kaupungin hyvinvointijohtajana.

Artikkelikuva: Miki Czetti / Pixabay

Julkaisu Torjuntavoiton ironia: Natsilaista propagandaa ja rökäletappioita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voiko eduskunnassa rinnastaa haitalliset eläimet tai kasvit ja niiden tuhoamisen sekä maahanmuuttajat joutumatta oikeudelliseen vastuuseen? Tästä oli kyse, kun eduskunta käsitteli perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpään retoriikkaa täysistunnossaan 24.6.2020.

Poliisi tutki Mäenpään puheenvuoron ja epäili tämän syyllistyneen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Asia eteni valtakunnansyyttäjälle, joka pyysi eduskunnalta kansanedustajan syytesuojan purkamista.

Prosessi johti lopulta eduskunnan päätökseen olla poistamatta syytesuojaa, vaikka perustuslakivaliokunta oli sitä suositellut. Valiokunta arvioi, että kansanedustajan puhevapautta ei ole tarkoitettu ihmisarvon ja yhdenvertaisuuden loukkauksiin. Ihmisoikeudet toisin sanoen katsottiin sananvapautta painavammiksi.

Perussuomalaiset ilmoitti jo hyvissä ajoin etukäteen estävänsä syyteoikeuden. Puolueen edustajien äänet olisi tarvittu, jotta syytesuojan poistamiseen tarvittu eduskunnan viiden kuudesosan määräenemmistö olisi saavutettu.

Puhe on parlamentaarisen politiikan keskeinen teko. Sen avulla erilaisia näkökulmia ja argumentteja voidaan tuoda esiin ja arvioida. Näin poliittisen todellisuuden monimuotoisuus tulee nähdyksi ja kuulluksi.

Puhe on parlamentaarisen politiikan keskeinen teko.

Sanat ylintä valtiovaltaa käyttävässä elimessä konkretisoituvat lakeina, linjauksina ja rahoituksena. Puhe myös legitimoi eli tekee hyväksytyksi tapoja käsitellä yhteiskunnallisia asioita julkisesti.

Tarkastelen retoriikan näkökulmasta, miten perussuomalaiset edustajat puolustivat Mäenpään puheenvuoroa. Käyn läpi myös, miten puheenvuoro nivoutuu kulttuurisen ja biologisen rasismin perinteisiin. Mäenpään lausumaa puolustettiin eduskunnassa vähättelemällä, kaltevan pinnan argumentilla, uhriutumisella ja politisoinnilla.

Tapaus vaikuttanee merkittävästi suomalaiseen poliittiseen puhekulttuuriin, koska päätös syytesuojasta oli väistämättä myös kannanotto siihen, mitä eduskunnassa saa sanoa ja mitä ei. Se kertoo, miten kansanedustaja voi sananvapauttaan voi käyttää.

Alkutahdit kesällä 2019: vieraslajeja eduskunnassa

Eduskunnassa käytiin kesäkuussa 2019 tiedonantokeskustelu Antti Rinteen (sd.) hallituksen hallitusohjelmasta. Osa perussuomalaisista provosoitui väitteistä, että enemmistöä heistä kiinnosti vain maahanmuutto.

Kimmo Kiljunen (sd.) hämmästeli, mistä maahanmuuttokeskustelu juonsi juurensa. Suomessa ulkomaalaisväestön määrä oli Euroopan pienimpiä. Olikin outoa, että ihmisoikeuskysymys oli muuttunut turvallisuuskysymykseksi.

Juha Mäenpää kertoi vierailleensa pakolaisleirillä Libanonissa. Siellä pakolaisilla ei ollut ”geeliä päässään, älypuhelinta tai juppivaatteita”. Mäenpää kehottikin Kiljusta ”avaamaan silmänsä sille, onko meillä täällä turvapaikanhakijoita vai onko meillä täällä jotain aivan muuta”.

Niin sanottu valeturvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” on usein käytetty rasistinen kielikuva. Kansainvälisesti maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi on yksi yleisimmistä parlamentaarisen rasismin muodoista.

Kiljunen korosti, että ihmisoikeudet eivät olleet rajoista riippuvaisia ja että vainon määrittely ulkoisten merkkien pohjalta oli vaikeaa. Hän myönsi, että etuuksien käytössä esiintyi myös väärinkäytöksiä. Enemmistö maahanmuuttajista ei kuitenkaan toiminut näin. Lisäksi Suomi on sitoutunut kansainväliseen yhteistyöhön ja muun muassa Geneven pakolaissopimukseen, hän huomautti.

Mäenpään mukaan esimerkiksi venäläisen tai virolaisen oli helppo sopeutua Suomeen uskonnollinen taustansa ansiosta. Toisin oli Lähi-idästä lähtöisin olevien kohdalla. Heidän Mäenpää katsoi olevan kyvyttömiä sopeutumaan Suomeen tai tulemaan toimeen edes keskenään juuri uskontonsa vuoksi. Juuri tähän liittyen Mäenpää kommentoi:

Täällä hallitusohjelmassa on yksi hyvä kirjaus. Täällä lukee: ’Tehostetaan vieraslajien torjuntaa sekä lainsäädännöllä että torjuntatoimenpiteiden rahoitusta lisäämällä.’ Tämä valitettavasti lukee väärässä kohdassa.”

Rinnastamalla vieraslajit ja Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat Mäenpää irrotti termin tavanomaisesta yhteydestään ja ironisoi hallitusohjelmaa luonnonsuojelun näkökulmasta käsitelleen Pirkka-Pekka Peteliuksen (vihr.) puhetta. Perussuomalaisen kansanedustajan mukaan vieraslajeihin liittyvät torjuntatoimet olisivat kuitenkin kuuluneet hallitusohjelman maahanmuuttoa käsittelevään osaan.

Mäenpään retoriikkaa on vaikea tulkita muuten kuin viittauksena perinteisen rotuhygienian ja nationalismin yhdistävään ajatteluun. Sen mukaan kansan perimä ja elintila on pidettävä puhtaina vieraista vaikutteista. Tällaiset näkemykset ovat rasistisen ajatteluperinteen ydintä.

Tällaisella kielenkäytöllä normalisoidaan myös taustalla olevia perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vastaisia ajattelutapoja.

Mäenpään puheenvuorossa on myös kaikuja kulttuurisesta rasismista. Biologisten ”rotujen” sijaan siinä korostetaan esimerkiksi juuri uskonnosta aiheutuvia eroja ja siitä seuraavaa yhteensopimattomuutta esimerkiksi länsimaisten arvojen kanssa. Yhteistä määritelmille on käsitys muuttumattomasta olemuksesta, jonka perusteella ihmisiä luokitellaan ja arvotetaan eli rodullistetaan. Muun muassa Teuvo Hakkarainen (ps.) ja presidentti Sauli Niinistö ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa, jossa maahanmuuttajat nähdään lähinnä kulttuurinsa tai väitetyn perimänsä edustajina.

Kyseessä ei ollut pelkkä hallitusohjelman arvostelu, vaan keskustelua käytiin myös turvapaikanhakijoiden motiiveista ja ihmisoikeuksista. Asia on väistämättä suurempi kuin yksittäiset sanavalinnat. Tällaisella kielenkäytöllä normalisoidaan myös taustalla olevia perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vastaisia ajattelutapoja.

Esimerkiksi filosofi Hannah Arendt on tutkimuksissaan osoittanut, miten hauraita ihmisoikeudet lopulta ovat. Oikeus oikeuksiin ei ole itsestäänselvyys.

”Ennennäkemättömän kauheaa puhetta” – rasismi ja vähättelyn retoriikka

Eduskunnan päätöksessä oli kyse siitä, annettaisiinko valtakunnansyyttäjälle mahdollisuus viedä asia oikeuden tutkittavaksi. Täysistunto näyttäytyi kuitenkin ajoittain ikään kuin tuomioistuimena, joka oli määrittämässä Juha Mäenpään mahdollista syyllisyyttä ja teon rangaistavuutta.

Retorisesti vähättely (meiosis) oli keskeinen keino, kun Mäenpään rasismia puolustettiin eduskunnassa. Sillä voidaan pyrkiä rauhoittelemaan, mutta toisaalta vaarana on, että näin syntyy helposti välinpitämätön, jopa koominen vaikutelma. Vähättely onkin läheistä sukua ironialle ja ne yhdistyivät esimerkiksi Jussi Halla-ahon (ps.) retoriikassa täysistunnossa:

”Suomen eduskunta ei ole koskaan antanut lupaa asettaa kansanedustaja syytteeseen eduskunnassa pidetyn puheen vuoksi. […] Ennennäkemättömän syyteluvan antaminen tarkoittaisi, että edustaja Mäenpään puhe oli ennennäkemättömän kauhea, pahinta, mitä tässä talossa on kuultu yli sataan vuoteen.”

Toisto ja ironisointi korostavat historiaan perustuvaa vähättelyä: ylintä valtiovaltaa käyttävässä elimessä oli varmasti kuultu pahempaa kuin Mäenpään tekemä maahanmuuttajien rinnastus eläimiin ja kasveihin.

Vastaavalla tavalla rasismia puolusti myös kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, joka korosti, että kyse ei ollut vakavimmasta vihapuheen muodosta. Myös kokoomuksen Wille Rydmanin mielestä rikos johtaisi korkeintaan vähäiseen sakkorangaistukseen, joten syytesuojaa ei tulisi purkaa. Olli Immonen (ps.) oli samalla kannalla. Asiaa tuli arvioida nimenomaan odotettavissa olevan rangaistuksen perusteella.

Keskustan Mikko Kärnä myönsi, että Mäenpään puheessa oli kyllä ollut rasistinen kielikuva. Se ei kuitenkaan ollut riittävä peruste syytesuojan poistamiselle. Hän olisi arvioinut tilannetta eri tavalla, jos olisi kehotettu joukkotuhontaan tai kapinaan. Samaan tapaan argumentoi lakimiestaustainen perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio, jonka mielestä kyseessä oli uhriton rikos siihen asti, kunnes vaino mahdollisesti alkaisi.

Näin ikään kuin käänteinen natsikortti toimii vähättelynä: vasta kansanmurha tai selvästi siihen yllyttäminen on todellista rasismia. On kuitenkin syytä huomioida, että ihmisistä puhuttaessa vihjaus vieraslajien hävittämisestä on analoginen ilmaus esimerkiksi etnisen ryhmän järjestelmälliselle tuhoamiselle.

Näin ikään kuin käänteinen natsikortti toimii vähättelynä: vasta kansanmurha tai selvästi siihen yllyttäminen on todellista rasismia.

Rikoksen vakavuudesta olisi voinut halutessaan esittää myös toisen suuntaisia väitteitä. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on kuitenkin Suomen lainsäädännössä luokiteltu rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kyse ei ole siinä mielessä ihan pienestä rikoksesta, että se kohdistuu verbaalisesti tai visuaalisesti sekä ihmisarvoon että demokratian periaatteisiin. Perussuomalaisten retoriikassa pykälä kuitenkin esitetään toistuvasti suoranaisena uhkana sananvapaudelle.

Huomion rajaaminen yhteen sanaan oli osa vähättelyä. Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä rasismin vuoksi erotettu Ano Turtiainen piti erikoisena, että yhtä sanaa pidettiin ”hirvittävänä”. Sheikki Laakson (ps.) mielestä koko prosessi oli ”pelleilyä”. Sari Tanus (kd.) totesi kyseessä olleen yksittäisen kansanedustajan ”epäonnistuneen sanavalinnan”, josta ei selvinnyt, mistä kiihotuksesta ja mistä kansanryhmästä oikein oli kyse.

Tällä tavoin pyrittiin sulkemaan vieraslaji-termin välitön tekstiyhteys sekä laajempi ajallinen, paikallinen ja poliittinen ympäristö tarkastelun ulkopuolelle. Sanat ovat kontekstisidonnaisia jo sen vuoksi, että niitä voidaan selittää vain toisilla sanoilla. Poliittisia käsitteitä puolestaan on mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon kamppailuja, joissa niitä on käytetty. Kontekstista riisuminen onkin retorinen keino kuoria sanat merkityskerrostumistaan ja syyttää vastustajia ylitulkinnasta.

Poliittisia käsitteitä on mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon kamppailuja, joissa niitä on käytetty.

Erikoisin tapa vähätellä rasismia oli painottaa Mäenpään puheenvuoron eduskunnassa saamaa vastaanottoa. Koska puhemies ei ollut reagoinut vieraslaji-termin käyttöön ja tilanne oli ollut muutenkin rauhallinen, Mäenpään sanomisia oli voimakkaasti ylitulkittu. Tuolloin puhetta johti perussuomalaisten Juho Eerola.

Myös huumoriin vedottiin. Esimerkiksi Jani Mäkelän (ps.) ja Kaisa Juuson (ps.) mukaan heidän kollegansa oli vitsaillut. Ville Tavio puolestaan ironisoi, että Mäenpäästä tuskin oli koomikoksi, mutta huumorista ei saanut tehdä koomikkojen itseoikeutta.

Ilmiötä tutkineen sosiologi Simon Weaverin mukaan huumori voi johtaa rasismin tyhjäksi tekemiseen ja sitä kautta sen normalisoitumiseen yhteiskunnassa. Vaikka esimerkiksi vitsien tenho piilee niiden kyvyssä purkaa jännitteitä ja käsitellä vaikeitakin asioita, ne voivat päätyä vahvistamaan stereotypioita. Rasistinen huumori ei ole viatonta, koska ’toisten’ kustannuksella nauramisesta tulee helposti ulossulkemisen muoto.

”Kaltevaa pintaa” kohti kansanvallan tuhoa

Kalteva pinta oli toinen usein käytetty tapa puolustaa rasismia eduskunnassa. Sen mukaan yhden asian hyväksymisestä alkaa väistämätön kehitys, joka huipentuu negatiivisesti. Kaltevan pinnan argumenttia käytetään usein konservatiivisessa retoriikassa samalla, kun väitetään esimerkiksi uudistuksella olevan tarkoittamattomia seurauksia, jotka ovat vastoin alkuperäisiä tavoitteita.

Jussi Halla-aho muistutti, että historian aikana vallanpitäjät olivat pyrkineet hiljentämään arvostelijansa institutionaalisella väkivallalla eli esimerkiksi vangitsemalla tai tekemällä heistä sosiaalisia hylkiöitä. Kritiikin vaientaminen väkivalloin oli Halla-ahon mukaan kalteva pinta: kansanedustajan puheistaan syyttämisestä tulisi tapa, ja perusteet muuttuisivat jatkuvasti absurdimmaksi.

Perussuomalaisten puheenjohtajan kalteva pinta oli jyrkkä. Hän julisti ”tämän päivän rasismi- ja vihapuhehysteriassa” olevan kyse ohimenevästä ilmiöstä, jossa ”pöyristyvä lauma jahtaa soihdut ja talikot kädessä vääräoppisia ja tuomitsee heitä roviolle”. Halla-aho varoitti, että vasemmisto saattaisi tulevaisuudessa joutua ”itseluomansa hirviön uhriksi”, jos ”totalitaristisia pyrkimyksiä” ei vastustettaisi.

Kansanvalta oli uhattuna ja ”yhteiskunta repeytymässä kahtia”, kuten Mauri Peltokangas (ps.) määritteli. Jos syytesuojan purkamisella ”Pandoran lipas” avattaisiin, oltaisiin matkalla kohti diktatuuria, kun oppositio voitaisiin vaientaa. Kritiikin rajoittaminen olisi jopa askel kohti ”kivikautista islamilaista valtiota”, Ville Tavio väitti.

Jos syytesuojan purkamisella ”Pandoran lipas” avattaisiin, oltaisiin matkalla kohti diktatuuria, kun oppositio voitaisiin vaientaa.

Kiivaimmin argumentoi Sebastian Tynkkynen (ps.), jonka retoriikassa syyttämisluvan myöntäminen johtaisi varmasti syytöspyyntöjen vyöryyn. Hänen mielestään äänestyksen perusteella katsottaisiin tarkkaan, ketkä olivat ”demokratian vihollisia” ja ketkä kunnioittivat perustuslakia.  Ilmaisu ja sen taustalla oleva ajatus ”kansan todellisen äänen” edustamisesta on tyypillinen oikeistopopulismille.

Kaltevan pinnan argumentti esiintyi usein yhdessä liioittelun (hyperbole) kanssa. Sitä voidaan käyttää joko elegantisti totuuden venyttämiseen tai suoranaiseen huijaamiseen, kuten Quintilianus havainnoi aikanaan. Liioittelu on tehokkaimmillaan silloin, kun käsiteltävä asia ei ole tavanomainen. Toisaalta kohtuuttomuuksiin meneminen horjuttaa helposti puhujan uskottavuutta.

Kohtuutonta riepottelua ja politikointia

Rasismia puolustettiin myös politisoimalla sekä oikeudellinen prosessi että valtakunnansyyttäjä. Tällä tavoin oli mahdollista kääntää asetelma ylösalaisin ja esittää kansanedustaja Mäenpää uhrina – tai uhriutua itse.

Vihjauksia yhtymäkohdista historiallisiin noitavainoihin käytettiin toistuvasti. Pasi Kivisaari (kesk.) ilmaisi tuntevansa ”vastenmielisyyttä tätä roviota” kohtaan, vaikka hän piti Mäenpään puhetta epäkunnioittavana. Perussuomalaiset puolestaan valittelivat, että heidän uraansa aloitteleva puoluetoverinsa tuskin uskalsi vähään aikaan puhua mitään.

Mauri Peltokankaalle (ps.) käynnissä olikin suoranainen ”vasemmistolainen inkvisitio”. Mäenpää oli itse asiassa väärintekijän sijasta sankari, koska oli kestänyt itseensä kohdistuneen loanheiton.

Ville Tavion mukaan yksi todiste valtakunnansyyttäjän puolueellisuudesta oli hänen julkilausuttu tavoitteensa vihapuheeseen puuttumisesta.

Ongelma ei rajoittunut perussuomalaisten edustajien mukaan pelkästään tähän tapaukseen: sananvapaus oli jatkuvien poliittisten hyökkäysten kohteena. Esimerkiksi Riikka Purra (ps.) arvosteli, että ”jahdit” eivät kohdistuneet tasapuolisesti, koska esimerkiksi nuoret naiset ovat erityissuojeltu ryhmä. Vastaavasti Arja Juvosta (ps.) pelotti, mitä eduskunnassa ylipäätään uskalsi enää sanoa.

Jukka Mäkysen (ps.) retorisessa kysymyksessä kiteytyi väite oikeuslaitoksen politisoitumisesta:

”Haluammeko me oikeasti elää sellaisessa Suomessa, jossa kansanedustaja joutuu median ja oikeuslaitoksen systemaattisen vainoamisen kohteeksi siitä, että hän on ilmoittanut täysistuntosalissa mielipiteensä käsiteltävään asiaan?”

Samalla syytökset käännettiin kohti valtakunnansyyttäjää, jonka esitettiin olevan puolueellinen. Ville Tavion mukaan yksi todiste valtakunnansyyttäjän puolueellisuudesta oli hänen julkilausuttu tavoitteensa vihapuheeseen puuttumisesta. Pyyntö syyttämisluvasta kertoikin ”oikeuslaitokseen hiipivästä politisoitumisesta”.

Myös Leena Merelle (ps.) tapaus kertoi siitä, miten asiantuntijatkin voivat olla poliittisia. Samalla hän jokseenkin ristiriitaisesti vetosi, ettei täysistuntosalia politisoitaisi. Sari Tanus oli huolissaan valtakunnansyyttäjän toimista, koska syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai vihapuhesyytöksiä oli lähiaikoina tullut runsaasti.

Uhriutuminen on fasistisen ja rasistisen politiikan ytimessä.

Useiden perussuomalaisten mielestä kansanryhmää vastaan kiihottaminen oli kuin tehty poliittisen toimintavapauden viemiseen, koska tulkinnanvara oli liian suuri. Kyseinen rikospykälä mahdollisti mielivallan. Jatkuva rasismin näkeminen olikin pitkälti ”vihervasemmiston luoma poliittinen ilmiö”. Näin vähättelyä sovellettiin politisointisyytösten yhteydessä.

Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley on todennut, että uhriutuminen on fasistisen ja rasistisen politiikan ytimessä. Vaatimukset tasa-arvosta nähdään enemmistöön kohdistuvana syrjintänä. Tässä ideologiassa oma kansankunta ja sen todelliset edustajat ovat jatkuvasti uhattuina. Asiantuntijoiden politisoinnilla ja vähättelyllä puolestaan yritetään paljastaa esimerkiksi hallinnossa ja yliopistoissa väitetysti vaikuttavia salaliittoja.

Ajat ja poliitikot vaihtuvat, mutta rasismi pysyy

Mäenpään sanomisia puolustanut retoriikka oli ironian kyllästämää. Poliittisen puheen merkitystä korostettiin vähättelemällä sanavalintoja. Niistä tehtyjen tulkintojen väitettiin olevan liioittelua, mutta samaan aikaan Suomen julistettiin olevan matkalla kohti totalitarismia ja eri mieltä olleiden olevan demokratian vihollisia.

Syytöksiä oikeuslaitoksen poliittisuudesta perusteltiin politisoimalla valtakunnansyyttäjän virkatyö, sen pohjana oleva rikoslain pykälä sekä ylipäätään koko prosessi. Maahanmuuttajia vieraslajien tavoin torjumista esittäneestä kansanedustajasta tehtiin vainon uhri.

Rasismi näyttäisi olevan Suomessa hyväksyttävämpi osa parlamentaarista puhetapaa kuin esimerkiksi valehtelijaksi syyttäminen.

Rasistisen aateperinnön värittämä puhe ei ole uusi ilmiö Suomen eduskunnassa. Esimerkiksi vuonna 1909 käytiin keskustelua juutalaisten oikeudellisesta asemasta. Teologian tohtori, tuleva arkkipiispa, puhemies ja pääministeri Lauri Ingman oli huolissaan ”juutalaisaineksen lisääntymisestä”, koska taloudesta ymmärtämättömät kansanosat olisivat pian heidän hallussaan. Hän käytti kansainvälisestikin yleistä antisemitististä stereotypiaa.

Jopa perustuslakivaliokunnassa oli esitetty epäilys, että jos maahanasettumiskielto kumottaisiin, Suomeen alkaisi juutalaisten joukkovaellus. Enemmistö ei ottanut näin jyrkkää kantaa vaan katsoi, että ”haitallinen maahanmuutto” oli estettävissä tarkentavin säännöksin. Juutalaisista puhuttiin paljolti samalla retoriikalla kuin muslimeista nykyään.

Rasismi näyttäisi olevan Suomessa hyväksyttävämpi osa parlamentaarista puhetapaa kuin esimerkiksi valehtelijaksi syyttäminen. Syyteluvan antamatta jättämisen myötä eduskunta tuli käytännössä linjanneeksi, että kansanedustaja ei vielä 2020-luvullakaan joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen rasistisesta puheestaan demokratian arvovaltaisimmalla areenalla.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Vieraslajit ja demokratian viholliset eduskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalien jälkeiset viikot hallitustunnusteluineen ja -neuvotteluineen huipentuvat tiedonantoon hallitusohjelmasta eduskunnalle. Ohjelma on hallituksen parlamentaarisen luottamuksen ensimmäinen konkreettinen testi, kuten politiikantutkija Juri Mykkänen on todennut.

Hallitusohjelman seurannasta tuli vuonna 1990 valtioneuvoston kanslian lakisääteinen tehtävä. Sitä ennen sen merkitys vaihteli seremoniallisesta poliittiseen. Vuoden 2000 perustuslaissa (62 §) hallitukset velvoitettiin antamaan ohjelmansa eduskunnalle tiedoksi, minkä jälkeen eduskunta äänestää hallituksen luottamuksesta. Vuonna 2003 valtioneuvostosta annetun lain mukaan pääministeri valvoo hallitusohjelman toteuttamista.

Vertailen Juha Sipilän ja Antti Rinteen pääministerinä pitämiä puheita, joilla he esittelivät hallituksensa ohjelman. Sipilän puhe on pidetty 2.6.2015, Rinteen 11.6.2019. En paneudu hallitusohjelmien sisältöihin, vaan keskityn siihen, minkälaisella retoriikalla niitä perusteltiin eduskunnalle. Olen aikaisemmin analysoinut muun muassa Sipilän televisiopuheen sekä hänen esiintymisensä Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa.

Analysoin tiedonantopuheiden topoksia. Kreikan kielestä peräisin oleva termi viittaa paikkaan tai lähteeseen. Esimerkiksi Aristoteles antaa topokselle monen tasoisia merkityksiä. Topos on näkökulma, josta kyseessä olevaa ilmiötä lähestytään. Se on asema, josta käydään vastustajan argumenttien kimppuun tai puolustetaan omia. Eri tieteenaloilla puolestaan on omat topoksensa.

Sipilän ja Rinteen molempien käyttämiä topoksia ovat uudistamisen välttämättömyys, strategisuus sekä oikeudenmukaisuus ja luottamus.

Sipilän ja Rinteen molempien käyttämiä topoksia ovat uudistamisen välttämättömyys, strategisuus sekä oikeudenmukaisuus ja luottamus. Yhteistä niille on Aristoteleen tarkoittama poliittisuus eli linjaukset siitä, miten tulevaisuutta kohti ollaan suuntautumassa. Toposten sisällöissä on kiinnostavia eroja.

Näin emme voi jatkaa!

Niin Sipilän kuin Rinteen puheessa eletään välttämättömyyden aikaa. ”Kun uudistaminen unohtuu pitkäksi aikaa, joudutaan leikkausten tielle”, Sipilä lausui. Hallituksen oli säästettävä ja tehtävä isoja uudistuksia samanaikaisesti. Suomella oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko uudistukset tehtiin itse tai joku muu teki ne.

Julkisen talouden alijäämä oli paisumassa kestämättömäksi. Suomi oli vaarassa joutua ”Brysselin budjettivalvonnan alle”. Pääministeri ironisoi, että jos velkaelvytys olisi auttanut, Suomen talouden olisi pitänyt olla erinomaisessa kunnossa. ”Emme voi enää jatkaa tällä tiellä”, hän varoitti.

Keskustan puheenjohtaja ja pääministeri myös huomautti taitavasti retorista vastakkainasettelua soveltaen, että säästöt eivät vaarantaneet hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta säästämättä jättäminen vaarantaisi sen jo lähitulevaisuudessa.

Sipilän hallitukselle välttämättömyys oli ennen muuta taloudellista.

Sipilän johtaman keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten hallitukselle välttämättömyys oli ennen muuta taloudellista. Samalla hallitus korosti päättäväisyyttään, se halusi tehdä pelastavat ratkaisut itse. Maalattu uhka itsenäisyyden kaventumisesta luo tehokkaasti vaikutelman, että Suomen ratkaisunhetket todella olivat käsillä.

Talouteen perustuva välttämättömyyspuhe on ollut tyypillistä niin meillä kuin muualla erityisesti uusliberalistisen depolitisointi-politiikan yhteydessä. Esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan markkinataloudelle ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa.

Myös Rinteen retoriikassa välttämättömyys on voimakkaasti läsnä. Suomi ja suomalaiset suorastaan ”kaipaavat uudistamista ja kehittämistä”, tuore pääministeri julisti kesällä 2019. Sitä paitsi kansakunta oli tilanteessa, ”jossa uudistamatta ei voi jättää”.

Rinteen puheessa uudistuspakko liittyi ennen muuta ilmastonmuutokseen. Sen ratkaisemisessa ei ollut enää hetkeäkään hukattavaksi, hän painotti. ”Tekosyiden aika on ohi”, Rinne lausui vihjaten, että aikaisemmat hallitukset olivat niitä keksineet ja laiminlyöneet haasteista tärkeimmän. Ilmastonmuutoksen torjumisen suhteen ei ollut varaa epäonnistua, hän vannotti.

Rinteen puheessa uudistuspakko liittyi ennen muuta ilmastonmuutokseen.

Myös globalisaatio, kaupungistuminen, väestön ikääntyminen ja teknologian kehitys aiheuttivat sen, että maailma muuttui kenties nopeammin kuin koskaan aiemmin. Tämän vuoksi olisi ollut ”aivan vastuutonta jättää tekemättä merkittäviä satsauksia osaamiseen, koulutukseen, hyvinvointiin ja tasa-arvoon”, pääministeri perusteli. Hallituksen vastaus kaikkiin mainittuihin haasteisiin on pohjoismainen hyvinvointivaltio yhdistettynä luonnonvarojen kestävään käyttöön.

Sosialidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n muodostaman koalition pääministeri kehotti itsevarmasti kriitikoita tulemaan ”viimein pois historian väärältä puolelta”. Samoin teki esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Barack Obama, joka totesi vuonna 2014 Ukrainan kriisin yhteydessä Venäjän olleen historian väärällä puolella. Financial Times -lehti puolestaan pohti vuonna 2018, että presidentti Donald Trump saattoi hyvinkin olla historian väärällä puolella, mutta hän myös uudelleenkirjoitti sitä.

Retoriikka perustuu 1700-luvun lopulta alkaneeseen muutokseen, jonka seurauksena historia itsessään voitiin käsittää edistyksellisenä liikkeenä. Samalla poliittisen toimijuuden luonne muuttui, koska historiaa oli mahdollista myös ”tehdä”, kuten käsitehistorioitsija Reinhart Koselleck on osoittanut.

Historiallista oikeutusta omalle politiikalle on julistettu usein voitonhurmoksessa. Väärälle puolelle joutuneiden kohtalo puolestaan on ollut joskus suorastaan traaginen.

Kun historia etenee vääjäämättä puhujan osoittamaan suuntaan, poliittiset vastustajat tai heidän linjansa voi tuomita taantumuksellisiksi tai jopa unholaan joutaviksi. Rinteen hallituksen arvostelijat eivät siis ole pelkästään väärässä vaan myös vaarassa joutua historian roskakoriin. Ilmaus tukee hyvin välttämättömyyden tuntua.

Ketteryyttä ja kärkihankkeita

Sipilä totesi, että hänen hallituksensa ohjelma on strateginen muutosohjelma. Se oli jo itsessään uudistus: strateginen johtaminen oli käytössä lähes kaikkialla muualla, joten ”oli korkea aika tuoda se myös politiikkaan”. Muutos alkoi hänen mukaansa hallituksen työskentelytavoista.

Ydin oli yhteisen vision ja pitkän tähtäimen tavoitetilan määrittelyssä sekä siihen liittyvissä tavoitteissa, joita kohti edettiin kärkihankkeita toteuttamalla. Niihin hallitus myös totesi panostavansa 1,6 miljardilla eurolla.

Sipilä ilmoitti hallituksen tehneen myös ”poikkeuksellisen yksityiskohtaisen talousohjelman”. Vaikka hallitusohjelma oli strateginen myös sen suhteen, ettei siihen ollut kirjattu kaikkia yksityiskohtia näkyviin, talous ansaitsi kokonaan oman ohjelmansa. Tässäkin näkyy talouden painava rooli Sipilän valtakaudella.

Rinne puolestaan julisti, että muuttuva maailma edellytti ”uutta strategista ajattelua, ketteryyttä ja kykyä reagoida muutokseen”. Koko hallitusohjelma oli laadittu uudella tavalla, koska ”vanhoihin kaavoihin kangistumalla” oli harvoin saatu aikaan uutta, Rinne määritteli tutulla retoriikalla.

Tällä kertaa uutta oli ilmiöpohjainen valmistelu, jonka pääministeri hehkutti olleen erinomaista. Se oli keino vastata ”aikamme suuriin haasteisiin”, jotka eivät noudattaneet ministeriöiden rajoja. Tarvittiin ”yhteistyötä ja poikkihallinnollista strategista työtä” sekä rohkeita ”tulevaisuusinvestointeja”.

Rinteen korkealentoinen innovaatio on tautologinen, sillä investointi sisältää aina oletuksen, että sijoitus maksaa itsensä takaisin jollakin aikavälillä. Kyseinen käsite joka tapauksessa lisää vaikutelmaa tulevaisuuteen suunnitelmallisesti orientoituvasta hallituksesta. Samalla tavoin toimivat Rinteen käyttämät termit ”tulevaisuusvisio” ja ”tulevaisuusteko”.

Siinä missä Sipilä kurotti kohti pitkän aikajänteen tavoitteita, Rinteen strategisuus levittäytyy enemmän myös horisontaalisesti.

Siinä missä Sipilä kurotti kohti pitkän aikajänteen tavoitteita, Rinteen strategisuus levittäytyy enemmän myös horisontaalisesti. Yhteistä molempien puheille ovat tilannekuvan, tavoitteiden ja keinojen määrittely.

Strategiaretoriikan avulla voidaan antaa kuva, että hallitus on maailman myllerryksestä huolimatta tilanteen tasalla ja tietää, mitä paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi pitää tehdä. Molempien kohdalla painava välttämättömyys-topos toisaalta häivyttää niin hallitusten omaa aloitteellisuutta kuin strategian taustalla olevia arvo- ja keinovalintoja.

Luottamus hyvä, talous parempi?

Sipilän retoriikassa luottamus asettuu sääntelyn ja valvonnan vastakohdaksi. Luottamus on kytköksissä ”normitalkoisiin”, joihin pääministeri ilmoitti hallituksen ryhtyvän osana yhtä sen viidestä strategisesta tavoitteesta.

Kun yhteiskunnassa vallitsee luottamus, byrokratiaa tarvitaan vähemmän. Tämä puolestaan lisää ”ketteryyttä” ja ”taloudellista toimeliaisuutta”, Sipilä argumentoi.

Luottamus on alisteinen taloudelle. Hallitus purki sääntelyä, jotta luottamukselle jäisi tilaa, minkä puolestaan katsottiin edistävän talouskasvua. Oikeudenmukaisuus oli vastaavassa asemassa. Leikkaukset ”yritetään toteuttaa niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista”. Implikaatio tietysti on, että näin tehdään taloudellisen tavoitteen sallimissa puitteissa.

Rinteen retoriikassa oikeudenmukaisuus ja luottamus näyttäytyvät enemmän päämäärinä kuin Sipilän puheessa.

Rinteen retoriikassa oikeudenmukaisuus ja luottamus näyttäytyvät enemmän päämäärinä kuin Sipilän puheessa. Rinne korosti, että hallitus pitää huolta oikeudenmukaisuudesta ja toivosta. Ilmastonmuutoksen torjumisestakin ”huolehditaan kansalaisten kannalta sosiaalisesti oikeudenmukaisesti”.

Hallitusohjelman avulla ”eriarvoisuus vähenee ja tuloerot pienenevät”. Myös työllisyysaste nousee, ja julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023 ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa”. Ohjelmassa mainostettu ”pohjoismainen hyvinvointimalli” takaa myös Suomen kilpailukyvyn, joka ei kuitenkaan saa niin näkyvää roolia kuin Sipilällä.

Sen sijaan Rinne linjasi, että hyvinvointivaltiossa ”taloutta hoidetaan ihmistä varten, ei päinvastoin”. Edellisen hallituksen politiikasta erottautumiseen käytetty antiteesi on kuitenkin omiaan vahvistamaan mielikuvaa, että talous on ikään kuin inhimillisen toiminnan ulkopuolinen voima.

Myös suhde Euroopan unioniin jäsentyy Rinteellä oikeudenmukaisuuden kautta. Sipilän mukaan Euroopan unionin jäsenyys kytki Suomen läntiseen arvoyhteisöön, ja hallituksen EU-politiikan painopiste oli talouskasvussa ja työllisyyden edistämisessä. Rinne taas linjasi, että koko EU:n oikeutus perustuu sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävälle hyvinvoinnille.

Rinteen hallitus toimii ”vastuullisesti ja luottamusta vahvistaen”. Luottamuksen näkökulmasta sen politiikan oletetut seuraukset ovatkin suorastaan jaloja. Ne on ilmaistu uskontunnustuksen kaltaisesti:

”Uskomme, että vastuullisen ja reilun talouspolitiikan kautta ihmisten luottamus tulevaisuuteen vahvistuu.

Uskomme, että kestävän kehityksen ajattelutapaan perustuva uudistaminen lisää ihmisten luottamusta politiikkaan.

Uskomme, että yhdenvertaisuuden vahvistaminen, tasa-arvon lisääminen naisten ja miesten välillä, työ- ja perhe-elämän yhdistämisen helpottaminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen parantaminen lisäävät koko yhteiskunnan hyvinvointia ja ihmisten osallisuuden tunnetta.”

Rinteen retoriikassa syntyy potentiaalinen ristiriita siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen ja oikeudenmukaisuus ovat molemmat hierarkian huipulla. Mitä jos jommastakummasta on pakko joustaa? Entä mitä tapahtuu ”epänormaalissa” kansainvälisen talouden tilanteessa? Miten yleviä ja abstrakteja tavoitteita – tai uskonkappaleita – puetaan mitattavaan muotoon?

Kohti uutta jumaltermistöä?

Pääministereiden profeetallisessa retoriikassa Suomella on etsikkoaika: jos ei toimita ripeästi, kansakuntaa odottaa tie kadotukseen. Siinä missä Sipilän välttämättömyys liittyi talouteen, Rinteelle ilmastonmuutos on keskeisin pakkoperuste.

Suomessa onkin ollut yleistä, että poliittinen linja määrittyy tavalla tai toisella politiikan ulkopuolelta, ei siis debatin ja valintojen tuloksena. Samalla on voimakkaasti paheksuttu ”politikointia” ja irtiottoja – niille aika ei tunnu koskaan olevan sopiva.

Pääministereiden profeetallisessa retoriikassa Suomella on etsikkoaika: jos ei toimita ripeästi, kansakuntaa odottaa tie kadotukseen.

Sipilän ja Rinteen välttämättömyyksien ero on mielenkiintoinen. Taloustieteilijä Robert H. Nelson on esittänyt, että viime vuosikymmeninä ”uskonsotaa” on käyty juuri markkinatalouden ja environmentalismin välillä. Nelsonin mukaan molemmat ovat uskontoja siinä mielessä, että niillä on omat vakaumukselliset kannattajansa, opinkappaleensa, syntinsä ja liturgiansa.

Onkin kiinnostavaa seurata, nouseeko ilmastonmuutokseen liittyvä kuvasto lopulta markkinatalouden sanaston ohi retoriikan jumaltermeiksi, jolla on mahdollista oikeuttaa melkeinpä mitä tahansa politiikkaa ja uudistuksia.

Strategisuudessa ei ollut suuria eroja. Oikeudenmukaisuus ja luottamus puolestaan jäsentyvät Sipilän ja Rinteen topoksissa eri tavoin. Sipilälle niitä ohjaa talous, kun taas Rinteelle talous on enemmän väline oikeudenmukaisuutta ja luottamuksen rakentamista varten. Tässä tulevat hyvin esille pääministereiden erilaiset ideologiset painotukset.   

Yllä tarkastellut topokset toimivat myös keinoina erottautua vastustajien kehnosta politiikasta. Sipilä arvosteli edeltäjiään siitä, että uudistaminen ja kilpailukyvystä huolehtiminen oli unohtunut. Velanotto oli ollut vastuutonta. Myös ketteryys oli tukahdutettu liialla hallinnoinnilla.

Työtään aloittavan hallituksen vahvuudet perustuvat aikaisemmin vallassa olleiden heikkouksiin.

Rinne puolestaan kritisoi aikaisempaa hallitusta siitä, että se oli jättänyt satsaamatta koulutukseen ja osaamiseen, ”juossut karkuun tulevaisuuden haasteita” sekä toiminut repivästi eriarvoisuutta lisäten. On tietysti ironista, että keskusta on mukana hallituksessa, jonka päämies kritisoi pontevasti keskustan johtamaa edellistä hallitusta.

Voidaankin todeta, että työtään aloittavan hallituksen vahvuudet perustuvat aikaisemmin vallassa olleiden heikkouksiin. Kyseessä on parlamentaariselle demokratialle tyypillinen kiertokulku: ”me” joudumme aina vuorollamme siivoamaan edeltäjiemme sotkuja. Näin kansanvalta toimii.

YTT Jouni Tilli tutkii uskonnollista ja poliittista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Tekosyiden aika on ohi! Sipilän ja Rinteen hallitusohjelma­puheet vertailussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2018 alusta astui voimaan työttömyysturvan aktiivimalli. Sen mukaan työttömän työnhakijan on 65 päivän tarkastelujakson aikana täytettävä aktiivisuusedellytys, jotta etuuden saa täysimääräisenä myös tarkastelujaksoa seuraavat 65 maksupäivää. Mikäli ehto ei täyty, työttömyysetuus pienenee seuraavan tarkastelujakson ajaksi 4,65 prosenttia.

Edellytys täyttyy, jos työtön on tarkastelujakson aikana 18 tuntia palkkatyössä, ansaitsee yritystoiminnassa vähintään 241 euroa tai on viisi päivää TE-toimiston työllistämispalvelussa. Työnhakua ei tässä lasketa aktiivisuudeksi, vain lopputulos ratkaisee.

Seuraavassa vaiheessa suunnitellaan velvoitetta raportoida viikoittain sekä tarjotuista että omatoimisesti haetuista työpaikoista. Uudistukset ovat Juha Sipilän hallitusohjelman keskeisiä hankkeita. Myös aikaisemmat hallitukset ovat tehneet samansuuntaisia toimia.

Muualla Euroopassa on tehty vastaavanlaisia reformeja. Saksan liittokansleri Gerhard Schröder (Saksan sosiaalidemokraattinen puolue) julisti vuonna 2003, ettei kukaan saa enää lepäillä yhteiskunnan kustannuksella ilman sanktioita. Maassa ajettiin läpi Hartz-lakipaketti, joka perustui sosiaali- ja työttömyysturvan yhdistämiseen, työttömien aktivointiin ja työmarkkinoiden sääntelyn purkamiseen.

Uudistukset sisälsivät muun muassa epätyypillisten työsuhteiden sosiaaliturvamaksujen keventämisen, velvollisuuden ottaa vastaan mikä tahansa tarjottu sopiva tehtävä, pakollisen koulutuksen ja käytännössä palkattoman julkisen sektorin työn.

Kunkin työttömän kanssa solmittiin kirjallinen ”integraatiosopimus”, joka sisälsi henkilökohtaisen profiilin, tarjottavat palvelut sekä työnhakutoimenpiteisiin osallistumiseen liittyvät velvollisuudet. Sopimuksen laiminlyönti saattoi johtaa etuuksien väliaikaiseen leikkaamiseen. Vastaavia uudistuksia on tehty Tanskassa, jossa toisaalta myös työvoimapalveluihin on panostettu eri tavalla kuin Suomessa.

Miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä?

Kotimaista aktiivimallia on puolustettu osana työllisyysasteen nostoa sekä sen vuoksi, että sillä ehkäistään työttömyyden pitkittymistä. Arvostelijoiden mielestä laki on puutteellisesti valmisteltu, malli syyllistää työttömiä sekä jättää huomiotta, etteivät työllistymismahdollisuudet ja työvoimapalvelut ole samalla tasolla maan eri puolilla.

Hämmennystä on herättänyt, etteivät kaikki ministeritkään ole olleet täysin perillä uudistuksen sisällöstä. Tarkastelen tässä artikkelissa, miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä.

Röyhkeä työtön ja moraalinen ärtymys

Esikoiskirjailija Ossi Nymania kuvattiin Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa ”ideologisesti työttömäksi”. Hän sanoi kieltäytyvänsä TE-keskuksen palveluista, jotta saisi tehdä, mitä haluaa menettämättä työmarkkinatukeaan.

Romaaninsa Röyhkeys syksyllä 2017 julkaissut Nyman ei toisaalta mielestään ollut työtön, koska hän ei edes halunnut mennä töihin. Hänen mielestään töihin pakottaminen oli ihmisoikeusloukkaus. Myöhemmin Nyman huomautti, että termi oli toimittajan keksimä ja että hän kyllä on hakenut töitä.

Ideologinen työttömyys aiheutti heti moraalista närkästystä ja huolta jopa koko yhteiskunnan tilasta. Esimerkiksi kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) korosti, ettei Suomeen saanut syntyä ”tulonsiirroilla elävää ryhmää, joka ajan mittaan alkaa äänestää natseja”. Työttömyys ei saa tuntua tavalliselta ja hyvältä tilalta, pohjoismaiset yhteiskunnat ovat työyhteiskuntia, hän vannotti.

Huoli sai myös presidentillisiä ulottuvuuksia. Sauli Niinistö paheksui ideologisesti työttömiä toteamalla olevansa heistä ”samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen”. Erityisen valitettavana hän piti ilmiön julkisuutta: ”Se, että asiaa mainostetaan, kuvastaa jotain, jota ei toivoisi näkevänsä”, presidentti totesi arvoitukselliseen tyyliinsä.

Niinistö sanoi jo vuoden 2013 uudenvuodenpuheessaan, ettei voinut ymmärtää käsitystä Suomesta ”oleskeluyhteiskuntana”, jossa tietoisesti odotetaan ”muiden kattavan pöydän”. Tahallinen työttömyys on siis sen mittaluokan ongelma, että asia tuli mainita vuoden seuratuimmassa puheessa.

Vartiaisen ja Niinistön lausunnot kertovat epäluottamuksesta. Edelliselle Nymanin kaltaiset tapaukset ovat ilmeisesti vastuussa fasismin mahdollisesta valtaannousustakin, jälkimmäiselle kyseessä taas on järjettömyys.

On myös huomionarvoista, että molemmille työttömyys näyttäytyy niin pelottavana ja houkuttelevana, ettei sitä sovi päästää esille. Yhteiskunta on vaarassa, jos julkisuudessa alkaa näkyä useampiakin ylpeästi työttömiä.

Ben Zyskowicz (kok.) linjasi, että ainakaan hänen tai veronmaksajien rahoilla Nyman ei saisi vältellä töitä. Samaisella Verkkouutisten videolla Nyman esitettiin niin sikanaamarissa kuin merirosvoksi retusoituna ”visuaalisen provokaation” nimissä. Uudenmaan TE-keskuksen johtaja puolestaan ilmoitti pelkän lehtihaastattelun perusteella, että Nymanin työmarkkinatuen maksaminen katkaistaisiin.

Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen.

Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen. Työttömille on ollut tarpeen luoda painetta, kuten ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok.) asian muotoili. Iltalehti kirjoitti, että Suomen ilmapiiri oli jo pitkään ollut sellainen, että ”ihmisillä on pelkästään oikeuksia ja etuuksia, mutta ei velvollisuuksia”. Työttömyysturva on pyhä, eikä siihen saanut koskea tai ”loukkaantumisen määrä on rajaton”.

Verkkouutisten artikkeli aktiivimallin kumoamiseksi kansalaisaloitteen tehneestä Martin-Éric Racinesta on hyvä esimerkki debatin intensiteetistä. Iltalehden alkuperäisessä jutussa todettiin, että Racine haluaa asua kantakaupungissa osittain siksi, että toimeentulotuki ei riitä joukkoliikenteen kuukausikorttiin. Verkkouutisten tekstissä hän ”ei halua” käyttää toimeentulotukeaan siihen.

Molemmissa jutuissa Racinelle annettiin tilaa selittää tilanteensa ongelmia, joiden seurauksena hänen pitäisi tienata vähintään 2 600 euroa kuukaudessa. Verkkouutiset kuitenkin lisäsi tekstiinsä maininnan, jonka mukaan Racine ”ei halua ottaa vastaan työtä” alle kyseisen palkan.

Iltalehden otsikon mukaan ”Aktiivimalli-kansalaisaloitteen tekijä on yhdeksän vuotta työttömänä ollut intohimoinen maanpuolustusharrastaja”, Verkkouutisten mukaan taas Racine ”asuu ökyalueella ja puuhaa uutta aloitetta asumistuesta”. Näin kokoomusta lähellä oleva uutismedia loi vaikutelman häpeämättömästä, laiskasta ja ahneesta työnvieroksujasta, joka vielä tehtailee kansalaisaloitteita vastuullisten päättäjien riesaksi. Vartiaisen mielestä Racinen tapaus kertoikin siitä, että aktiivimallin kaltainen kurinpalautus oli tarpeen.

Aiheesta tehtiin kysely presidentinvaaleissa ehdolla oleville. Enemmistö oli sillä kannalla, että elämäntapatyöttömyys on ongelma, johon täytyy puuttua. Toisaalta esimerkiksi Pekka Haavisto huomautti, että ilmiön taustalla ovat yleensä muut syyt kuin laiskuus.

Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa.

Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne arvosteli, että hallituksen ”keppilinjan” taustalla oli väärä ihmiskuva; työttömät eivät ole laiskoja ja saamattomia. Lisäksi hän ennusti aktiivimallin lisäävän byrokratiaa.

Rinne sanoi saaneensa palautetta, jonka mukaan hallitus tuntui haluavan laittaa työttömät polvilleen antaakseen heille niskalaukauksen. Sisällissodan tapahtumista muistuttavan uhrimaiseman maalailu ei liene sattuma.

Kuten mainituista tapauksista käy ilmi, julkisuudessa asiaa on käsitelty pitkälti moraalisena ongelmana. Keskiössä on ollut työttömien hyveellisyys – lähinnä sen puute. Velan roolia korostava näkökulma uusliberaaliin vallankäyttöön auttaa ymmärtämään ilmiötä hieman paremmin.

Aktiivimalli ja uusliberaali vallankäyttö

Italialais-ranskalainen filosofi Maurizio Lazzarato on esittänyt, että uusliberalismille olennainen valtasuhde on velka. Sinänsä velka on perinteinen tapa jäsentää ihmisten välisiä suhteita. Friedrich Nietzscheä mukaillen taloudellinen velka (Schulden) muuttui vähitellen moraaliseksi syyllisyydeksi (Schuld): kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla. Esi-isien sekä elossa olevien jäsenten suhde nähtiin usein velallisen ja velkojan välisenä suhteena.

Kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla.

Kristinusko noudattaa samaa logiikkaa. Perisynnistä kumpuaa velka Jumalalle. Symbolista velkaa ei kuitenkaan voi koskaan maksaa takaisin. Näin syyllisyys sekä siitä seuraava alistumisen tarve on loputon.

Kreikka on esimerkki siitä, miten velka toimii uusliberalismissa. Kun EU:n komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ottivat velkaantuneen maan talutusnuoraansa, ne ajoivat läpi sarjan rakenteellisia reformeja, jotka pohjautuivat muun muassa julkisen omaisuuden yksityistämiseen ja sosiaaliturvan heikentämiseen.

Julkisuudessa prosessia siivitti voimakas moralisointi. ”Kreikkalaiset makoilevat kaikessa rauhassa auringossa sillä aikaa, kun saksalaiset protestantit raatavat niska limassa Euroopan ja koko ihmiskunnan hyväksi”, Lazzarato muotoilee räväkästi tutun stereotypian.

Ilmiön taustalla on talouden finanssivetoistuminen. Tuotannon sijaan taloudellinen toiminta kytkeytyy entistä tiukemmin rahoitusmarkkinoihin. Valtiot menettävät suvereniteettiaan finanssitoimijoille.

Voitot sijoitetaan lähinnä osakkeisiin, ei investointeihin ja työpaikkoihin. Ja kun palkat eivät tahdo riittää, yksityinenkin kulutuksen kasvu rahoitetaan velalla. Näin valta siirtyy niille, jotka hallitsevat rahoitusta.

Lazzaraton mukaan valtionvelka on kollektiivinen tae luotonantajille. Sen vuoksi tarvitaan mahdollisimman maksukykyisiä kansalaisia. Tätä varten esimerkiksi sosiaaliset oikeudet pyritään esittämään ”sosiaalisena velkana”. Näin julkisesta velasta tehdään yksityistä velkaa. Varsinaista rahaa enemmän kyse on kuitenkin siitä, että velalliselta – eli edunsaajalta – odotetaan tietynlaista käytöstä, asennetta ja sitoutumista.

Työttömän on työstettävä itseään ja elämäänsä markkinoiden vaatimuksia vastaaviksi eli parannettava työllistymisensä edellytyksiä. Työttömyyden hoidossakin tarjonta luo kysynnän. Notkean identiteetin lisäksi tarvittaessa on oltava valmis muuttamaan maan ääriin.

Kaikki on lopulta kiinni omasta tahdosta sekä kyvystä mukautua ja ottaa vastuuta. Näin velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista. Se on valtaa ja kontrollia.

Velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista.

Vuonna 2016 toteutettu opintotukiuudistus perustuu vastaavanlaiseen mekanismiin kuin aktiivimalli. Siinä opintorahaa pienennettiin, tukikuukausia vähennettiin ja opintotukea muutettiin aikaisempaa lainapainotteisemmaksi kasvattamalla valtiontakauksen määrää. Samalla lainan saamista helpotettiin.

Vaikka monen tuki suurenee, opinnot rahoitetaan aikaisempaa enemmän velkarahalla. Velkasuossa tarpova vastavalmistunut suostuu helposti melkeinpä mihin työhön tahansa, millä hinnalla tahansa.

Valtio ei siis suinkaan vetäydy yövartijaksi. Sen tehtävä on huolehtia muun muassa aktiivimallin ja opintotukiuudistuksen kaltaisin keinoin, että kansalaiset aiheuttavat mahdollisimman vähän ”markkinahäiriöitä”.

Samalla hyvinvointivaltio muuttuu universaalin turvan tarjoajasta markkinoiden luojaksi. Yllä mainittujen reformien lisäksi sote-uudistus osoittaa, että Lazzaraton kieltämättä kärkevä tulkinta osuu ainakin osittain maaliinsa.

Moralisointi kirittää politiikkaa

Aktiivimalli ja keskustelu sen tiimoilta osoittavat, miten moralisointi kirittää uusliberaalia politiikkaa. ”Velallisten” julkisella paheksunnalla on istutettu syyllisyyttä ja tietoisuutta siitä seuraavista velvoitteista: työttömyys on henkilökohtainen valinta, mutta väärä sellainen. Tämän vuoksi on tarvittu – ja tarvitaan – uudistuksia, joilla ongelman oletettuun ytimeen päästään käsiksi.

Kuten papit ja saarnaajat ovat aina tienneet, omatunto on tehokkain keino saada ihmiset paimentamaan itseään. Voivottelu häpeilemättömien ”ideologisten työttömien” esilläolosta puolestaan muistuttaa perinteistä kirkollista moraalikontrollia: houkutukset on pidettävä pois julkisuudesta. Tässä mielessä uusklassisen taloustieteen lisäksi uusliberalismissa on enemmän kuin ripaus hengellisen vallankäytön ulottuvuuksia.

Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.

Kärjistäen siinä missä ”elintasosurffari” on populisteille kauhistus, uusliberaaleille nykyajan ongelmien symboli tuntuu olevan ”röyhkeä työtön”. Moraalipaatoksen aiheuttamien reaktioiden vuoksi keskustelu monimutkaisista ongelmista kuitenkin vaikeutuu. Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.

Lopuksi on syytä huomauttaa, että tässä uusliberalismia on käsitelty tietoisen rajatusti. Hyvä kotimainen yleisesitys ideologiasta on Paavo Löppösen tuore Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Muita tutustumisen arvoisia ovat esimerkiksi Johannes Kanasen, William Daviesin, Johanna Bockmanin sekä Jamie Peckin ja Nik Theodoren teokset.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Julkaisu Oleskeluyhteiskunnasta työyhteiskuntaan? Aktiivimalli uusliberaalina vallankäyttönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvoston laatima puolustusselonteko kirvoitti pitkän debatin maanpuolustuksen tilasta ja selonteon sisällöstä eduskunnan lähetekeskustelussa keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017. Monituntisessa keskustelussa pidettiin kaikkiaan 96 puheenvuoroa.

Tällä kertaa erityisesti maanpuolustustahto nousi eduskunnassa keskiöön, kun kansanedustajat pohtivat yhteiskunnan asenneilmapiirin ja kokonaistilanteen merkitystä maanpuolustuksen näkökulmasta. Lähes jokaisesta puolueesta tartuttiin joko suoraan maanpuolustustahdon tilaan tai epäsuorasti siihen liittyviin teemoihin.

Mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto?

Mutta mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto? Aiheesta Maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2015 väitellyt Risto Sinkko toteaa, että usein arkikielessä maanpuolustustahdon käsite nojaa arvioon siitä, että jokainen keskusteluun osallistuva tietää, mistä puhutaan.

Tällöin viitataan usein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidekyselyyn, jossa tiedustellaan, tulisiko suomalaisten puolustautua aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.

Myöntävästi kysymykseen vastasi vuoden 2016 lopussa koko väestöstä 71 prosenttia, kun taas vuosi sitten vastaava luku oli 78 prosenttia. Naisista tätä mieltä oli 64 prosenttia, vuonna 2015 73 prosenttia. Miehistä myöntävästi vastaa 79 prosenttia, kun taas viime vuonna vastaava luku oli 84 prosenttia. Kielteisesti vastaa viidennes, heitä on miehiä 16 ja naisia 25 prosenttia. Ikäluokittain katsottuna eniten kielteisesti vastaavia on 25–34-vuotiaissa, 31 prosenttia.

Sinkko toteaa, että maanpuolustustahdon käsite on myös sosiaalinen konstruktio, joka on rakentunut samalla tavoin kuin muutkin yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöt. Näin ollen se on aikaan sidottu, ja tämän vuoksi se elää jatkuvasti.

Toisin sanoen maanpuolustustahto muuttuu samalla, kun yhteiskunta muuttuu. Tästä näkökulmasta käsite on hyvä ilmapuntari vallitsevalle yleiselle näkemykselle siitä, onko yhteiskunta nimeltä Suomi puolustamisen arvoinen – tarvittaessa aseellisesti ja jopa kuolemaan saakka.

Maanpuolustustahtoa voidaankin luonnehtia saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin termillä poliittinen avainkäsite. Sillä siis on huomattavaa merkitystä poliittisessa järjestelmässä, ja sen sisällö(i)stä käydään jatkuvaa kamppailua.

Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on painottanut maanpuolustustahdon tärkeyttä Suomen sotilaalliselle puolustukselle. Hänen mukaansa maanpuolustustahto ”ei ole vain vanhakantaista retoriikkaa” arvaamattomaksi muuttuneessa ajassa. Toteama korostaa edelleen maanpuolustustahdon ajankohtaisuutta.

Tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään usein ristiriitaisia.

Mielestämme on niin historiallisesti, poliittisesti kuin eettisesti tärkeää analysoida, miten maanpuolustustahdon käsitteellä edistetään mitä erilaisimpia poliittisia vaatimuksia. On myös kiinnostavaa, että tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto oikein kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään varsin usein ristiriitaisia.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus maanpuolustustahdon edellytyksenä?

Eduskunnassa naistenpäivänä 2017 käyty debatti alleviivaa näkemystämme siitä, että maanpuolustustahtoon liitettävä politiikka on mitä relevantein aihe. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa on enenevissä määrin tarkasteltu nimenomaan resilienssin eli kriisinsietokyvyn näkökulmasta. Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Jo yhden lähetekeskustelun tarkastelu osoittaa, että maanpuolustustyön ja puolustusvoimien resurssien lisäksi käsitteen avulla käydään keskustelua perustavanlaatuisista teemoista kuten eriarvoistumisesta – ja ylipäätään yhteiskunnan tilasta.

Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen huomautti, että juuri naistenpäivä oli hyvä tilaisuus keskustella naisten osallistumisesta maanpuolustustehtäviin. Immonen oli huolissaan naisten maanpuolustustahdon laskusta. Keinoja ”naisten maanpuolustustahdon ja puolustustoimintaan osallistumisen lujittamiseksi” tarvittiin.

Immonen ehdotti kutsuntakirjeen lähettämistä kaikille kutsuntaikäisille naisille. Eikä Immonen ollut ainoa kansanedustaja, joka tarttui naistenpäivänä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Myös vihreiden ryhmäpuheenvuorossa Krista Mikkonen peräänkuulutti naisten osallistumista kutsuntoihin ja esitti sen tapana vahvistaa maanpuolustustahtoa.

Lisäksi Immonen – ja hänen mukaansa myös perussuomalainen puolue – näki, että ”puolustusjärjestelmämme opetuksen sisällyttäminen osaksi toisen asteen koulutusta” olisi hyvä tapa lisätä ”maanpuolustustietoisuutta”.

Toisin sanoen suomalaisen (alue)puolustusjärjestelmän perusteet tulisi Immosen mielestä ottaa osaksi lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmia. Perinteisesti kyseiset asiat on opetettu varusmiespalveluksen alkupuolella.

Immosen retoriikassa on mielenkiintoisia kaikuja 1920- ja 1930-luvun militantin oikeiston pyrkimyksistä militarisoida nuoriso: yhteiskunta on ikään kuin varuskunta. ”Jokainen suomalainen on maanpuolustaja”, kuten presidentti Niinistökin on sanonut.

Uhkapuhe on tehokas keino vaatia lisää resursseja.

Tällainen retoriikka tukee käsitystä siitä, että Suomi on uhkien ympäröimä ja läpäisemä. Uhkapuhe puolestaan on tehokas keino vaatia lisää resursseja, kuten esimerkiksi asehankintoja ja viranomaisten toimintavalmiuksia – jopa perusoikeuksien kustannuksella.

Historian havinaa oli myös keskustan Hannu Hoskosen puheenvuorossa. Hän peräänkuulutti, että ilman ”tahtoa puolustaa tämän valtakunnan aluetta ja koskemattomuutta” Suomi olisi nykyistä paljon huonommassa tilanteessa.

Hoskonen iloitsikin siitä, että ”jokainen suomalainen näkee erittäin suurena asiana, että isänmaa säilyy itsenäisenä, koskemattomana eikä Suomen kautta tehdä minkäännäköisiä invaasioita esimerkiksi naapureidemme kimppuun”. Esimerkiksi syksyllä 1940 solmitun Suomen ja Saksan välisen kauttakulkusopimuksen kaltaiset järjestelyt eivät siis saa toistua.

Kiinnostavaa on myös Immosen ja Hoskosen erilainen tulkinta siitä, millä tolalla kansalaisten maanpuolustustahto oikein on.

Maanpuolustustahto liitetään yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Toinen kiehtova aihe oli maanpuolustustahdon liittäminen yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoliitikot painottivat, että sosiaalinen yhtenäisyys vaikuttaa olennaisesti maanpuolustustahtoon.

Esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi huomautti seuraavasti:

”Minä muistan aina sen, kun olin kertausharjoituksissa, ja sen kertausharjoituksen johtaja sanoi koko porukan kuullen, että parasta maanpuolustusta on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka eli se, että tämä maa on semmoinen, että mahdollisimman moni kokee tämän puolustamisen arvoiseksi, että se jää tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa, mitä se on tänä päivänä.”

Keskustan Seppo Kääriäinen oli yhtä mieltä Mustajärven kanssa. Hän määritteli, että maanpuolustustahto pysyy korkealla, mikäli kansalaiset kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi. Tämän puolestaan takaa ”oikeudenmukainen politiikka, ei paraskaan juhlapuhe”, Kääriäinen julisti.

Samalla kannalla, joskin varovaisemmin sanankääntein, olivat esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen Anders Adlercreutz ja kokoomuksen Timo Heinonen. Adlercreutz huomautti ”yhtenäisen kansakunnan, jossa jokainen kokee olevansa osallinen siitä” lisäävän maanpuolustustahtoa ja syrjäytymisen taas heikentävän sitä. Syrjäytymisen vastainen työ on siis osa maanpuolustustahdon rakentamista.

Heinonen puolestaan pohdiskeli syitä maanpuolustustahdon laskulle. Jos ”kaikki eivät kokisikaan tätä maata puolustamisen arvoiseksi” on Heinosen mielestä ”isompi huoli meille kaikille”.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä?

Yksimielisyys tässä on merkillepantavaa, sillä oikealla ja vasemmalla ollaan perinteisesti oltu eri kannalla siitä, mistä eriarvoisuus johtuu, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vai syvenevätkö poterot juhlapuheiden jälkeen entisestään?

Mitä maanpuolustustahdolla tahdotaan?

Haluamme tuoda tutkimuksessamme esiin, että maanpuolustustahto on mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Sen avulla voidaan muun muassa politisoida yhteiskunnassa tapahtuvaa resurssien jakoa.

Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset varuskuntarakenteen tarpeenmukaisuudesta ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukemisesta, joita Mikko Savola (kesk.), Kimmo Kivelä (ps.) sekä Lea Mäkipää (ps.) nostivat esiin.

Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Naisten osallistuminen kutsuntoihin puolestaan on esimerkki pyrkimyksestä nostaa maanpuolustustahdon määrää laajentamalla siihen sitoutuneiden (ja sitoutettavien) ihmisten joukkoa. Toisaalta Mustajärvi toi esiin, että maanpuolustustahto ei suinkaan tarkoita pelkästään aseellista toimintaa.

Herääkin kysymys, mille kaikille yleisöille maanpuolustustahdosta puhuminen on suunnattu. Edistääkö maanpuolustustahdosta puhuminen Suomen turvallisuustilannetta vai kasvattaako se itse asiassa maan sisäisiä jännitteitä? Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Ja lopulta: mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan maanpuolustustahdosta?

Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen hanke Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu 1939–2017 alkaa vuoden 2018 alusta Jyväskylän yliopistossa.

 FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. YTT Jouni Tilli on tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Maanpuolustustahto on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Maahanmuuttopuheen kolme merkitystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sipilä on ollut viime päivinä myrskyn silmässä Yleisradiolle lähettämiensä paimensähköpostien myötä. Ylen johdon päätös kieltää Sipilän Terrafame-rahoitukseen liittyvän jääviyskysymyksen jatkoselvittelyä on herättänyt ansaitusti voimakasta kritiikkiä.

Politiikan tutkijan näkökulmasta Sipilän kriittinen suhtautuminen länsimaiseen mediaperinteeseen on herättänyt vielä enemmän kysymyksiä. Kuten mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa: ”Sipilän loukkaantunut reaktio on yllättävä, koska Ylen uutinen oli varsin neutraali: normaalia journalismia, jossa tutkitaan ja läpivalaistaan vallanpitäjien erilaisia sidoksia.”

Aluksi Sipilä vaikutti olevan tuohtunut siitä, että Ylen jutussa oli “väärät tiedot”. Sen jälkeen Sipilä selitti suuttumustaan sillä, ettei toimittaja ollut antanut hänelle tarpeeksi aikaa vastata juttua koskevaan kommenttipyyntöön.

Lopulta ongelman ytimeksi paljastui, että hänen hyveellisyyttään edes epäillään. Kuten Sipilä asian muotoili: “Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä.”

Juha Sipilän toimintatapoja ja suhtautumista on usein selitetty sillä, että hän on ensisijaisesti yritysjohtaja. Onhan hän itsekin vaatinut ”uudenlaisen tulosvastuun tuomista politiikkaan”.

Kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa.

Yritysoppeja yhteiskuntaan levittäneen uusliberalismin myötä poliittisen vallankäytön onkin sanottu alkaneen muistuttaa yhä enemmän taloutta. Ilmiön juuret ovat kuitenkin syvällä.

Kristinuskon poliittinen perintö

Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon.

Yksinkertaistaen edellinen viittaa päätökseen, perustavaan tekoon, kuten erityisesti Carl Schmitt on tuonut esille. Jälkimmäinen viittaa hallinnointiin. Samalla tavoin kuin talon isäntä voi jakaa valtaansa poikiensa kanssa menettämättä auktoriteettiaan, Jumala voi antaa taloudenhoitonsa Kristukselle.

Kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika huolehtii hänen tahtonsa toteutumisesta tapauskohtaisesti eli hallinnoi. Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi.

Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle.

Kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen.

Esimerkiksi Raamatun evankeliumeissa isännästä käytettävä kreikan termi oikodespotes on kuvaava: perheenpäällä on taloudessaan absoluuttinen valta, jota hän käyttää oman harkintansa mukaan. Hänen yläpuolellaan on vain Jumala.

Hannah Arendt on esittänyt Aristotelesta seuraten, että kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen. Tämä tarkoittaa Arendtille inhimillisen vapauden radikaalia kaventumista.

Pääministeri Juha Sipilän reaktioita voidaan tulkita esimerkkinä taloudenhoitoparadigmasta. Uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi.

Isä, Poika ja Juha Sipilä

Blogissaan pääministeri Juha Sipilä totesi kestävänsä, että häntä itseään ”hakataan median puolelta”. Sitä Sipilä ei sen sijaan hyväksynyt, että pääministerin lapset ja sukulaiset ”vedetään lokaan” hänen aseman vuoksi.

Pelkästään ajatus, että hän olisi ollut vaikuttamassa Terrafamen rahoitukseen sukulaistensa hyödyksi, on Sipilälle mahdoton. ”Ei kävisi mielessäkään”, hän jatkoi.

Yleisradion toimittajalle lähettämissä sähköpostiviesteissään Juha Sipilä sanoi jutun olleen ”edesvastuuton” ja ”käsittämättömän kaukaa haettu”. Pyynnöistä huolimatta hän ei halunnut kommentoida sitä enää, koska ”vahinko oli tapahtunut”.

Sen sijaan pääministeri välitti toimittajalle saamaansa vihaista kansalaispalautetta ”näytteeksi siitä, mitä tarkoitushakuisilla jutuilla saadaan aikaan”. Sipilä myös pamautti, että hänen arvostuksensa Yleä kohtaan on ”nolla”. Hänen mukaansa oppositiota ei tarvita lainkaan, koska Yleisradio on vaalikauden aikana ollut niin puolueellinen.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit.

Asian tiimoilta järjestämässään tiedotustilaisuudessa pääministeri selitti kiivasta sähköpostiviestittelyään seuraavasti: ”Myönnetään, että minulla oli tunteet liikaa mukana ja se johtui siitä, että kun perheeseen kohdistuu syytteitä, se menee ihon alle”, Sipilä totesi.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia.

Lutherin mukaan on olemassa kolmenlaisia isiä: niitä, joiden lihaa ja verta me olemme, toiseksi isäntiä ja kolmanneksi maan isiä. Lisäksi on Jumalan sanalla hallitsevat hengelliset isät.

Perhe on mallina kaikille tasoille, koska ”vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta”. Esivaltaa on siis toteltava kuuliaisesti ja ”sydämensä halusta” kuin omaa isää.

Kunnioittaminen on jalompaa kuin rakkaus, koska siihen kuuluu rakkauden lisäksi myös ”majesteettiin kohdistuvaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja pelkoa”, Luther määritteli. Puupölkyn tai kiven kutsuminen isäksi ja äidiksi on sekin parempi kuin olla kokonaan ilman vanhempia, koska kuuliaisuus ja kunnioitus ärsyttävät ”kaikkia perkeleitä”. Jo ajatus isästä ja äidistä siis pitää houkutukset ja kapinahalut loitolla.

Esivaltaan on siis luotettava samalla tavoin kuin Jumalaan. ”Lapsien” on luotettava siihen, että maan isät ovat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia – suuttuessaankin.

Hallitsijoiden puolestaan tulee olla tarvittaessa ankariakin. Esivalta vastaa toimistaan ainoastaan Jumalalle, jota ylistämään ja kunnioittamaan sen tulee kansalaisia kasvattaa. Nykysuomeksi ilmaistuna roolit ovat selkeät: poliitikot päättävät ja kansalaiset tottelevat.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Juha Sipilä on korostanut Terrafame-tapauksen yhteydessä, että hänellä on asiaan liittyen puhdas omatunto. Tätä korostaakseen hän on itse pyytänyt oikeuskanslerilta selvityksen mahdollisesta esteellisyydestään.

Myös puhtaan omatunnon korostuksessa on jotain perin luterilaista. Luterilaisen opin mukaan usko riittää pelastukseen.

Teoilla ei voi ansaita armoa, mutta hyvien tekojen tulee seurata ”parannuksen hedelminä”. Toisin sanoen ihmisen sisäisen maailman ja toiminnan välillä on juopa. Teot eivät välttämättä kerro tekijänsä autuudentilasta mitään.

Luterilainen oppi on erittäin käyttökelpoinen. Esimerkiksi sota-aikana sillä perusteltiin aseisiin tarttumista. Kristityt voivat osallistua sotatoimiin, kunhan pitivät huolta, että sota ei raaista heidän omatuntoaan. Puhtain asein puhtaan asian puolesta, kuten C. G. E. Mannerheiminkin tunnuslauseessa sanotaan.

Myös poliitikon käsissä oppi taipuu tarvittaessa moneen. Se mahdollistaa sanojen ja konkreettisten tekojen täydellisen ristiriidan: lupauksista ei tarvitse seurata mitään, koska hyvä aikomus ratkaisee. Toisaalta, tekojen voidaan myös sanoa kertovan tekijästään kaiken – tilanne siis ratkaisee.

Juha Sipilä näyttää olevan perhettään leijonan lailla puolustava isä ja pääministeri puhtaalla omatunnolla. Hän on hyveellinen maan isä par excellence, sellainen, jota alamaisten tulee kunnioittaa ja arvostaa ”kalleimpana aarteena ja ihanimpana kalleutena maan päällä”, kuten Luther asian muotoili.

Ei siis ihme, että Sipilä toden teolla kimpaantui hänen toimintaansa ja motiiviensa puhtautta kyseenalaistaneille median edustajille! Demokratian kannalta kyseessä on kuitenkin huolestuttava suuntaus.

Kohti itämaista johtajakäsitystä?

Länsimaiseen valtioperinteeseen on sisäänrakennettu useita mekanismeja vallanpitäjien väärinkäytösten estämiseksi. Länsi-Euroopan itsevaltiaat eivät ole historiallisesti todella olleet, kuten Jukka Korpela kirjoittaa, ”kansalaiskeskustelua ja painovapautta tukeneita demokraatteja vaan Hobbesin Leviathan-hirviön ruumiillistumia”.

Vaikka yllä mainitun Martti Lutherinkin mielestä maalliset hallitsijat ovat usein konnista suurimpia, heitä on toteltava, koska he edustavat Jumalan valtaa maan päällä.

Länsimaisessa demokratiakäsityksessä poliittisten johtajien ei oleteta olevan luonnostaan hyveellisiä vaan toimivan yhteiskunnan edun mukaisesti siitä syystä, että oikeusvaltion instituutiot estävät väärinkäytökset.

Pierre Rosanvallonin mukaan demokratiaan kuuluva systemaattinen epäily takaa osaltaan sen, ettei edustuksellisuus muutu herruudeksi ja yhteinen hyvä yksityiseksi eduksi. Vaikka kritiikki kohdistuu myös demokratiaan itseensä esimerkiksi fasismin ja populismin muodossa, ilman epäilyä demokratia ei ole legitiimiä. Media eli neljäs valtiomahti eri muotoineen toteuttaa osaltaan tällaista julkisen valvojan roolia.

Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Jukka Korpelan mukaan itämainen valtiokäsitys puolestaan nojaa edelleen uskoon Jumalan armosta, mikä ruumiillistuu valtion hallitsijassa. Poliittinen johtaja on hyveellinen, koska hänet on nostettu korkeimpaan valta-asemaan, kansan ”isäksi”.

”Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauhaa vastaan”, Korpela toteaa. Näin poliittisen toiminnan kritiikki näyttäytyy helposti henkilökohtaisena loukkauksena.

Pääministeri Sipilän poikkeuksellisen vahva reaktio siihen, että medialle ”tulee edes mieleen” tarkastella hänen toimintaansa hyvän hallinnon näkökulmasta, on linjassa Korpelan kuvaamaan itämaisen johtajakäsityksen kanssa. Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Tätä taustaa vasten ”uudenlainen” tulosvastuu ja yritysjohtamisen periaatteet eivät lopulta ole kovinkaan uusia asioita politiikassa. Vähän mutkia oikoen voidaan todeta, että uusliberalismi pukee vanhoja uskonnollisia käsityksiä tämän päivän kuosiin.

Valtiot ovat kuin yrityksiä ja yritykset kuin koteja. Päättäjät puolestaan ovat ”isäntiä” eli kaitselmuksen – siis markkinoiden – välikappaleita.

Juha Sipilä ei kuitenkaan yksin edusta uskonnosta kumpuavaa johtajakäsitystä länsimaissa. Esimerkiksi Italian Silvio Berlusconin ja Yhdysvaltojen Donald Trumpin poliittinen johtajuus on jännitteinen valistuksen oppien kanssa. Myös heidän poliittisessa puheessaan hallitsija edustaa totuutta ja auktoriteettia tavalla, joka haastaa julkisen, kriittisen järjenkäytön.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Korjattu 2.12.2016 klo 20.50: Korvattu ”luottamus” ”arvostuksella” Ylen tekemän tarkennuksen mukaan.  

Julkaisu Pääministerin uskonnollinen johtajakäsitys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

”Totuus on, että Euroopassa soditaan”, ulkoasianministeri Timo Soini (ps.) julisti dramaattisesti tammikuussa 2016. Kansainvälisen järjestyksen perusteet olivat kovan paineen alaisina. Kylmän sodan loppumisesta alkaneeksi luultu rauhantila oli osoittautunut utopiaksi.

Tarkastelen, miltä maailma näyttää ulkoministerin lasien lävitse. En ota kantaa esimerkiksi siihen, miten tai miksi Venäjä tai Yhdysvallat käyttävät suurvaltojen repertuaariin kuuluvia konstejaan. Sen sijaan keskityn ulkoministerimme kosmologiaan: minkälainen maailmanjärjestys hänellä on?

Minkälainen maailmanjärjestys Timo Soinilla on?

Sovellan Kenneth Burken klusterianalyysia Soinin kahteen puheeseen. Ne pidettiin Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa tammikuussa 2016 ja Pohjois-Kymen Paasikivi-Seuran 30-vuotisjuhlassa toukokuussa 2016. Ensin mainitun puheen keskiössä ovat Suomen suhteet Venäjään, jälkimmäisessä taas suhde Yhdysvaltoihin.

Matka maailmankatsomukseen alkaa tilastoimalla keskeisten termien ympärille ”kerääntyvät” merkitykset. Näin paljastuu, mitä avaintermit symboloivat. Sen jälkeen voidaan hahmotella niiden välisiä suhteita.

Lopuksi pohdin soinilaisen kosmologian suhdetta jatkosotaan, Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttiin sekä Venäjän ja Kiinan retoriikkaan. Artikkeli perustuu alkuvuodesta 2017 julkaistavaan perusporvarillista puhevaltaa käsittelevään teokseeni.

Politikointia ja häiriköintiä – Venäjä

Talousongelma. Ensimmäinen Venäjää määrittävä klusteri luo kuvan maasta talousongelmien tyyssijana. Venäjä ei ole hyödyntänyt mahdollisuuksiaan monipuolistaa talouttaan, ja maan työväestö ikääntyy. Venäjä ei ole pystynyt integroitumaan maailmantalouden rakenteisiin, ja sillä on suuria omia rakenteellisia ongelmia. Rupla on romahtanut, rahoitusongelmat riivaavat ja talous ”kipristelee syvän laman kourissa”.

Venäjän markkinat vaativat sinne pyrkiviltä yrityksiltä ”poikkeuksellista uskoa”, koska maan liiketoimintaympäristö on ”vaikeasti ennustettava”. Venäjän pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat ovat niin laajoja, että nimenomaan ne ovat maan talousongelmien tärkein syy, eivät esimerkiksi Euroopan unionin sille määräämät pakotteet.

Vastapakotteet sen sijaan ovat ”erityisen konkreettinen osa kielteistä vaikutusta”.  Venäjään liitetään ylipäätään huomattavan paljon kielteisiä ilmauksia ja kieltomuotoja. Itänaapurimme on haluton muuttumaan positiiviseen suuntaan, ja asiat tapahtuvat hitaasti.

Venäjä on kuin koulupihan kovanaama.

Politikoiva häirikkö. Venäjä on merkittävä mutta oikukas kansainvälinen toimija, joka janoaa ”tunnustusta suurvaltana”. Sen ”käytös on ollut arvaamatonta ja äkkinäistä”, se on tehnyt propagandaa lapsilla, puuttunut muiden sisäisiin asioihin ja käyttänyt pakolaiskriisiä painostuksessa.

Venäjä on kuin koulupihan kovanaama, joka paikkaa huonoa itsetuntoaan kiusaamalla pienempiään. Sen kanssa silti pärjää, jos sen saa kokemaan ”olevansa tasavertainen peluri”.

Suomen itänaapuri on myös ovela ja häikäilemätön politikoija: ”Venäjä ei epäröi käyttää aktiivisesti kaikkia suurvallan työkaluja politiikkansa välineinä”. Maa harrastaa ”voimapolitiikkaa”, se lisää ”sotilaallista aktiivisuuttaan”.

Ukrainan ja Krimin tapahtumien myötä Venäjä on myös rikkonut ”yhteisesti sovittuja periaatteita ja sääntöjä” ja livennyt pois ”yhteistyön ja kansainvälisten sääntöjen linjalta” ”laittomuuteen”. Se on ”pakottanut Yhdysvallat jälleen aktiivisemmaksi myös Euroopassa”.

Ja mikä huolestuttavinta, Venäjä on pyrkinyt ”horjuttamaan” koko ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää” sekä lisännyt ”epävarmuutta” puhumalla ”vahvojen valtioiden erivapauksista ja etupiireistä” ja arvostelemalla Naton toimintaa ilman ”asiallista pohjaa”. Samoin Venäjän EU:n energianpolitiikan kritiikillä ei ole perusteita.

Venäjän oma toiminta aiheuttaa sen sijaan ”huolta” ja ”huolestumista”. Venäjä näyttääkin ”haikailevan Neuvostoliiton valtapiiriä”, rakentavan ”uutta imperiumia” ja näin murentavan ”Euroopan turvallisuus-arkkitehtuuria”.

Häirikkö pelottelee myös kotona, kuten ”autoritaarisille” järjestelmille on tyypillistä. Lainsäädännön ja viranomaisten toiminnan seurauksena ”demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät voi Venäjällä hyvin.”

Kameleontti. Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”. Se ei kaikesta huolimatta ole ”yhden miehen valtio”; maalla on ”monet kasvot”.

Venäjä on sisäisen muutoksen tilassa. Maassa käydään keskustelua siitä, mikä sen ”todellinen identiteetti on” ja kamppaillaan ”euraasialaisuuden” ja ”eurooppalaisuuden suuntaan kehittymisen” välillä. Uskontoakaan ei sovi unohtaa: ”ortodoksinen identiteetti ja sitä myötä kirkon asema on vahva”.

Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”.

Venäjän erityinen luonne vaatii ponnisteluja sitä ymmärtämään pyrkiviltä. EU ja Venäjä ymmärtävät ”huonosti” toisiaan ja tulkitsevat toistensa aikeita ”väärin”. Olisikin ”kyettävä näkemään toisemme edut sillä tavoin kuin toinen ne itse ymmärtää”, jotta asioista olisi mahdollista päästä sopuun.

Vakaus, kumppanuus ja kehitys – Yhdysvallat

Vakauttaja. Siinä missä Venäjä häiriköi ja aiheuttaa ongelmia, Yhdysvallat vakauttaa. Koska Euroopan turvallisuus on heikentynyt, Yhdysvaltojen ”läsnäolon merkitys vakauttavana tekijänä” on korostunut.

Erityisesti Itämeren alueella ”nykyisessä turvallisuustilanteessa” setä Samulin ”vahva läsnäolo luo vakautta ja lisää turvallisuutta”. Sen ”tasapainoa ja ongelmien ratkaisua tavoitteleva politiikka” on tervetullutta, koska Yhdysvaltojen keskeinen intressi eli ”mahdollisimman vakaa kansainvälinen tilanne” on ”keskinäisriippuvuuden” maailmassa myös Suomen etu.

Koko Euroopan turvallisuudelle ”elintärkeä” ”kansainvälinen avoin ja sääntöpohjainen järjestelmä” perustuu ”pitkälti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tukeen”. Itse asiassa koko ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti Yhdysvaltain kädenjälkeä”. ”Liberaalin sääntöpohjaisen järjestelmän säilyttäminen” onkin Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite.

”Yhteistyö” toistuu Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.

Sitoutunut kumppani. Sitoutuminen ja kumppanuus ovat niin ikään keskeinen osa Yhdysvaltojen olemusta. Se on ”luonteva ja tärkeä kumppani”. Yhdysvallat on ”erittäin tärkeä kauppa- ja investointikumppani”, jonka toiminnassa korostuvat yhteistyö ja pitkäjänteisyys. Sana ”yhteistyö” toistuukin eri muodoissaan Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.

Sitoutuminen toteutuu Naton kautta. Se on Euroopalle ja Suomelle korvaamaton: ”Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen Naton puitteissa on mahdollistanut pitkälti Euroopan demokratioiden keskinäisen yhteistyön ja integraation.” Nato ja Yhdysvallat ovat ”peruskiviä” ”kehikossa”, joka ”on pitkälti mahdollistanut laaja-alaisen turvallisuuden edistämisen”.

Yhdysvaltojen ”sitoutuminen Eurooppaan ja toiminta Natossa” olivat myös sen takeina, että ”Suomi saattoi kylmän sodan aikana vähitellen vahvistaa asemaansa Pohjoismaana, rakentaa kansainvälistä asemaansa puolueettomuuden suuntaan”.

Suomen asema ja turvallisuus riippuvatkin paljolti ”Yhdysvaltain sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen, Naton vahvuudesta ja liittokunnan vakaasta politiikasta”. Tästä seuraa, että ”ilman Yhdysvaltojen osallistumista ja johtajuutta merkittäviä kansainvälisiä ongelmia ei voida ratkaista”. Lisäturvaa tuo, että maan ”asevoimat ovat maailman suorituskykyisimpiä”.

Talousmoottori. Vakaan ja sitoutuneen kumppanin lisäksi Yhdysvallat on ”maailman merkittävin talous ja globaalin talouskasvun keskeinen moottori”. Sen ”vahva innovointi- ja uudistumiskyky sekä dynaaminen yritys- ja rahoitussektori” vievät taloutta eteenpäin muutoksista huolimatta.

Talousmahtiin liittyy myös läheinen suhde Euroopan unioniin. EU:n tiiviit taloussuhteet Yhdysvaltojen kanssa muodostavatkin ”transatlanttisen kumppanuuden selkärangan”.

Pohjoinen mallioppilas – Suomi

Lännen mallioppilas. Suomeen yhdistyvät ennen muuta kuuliaisuus ja asiallisuus: Suomi on ”ongelmaton, mutta kiinnostava maa”. Maa tunnetaan ”velkansa maksaneena ja vapautensa puolesta taistelleena”.

Suomi on ”tasa-arvoinen”, ”korkeasti koulutettu” ja ”innovatiivinen”. Se menee eteenpäin ja edistää demokratiaa, hyvää hallintoa, dialogia ja rauhantyötä. Suomen ”johdonmukainen linja” on rakentaa yhteistyötä.

Suomi kuuluu länteen. Sen takia ”jokin palanen historian ja yhteiskuntamme luonteen ymmärryksestä puuttuu, jos läntisyytemme ei ole kaikille itsestään selvää”.

Myös puolustuspolitiikkaa ohjaa läntinen virtaus, sillä ”Suomen kaikki keskeiset puolustusyhteistyökumppanit ovat läntisiä maita”. Maa ei siis ole pelkästään ”ulkopuolinen välittäjä” EU:n ja Venäjän välillä.

Euroopan unionin lisäksi läntisyys tarkoittaa yhteyttä Yhdysvaltoihin. Suomi on Yhdysvaltojen tavoin ”osa länsimaista yhteisöä, joka jakaa pitkälti samat arvot ja intressit”. Tämä ei saa unohtua: ajoittain ”pitää rohjeta sanoa ääneen ja yksiselitteisesti, että hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat Suomelle erittäin tärkeät”.

Koska ”Yhdysvalloissa päättäjien prioriteetit” voivat muuttua, tilanteen tasalla täytyy kuitenkin pysyä. Suomella tulee olla ”ketteryyttä ja nopeutta tehdä omia aloitteita ja vastata Yhdysvaltojen esittämiin meitä kiinnostaviin aloitteisiin”.

Arktinen ja kansallinen aktiivi. Suomi edustaa aktiivisuutta ja arktisuutta. Suomi ”harjoittaa taitavaa ulkopolitiikkaa”. Sillä on ”pitkäaikainen ja aktiivinen puolustusyhteistyön” perinne Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on ”aktiivisesti mukana kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa” ja todistaa näin ”halunsa ja kykynsä osallistua kansainväliseen vastuunkantoon”.

Suomi on ”aktiivinen alueellisessa yhteistyössä”. Suomella on myös ”kokemusta” Venäjän kanssa toimimisesta, Suomi vie ”selkeää viestiä” Venäjälle, jota se kaikesta huolimatta ”haluaa tukea”.

Aktiivisuus yhdistyy nimenomaan arktisuuteen, jonka kautta Suomi rakentaa siltoja idän ja lännen välillä. Suomi ”tarttui arktiseen yhteistyöhön heti, kun se kylmän sodan jälkeen tuli mahdolliseksi”. Suomen ”aloitteesta EU on luonut pohjoisen ulottuvuuden politiikan, johon Venäjä on saatu tasavertaisena kumppanina mukaan”.

”Arktiset kysymykset” ovat ”tärkeitä Venäjälle” ja Yhdysvalloille ”luonnollinen yhteistyöalue”. Ja toteaapa Soini Suomen ja Yhdysvaltojen olevan ”arktisesta vinkkelistä” suorastaan naapurimaita!

Pohjoisen kylmyys viilentää nokikkain olevien suurmaiden tunteita. Tällä tavoin mahdollinen ratkaisu suurvaltojen kiistelyyn löytyy kaukaa pohjoisesta. Kyseessä on mielenkiintoinen, konkreettinen geopoliittinen tapa löytää yhteinen sävel. Arktinen alue todella on kansainvälisen politiikan laboratorio, kuten Justiina Dahl on kirjoittanut.

Myös ”kansallinen etu” toistuu Suomen yhteydessä. Sen mukaan kehitetään taloudellisia ja poliittisia suhteita Yhdysvaltoihin sekä vahvistetaan ja monipuolistetaan ”transatlanttisia suhteita”. Suomen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ”lähtee kansallisista intresseistämme”. Suomi myös ”päättää itsenäisesti” turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan.

Näin ulkoministeri Soinin retoriikassa Venäjästä rakentuu kuva taloudellisten ongelmien riivaamana häirikkönä, jonka toiminta on äkkiväärää säntäilyä, mutta samalla myös epäilyttävää voimapolitiikkaa. Venäjän on siirryttävä henkisesti ja poliittisesti länteen, mikäli se haluaa tulla otetuksi vakavasti.

Yhdysvallat taas on luotettava ja sitoutunut kumppani, joka huokuu turvallisuutta ja luottamusta jo pelkällä läsnäolollaan. Siinä missä Venäjän ulkopolitiikka – asevoimista puhumattakaan – lisää jännitteitä, Yhdysvallat ja Nato levittävät vakautta myös armeijoillaan.

Yhdysvallar symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.

Yhdysvallat on edistyksellinen, tasapainoinen ja demokraattinen. Se symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.

Suomi sijoittuu näiden kahden maailmanpoliittisen voimatekijän väliin mielenkiintoisesti. Se on arvoiltaan ja politiikaltaan niin läntinen maa, että samankaltaisuus Yhdysvaltojen kanssa ja jaettujen etujen korostaminen saavat välillä suorastaan neuroottisia piirteitä. Kansalliset taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressitkin toteutuvat nimenomaan Yhdysvaltojen ja Naton kautta.

Soinin Suomi-neito on geopolitiikkansa vanki.

Puheista syntyykin vaikutelma, että Suomi on ”johtajan” lemmikki, jonka pitää olla valmis heti reagoimaan sen tahdonilmauksiin. Soinin Suomi-neito tosin on geopolitiikkansa vanki: se haluaisi syleillä Yhdysvaltoja maantieteellisesti(kin) mutta on pakotettu nököttämään idän karhun kainalossa.

Raja railona aukeaa – soinilainen maailmanjärjestys

Ulkoministeri Timo Soinin maailmanjärjestyksessä lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä. Kyseessä on kosmologinen mytologia, jonka romanialaissyntyinen uskontotieteilijä Mircea Eliade on esittänyt olevan olennaista uskonnolliselle maailmankatsomukselle.

Lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä.

Pyhään ja maalliseen liittyy läheisesti järjestyksen (kosmos) ja epäjärjestyksen (kaaos) välinen tilallinen jännite. Kosmos on tunnettu ja asutettu tila, joka on järjestyksessä. Sitä ympäröivä kaaos taas on tuntematon, epämääräinen ja sekasortoinen alue. Siellä voi tapahtua mitä tahansa eriskummallista. Kosmoksessa taas sijaitsevat kaikki keskeiset paikat, se on yhteydessä pyhään.

Soini kytkeytyy siihen vuosisatoja vanhaan traditioon, jossa kosmos löytyy lännestä ja kaaos idästä.

Tässä ajattelussa Venäjä nähdään takapajuisena ja sekasortoisena. Sitä vastaan asettuu läntinen rationaalisuus, järjestys ja kehitys. Russofobiset stereotypiat olivat keskeisessä roolissa erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun rasistisessa ajattelussa sekä sotaretoriikassa, myös Suomessa.

Esimerkiksi jatkosodan alussa Kuopion piispa Eino Sormunen julisti monien muiden tavoin, että Suomen itäraja oli ”sekasorron ja oikeusjärjestyksen välinen raja”, jota oli vuosisatojen saatossa jouduttu puolustamaan asein monta kertaa. Sama tilanne oli edessä kesällä 1941:

”Monin verroin tärkeämpi tämä puolustustaistelu oli nyt, kun Venäjän jumalaton hallitus, painamalla onnettomat kansanjoukot entistä suurempaan orjuuteen ja kurjuuteen, oli kahden vuosikymmenen ajan keskittänyt laajan maan kaikki voimavarat suunnattomaan sotavarusteluun vyöryttääkseen laumansa yli Euroopan tuhoamaan ja hävittämään länsimaisen kulttuurin kaikki saavutukset. […] Olemassaolomme, lainalainen vapautemme ja oikeusjärjestyksemme eivät saa hukkua itämaisen alkukantaisuuden, valheellisuuden ja sairassieluisuuden hävittämis- ja kiduttamisvimman valtaan.”

Suomen ulkoministerin näkemys itänaapurista on siis melkoisen samanlainen kuin luterilaisen kirkkomme piispan käsitys Venäjästä jatkosodan hyökkäyksen käynnistyessä! Niin tuolloin kuin nyt Venäjän omaa kansaansa rääkkäävät barbaarit järkyttävät ”liberaalia kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”.

Maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.

Kun poliittiset jännitteet tai preferenssit muutetaan myytiksi, reetori pääsee liikkumaan historian ja mytologian välillä. Länsi ja Venäjä edustavat keskenään yhteensopimattomia ideoita. Kun taas kaaoksen ja sekasorron välisestä ristiriidasta tehdään historiallinen kertomus, maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.

Samalla poliittiset valinnat näyttävät välttämättömyyksiltä. Sekasortoa vastaan täytyy käydä jatkuvaa kamppailua, kaaos joukkoineen voi iskeä milloin tahansa kuin varas yöllä.

Liturgian paluu?

Soinin puheissa näyttäisikin olevan kyse vuosisatoja vanhasta läntisestä geopoliittisesta rituaalista, jolla maailmaa pidetään järjestyksessä idän ja lännen jyrkällä dikotomialla. Soinin suomettumisen ajan mantrojen arvostelu saa tätä taustaa vasten varsin ironisen sävyn:

”Kylmän sodan aikainen tasapainoilu -liturgia alkoi elää myös omaa elämäänsä. Hämmästyksekseni se näkyy ajoittain edelleenkin puheena paikastamme idän ja lännen välissä ja vaikeudessa tunnustaa Yhdysvallat-suhteen merkitys.”

Soini ei juurikaan tasapainoile eikä esitä suomettunutta YYA-jargonia; hän liimaa Suomen tiukasti Yhdysvaltojen kylkeen sinne, missä läntisen kosmoksen keskus sijaitsee. Kylmän sodan liturgian sijaan Soinin retoriikka tosin muistuttaa vahvasti perinteistä sotaliturgiaa!

Ulkoministeri ei kuitenkaan missään nimessä ole yksin näkemystensä kanssa. Useiden poliitikkojen ja toimittajien lisäksi esimerkiksi syksyllä 2016 julkistettu Ulkopoliittisen instituutin raportti Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla myötäilee Soinin kosmologiaa ajoittain hämmentävän kuuliaisesti.

Sen mukaan Venäjä on ”epärationaalinen”, jonka demokratia on ohjattua ja jossa markkinamekanismit eivät pääse toimimaan vapaasti ja luomaan vakautta.

Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan.

Venäjä on myös vainoharhainen: se näkee ”yhteiset pelisäännöt sekä monitasoisen ja kaikille yhteisen turvallisuuden tuottamisen” lähinnä ”valheellisina kulisseina”.  Ulkopuolisten tahojen on vaikeaa vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja toimintalogiikkaan.

Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan. Läntisen puolustusyhteistyön lisäksi Nato-option esillä pitämisen nähdäänkin olevan jo sinänsä tehokas vastavoima Venäjälle.

Suomen on varauduttava myös ”historiapoliittiseen hyväksikäyttöön”: Venäjä voi yrittää kyseenalaistaa Suomen itsenäisyyttä esimerkiksi ehdottamalla yhteistä satavuotisjuhlaa Suomen itsenäisyydelle ja Venäjän vallankumoukselle.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu-uudistus ja kuntauudistuskin voivat synnyttää ”institutionaalisia aukkoja”, joita Venäjä kärkkyy. Lisäksi Venäjän ”informaatiovaikuttamisen” suhteen on oltava jatkuvassa valmiudessa.

Tällainen liturgia on omiaan tukemaan pelon politiikkaa, johon kuuluu olennaisesti viholliskuvien luominen kansalaisten varpaillaan pitämiseksi. Näyttääkin siltä, että itärajaa revitään jälleen railoksi kaksin käsin samalla, kun mielipiteitämme muokataan Nato-yhteensopiviksi. Sotilaallinen organisaatiohan tarvitsee aina vihollisia oikeuttaakseen olemassaolonsa.

Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.

Tästä näkökulmasta aktiivinen liennytyspolitiikka, keskinäisriippuvuuden ulottaminen koskemaan myös Venäjää tai sen tavoitteiden oikeutetuiksi tunnustaminen eivät ole niitä tarkoituksenmukaisimpia linjauksia, kuten Erkki Tuomioja on osuvasti huomauttanut. Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.

Lopuksi

Tähyily pimeyden sydämeen avartaa näköaloja. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on huomauttanut käsityksen Venäjästä kansainvälisen järjestyksen järkyttäjänä olevan osa lännen propagandaa.

Se jättää huomiotta niin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kansainvälisten sopimusten rikkomiset kuin Naton itälaajentumisen. Tulkinta Venäjästä ”revisionistina” perustuu ”primitiiviseen logiikkaan”, jonka mukaan vain Yhdysvallat voi määrätä kansainvälisten asioiden tahdin:

”Tämän logiikan mukaan alkujaan George Orwellin muotoilema mutta nyt kansainvälisiin suhteisiin siirretty periaate kuuluu tähän tapaan: kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut valtiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Nykyiset kansainväliset suhteet ovat kuitenkin liian hienovarainen mekanismi yhden keskuksen hallittavaksi. Tämä käy ilmi Yhdysvaltojen väliintulojen seurauksista: Libyassa ei käytännössä ole valtiota lainkaan, Irak tasapainoilee hajoamisen partaalla ja niin edelleen.”

Lavrovin mukaan lännelle näyttää tuottavan vaikeuksia ymmärtää, ettei kansainvälisiä suhteita voi enää kehittää kylmän sodan mallin mukaisesti. Myös Tyynenmeren Aasiassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtuvat kehityskulut on otettava huomioon.

Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla.

Länsi ei näytä pääsevän yli siitä, ettei se enää yksin hallitse ihmiskunnan kohtaloa niin kuin se kuvitteli melkein 500 vuoden ajan. ”Siirtyminen kylmästä sodasta uuteen maailmanpoliittiseen järjestelmään on tuskallisempaa kuin oletettiin 20–25 vuotta sitten”, Lavrov on todennut.

Kiinan kommunistipuolueen lehti The People’s Daily puolestaan julkaisi syksyllä 2016 kolmen professorin näkökulmat. Heidän mukaansa Yhdysvallat on hanakka aiheuttamaan häiriöitä ja järkyttämään tasapainoa alueilla, joilla sillä on poliittisia tai taloudellisia intressejä. Yksi syy tähän on Yhdysvaltojen kokema ahdistus siitä, että sillä ei enää ole maailmanpolitiikassa yhtä hegemonista asemaa kuin aikaisemmin.

Yhdysvallat on vaihtanut tasapainottavan ja järjestystä ylläpitävän roolin häiriköintiin, jotta se pystyisi säilyttämään valtansa. Professoreiden mukaan taustalla on myös ”sotateollisen kompleksin” räjähdysmäisesti kasvanut vaikutusvalta eli juuri se, mistä Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower aikanaan 1960-luvun alussa varoitti maanmiehiään. Kiinan päättäjien tulee kuitenkin pyrkiä rakentavaan ratkaisuun Yhdysvaltojen kanssa ja luoda uudenlaiset suurvaltasuhteet.

Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla, vaikka se, mikä maa häiritsee ja ei ole sinut itsensä sekä ympäristönsä kanssa, tietysti vaihtelee esittäjästä riippuen.

On syytä muistaa, että suurvallat idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa yleensä toimivat tavalla, joka palvelee niiden omia intressejä. Ne ”häiriköivät” ja ”vakauttavat” tarpeidensa mukaan.

Ilman suhteellisuudentajua nämä seikat unohtuvat äkkiä. Seurauksena on helposti se, että yksipuolisesti kuviteltu tulevaisuus alkaa ohjata nykyhetkeä: viholliskuvia maalailevasta retoriikasta tulee itseään toteuttava ennuste.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Julkaisu Liturgian paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomeen saapui vuoden 2015 aikana yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Määrä sinänsä ei ole kovinkaan suuri vauraalle valtiolle, mutta kun edellisenä vuonna tulijoita oli vain hieman yli 3 600, jo aiemmin varsin lämmin maahanmuuttodebatti kuumeni kokonaan uusiin asteisiin.

Puolin ja toisin on provosoitu, kiehuttu, pöyristytty ja tultu tolkkuihinkin, kun keskustelu on roihahdellut eri suuntiin.

Tarkastelen, miten ja minkälaisin seurauksin maahanmuuttajat ja pakolaiset on konstruoitu kesän 2015 ja kesän 2016 välisenä aikana. En siis ota kantaa maahanmuuttoon ilmiönä tai arvioi maahanmuuttopolitiikkaa vaan analysoin, miten maahanmuuttajat on roolitettu viimeaikaisessa suomalaisessa poliittisessa draamassa.

Maahanmuuttajista puhutaan talous-, uhka- ja inhimillisen diskurssin puitteissa.

Pankki ei tietenkään tyhjene tälläkään kertaa, mutta esitän ajankohtaisia huomioita siitä, miten ja millä seurauksin maahamme saapuvia ihmisiä määritellään retorisesti.

Aineistonani ovat poliitikkojen julkiset tekstit eduskuntapuheista blogikirjoituksiin ja haastatteluihin. Teksti on tiivistelmä eri maiden maahanmuuttoretoriikkaa vertailevaa kokoomateosta varten valmistelemastani artikkelista.

Maahanmuuttajista puhutaan talous-, uhka- ja inhimillisen diskurssin puitteissa. Retorisesti olennaista on heidän potentiaaliinsa keskittyminen. Termejä ”maahanmuuttaja”, ”pakolainen” ja ”turvapaikanhakija” käytetään synonyymeinä, mikä näkyy myös omassa tekstissäni.

Talousdiskurssi

Talousdiskurssia määrittelee pitkälti myös Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan kirjattu näkemys, jonka mukaan ”kantaväestön” ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen ja siitä seuraava julkisen talouden alijäämä muodostavat valtaisan ongelman. Tämän vuoksi maahanmuuttoon ja -muuttajiin suhtaudutaan positiivisesti.

Tuolloinen valtiovarainministeri Alexander Stubb totesi syksyllä 2015 maahanmuutosta olevan ”oikeasti hyötyä” ja käytti Ruotsia esimerkkinä, miten hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on Suomea paremmalla pohjalla osittain juuri maahanmuuttopolitiikan ansiosta.

Myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen näki, että onnistunut kotoutuminen ja työllistyminen saattavat olla vastauksia ”huoltosuhteen haasteeseen” ja ”työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmiin”.

Vastaavalla tavoin sisäministeri (nyk. valtiovarainministeri) Petteri Orpo korosti, että maahanmuuttajat ovat kaivattu mahdollisuus maan taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”.

Orpo julistikin olevansa valmis ”poikkeuksellisiin toimiin”. Maahanmuuttajien työllistämisessä on otettava kaikki keinot käyttöön – jopa palkkojen joustaminen alaspäin.

Talousdiskurssissa maahanmuuttajat joko pelastavat tai tuhoavat Suomen talouden.

Toimenpiteet ovat yhteensopivia työvoiman tarjonnan lisäämiseen ja työvoimakustannusten (käytännössä palkkojen) alentamiseen tähtäävän oikeistolaisen talouspolitiikan kanssa. Vähemmän yllättäen ministerin avaus kirvoittikin välittömästi kritiikkiä oppositiosta ja ammattiyhdistysliikkeestä, mutta myös hallituksen sisältä.

Talousdiskurssiin kuuluu myös kriittinen juonne. Siinä pakolaiset ja turvapaikanhakijat nähdään taakkana Suomen taloudelle, ei sen pelastajina. Heidän integroimisensa yhteiskuntaan tulee erittäin kalliiksi, ja kestää kauan ennen kuin he pystyvät tulemaan toimeen omillaan, ilman sosiaaliturvaa.

Toisin sanoen kestää liian kauan ennen kuin maahanmuuttajat alkavat hyödyttää maan taloutta.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi Jotain rajaa -mielenosoituksessa lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä ei ollut syyrialaisia pakolaisia, vaan työttömyyttä ja korruptiota paenneita irakilaisia ja somalialaisia.

Vaikka paremman elämän etsiminen on ymmärrettävää, se on ongelma, koska työtä ei ole tarpeeksi tarjolla, eikä hyvinvointivaltio kestä ”tällaista kuormitusta”:

”Meille kerrotaan, että tulijat korjaavat Suomen vääristyneen väestöpyramidin tai parantavat huoltosuhdetta. Sivulauseessa saatetaan muistaa mainita, että näin käy vain, jos he työllistyvät. Meillä on 25 vuoden hankala kokemus humanitaarisesta maahanmuutosta juuri näistä kyseisistä maista. Jos työttömyysaste tähän mennessä tulleiden joukossa on 70 prosenttia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, uskooko joku vakavissaan, että Suomi pystyy taantuman keskellä integroimaan työmarkkinoilleen moninkertaisen määrän uusia tulijoita? Me emme usko siihen.”

Halla-aho ennusti vuoden 2015 aikana Suomeen saapuvan yli 50 000 pakolaista, jotka maksaisivat jo turvapaikanhakuprosessin aikana yli 500 miljoonaa euroa.

Myös kansanedustaja, kokoomuksen varapuheenjohtaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että tuolloisen tahdin jatkuessa ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kansanedustaja Wille Rydman (kok.) kirjoitti, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja” sisältäen neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä.

Näkemyksen on tuonut esiin muun muassa presidentti Sauli Niinistö. Pakolaiset ovat siis ”asiakkaita”, joita ovelat ihmissalakuljettajat hyödyntävät liiketoiminnassaan – ja mikä pahinta, Suomen talouden kustannuksella.

Läheistä sukua yllä mainitulle näkemykselle on maahanmuuttajien motiivien epäily. Esimerkiksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa, loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan, kuten suomalaiset olisivat olleet.

Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi valepakolaiset eli “elintasosurffarit” on karkotettava välittömästi.

Talousdiskurssissa maahanmuuttajat joko pelastavat tai tuhoavat Suomen talouden. Ensin mainitussa tapauksessa he ovat välineitä edistää hallituksen talouspolitiikkaa.

Diskurssin ääripäät mahtuvat yhden ja saman hallituksen sisään.

Jälkimmäisessä puolestaan argumentti on päinvastainen: hyväuskoisuus ja ideologinen toiveajattelu estävät näkemästä sekä taloudelle aiheutuvia todellisia seurauksia että ilmiön taustalla olevan rikollisuuden. On erittäin mielenkiintoista, että diskurssin ääripäät mahtuvat yhden ja saman hallituksen sisään!

Maahanmuuttajat nähdään pitkälti yhtenäisenä joukkona sen pohjalta, mikä on heidän potentiaalinsa Suomen talouskasvulle ja hyvinvoinnille. Diskurssi on yltiöpragmaattinen: ihmisten liikkuminen tulee saada mahdollisimman nopeasti hallintaan, ja jos maahanmuuttajat eivät tuo taloudellista hyötyä mahdollisimman pian, heidän läsnäolonsa on tarpeetonta.

Uhkadiskurssi

Talouden lisäksi erilaiset uhkakuvat ja turvallistaminen ovat olleet näkyvästi esillä. Tästä hyvä esimerkki on tilanteen määritteleminen ”kansainvaellukseksi”. Analogian mukaisesti nyt kyseessä on samanlainen barbaarilaumojen vyöry, mikä aikanaan johti Rooman valtakunnan tuhoon.

Niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen lisäksi tällaista varsin perinteistä uhkaretoriikkaa on käyttänyt muun muassa tasavallan presidentti.

Eduskunnan avajaispuheessaan Sauli Niinistö sanoi ”maahanmuuttovirran” olevan pitkälti ”kansainvaellusta” eli ”muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa”. Presidentin mukaan tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa, mutta myös ”eurooppalaisuuden rakenteet”.

Niinistön määrittelemä eurooppalainen paradoksi liittyykin nimenomaan arvoihin. Eurooppa ei enää kestä ”hallitsematonta kansainvaellusta”, ja sen arvojärjestelmä romahtaa.

Kansainvaellusretoriikka on tasapainottelua taloudellisen huolen ja kulttuuristen uhkien välillä.

Presidentti Niinistön kansainvaellusretoriikka on tasapainottelua taloudellisen huolen ja kulttuuristen uhkien välillä. Eurooppaan saapuvien ihmisten määrä uhkaa järkyttää universaaleihin oikeuksiin, muun muassa liikkumisen vapauteen ja turvapaikanhakuun, perustuvaa järjestelmää.

Niinistöläinen paradoksi siis on, että ihmisoikeudet ovat tulossa liian kalliiksi. Rivien välistä viesti on myös se, että maahanmuuttajien arvot ovat yhteensopimattomia eurooppalaisten arvojen kanssa.

Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps.) puhe eduskunnassa puolestaan on esimerkki suorasukaisesta tavasta yhdistää turvallisuuteen ja identiteettiin liittyvät uhkakuvat biopolitiikan kanssa. Viitaten selvitykseen, jonka mukaan monilla pienillä paikkakunnilla on enemmän naimattomia miehiä kuin naisia, Hakkarainen julisti eduskunnassa:

”Täällä on 155 kuntaa, joissa on nuoria miehiä ja sukupuolijakauma epätasapainossa samalla tavalla kuin Kiinassa. No, tänne meidän keskellemme aletaan laittamaan lisää näitä miehiä, ja tulee näitä Ismailin jälkeläisiä, jotka ovat sotineet aina keskenään, eikä koskaan rauhaa tule. Se on mahdoton yhtälö — tulevaisuus tulee olemaan erittäin synkkä, jos tämä jatkuu. Sanoisin tähän, olen kerran aikaisemminkin puhunut siitä, että rajat kiinni, ja paras eriste islamisaatiolle on piikkilanka.”

Hakkaraisen retoriikassa maahanmuuttajilla – siis nuorilla arabi- ja muslimimiehillä – on muuttumaton, luonnollinen olemus, joka on peräisin heidän väitetyltä esi-isältään Ismaelilta.

Raamatullisen viittauksen mukaan nämä jälkeläiset ovat väistämättä Ismaelin kaltaisia eli kuin ”villiaaseja”, jotka ovat jatkuvasti sotajalalla kaikkia, jopa veljiään, vastaan. Tämän vuoksi rauhaa ei koskaan tule.

Uhkia korostavassa diskurssissa keskeistä on yhteensopimattomuus.

Maahanmuuttajat saavat väestöjakauman lopullisesti epätasapainoon. Ismaelin pojat varastavat suomalaiset lisääntymisikäiset naiset. Näin populaatio islamilaistuu.

Kyseessä on hieman salonkikelpoisempi versio retoriikasta, jossa maahanmuuttajat esitetään raiskaamiseen taipuvaisina. Hakkaraisen puheessa kiteytyy tapa essentialisoida (muslimi)maahanmuuttajat tavalla, jonka kansallissosialistit aikanaan kehittivät juutalaisten kohdalla huippuunsa – traagisine seurauksineen.

Uhkadiskurssissa maahanmuuttajat konstruoidaan potentiaalisena uhkana myös tavalla, jossa heillä on yllä mainittua passiivisempi rooli. Pariisin iskujen jälkimainingeissa vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki varoitti, että terroristit pyrkivät kylvämään vihaa, pelkoa ja sekasortoa sekä kääntämään eri ihmisryhmät toisiaan vastaan.

Terrori-iskut olivat hänen mukaansa Daeshin yrityksiä kääntää kantaväestö pakolaisia vastaan, hän julisti käyttäen ISIS-järjestöstä (sen omasta mielestä) halventavaa termiä.

Maahanmuutto ja sitä kautta kiristyvät jännitteet ovat tässä Daeshin ase Eurooppaa vastaan, maahanmuuttajat puolestaan sekä uhreja että välineitä, joiden kautta Euroopan yhtenäisyyttä ja turvallisuutta pyritään järkyttämään. Rajoitukset vapaudelle tai toisia vastaan kääntyminen ovatkin Arhinmäen mukaan osavoittoja terroristeille.

Maahanmuuttajat muodostavat sekä turvallisuus- että biopoliittisen uhan ”alkuperäiselle” väestölle.

Uhkia korostavassa diskurssissa keskeistä on yhteensopimattomuus. Maahanmuuttajien arvot ovat yhteensopimattomia eurooppalaisten ja siten myös suomalaisten arvojen kanssa. Maahanmuuttajat edustavat muuttumatonta, homogeenista islamia, joka on vastakohta eurooppalaiselle rationaalisuudelle.

Maahanmuuttajat muodostavat sekä turvallisuus- että biopoliittisen uhan ”alkuperäiselle” väestölle, koska he ovat sotaisia, alkukantaisia ja kiimaisia. Toisaalta he voivat myös tahtomattaan asettaa maan alttiiksi terrorismille.

On myös huomionarvoista, että myös tässä diskurssissa maahanmuuttajia kohdellaan massana. Heidät esitetään joko vaistojensa ohjaamana laumana tai epäilyttävän, sotaisan uskonnon välikappaleina.

Seurauksena on se, että näin moniulotteisen uhan torjumiseksi hyvinkin poikkeukselliset toimenpiteet vaikuttavat helposti oikeutetuilta, suorastaan välttämättömiltä.     

Inhimillinen diskurssi

Niin sanotussa inhimillisessä diskurssissa painotetaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ahdinkoa sekä heidän oikeuksiaan. Toisaalta myös taloudelliset ja ideologiset näkökohdat ovat vahvasti esillä. Diskurssin edustajia ovat pääasiassa – mutta ei pelkästään – oppositiopuolueiden poliitikot.

Inhimillisessä diskurssissa turvapaikanhakijoiden ahdinko yhdistyy taloudellisiin näkökohtiin sekä kritiikkiin hallitusta kohtaan.

Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö arvosteli hallituksen (kesäkuussa 2016 hyväksyttyä) aikomusta kiristää perheenyhdistämisen toimeentuloehtoa todeten sen olevan epäinhimillinen.

Vaikka maahanmuuttajat tekisivät parhaansa Suomen puolesta, heidän ei anneta olla läheistensä kanssa, mikä on Niinistön mukaan väärin. Hän sanoikin suoraan taustalla olevan maailmankatsomuksen eli ”impivaaralaisen populismin” olevan käsittämätön.

Hallituksen aikomukset ovat myös taloudellisesti vahingollisia, koska ne haittaavat maahan tulleiden työllistymistä ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Kyseessä oli ”epätoivoinen räpeltäminen” ja ylireagoiminen tavalla, jossa kaikki häviäisivät – Suomi menestyisi vain avoimena ja kansainvälisenä taloutena.

RKP:n tuolloinen puheenjohtaja Carl Haglund yhdisti niin ikään talouden inhimillisiin näkökohtiin. Hän arvosteli hallituksen aietta selvittää maahanmuuton kustannukset sekä leikata kehitysapua.

Välimerestä oli tulossa hautausmaa, mutta Suomi oli kääntämässä selkänsä kansainväliselle solidaarisuudelle. Hän julisti puolueensa sanoutuvan irti politiikasta, joka unohtaa maailman köyhimmät ja hädässä olevat.

Haglundin mukaan hallitus ei myöskään ilmeisesti ollut huomannut tutkimustietoa siitä, että ikääntyvä Suomi tarvitsee enemmän ihmisiä ”pelastaakseen hyvinvoinnin”. Hän jatkoi dramaattisesti:

”Jää mysteeriksi, kuinka onnistumme houkuttelemaan ihmisiä muuttamaan maahamme, kun Sipilä kavereineen seisoo rajalla ja liimaa hintalappuja otsaan. Ainakin minä välttelisin muuttamasta maahan, jossa rajan ylityksen jälkeen saat ensimmäisenä kuulla, kuinka paljon tulet maksamaan. Tähän johtaa perussuomalaisten yksinkertaistettu politiikka, kun he nyt ovat päässeet valtaan keskustan ja kokoomuksen avulla.”

Näin inhimillisessä diskurssissa turvapaikanhakijoiden ahdinko yhdistyy taloudellisiin näkökohtiin sekä kritiikkiin hallitusta kohtaan. Hallituksen toimet ovat epäinhimillisiä ja kääntyvät sen omien päämäärien vastaisiksi.

Nimenomaan perussuomalaisten ideologioineen nähdään olevan kyseisen politiikan taustalla – ovelat populistit ovat kietoneet hallituskumppanit pauloihinsa!

Myös debatissa käytettyjen käsitteiden soveltuvuutta kyseenalaistettiin.

Myös debatissa käytettyjen käsitteiden soveltuvuutta kyseenalaistettiin. Esimerkiksi Paavo Arhinmäen mukaan ilmiötä ei voinut kutsua kriisiksi; todellinen kriisi oli Syyriassa ja Irakissa. Hän myös huomautti, että noissa maissa nimenomaan nuoret miehet olivat haavoittuvassa asemassa ”Isiksen ja muiden karmivien ääriliikkeiden puristuksessa”.

”Ehkä nuorilla miehillä nähdään myös olevan parhaat mahdollisuudet selviytyä hengenvaarallisesta merimatkasta, tai ihmissalakuljettajien kynsistä. Heillä voi myös ajatella olevan parhaat edellytykset hankkia toimeentuloa ja auttaa taakse jääneitä. Hirvittävän monen nuoren miehen, naisen ja lapsen matka kuitenkin päättyy hukkumiskuolemaan Välimerellä.”

Näin nuoret maahanmuuttajamiehet ovatkin suorastaan sankareita, jotka asettavat henkensä alttiiksi pelastaakseen perheensä. Arhinmäki jatkoi, että ”laitonta turvapaikanhakijaa” ei ole olemassakaan, koska henkilöllisyystodistuksen puuttuminen ei vie oikeutta hakea turvapaikkaa.

SDP:n kansanedustaja Erkki Tuomioja puolestaan totesi, että suurin osa turvapaikanhakijoista toivoi pystyvänsä palaamaan takaisin rakentamaan omaa maataan heti, kun se olisi mahdollista.

Inhimillinen diskurssi ei noudattele hallitus–oppositio-jakolinjaa.

Jyrkästä politisoitumisesta huolimatta inhimillinen diskurssi ei noudattele hallitus–oppositio-jakolinjaa. Esimerkiksi Alexander Stubb, Juha Sipilä ja Sanni Grahn-Laasonen ovat painottaneet, että kriisin aiheuttamista ongelmista huolimatta maahanmuuttajien ihmisarvoa on kunnioitettava.

Toisaalta esimerkiksi oppositiopuolue kristillisdemokraattien Päivi Räsänen on korostanut inhimillisyyden lisäksi hallittavuutta.

Tässä diskurssissa maahanmuuttajat esitetään sekä hädänalaisina uhreina että läheisiään ja Suomea auttamaan pyrkivinä sankareina. Toisaalta tämä myös mahdollistaa maahanmuuttajien käyttämisen hallituspolitiikan kritisoimiseen.

Moraalisesti puhtoiset uhrit ja sankarit ovat tunnetusti poliittisesti käyttökelpoisia hahmoja.

Kaikki talouden ja tulevaisuuden ehdoilla?

Talous ja välineellistäminen ovat voimakkaasti läsnä jokaisessa tässä tarkastelluista diskursseista. Kun maahanmuuttajat harvoin nähdään aktiivisina toimijoina, näin tapahtuu pääasiassa taloudellisista lähtökohdista.

Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon velkahysterian, kilpailukyvyn korostamisen ja ylipäätään uusliberalismin hegemonian sekä sen, että maahanmuuttoa käsitellään taloustilanteen surkuttelun yhteydessä. Hallituksen kohdalla vastuu maan taloudesta on tietysti myös yksi käytännön syy.

Diskurssit elävät rinnakkain suomalaisten poliitikkojen retoriikassa. Joskus jopa kaikki kolme ovat läsnä yhdessä ja samassa tekstissä. Myös puolueiden sisällä on erilaisia painotuksia, eikä hallitus–oppositio-jako aina ole yksiselitteinen.

Talous ja välineellistäminen ovat voimakkaasti läsnä jokaisessa tässä tarkastelluista diskursseista.

Sen verran on kuitenkin yleistettävissä, että siinä missä positiivinen talouspuhe hallitsee oikeistohallituksen liberaalia siipeä, negatiivinen talousretoriikka sekä uhkakuvat ovat useimmiten konservatiivien ja perussuomalaisten heiniä.

Toisaalta myös oppositio politisoi maahanmuuttajia. Heitä käytetään innokkaasti hallituksen kritisoimiseen.

Kärjistäen voidaan todeta, että kun hallitus käyttää maahanmuuttajia talouspolitiikkansa legitimoimiseen, oppositio politikoi vetoamalla turvapaikanhakijoiden kärsimyksiin ja ihmisoikeuksiin. Erityisesti perussuomalaisten ideologia esitetään sekä epäinhimillisenä että taloudellisesti turmiollisena.

Retorisesti näkyvin keino on maahanmuuttajien potentiaaliin keskittyminen. Perinteisesti poliittinen puhe suuntautuu nimenomaan tulevaisuuteen neuvoen tai varoittaen.

Poliittinen puhe suuntautuu nimenomaan tulevaisuuteen neuvoen tai varoittaen.

Näin on myös Suomen tapauksessa: kaikissa diskursseissa maahanmuuttajat esitetään lähinnä siitä näkökulmasta, miten heidän potentiaalinsa tulee aktualisoitumaan – joko toivoen tai peläten.

Kenneth Burke on huomauttanut, että potentiaalisuuden ja aktuaalisuuden välinen jännite on retorisesti käyttökelpoinen. Koska taipumus voi yhtä hyvin jäädä toteutumatta, on todennäköistä, että kyseinen ilmiö ihmisineen pyritään saamaan hallintaan ja mahdollisimman ennustettavaksi.

Koska potentiaalisuus on toisaalta mahdollista tulkita myös vääjäämättömänä kehityskulkuna, sen pohjalta voidaan tehdä deterministisiä ja rasistisia määritelmiä niistä, joilla tuo potentiaali katsotaan olevan.

Molemmat lähestymistavat ovat osa suomalaista poliittista puhetta maahanmuuttajista. Ihmisiä puetaan retorisesti paljolti sillä perusteella, mitä väitettyjä hyötyjä ja haittoja heistä on maan tai oman puolueen menestykselle. Kun tulevaisuus riippuu maahanmuutosta, hädänalaisten nykyhetken tarpeet jäävät helposti vähälle huomiolle.

Kaiken kaikkiaan maahanmuuton yhteydessä Immanuel Kantin vaatimus välttää ihmisten kohtelemista välineinä näyttää olevan poliitikkojemme retoriikassa varsin pienessä roolissa.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä.

Julkaisu Talousapuja, elintasosurffareita ja Ismaelin jälkeläisiä – maahanmuuttajat poliittisessa retoriikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.