Ensimmäisenä kysymykseen vastaa Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma.

”On hyvin epätodennäköistä, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon aiheuttaisi sodan syttymisen Naton ja jonkin toisen valtion välillä. Tällaista syy-seuraussuhdetta Suomen liittymisellä tuskin on. Pikemminkin Suomen liittyminen Natoon vähentää sodan todennäköisyyttä Suomessa ja sen lähialueilla. Saman tien on sanottava, että sotilaallisen konfliktin riski on alueella tällä hetkellä alhainen – siitä huolimatta, että Ukrainassa käydään laajamittaista sotaa.

Vaikka Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa Suomen puolustuskykyä ja tiivistää suhteita muihin Nato-maihin, ei pelkästään Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksia Pohjois-Euroopan strategiseen tilanteeseen pidä liioitella. Naton läheisenä kumppanina ja EU:n jäsenenä Suomi on jo monin tavoin kiinteästi integroitunut alueen puolustussuunnitteluun. Nato-jäsenyys pikemminkin syventää olemassa olevia suhteita ja järjestelyitä kuin luo kokonaan uutta.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän.

Naton luonne poliittisena liittona voi toki ajan myötä vaikuttaa Suomen noudattaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin, mutta näiden muutosten luonne jää nähtäväksi.

Koska myös Ruotsi liittyy Naton jäseneksi, kaikki Pohjoismaat tulevat olemaan Naton jäseniä. Siinä on kyseessä historiallinen muutos, joka tiivistää alueen maiden välejä poliittisesti ja syventää pohjoismaista yhteistyötä.

Koko alueen käsittävää puolustusliittoa on kaavailtu ja yritetty luoda useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen esillä oli konkreettinen suunnitelma, joka kariutui Norjan, Tanskan ja Islannin liityttyä Natoon vuonna 1949.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän. Maat jakavat yhteisen arvopohjan, ovat yhteiskuntina samankaltaisia ja tekevät jo nyt yhteistyötä keskenään. Naton jäseninä ne sitoutuvat turvaamaan toisensa – ja vievät näin yhteistyönsä historiallisesti uudelle tasolle.”

Historian valossa Nato-jäsenyys ylläpitänyt rauhaa

Toisena kysymykseen vastaa Tommi Koivula, strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulusta.

”Vastaus kysymykseen riippuu siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme sodalla. Sodan tarkka määrittely on tutkijallekin vaikeaa.

Ehkä käyttökelpoisimman ja tunnetuimman sodan määritelmän on luonut jo 1800 -luvulla elänyt preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz. Hänen mukaansa sota on pelkästään politiikan jatkamista toisin keinoin sekä väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme. Tällä tavoin ymmärrettynä sota on valtiollista ja tarkoituksellista väkivaltaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon. Asetelma on turvallisuuspolitiikassa tyypillinen: valtiot tekevät ratkaisujaan olosuhteissa, joissa suuriinkin asioihin liittyy epävarmuuksia.

Suuremmalla varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että Suomi on päättänyt hakeutua Natoon edistääkseen turvallisuuttaan ja estääkseen sotaan joutumista.

Historia tarjoaa hyviä perusteluja toiveelle, että jäsenyys Natossa pikemminkin ehkäisee jäsenmaidensa hyökkäyksen kohteeksi joutumista kuin johtaa siihen: tähänastisen yli 70-vuotisen historiansa aikana liittokunta ei ole milloinkaan joutunut ulkopuolisen valtion sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon.

Tutkijat arvioivat usein tämän johtuvan Naton jäsenvaltioiden yhteisen pelotteen eli deterrenssin uskottavuudesta. Naton jäsenvaltiot ovat sitoutuneet puolustamaan toisiaan mahdollisen hyökkäyksen tullen, ja yhdessä niillä on ylivoimainen sotilaallinen voima verrattuna yhteenkään valtioon tai muuhun liittokuntaan.

Näin ollen ryhtyminen sotaan Naton jäsenmaa Suomea vastaan olisi hyökkääjälle itselleen huomattava riski. Vaikka tämäkään ratkaisu ei varmista sitä, ettei sota voisi jossakin vaiheessa Suomea kohdata, historian valossa Nato-jäsenyys on ollut rauhaa ylläpitävä ratkaisu.”

Juhana Aunesluoma on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Tommi Koivula on strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Toimituksen muokkaus: Koulun nimi lisätty.

Julkaisu Tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Greg Barkerin ohjaama dokumenttielokuva Barack Obaman viimeisestä presidenttivuodesta keskittyy Obaman ulkopolitiikkaan, mutta sivuaa myös Yhdysvaltojen sisäistä kehitystä. Parhaimmillaan se on kertomuksen tiivistyessä dramaattista loppua kohden.

Amerikkalaiset rytmittävät historiaansa yksittäisten kansakuntaa järkyttäneiden tapahtumien kautta. Pearl Harbor, John F. Kennedyn murha, Wall Streetin musta tiistai 1929. Missä olit silloin, kun kuulit syyskuun 2001 terrori-iskuista New Yorkiin ja Washingtoniin?

Iskuja seuranneet ”terrorismin vastaiset sodat” pudottivat amerikkalaiset kylmän sodan jälkeisistä voitontunnelmista levottomalle 2000-luvulle. Nykyisen presidentin virkakauden aikanaan päättyessä ovat sotatoimet jatkuneet muodossa tai toisessa yli kaksi vuosikymmentä.

Ensin tuli 9/11, sitten 11/9.

Aamuyöllä marraskuun 9. päivänä 2016 varmistunut tv-julkkis Donald J. Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi oli maan liberaalille ja kansainvälisesti orientoituneelle kansanosalle järkytys, josta ei ole vieläkään toivottu.

Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi oli maan liberaalille ja kansainvälisesti orientoituneelle kansanosalle järkytys, josta ei ole vieläkään toivottu.

Greg Barkerin ohjaama dokumenttielokuva Barack Obaman viimeisestä presidenttivuodesta keskittyy Obaman ulkopolitiikkaan, mutta sivuaa myös Yhdysvaltojen sisäistä kehitystä. Parhaimmillaan se on kertomuksen tiivistyessä dramaattista loppua kohden.

Marraskuun vaalipäivää seuraavan aamun valjetessa oli selvää, että Trump oli saanut paitsi republikaanien naiset myös monet aiemmin demokraatteja äänestäneet valkoiset miehet taakseen.

Järkytys näkyy Obaman lähipiirissä. Elokuvassa on paljon puhuva jakso presidentin avustajien vaalivalvojaisista. Obaman lähimpiin ulkopoliittisiin neuvonantajiin kuuluva Ben Rhodes istuu ulkona yrittäen sulatella vaalituloksen aiheuttamaa järkytystä ja vastailla dokumentaristin kysymyksiin.

Verbaalisesti lahjakkaana tunnettu Rhodes ei kuitenkaan saa sanoja tulemaan suustaan. Ei tule lauseita, ei sanoja. Puheenkirjoittajalla lyö tyhjää.

Rhodesin mykistyminen muistuttaa ensimmäisen maailmansodan tykistön rumputulessa lamaantuneiden sotilaiden kranaattijärkytystä. Kyse ei ole trauman jälkeisestä stressioireesta, vaan traumasta itsestään.

Tunnelmat Yhdysvaltojen YK-lähettilään Samantha Powerin kotonaan New Yorkissa järjestämistä illanistujaisista ovat kuin ruumiinvalvojaisista. Koolla on demokraattipuolueen vahvoja naisia valmiina juhlimaan Hillary Clintonin voittoa, jota ei tulekaan. Power katsoo koko yön valvonutta, kalpeaa pientä tytärtään ja miettii, minkälaisessa maassa ja maailmassa hän joutuu kasvamaan.

Vietetään hautajaisia, Obaman 2008 nostattaman yes we can -unelman hautajaisia. Vuonna 2018 demokraatit ovat vasta osittain siirtyneet trauman jälkeiseen aikaan.

Horisonttiin nousee varjo

Barkerin elokuva selostaa havainnollisesti, miten Obama aivan presidenttikautensa lopussa yritti vahvistaa Yhdysvaltojen kansainvälistä vaikutusvaltaa ja turvallisuutta – ja monin kohdin siinä onnistui.

Loppukiihdytys tuotti tuloksia: Pariisin ilmastosopimus, sopimus Iranin ydinaseohjelman jäädyttämisestä ja askeleet suhteiden normalisoimiseksi Kuuban kanssa olivat merkittäviä askelia eteenpäin. Ne tehtiin myös kiinteässä yhteistyössä muiden valtioiden kanssa.

Samaan aikaan jatkettiin Obaman ensimmäisellä presidenttikaudella aloitettua sotilaallisten resurssien kohdentamista Aasiaan, Venäjän vaikutusvallan patoamista ja pyrkimyksiä liittolaissuhteiden vankistamiseksi kauppasopimusten avulla.

Obaman viimeinen vuosi on silti kilpajuoksua aikaa vastaan.

Obaman viimeinen vuosi on silti kilpajuoksua aikaa vastaan. Presidentti saa painiskella oman, amerikkalaisen realismin ja idealismin traditioita sekoittaneen ulkopoliittisen doktriininsa sisäisten ristiriitojen kanssa.

Jännite havainnollistuu Rhodesin ja Powerin välisten näkemyserojen kautta. Obamaa lähellä ollut Rhodes kertoo, miksi Yhdysvallat antoi Syyrian konfliktin pahentua täysimittaiseksi tragediaksi. Sotilaalliselle interventiolle ei ollut edellytyksiä.

Obama ei halua sotia, Obama haluaa sopia.

Power, kuten ulkoministeri John Kerry, arvostelee voimakkaasti Obaman pidättyväisyyttä. Yhdysvaltojen tehtävänä on edistää demokratiaa ja ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa. Joskus se edellyttää huomattavienkin sotilaallisten riskien ottamista.

Kaksikko Rhodes–Powerin välinen dynamiikka nousee päähenkilön seuraamisen rinnalle dokumentin keskeiseksi kertomukselliseksi jännitteeksi.

Kertomuksen edetessä maailman mahtavimman sotilasmahdin vallan rajat käyvät ilmeisiksi. Konfliktit ja kiistat ovat viheliäisiä. Obaman hallinto käy jatkuvasti sisäistä painia ulkopolitiikan prioriteeteista ja keinoista niihin pääsemiseksi.

Obaman hallinto käy jatkuvasti sisäistä painia ulkopolitiikan prioriteeteista ja keinoista niihin pääsemiseksi.

Painit kuuluvat Obaman tapaan johtaa: erilaisia ajatuksia ja toimenpidesuosituksia kilpailutetaan jatkuvasti keskenään. Erimielisyyksistä huolimatta Obaman hallinto säilyttää vaikeimpinakin hetkinä toimintakykynsä. Vetäytyvyydestä kritisoitu presidentti on hänkin kaiken aikaa pelintekijän paikalla.

Jos yhteen hiileen puhaltaminen on vaikeaa valkoisen talon sisällä, on sen ulkopuolella vain vaikeampaa. Obaman viimeisen vuoden aikana horisonttiin nousee varjo, joka lopulta peittää koko näkymän.

Yhdysvallat on melkein koko 2000-luvun ollut sotaa käyvä maa. Paitsi ulkopolitiikassa, sotien fyysiset, taloudelliset ja henkiset jäljet näkyvät maan sisäpolitiikassa. Vuoden 2008 jälkeen on presidentinvaalit voitettu lupaamalla amerikkalaiselle rauhaa ja pidättäytymistä sotilaallisista interventioista.

Trumpin vuosi

Trump lupasi kampanjassaan amerikkalaisille paitsi vaurautta myös rauhaa ja turvallisuutta, aivan kuten Obamakin. Viestin pääsisällössä on hämmentävää yhtäläisyyttä.

Republikaanien kapinaliike teki 2016 läpimurron vallan ytimeen, maan pääkaupunkiin ja sen hermokeskukseen valkoiseen taloon. Tarkoitus oli Trumpin sanoin ”kuivattaa räme”.

Vuosi Trumpin valtakautta on osoittanut, ettei Washingtonia kiertävän kehätien sisäpuolelle tunkeutunut supervaltaa hallitsemaan saati merkittäviin sisäisiin uudistuksiin kykeneviä voimia.

Vuosi Trumpin valtakautta on osoittanut, ettei Washingtonia kiertävän kehätien sisäpuolelle tunkeutunut supervaltaa hallitsemaan saati merkittäviin sisäisiin uudistuksiin kykeneviä voimia. Vallan on ottanut kirjava joukko oman edun tavoittelijoita ja kiipijöitä, johtajanaan rasistinen ja maan ja maailman asioita huonosti tunteva presidentti, jolle yksinkertaisetkin hallintotoimet tuottavat ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Kyvyt ja taidot eivät riitä muuhun kuin vahvan ja vauraan maailmanmahdin pääkaupungin henkiseen plundeeraukseen.

Yksi vuosi Trumpia on kärjistänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kahtiajaon repeämispisteeseen. Trumpin harkitsemattomat puheet ja sekavat toimet ulkopolitiikan johtajana on heikentänyt maan asemaa globaalina mahtina. Samalla on alkanut Obaman jättämän perinnön arviointi.

Yksi vuosi Trumpia on kärjistänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kahtiajaon repeämispisteeseen.

Barkerin elokuva on merkittävä puheenvuoro keskustelussa Obaman presidenttikauden perinnöstä. Suurimman kysymyksen kanssa Barker on kuitenkin samalla tavalla ymmällään kuin puhekykynsä vaaliyön jälkeisenä aamuna menettänyt Rhodes.

Miten on mahdollista, että Obaman työn jatkajaksi kaavailtu Clinton hävisi vaalit Trumpille? Oliko kyse Clintonin virheistä ja vioista vai Trumpin synnyttämän kansanliikkeen voimasta?

Vai oliko niin, että Trumpin valinta oli looginen seuraus Obaman kahdella presidenttikaudella ratkaisematta jääneille ongelmille niin Yhdysvaltojen sisällä kuin maailmallakin?

Dokumentista välittyy presidentin viimeisen vuoden hektisyys, tavaton kiire saada jotakin kestävää aikaan kahdeksan vuoden vaikean ja turhauttavan vaelluksen päätteeksi. Vaikka tuloksia syntyy, Trumpin voitto merkitsee sitä, että ponnistelut uhkaavat valua hukkaan.

Trumpin valinta presidentiksi on osa Obaman jättämää perintöä.

Obaman viimeinen vuosi on kaksijakoisuudessaan dramaattinen, kuvaus eteenpäin loikkauksesta, joka päättyy tragediaan. Trumpin valinta presidentiksi on osa Obaman jättämää perintöä. Asia on niin kipeä, että sitä on vaikea dokumentissa käsitellä.

Jäljelle jää siirtyminen Trumpin aikaan suuren hämmennyksen vallitessa.

Lisää aiheesta:

Politicon Susan Glasserin haastattelu Powersin ja Rhodesin kanssa tammikuussa 2018. Jeff Goldbergin Obaman ulkopoliittista ajattelua käsittelevä artikkeli The Atlantic -lehdessä alkuvuodelta 2016 toimii hyvänä johdatuksena dokumentille.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. 

Juhana Aunesluoma työskenteli vuosina 2015–2017 vierailuprofessorina Minnesotan yliopistossa. Hän on poliittisen historian dosentti ja tutkimusjohtaja Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Obaman perintö puntarissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koiviston johdolla vuodenvaihteessa 1991–1992 tehty päätös hakea Euroopan yhteisön (vuodesta 1993 unionin) jäsenyyttä lukeutuu Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimpiin. Vaikka jäsenyys toteutui Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren presidenttikaudella, valmistelut tehtiin Koiviston aikana.

Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen EU-jäsenyys vaikuttaa loogiselta, junan lailla asema asemalta päätepistettään kohti edenneeltä tapahtumakululta. Totta onkin, että monelle suomalaiselle unionijäsenyys oli pitkän aikavälin haave, jossa Suomen paikka osana läntistä demokratioiden ja markkinatalouksien yhteisöä sai lopullisen sinettinsä.

Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä suomalaisten selvä enemmistö, 57 prosenttia äänestäneistä, kannatti liittymistä. Maan poliittisessa ja taloudellisessa eliitissä vallitsi vahva yhteisymmärrys jäsenyyden puolesta.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä. Oliko presidentillä ajoitus kunnossa? Mistä syystä johtajan repliikit olivat joskus monitulkintaisia?

Oliko Koiviston viivyttely ja jahkailu taktista viisautta, jonka avulla oltiin valmiita nopeaan toimintaan ratkaisevalla hetkellä, historian porttien avautuessa Suomen liikkua ja liukua kohti länttä?

Väärät teleologiat

Merkittäviä historian tapahtumia pidetään usein lähestulkoon ennalta määrättyinä, jopa ainoina mahdollisina kehityskulkuina. Historiankirjoituksen tehtäväksi jää tällöin toteutuneen kehityksen kuvailu ja selittäminen.

Tällainen teleologinen historianymmärrys jättää kuitenkin varjoonsa menneisyyden moninaisuuden ja sen, minkälaisia vaihtoehtoisia reittejä tapahtumat olisivat saattaneet edetä. Jälkikäteen onkin vaikea nähdä, minkälaisia epäilyksiä tai epävarmuuksia toteutuneeseen kehitykseen aikanaan on liittynyt.

Koiviston varovainen ja eri vaihtoehtoja alati puntaroinut Eurooppa-politiikka on erinomainen esimerkki siitä, kuinka epävarma ja osin sattumanvarainenkin prosessi Suomen EU-jäsenyyden toteutuminen aikanaan oli. Koivistolle unionin jäsenyys ei ollut ideologinen projekti, vaan ratkaisu, joka turvasi Suomen keskeiset edut kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Muitakin vaihtoehtoja oli. Koivistolle kyse ei ollut pelkästään siitä, miten ja missä aikataulussa hänen tulisi pyrkiä luotsaamaan Suomi Euroopan unioniin kylmän sodan jälkeisessä murrosvaiheessa. Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Koivisto ja Suomen idea

Voimme hyvin kuvitella, että hieman erilaisten taustatekijöiden vallitessa olisi Koivisto voinut päätyä myös johonkin toiseen vaihtoehtoon Suomelle sopivaksi ratkaisuksi. Koiviston ajattelussa Suomen asema Euroopassa tai maailmassa ei määräytynyt siten, että sen tulisi jotenkin kohtalonomaisesti etsiä ja löytää oma, sille kuuluva, pysyvä paikkansa. Tällainen hegeliläinen, tai snellmanilainen, determinismi oli monet mullistukset ja murrokset pitkän elämänsä aikana kokeneelle Koivistolle vierasta.

Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa.

Kuten Venäjällä, Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa. Suomen idean ytimessä oli alati jatkuva muutos. Tärkeintä oli liike, ei lopullinen päämäärä. 1990-luvulla liike johti kohti EU:n kovaa ydintä.

Nordek oppituntina

Koivisto perehtyi integraatiopolitiikkaan ja siinä piileviin vaaran paikkoihin jo ensimmäisellä, vuosien 1968–1970 pääministerikaudellaan. Kanssapelurit löytyivät muista Pohjoismaista ja vastapelurit kotimaasta presidentti Urho Kekkosen ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen hahmoissa.

Nämä järjestivät vielä nuorehkolle Koivistolle sellaisen oppitunnin pelin politiikassa, ettei tämä oikeastaan ikinä täysin toipunut siitä. Pohjoismaisen talousliitto Nordekin epäonnistuminen vuonna 1970 oli itsessään katkera tappio Koivistolle, mutta erityisesti mieliä jäi kaihertamaan Kekkosen ja Karjalaisen häikäilemättömyys suunnitelman loppumetreillä.

Koivisto halusi pelata avoimin kortein erityisesti muiden Pohjoismaiden suuntaan ja kertoa, miksi suunnitelma oli lopulta joutunut vastatuuleen, eli Neuvostoliiton hampaisiin. Kekkonen ja Karjalainen eivät tästä pitäneet, vaan olisivat mieluimmin antaneet Tanskan upottaa vuotavan Nordek-laivan. Hehän jo joka tapauksessa tähyilivät Euroopan yhteisön jäseneksi, ja tanskalaisten irtautumista ei suunnitelma olisi kestänyt.

Sisäpolitiikan on oltava kunnossa

Nordekin kaatuminen ja yhteentörmäys Kekkosen ja Karjalaisen kanssa antoi Koivistolle ratkaisevan oppitunnin siitä, minkälainen miinakenttä Eurooppa-politiikka pahimmillaan saattoi olla.

Muiden valtioiden tai eurooppalaisten instituutioiden kanssa asioitaessa oli kotikentällä asioiden oltava kunnossa. Integraatiokysymykset tarjosivat lukemattoman määrän mahdollisuuksia sisäpoliittisiin irtiottoihin ja välistävetoihin. Sisäiset kiistat taas saattoivat vaarantaa Suomen elintärkeät edut muualla maailmassa, taloudellisen hyvinvoinnin ja pahimmassa tapauksessa sotilaallisen turvallisuuden.

Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa.

Tästä syystä integraatiopolitiikkaa oli Koiviston silmissä tehtävä ainoastaan hyvin vahvan sisäisen konsensuksen vallitessa. Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa. Kumpikaan ei voinut olla rempallaan. Pelillä oli aina kaksi tasoa, ja pelin panokset olivat korkeat.

Ja jotta peli onnistuisi, ei kaikesta voinut puhua kaikkien kanssa kaiken aikaa.

ETA ensin

Vuoden 1989 syksyn jälkeen Koivisto vältti ottamasta kantaa sen suhteen, olisiko täysjäsenyys Euroopan yhteisössä (tai myöhemmin unionissa) Suomelle toivottava ratkaisu. Koivisto ei sanonut, että jäsenyys olisi mahdollinen, mutta ei toisaalta sanonut että se olisi mahdotonkaan. Efta-maiden tapaan Suomen tavoitteena oli neuvotella EY:n kanssa sopimus Euroopan talousalueesta (ETA), joka takaisi pääsyn Euroopan syveneville sisämarkkinoille.

Muut Efta-maat Sveitsiä ja Suomea lukuun ottamatta ottivat kuitenkin yksi toisensa jälkeen EY-jäsenyyden varsinaiseksi tavoitteekseen. Presidenttinä Koivisto hillitsikin voimakkaasti vastuunalaisten hallituksen ministerien ja johtavien virkamiesten julkisia puheita Suomen integraatiovaihtoehdoista. Sisämarkkinoille pääsyn takaava ETA-sopimus oli saatava aikaan ensin.

Tämä loi 1990-luvun vaihteen suomalaiseen Eurooppa-keskusteluun erikoisen tilanteen. Asetelmat Suomen ympärillä muuttuivat vauhdilla, eikä ETA-sopimus välttämättä riittänyt Suomelle integraatioratkaisuksi. Julkinen keskustelu mahdollisesta EY-jäsenyydestä virisi. Mutta kukaan ei tiennyt mitä presidentti siitä oikeastaan ajatteli.

Päätös hakea jäsenyyttä

Koiviston silmissä jäsenyys unioniksi tiivistyvässä EY:ssä oli yksi mahdollinen ratkaisu muiden joukossa. Yleisesti ajatellaan, että elokuun 1991 epäonnistunut vallankaappaus oli Koivistolle ratkaiseva käänne, jonka jälkeen hän asetti unionijäsenyyden tavoitteekseen. Tästä kestikin vain puolisen vuotta, kun Suomi jätti jäsenyyshakemuksensa.

Koivisto näkyy kuitenkin epäröineen asiassa vielä vallankaappauksen jälkeenkin Syyskuulta 1991 häneltä löytyy sekä yhteisöjäsenyyttä puoltavia että siihen vielä varauksellisesti suhtautuneita lausumia. Lisäksi ei ollut tietoa, milloin yhteisö avaisi ovensa uusille jäsenmaille. ETA-sopimuskin oli vielä kesken alkusyksyllä 1991.

EY itse teki päätöksensä siitä, että se aloittaisi neuvottelut uusien jäsenkandidaattien kanssa Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991. Samalla linjattiin kunnianhimoisia tavoitteita unionin tulevaisuudesta.

EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta.

Se, että Suomi oli hyppäämässä jo liikkeellä olevan laivaan, ei ollut Koiviston silmissä ongelmatonta. EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta. Taloudellisessa integraatiossa pidättäytyvä ETA-sopimus oli tässä mielessä helpompi ratkaisu.

Turvallisuus vai talous?

Pian presidenttikautensa jälkeen julkaistuissa muistelmissaan Koivisto kertoi omista vaikuttimistaan näin: ”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä”.

Maininta esiintyy muistelmissa kuin ohimennen, ja on asian painoarvoon nähden hämmästyttävän lyhyt.

Muut lähteet viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että ratkaisevassa päätösvaiheessa syksyllä 1991 ja talvella 1992 Koiviston mielessä painoivat kuitenkin taloudelliset motiivit. Suomi oli silloin ajautunut vakavaan talouskriisiin eikä ulospääsyä vielä näkynyt. Vuonna 2008 ruotsiksi julkaistussa Grannar-teoksessaan Koivisto toteaa, että hänen omat turvallisuuspoliittiset motiivinsa valkenivat hänelle itselleenkin vasta jälkikäteen ”asiaa pohdiskeltuani”.

Eurooppa uutena viiteryhmänä

Kysymykseen taloudellisten ja turvallisuuspoliittisten motiivien tärkeysjärjestyksestä ei ehkä löydy yksiselitteistä vastausta. Lisäksi on otettava huomioon muitakin tekijöitä. Suurella vaivalla syksyllä 1991 valmiiksi saatu ETA-sopimus jätti toivomisen varaa erityisesti sen suhteen, miten ETA-maat jäivät sisämarkkinoiden kehittämistä koskevan päätöksenteon ulkopuolelle.

Jo Kekkoselta tunnettiin 1960-luvun lopulta lausahdus, että Suomen oli oman olemassaolonsa vuoksi syytä olla paikalla siellä, missä sitä koskevia päätöksiä tehtiin. 1990-luvulla tuo paikka oli Bryssel.

Pohjoismainen viiteryhmä ei enää riittänyt strategiseksi vaihtoehdoksi. Tanska oli Koiviston silmissä osoittautunut epäluotettavaksi Baltian liikehdinnän yhteydessä. Ruotsin hallitus taas oli syksyllä 1990 jättänyt kertomatta Koivistolle aikeistaan liittyä yhteisön jäseneksi.

Lisäksi vain jäsenyyttä hakemalla oli mahdollista selvittää ehdot, joilla se voisi toteutua. Lopullinen valinta tehtäisiin kansanäänestyksessä ja eduskunnassa.

Sisäinen kolmiodraama

Kriittistä kuitenkin oli, kuinka leveällä pohjalla Suomen sisäinen integraatiokonsensus oli. Ainoastaan siinä tilanteessa, että kaikki kolme suurinta puoluetta olisivat tukevasti EU-jäsenyyden kannalla, olisi koko hanke mahdollinen.

Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin.

1960-luvun lopun Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin Esko Ahoon ja Paavo Väyryseen. Koiviston ja Ahon välinen suhde oli erityinen, ajankohdan todennäköisesti merkittävin kahden vallanpitäjän välinen suhde.

Presidentin ja pääministerin yhteispelillä varmistettiin, että jäsenyyden edellyttämä ylileveä poliittinen konsensus piti ja kesti Väyrysen sille esittämän haasteen. Ensin katkesi Väyrysen kuningastie presidentiksi, ja sitten hävisi tuuli EU-jäsenyyden vastustajien purjeista.

Koivisto osasi pelinsä. Mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

D.Phil, dosentti Juhana Aunesluoma on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja.

Julkaisu Mauno Koivisto – varovaisin askelin Euroopan unioniin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Eliitin valtataistelu Yhdysvaltojen vaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.