Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? Tähän ei lienee yksinkertaista, tyhjentävää vastausta. Mutta siihen, miten tämä on psykologisesti mahdollista, antaa oman vastauksensa ranskalainen uskonnollisen ajattelija ja matemaatikko Blaise Pascal (1623–1662). Vastaus löytyy muistiinpanoista, jotka koottiin yhteen ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä Pensées (1662, suomennettu nimellä Mietteitä, luvut sulkeissa viittaavat yksittäisten mietteiden standardinumerointiin).

Myöhään marraskuun 23. päivän iltana ”armon vuonna 1654”, kuten lukee lapussa, joka löytyi hänen kuolemansa jälkeen ommeltuna hänen vaatteisiinsa, Pascal kävi läpi voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. Toisin kuin joskus vihjataan, Pascalista ei tuliyönä tullut hihhulia.

Hän ei hylännyt järjenkäyttöä, mutta järjen voima ja sen antamat lupaukset näyttäytyivät Pascalille kiistanalaisina. Erityisesti hän kritisoi niitä, jotka katsoivat, että heillä oli järjen kautta monopoli päättää ihmiselämän merkityksestä ja oikeasta tavasta elää.

Pascalin ajattelun taustalla on Pariisin liepeillä sijaitsevan Port-Royalin luostarin uskonyhteisö. Port-Royalin jansenistien keskeinen lähtökohta, kirkkoisä Augustinuksen oppi perisynnistä, on monelle nykyihmiselle absurdi.

Erityisen oudolta ja tuulesta temmatulta voi tuntua ajatus, että tätä oppia voisi käyttää niin monisyisen ja teknologis-taloudelliseen kulttuuriin liittyvän kysymyksen kuin ilmastonmuutos mallintamiseen. Mutta jos ihminen on toiminnallaan edesauttanut ilmastonmuutosta ja laajamittaista ympäristön saastumista, eikö voisi uhrata hieman aikaa sen pohtimiseen, millainen olento on kysymyksessä?

Viihdytys

Pascalin mukaan ihminen on ristiriitainen olento: ”Ihmisluontoa voi tarkastella kahdelta kannalta, yhtäältä hänen päämääränsä mukaan, jolloin hän on suuri ja verraton, toisaalta sen mukaan millaisia useimmat ovat, niin kuin hevosten ja koirien luonto päätellään niiden enemmistön mukaan … ja silloin ihminen on kurja ja katala.” (127)

Enemmistö ihmisistä on täydellisen rappeutuneita, mutta Pascal ei tyydy vain moraalisaarnaan ja peräänkuuluta parannusta. Ne, joita Pascal kutsuu yleisnimellä filosofit, ovat oikeassa siinä, että ihmisten puuhailu on haihattelua ja tyhjänpäiväistä.

Kuten miete 620 ajatuskulun ilmaisee: ”Ihminen on selvästi tarkoitettu ajattelemaan. Muuta arvokkuutta ja muita ansioita hänellä ei ole, eikä muuta velvollisuutta kuin oikein ajatteleminen.” Hänen mukaansa tulisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä tosiasia, että ihmiset ajattelevat perustavia kysymyksiä hyvin vähän, jos lainkaan.

Sen sijaan he miettivät ”tanssia, luutunsoittoa, laulamista, runonrustaamista, piiriratsastusta jne., taistelemista, kruununtavoittelua, miettimättä mitä on kuninkaan oleminen ja mitä ihmisenä oleminen”. Tämä olisi vielä aika tavanomaista filosofista moralismia.

Pascalin juju on se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu.

Pascalin juju on kuitenkin se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu. Kuten miete 478 toteaa: ”Kaikkia askareita ei tarvitse erikseen tutkia, riittää kun ymmärtää ne viihdykkeeksi”.

Pascalin analyysin lähtökohta on yleisesti jaettu käsitys siitä, mikä on ihmisen toiminnan keskeisin motiivi:

”Kaikki ihmiset pyrkivät olemaan onnellisia. Siitä ei ole poikkeusta, niin erilaisiin keinoihin kuin he turvautuvatkin. Kaikki he tähtäävät siihen päämäärään. Yhdet lähtevät sotaan, toiset eivät lähde, molempia ajaa yksi ja sama halu jonka yhdet käsittävät eri tavoin kuin toiset. Tahto ei koskaan ota pienintäkään askelta muuta kuin tätä päämäärää kohti. Se on ihmisten kaikkien toimien ponnin, niidenkin jotka menevät vetämään itsensä hirteen.” (148)

Meidän on mahdotonta olla tavoittelematta onnea ja siksi meidän on myös niin vaikea luopua asioista, joiden ajattelemme tekevän meidät onnellisiksi. Ihmiskunnan moraalihistoria vilisee ajatussuuntia, joiden mukaan maallisen, materiaalisen tai hetkellisen onnen tavoittelu on turhuutta.

Pascalin väite on kuitenkin astetta vahvempi: mikään maailmallinen ei tuo pysyvää onnellisuutta. Ei edes järjenmukainen, säällinen elämä. Hän vetää verraten tyylikkäästi maton filosofisen syvämietteisyyden alta huomauttamalla, että filosofit ovat eritelleet ”kaksisataakahdeksankymmentä korkeinta hyvää”. (479)

Ajattelevina olioina me olemme jossain määrin tietoisia elämämme tyhjänpäiväisyydestä, mutta keksimme loputtomasti tapoja työntää epämiellyttävä totuus pois mielestä. Tätä mekanismia Pascal kutsuu viihdytykseksi, jota muistiinpanojen kahdeksas nippu (mietteet 132–139) käsittelee.

Viihdytystä voi olla kahdenlaista. Suppeampi (ransk. divertissement) viittaa kevyeen ajantappamiseen kuten Netflix-maraton, perhokalastus tai lukupiiri. Laajempi taas viittaa yleisesti kaikkiin torjunnan tekniikoihin, joita ihmiset käyttävät elämässään. Jälkimmäiset voivat olla hyvin pitkälle kehittyneitä ja siksi vaikuttaa joltain muulta kuin viihdytykseltä.

Pohtiessaan ”ihmisten erilaisia kiihokkeita ja niitä vaaroja ja vaivoja, joille he asettuvat alttiiksi”, Pascal tulee siihen tulokseen, että ”kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä, että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan”. Aloillaan ”pysytteleminen tuntuu sietämättömältä eikä keskusteluja ja pelien suomaa viihdytystä havitella muusta syystä kuin siitä, että kotona olemisesta ei osata nauttia.” (136).

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä.

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä. Tämä johtuu siitä, että ihmisistä ”tuntuu hyvältä vain se että heidät jotenkin viihdytetään olemaan miettimättä osaansa; siihen kelpaa joko jokin heidän mielensä valtaava askare tai mieluisa, uusi intohimo joka valtaa heidät, tai peli, metsästys, jokin kiehtova näytös tai sitten se jota viihdytykseksi kutsutaan.”

Yleisesti ihmiset hakevat ”reipasta ja tuimaa menoa joka kääntää heidän ajatuksensa pois heistä itsestään”. Jotkut taas ”hikoilevat työhuoneissaan näyttääkseen tiedemiehille että ovat keksineet ratkaisun tähän mennessä selvittämättömään algebran ongelmaan”.

Ylemmissä luokissa olevat ovat erityisen hyvässä asemassa, koska heillä on resursseja hankkia viihdytystä, mutta aivan vastaavasti on ”rahastonhoitajan, sinetinvartijan, puheenjohtajan toimi … olemista asemassa, joka tuo heidän luokseen joka aamu paljon ihmisiä eri tahoilta, jotta heille ei jäisi päivän mittaan hetkeäkään jolloin he voisivat miettiä itseään”.

Elämän epävarmuus

Eräs ilmeinen vastaväite Pascalille on se, että jotta voisi toimia, on oltava sekä tietoa että perusteita toiminnalle. Sokea toiminta on järjetöntä ja voimme vahingossa pahentaa tilannetta armottomalla touhukkuudella.

Tässä kuvaan astuu toinen ilmastonmuutoksen kannalta keskeinen asia, josta Pascal puhuu paljon: riskit ja niihin sisältyvä epävarmuus. Pascalin mukaan valtaosa oppineista myöntää, että elämään sisältyy riskienottoa, mutta tarjoaa epätarkoituksenmukaisia välineitä elämänhallintaan.

Yleisin on pidättäytyminen toiminnasta. Tämä on huono neuvo, koska se ei ole ihmiselle mahdollista.

Elämän sattumanvaraisuus yritetään peittää vetoamalla korkeampaan voimaan tai ihmisen kykyihin, erityisesti järkeen. Jälkimmäinen ilmenee esimerkiksi siten, että kun ”näemme jonkin tapahtuman toistuvan aina samoin, päättelemme sen johtuvan luonnollisesta välttämättömyydestä, kuten huomispäivän koittaminen jne …, mutta usein luonto nolaa meidät rikkomalla omia sääntöjään” (660).

Kausaliteetin käsite, jota Pascal kritisoi, on korvautunut nykytieteessä pitkälti todennäköisyyden käsitteellä. Objektiivinen kausaliteetti, eli että maailmassa todella on ihmismielestä riippumattomia syy–seuraus-suhteita, on korvautunut pitkälti niin sanotulla probablistisella kausaliteetilla, jossa jostain A seuraa B tietyllä todennäköisyydellä. Esimerkiksi ilmaston nopea lämpeneminen on 95 prosentin todennäköisyydellä seurausta ihmisen toiminnasta viimeisen 150–200 vuoden aikana.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin. Pascalin yllykkeet luoda tämä matemaattinen härpäke olivat kahtalaiset.

Yhtäältä häntä kiehtoi uhkapeli ja sen mallintaminen, toisaalta hän halusi antaa, vedonlyöntiargumentillaan, hyvän perusteen uskoa Jumalaan. Alun perin eksistentiaaliseen ahdistukseen kehitetty väline on kuitenkin muuttunut uuden ajan keskeiseksi hallinnan työkaluksi, jota käytetään myös laajasti ilmastonmuutoksen ja ekologisen romahduksen mallintamiseen.

Pascalin tapa mallintaa inhimillistä toimintaa on ainakin kahdella tapaa kiinnostava. Ensinnäkin se kuvaa moninaisen kirjon inhimillisen toiminnan tapoja sekä motiiveja. Nautinnon etsintä, kunnianhimo, askeettinen pidättäytyminen, tieteeseen ja järkeen vetoaminen ovat kaikki viihdytyksen muotoja. Toiseksi moraalinen tai poliittinen epäonnistumisemme ei ole yksinkertaisesti heikkoutta, ei tahdon tai luonteen.

Kysymys on siitä, että jotkin asiat eivät ole vain ahdistavia, vaan niin ahdistavia, että niiden miettiminen jatkuvasti olisi epäinhimillistä. Ilmeisesti Pascalin mukaan ihmisen mielenterveys ei kestä, jos hänen täytyy jatkuvasti kohdata autio ja täynnä saastaa oleva itsensä. Kun tähän lisätään muulle luonnolle aiheutettu tuho, taakka kasvaa kieltämättä sietämättömäksi.

Säilyttääksemme toimintakykymme meidän on turvauduttava mitä moninaisempaan puuhaamiseen ja hyörinään. Me emme vain saisi samalla unohtaa, että se on hengissä säilymisen väline, korvike, johon joudumme turvautumaan läpi elämämme.

Perustavanlaatuiset uhkat

Sama ajatuskulku pätee ilmastonmuutoksen ja muiden olemassaolomme perustaa koskevien uhkien suhteen. Me olemme taipuvaisia jumittumaan keinoihin ja keksimään monenlaista sijaistoimintaa, jolloin varsinainen päämäärä unohtuu.

On tietenkin suuri ero siinä, nouseeko lämpötila tällä vuosisadalla 1,5 vai 4 astetta, mutta se joka tapauksessa nousee, ja kiistelyn sijaan tulisi keskittyä siihen, miten me selviämme tästä. Samoin erilaiset arjen ratkaisut, kuten kierrättäminen, muovin käytön vähentäminen ja ympäristöystävällisemmän tekniikan käyttöönotto, ovat tärkeitä, mutta eivät poista sitä alastonta totuutta, että elämänmuotomme on haitallinen. Jokainen meistä kohtaa tämän arjessa, esimerkiksi kun pitää ostaa farkut tai viinirypäleitä.

Edelleen me tarvitsemme monipuolista ja -tieteistä tutkimusta ja pohdintaa, mitä nykyinen elämäntapamme kertoo meistä moraalisina olentoina. Mutta kun tukehdumme saastaan, lohduttaako meitä se, että meillä on paras mahdollinen mallinnus luonnon ja ympäristön toiminnasta tai että meillä on ristiriidaton ja jokaisen autonomisen, vapaan ja rationaalisen yksilön hyväksymä reflektiivisen ja osallistavan keskustelun kautta saavutettu konsensus siitä, että jotain on tehtävä?

Pascalin neutraalius ihmisen eksistentiaalisen angstin torjuntakeinojen suhteen on ilmeinen. Ainoa, mikä on julmempaa kuin yrittää tehdä joku onnelliseksi loputtomilla kunniaan, omaisuuteen ja ystäviin liittyvillä velvollisuuksilla ja toiminnalla, on ottaa nämä pois häneltä, koska silloin ihminen tajuaisi miten ”autio ja täynnä saastaa on ihmisen sydän.” (139)

Kaikesta huolimatta Pascal oli jonkinlainen optimisti. Henkilö, joka kirjoittaa, että ihminen ”on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko”, ei voi ajatella, että tämä olisi läpeensä paha.

On siis väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma.

Kuten ihmiselämässä yleensä, myös luonnon ja ympäristön tuhoamisessa on siis jotain väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma. Pascal haluaisi meidän olevan rehellisiä paitsi toisillemme ja itsellemme, ennen kaikkea itsestämme.

Tekopyhyys, jossa oman rajallisuutensa torjuminen sublimoituu moraalisena ylemmyydentuntona, on itseasiassa hänen kritiikkinsä perimmäinen kohde.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Juhana Lemetti on käytännöllisen filosofian dosentti, joka opettaa filosofian historiaa ja poliittista filosofiaa Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan tuntemuksessa Thomas Hobbesin Leviathan (1651) on ohittamaton. Yhdysvaltalaisten yliopistojen valtio-opin ohjelmissa teos menee Niccolò Machiavellin Ruhtinaan ja Aristoteleen Politiikan edelle. Ainoastaan Platonin Valtio on laajemmin opetuksessa käytetty.

Olkoonkin, että Hobbesin tapa oikeuttaa poliittinen valta ei enää sellaisenaan sovellu nyky-yhteiskuntiin, häneltä löytyy kiinnostavia huomioita demokratian luonteesta ja politiikan keskeisestä pääomasta: luottamuksesta.

Leviathan ei ole unohdettu klassikko. Käytännössä jokainen poliittisen teorian silmäätekevä 1600-luvulta nykypäivään on joutunut ja joutuu häntä kommentoimaan. Perinteikkyyttä kuvaa hyvin se, että John Rawlsin luennot poliittisen ajattelun historiasta alkavat toteamuksella, että Leviathan on ”merkittävin yksittäinen poliittisen ajattelun teos, joka on kirjoitettu englannin kielellä”.  Moni professori on uhrannut teokselle kesälomiaan.

Maailmansotien välillä Hobbes oli intensiivisen kiinnostuksen kohde paitsi Saksassa myös Neuvostoliitossa. Hänen ajatuksilleen löydettiin käyttöä myös kylmän sodan ajan strategisissa pohdinnoissa. Rationaalisen valinnan teoriassa Hobbesia pidetään tutkimusalan pioneerina.

Miksi tämä 12 piipullista päivässä poltellut kotiopettaja ja sihteeri ei suostu olemaan kasa homeisia kirjoituksia kirjastojen hyllyillä? Perusteita unohtaa Hobbes ei nimittäin ole vaikea löytää.

Oppikirjojen Hobbesista

Hobbesin maailmankatsomus vaikuttaa erikoiselta. Häntä lukiessa käy selväksi, että ihmiskunnalla on paha päivä, aina. Ihmiset ja valtiot ovat loputtoman itsekkäitä.

Hobbesin mukaan ihmisten pääasiallinen ajanviete on toistensa lahtaaminen tai tähän valmistautuminen. Jos aikaa jää, keskitytään pitämään loitolla tuntemattoman pelkoa palvomalla sellaisia asioita kuin “Kaaos … taivas, valtameri, planeetat, tuli, maa ja tuulet … lintu, krokotiili, vasikka, koira, käärme, sipuli ja purjo” sekä näiden monoteistisia kohtalotovereita.

Henkilönä Hobbesin ei ole sanottu olleen erityisen miellyttävä. Kun hän nykystandardein totaalisena akateemisena pudokkaana noin 40-vuotiaana alkoi julkaista ja osallistua tieteelliseen keskusteluun, riidoilla ei näytä olevan loppua.

Osansa saivat muun muassa parlamentarismin kannattajat, René Descartes ja Royal Society, mutta erityisesti papisto. 1640-luvun lopussa Hobbes oli kuolemaisillaan ja ystävät järjestivät tapaamisen papin kanssa. Sen sijaan, että olisi pohtinut syntejään, Hobbes uhosi paljastavansa kaikki valheet, joita ammattikunta on suoltanut aina Aaronista kyseiseen Herran paimeneen.

Jos 1600-luvulla väitti, että Jumala on materiaalinen ja kuolematon sielu sanahelinää, menestys moraalisen närkästyksen markkinoilla oli taattu.

Hobbes oli poliittisesti epäkorrekti. Jos 1600-luvulla väitti, että Jumala on materiaalinen ja kuolematon sielu sanahelinää, menestys moraalisen närkästyksen markkinoilla oli taattu. Reaktio oli erityisen voimakas hänen kotimaassaan Englannissa. Leviathanin julkaisemisesta suuttuivat monet anglikaanipapistosta ja keropäistä aina kavaljeereihin.

Vuonna 1666 parlamentin alahuone perusti komitean, jonka tehtävänä oli selvittää Leviathanin teologisia näkemyksiä. Lontoon suuren palon sanottiin olevan Jumalan kosto siinä esitetyistä ateistisista ajatuksista.

Neljä vuotta Hobbesin kuoleman jälkeen vuonna 1683 hänen opinahjonsa Oxfordin yliopisto määräsi hänen teoksiaan julkisesti poltettavaksi. Oppineet epäilivät toisiaan. Esimerkiksi Isaac Newton piti etäisyyttä John Lockeen, koska luuli tätä hobbistiksi eli moraaliltaan ja elämäntavaltaan epäilyttäväksi.

Raamattua rintaansa vasten puristaen vuosisadan suurimpiin elostelijoihin kuuluva, alkoholismin ja kupan runtelema John Wilmot syytti kuolinvuoteellaan Hobbesia kieroon kulkeneesta elämästään.

Newton piti etäisyyttä Lockeen, koska luuli tätä hobbistiksi.

Hobbes on edelleen poliittisesti epäkorrekti. Hobbesin poliittinen teoria on kuitenkin myös aikansa lapsi. Ja tietenkin eri aikoina siitä luetaan ulos eri asioita. Tapahtumahistoriallisesti se on reaktio Englannin sisäpoliittiseen tilanteeseen, jossa kiisteltiin siitä, onko ylin poliittinen valta parlamentilla vai kuninkaalla.

Käytännössä Hobbes pyrkii oikeuttamaan kuninkaan valtaa. Teoreettisesti oleellista on minkä tahansa ylimmän poliittisen vallankäytön oikeutus maallisesti ja järkisyihin vedoten. Ylin poliittinen valta on paitsi jakamaton ja rajoittamaton myös käytännössä aina legitiimi.  Hänen oppinsa absoluuttisesta suvereenista on märkä rätti nykyaikaisen liberaalin, edustuksellisen demokratian kasvoja vasten.

Demokratia on tehoton tapa tehdä päätöksiä. Mielipiteen- ja sananvapaus etupäässä hajottavat yhteiskuntaa, lietsovat tarpeetonta eripuraa. Ehkä pahimpia ovat ne, jotka väittävät, että ”poliittista järkeä teeskentelevillä on vapaus kiistellä absoluuttista valtaa vastaan; ja vaikka he ovat enimmäkseen pohjasakasta peräisin, he ovat vääristä opeista innostuneita ja sekaantuvat alinomaa perustaviin lakeihin yhteiskunnalle turmioksi, kuten ne pienet madot, joita lääkärit sanovat suolinkaisiksi”.

Kansalaistottelemattomuus on hupiukkojen horinaa ja kaiken maailman dosentit siis olkoon hiljaa, kun eivät mitään rakentavaa osaa sanoa – kuulostaako tutulta?

Suvereniteetti käytännössä

Hobbesia ei kuitenkaan voi unohtaa, koska hän hahmottelee poliittisen todellisuuden, jossa edelleen elämme. Suvereeni valtio on edelleen politiikan perusyksikkö. Leviathan, kuolevainen jumala ja ylpeiden herra, ei ole mihinkään kadonnut. Esimerkiksi Kataloniassa se ilmaisi itsensä äskettäin verraten voimallisesti.

Jos ylipäätään tapahtuu poikkeuksellinen väkivallanteko tai luonnonmullistus, suvereeni rientää paikalle rauhoittamaan ja rauhoittelemaan. Suvereeni valta ei ole pelkästään konkreettista, vaan myös symbolista, valtaa yli merkitysten.

Arkisempi inkarnaatio suvereenista on Suomen eduskunta. Hobbesin termein ilmaistuna eduskunta on suvereeni, jota sitovat luonnonoikeuden periaatteet ja niistä johdetut lait. Hobbesin mukaan luonnonoikeus ja sitä vastaava konkreettinen lainsäädäntö ovat kuitenkin alisteisia suvereenin tulkinnalle. Tämä ylimmän poliittisen vallan monopoli myös itseään koskeviin rajoituksiin ilmenee oikeudellisen ja poliittisen vastuuvelvollisuuden välisen rajan hämärtymisenä.

Suomessa eduskunnan oikeudellinen valvonta on pääosin kunnossa. Jos rikkoo lakia, joutuu tästä vastaamaan – oli kansanedustaja tai ei. Jos kansanedustaja ei itse kuitenkaan ymmärrä tai myönnä toimineensa väärin tai sopimattomasti, häntä on vaikea erottaa. Hobbesin oivallus siitä, että suvereeni valta suojelee itseään nimenomaan lakeja ja normeja koskevan tulkinnan monopolin kautta, selittää osaltaan tätä.

Yleisemmin suvereenin symbolinen valta ilmenee tulkinnallisina taisteluina.

Yleisemmin suvereenin symbolinen valta ilmenee tulkinnallisina taisteluina. Poliittiset kiistat koskevat sanoja, mutta politiikassa sanat ovat asioita. Kun eduskunnan tietopalvelu tuottaa tiedon, että tuloerot ovat kasvaneet, pääministeri haluaa teettää omat selvityksensä siitä, onko todella näin.

Tai otetaan kesäkuun 2017 hallituskriisi. Jos oletetaan, että perussuomalaiset saivat mandaattinsa eduskuntavaaleissa maahanmuuttopolitiikallaan ja kun puolueen johto vaihtui vastaamaan tätä linjaa, miksi ministereitä ei vaihdettu? Tulkinnasta riippuen kyseessä oli jotain kansanvallan väheksynnästä avoimen yhteiskunnan puolustukseen.

Jokainen poliittinen toimija katsoi ajavansa isänmaan etua ja parasta. Myös hallitus. Sen sijaan, että hallituspohja olisi muuttunut tai olisi järjestetty ennenaikaiset vaalit, muutokset olivat lähinnä kosmeettisia.

Mitä todella tapahtui oli se, että mitään ei tapahtunut. Vaadittiin vauhdikkaita juonenkäänteitä salaisista kokoontumisista pääministerin lentomatkaan, mutta suvereeni onnistui pitämään tulkinnan monopolin itsellään. Ainakin Suomessa poliitikko voi siis edelleen luottaa siihen, että jos hän ei ole tehnyt juridisesti mitään väärää, hän ei ole tehnyt mitään väärää.

Konflikti ja kieli

Oppi suvereniteetista elää ja voi hyvin kotoisessa päivänpolitiikassa, mutta myös kansainvälisessä politiikassa. Sen puolesta puhui – monia järkyttäneet 42 minuuttia – maailman vaikutusvaltaisimman viran hoitaja hiljattain YK:n yleiskokouksessa.

Donald Trumpin puhetta, sen taustalla olevaa ajatusmaailmaa ja puheen seurauksia voi ymmärtää Leviathanin kieltä ja konflikteja koskevien huomioiden kautta. Luvussa XIII Hobbes kuvaa kansainvälisen politiikan normaalitilan:

”vaikka ei koskaan olisi ollut sellaista aikaa, jolloin eri ihmiset olivat sotatilassa toisiaan vastaan, niin kaikkina aikoina kuninkaat ja korkeimmat vallanpitäjät ovat riippumattomuutensa vuoksi jatkuvissa kiistoissa ja esiintyvät kuin gladiaattorit, jotka tähtäävät toisiaan aseillaan ja pitävät silmällä toisiaan; toisin sanoen heillä on linnoituksensa, varuskuntansa ja tykkinsä kuningaskuntiensa rajoilla ja aina vakoilijansa naapureita tarkkailemassa; mikä on sotaista ele”.

Valtiot ovat lähtökohtaisesti epäluuloisia toisiaan kohtaan ja tilanne voi kiristyä. Jotta näin ei tapahtuisi, elekielen tulee olla kunnossa. Näin ei tällä hetkellä ole Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välillä. Maailma on varpaisillaan, kun diilintekijä käy rakettimiestä vastaan.

Puheella on Hobbesin mukaan erilaisia tehtäviä, joita hän tarkastelee luvussa IV. Viehättävin näistä on ”miellyttää ja ilahduttaa itseämme ja muita leikkimällä sanoillamme mielihyvää ja koristusta varten, viattomasti”. Hobbes uskoi ilmeisen vakaasti huumorin ja sanataiteen elämänlaatua parantavaan voimaan.

Tällä on varjopuolensa, sillä kuten ”luonto on varustanut jotkin eläimet hampailla, jotkin sarvilla, jotkin käsillä, joilla voi vahingoittaa vihollista”, ihmiselle on annettu kieli. Hobbes viittaa siihen, minkä somen päivittäiset turpakäräjät todentavat: haukku tekee haavan.

Konfliktien syntymiselle Hobbes antaa kolme pääasiallista syytä: kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus.

Kielen merkitys nousee esiin myös varsinaisessa konfliktien analyysissa luvussa XIII. Konfliktien syntymiselle Hobbes antaa kolme pääasiallista syytä: kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus. Hobbes puhuu näistä ihmisluonnon piirteinä, mutta ne soveltuvat ja niitä on käytetty myös valtioiden toiminnan analyysiin.

Kaikissa on kysymys aggressiosta, mutta vakavuusasteeltaan ne ovat eritasoisia. Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean konflikti on toistaiseksi liikkunut pitkälti turhamaisuuden tasolla, jossa bensaa liekkeihin tarjoaa ”sana, hymy, eriävä mielipide tai mikä tahansa muu aliarvioinnin merkki”, joka kohdistetaan ”joko suoraan heidän henkilöään kohtaan tai välillisesti heidän sukulaisiaan, ystäviään, kansaansa, ammattiaan tai nimeään kohtaan”.

Tässä valossa ei voi seurata kovin hyvää siitä, että Yhdysvaltojen johdon mukaan Pohjois-Koreaa johtaa kajahtanut rakettimies ja Pohjois-Korean mukaan Yhdysvaltoja dotardi eli seniili tai lapsen tasolle uudelleen vajonnut, joka puhuu, mitä sylki suuhun tuo.

Näyttäisi siltä, että Valkoiseen taloon on jätetty luettavaksi viime aikoina muutakin kuin Thukydides-tulkintoja. Hobbes muuten käänsi Peloponnesolaissodat 1620-luvulla. Uskoisin, että  Leviathan löytyy myös Pjongjangista.

Kaiken pahan alku ja juuri

Tärkein ja kaikkein masentavin huomio, jonka Leviathanin perusteella voi tehdä, liittyy sanojen takana olevaan ilmiöön eli epäluottamukseen. Ihmiset ja valtiot eivät ole Hobbesin mukaan niinkään itsekkäitä kuin epäluuloisia. Tämä luonnontilan yleisnimellä kulkeva politiikan painajainen on suurin uhka niin ihmisten keskinäisessä, hallitsijan ja hallittujen kuin valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa.

Ihmiset ja valtiot eivät ole Hobbesin mukaan niinkään itsekkäitä kuin epäluuloisia.

Hobbesin luonnontila on ymmärretty konkreettisesti. Suvereniteetti samastetaan väkivallan monopoliin, järjestyksen ylläpitoon ja lakien kautta tapahtuvaan kontrolliin. Konflikti on verissäpäin tapahtuvaa lahtaamista. Tämä ei ole mihinkään kadonnut, mutta käsitteellä on abstraktimpi tasonsa, jonka suoraviivaiset Hobbes-luennat jättävät usein huomioimatta.

Kysymys on siitä, mitä vastaan Leviathan on mielestäni ensi sijassa kirjoitettu, eli tiedon ja järjen käytön halveksuntaa vastaan. Teoksella on positiivinen sanomansa, mutta se on muodossa, joka ei herätä välitöntä kiinnostusta.

Leviathanissa Hobbes kirjoittaa paljon asiasta, jota ei enää yhdistetä saumattomasti politiikkaan – uskonnosta. Hobbes, joka on maallinen ajattelija mutta ei ateisti, ei tässäkään asiassa tunnu asettuvan pirtaan.

Hobbes ei esitä, että uskonto ja usko pitäisi kitkeä politiikasta ja ihmisten elämästä

Hän ei esitä, että uskonto ja usko pitäisi kitkeä politiikasta ja ihmisten elämästä. Jos hän olisi tätä mieltä, Leviathania ei olisi ollut edes tarpeellista kirjoittaa. Hänen aikaisemmat muotoilunsa poliittisesta teoriasta eli 1640 kirjoitettu, rojalistien tilaama Elements of Law ja 1642 kansainväliselle yleisölle hiottu latinankielinen De Cive kertovat oleellisen politiikasta, mutta jättävät uskonnon analyysin vähälle.

Hobbes kirjoitti Leviathanin, koska aiempi analyysi ei huomioinut riittävästi politiikan keskeistä polttoainetta eli ihmisen irrationaalisuutta. Ominaista suhteellisuudentajuaan Hobbes osoittaa toteamalla, että ihmisen uskoon edes suvereeni ei tietenkään voi vaikuttaa, eikä tähän tule edes pyrkiä. Uskonnon julkiseen asemaan voi ja tulee kuitenkin vaikuttaa.

Tähän pureutuvat Leviathanin usein unohdetut ja vielä useammin ylenkatsotut osat III ja IV. Hobbes ymmärsi voiman ja merkityksen, joka uskonnolla on, mutta ei voinut hyväksyä tapaa, jolla uskonnollinen eliitti hyväksikäytti tätä paitsi hallitakseen ihmisiä myös järkyttääkseen yhteiskuntarauhaa. Samalla tavalla nykyinen populistiseksi luonnehdittu politiikka hyödyntää ihmisen irrationaalista puolta, heidän pelkojaan ja toiveitaan.

Korjatakseen tilanteen Hobbes tarttui kristinuskon ydinkäsitteisiin kuten henki, enkeli, inspiraatio, Jumala, ihme, ikuinen elämä, kadotus, helvetti ja tuleva maailma. Hän tulkitsi Raamatun uudelleen järkiperäisellä, historialliskriittisellä tutkimuksella. Tämä poliittinen hermeneutiikka, jossa ei ennalta käsin tuomita mitään katsomusta tai tapaa ajatella, on kaikkein tärkein Hobbesin poliittisen perinnön osa.

Ymmärtää, ei tuomita

Hobbesia on luettu paljon, mutta valitettavan ylimalkaisesti. Hobbes ja erityisesti Leviathan ei ole tyhjennettävissä kolmeen pointtiin, kaavioihin saati twiitteihin. Hobbes istuu poliittisen realismiin, sopimusteoriaan, liberalismiin ja moniin muihin tulkintakehyksiin.

Häntä on pidetty paitsi anti-moralistina ja eettisenä egoistina, myös seuraus-, velvollisuus- ja hyve-eetikkona. Tämä heijastelee kuitenkin oikeastaan tulkitsijoiden omia toiveita, ei Hobbesin alkuperäisiä ajatuksia.

Sama ongelma on politiikassa. Me heijastamme politiikkaan ja sen tekijöihin toiveitamme, pelkojamme ja unelmiamme. Siksi Trumpin tai ylipäätään kenenkään demonisointi tai trivialisointi ei ole järkevää. Moraalinen ylenkatse ja uho peittää alleen ymmärryksen ja ennen kaikkea epämiellyttävän kysymyksen: mihin ja keihin tämä valta perustuu?

Politiikka kiinnostaa yhä vähenevässä määrin sen kohteita ja tekijöitä. Politiikka on viihteellistynyt. Kuuma kaljasieppo kiinnostaa enemmän kuin tuloerojen kasvu tai sote-uudistus. Poliittiset virkanimitykset, tuolileikit ja siirtymät yksityiseltä sektorilta julkiselle sekä päinvastoin ovat arkipäivää.

Puhutaan neljän vuoden komennuksista ja tulosvastuusta. Tämä nakertaa ihmisten luottamusta. Politiikka menee rikki jos sen ydin, luottamus, vaurioituu. Hobbes auttaa osin ymmärtämään, miksi näin tapahtuu.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Juhana Lemetti on käytännöllisen filosofian dosentti, joka opettaa filosofian historiaa ja poliittista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Hän väitteli vuonna 2006 Hobbesin mielenfilosofiasta, toimi Hobbes Studiesin toimitussihteerinä vuosina 2006–2009 ja päätoimittajana 2010–2013. Lemetin Historical Dictionary of Hobbes’s Philosophy ilmeistyi vuonna 2012.

Julkaisu Politiikan painajaisista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.