Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? – Politiikasta

Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa?

Lukuaika: 7 min. 

Blaise Pascal pohti ihmisen syntisyyttä ja uhkapelejä. Hänen lempeä moralisminsa tarjoaa kiinnostavan lähtökohdan ympäristöriskien psykologiselle mallintamiselle.

Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? Tähän ei lienee yksinkertaista, tyhjentävää vastausta. Mutta siihen, miten tämä on psykologisesti mahdollista, antaa oman vastauksensa ranskalainen uskonnollisen ajattelija ja matemaatikko Blaise Pascal (1623–1662). Vastaus löytyy muistiinpanoista, jotka koottiin yhteen ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä Pensées (1662, suomennettu nimellä Mietteitä, luvut sulkeissa viittaavat yksittäisten mietteiden standardinumerointiin).

Myöhään marraskuun 23. päivän iltana ”armon vuonna 1654”, kuten lukee lapussa, joka löytyi hänen kuolemansa jälkeen ommeltuna hänen vaatteisiinsa, Pascal kävi läpi voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. Toisin kuin joskus vihjataan, Pascalista ei tuliyönä tullut hihhulia.

Hän ei hylännyt järjenkäyttöä, mutta järjen voima ja sen antamat lupaukset näyttäytyivät Pascalille kiistanalaisina. Erityisesti hän kritisoi niitä, jotka katsoivat, että heillä oli järjen kautta monopoli päättää ihmiselämän merkityksestä ja oikeasta tavasta elää.

Pascalin ajattelun taustalla on Pariisin liepeillä sijaitsevan Port-Royalin luostarin uskonyhteisö. Port-Royalin jansenistien keskeinen lähtökohta, kirkkoisä Augustinuksen oppi perisynnistä, on monelle nykyihmiselle absurdi.

Erityisen oudolta ja tuulesta temmatulta voi tuntua ajatus, että tätä oppia voisi käyttää niin monisyisen ja teknologis-taloudelliseen kulttuuriin liittyvän kysymyksen kuin ilmastonmuutos mallintamiseen. Mutta jos ihminen on toiminnallaan edesauttanut ilmastonmuutosta ja laajamittaista ympäristön saastumista, eikö voisi uhrata hieman aikaa sen pohtimiseen, millainen olento on kysymyksessä?

Viihdytys

Pascalin mukaan ihminen on ristiriitainen olento: ”Ihmisluontoa voi tarkastella kahdelta kannalta, yhtäältä hänen päämääränsä mukaan, jolloin hän on suuri ja verraton, toisaalta sen mukaan millaisia useimmat ovat, niin kuin hevosten ja koirien luonto päätellään niiden enemmistön mukaan … ja silloin ihminen on kurja ja katala.” (127)

Enemmistö ihmisistä on täydellisen rappeutuneita, mutta Pascal ei tyydy vain moraalisaarnaan ja peräänkuuluta parannusta. Ne, joita Pascal kutsuu yleisnimellä filosofit, ovat oikeassa siinä, että ihmisten puuhailu on haihattelua ja tyhjänpäiväistä.

Kuten miete 620 ajatuskulun ilmaisee: ”Ihminen on selvästi tarkoitettu ajattelemaan. Muuta arvokkuutta ja muita ansioita hänellä ei ole, eikä muuta velvollisuutta kuin oikein ajatteleminen.” Hänen mukaansa tulisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä tosiasia, että ihmiset ajattelevat perustavia kysymyksiä hyvin vähän, jos lainkaan.

Sen sijaan he miettivät ”tanssia, luutunsoittoa, laulamista, runonrustaamista, piiriratsastusta jne., taistelemista, kruununtavoittelua, miettimättä mitä on kuninkaan oleminen ja mitä ihmisenä oleminen”. Tämä olisi vielä aika tavanomaista filosofista moralismia.

Pascalin juju on se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu.

Pascalin juju on kuitenkin se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu. Kuten miete 478 toteaa: ”Kaikkia askareita ei tarvitse erikseen tutkia, riittää kun ymmärtää ne viihdykkeeksi”.

Pascalin analyysin lähtökohta on yleisesti jaettu käsitys siitä, mikä on ihmisen toiminnan keskeisin motiivi:

”Kaikki ihmiset pyrkivät olemaan onnellisia. Siitä ei ole poikkeusta, niin erilaisiin keinoihin kuin he turvautuvatkin. Kaikki he tähtäävät siihen päämäärään. Yhdet lähtevät sotaan, toiset eivät lähde, molempia ajaa yksi ja sama halu jonka yhdet käsittävät eri tavoin kuin toiset. Tahto ei koskaan ota pienintäkään askelta muuta kuin tätä päämäärää kohti. Se on ihmisten kaikkien toimien ponnin, niidenkin jotka menevät vetämään itsensä hirteen.” (148)

Meidän on mahdotonta olla tavoittelematta onnea ja siksi meidän on myös niin vaikea luopua asioista, joiden ajattelemme tekevän meidät onnellisiksi. Ihmiskunnan moraalihistoria vilisee ajatussuuntia, joiden mukaan maallisen, materiaalisen tai hetkellisen onnen tavoittelu on turhuutta.

Pascalin väite on kuitenkin astetta vahvempi: mikään maailmallinen ei tuo pysyvää onnellisuutta. Ei edes järjenmukainen, säällinen elämä. Hän vetää verraten tyylikkäästi maton filosofisen syvämietteisyyden alta huomauttamalla, että filosofit ovat eritelleet ”kaksisataakahdeksankymmentä korkeinta hyvää”. (479)

Ajattelevina olioina me olemme jossain määrin tietoisia elämämme tyhjänpäiväisyydestä, mutta keksimme loputtomasti tapoja työntää epämiellyttävä totuus pois mielestä. Tätä mekanismia Pascal kutsuu viihdytykseksi, jota muistiinpanojen kahdeksas nippu (mietteet 132–139) käsittelee.

Viihdytystä voi olla kahdenlaista. Suppeampi (ransk. divertissement) viittaa kevyeen ajantappamiseen kuten Netflix-maraton, perhokalastus tai lukupiiri. Laajempi taas viittaa yleisesti kaikkiin torjunnan tekniikoihin, joita ihmiset käyttävät elämässään. Jälkimmäiset voivat olla hyvin pitkälle kehittyneitä ja siksi vaikuttaa joltain muulta kuin viihdytykseltä.

Pohtiessaan ”ihmisten erilaisia kiihokkeita ja niitä vaaroja ja vaivoja, joille he asettuvat alttiiksi”, Pascal tulee siihen tulokseen, että ”kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä, että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan”. Aloillaan ”pysytteleminen tuntuu sietämättömältä eikä keskusteluja ja pelien suomaa viihdytystä havitella muusta syystä kuin siitä, että kotona olemisesta ei osata nauttia.” (136).

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä.

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä. Tämä johtuu siitä, että ihmisistä ”tuntuu hyvältä vain se että heidät jotenkin viihdytetään olemaan miettimättä osaansa; siihen kelpaa joko jokin heidän mielensä valtaava askare tai mieluisa, uusi intohimo joka valtaa heidät, tai peli, metsästys, jokin kiehtova näytös tai sitten se jota viihdytykseksi kutsutaan.”

Yleisesti ihmiset hakevat ”reipasta ja tuimaa menoa joka kääntää heidän ajatuksensa pois heistä itsestään”. Jotkut taas ”hikoilevat työhuoneissaan näyttääkseen tiedemiehille että ovat keksineet ratkaisun tähän mennessä selvittämättömään algebran ongelmaan”.

Ylemmissä luokissa olevat ovat erityisen hyvässä asemassa, koska heillä on resursseja hankkia viihdytystä, mutta aivan vastaavasti on ”rahastonhoitajan, sinetinvartijan, puheenjohtajan toimi … olemista asemassa, joka tuo heidän luokseen joka aamu paljon ihmisiä eri tahoilta, jotta heille ei jäisi päivän mittaan hetkeäkään jolloin he voisivat miettiä itseään”.

Elämän epävarmuus

Eräs ilmeinen vastaväite Pascalille on se, että jotta voisi toimia, on oltava sekä tietoa että perusteita toiminnalle. Sokea toiminta on järjetöntä ja voimme vahingossa pahentaa tilannetta armottomalla touhukkuudella.

Tässä kuvaan astuu toinen ilmastonmuutoksen kannalta keskeinen asia, josta Pascal puhuu paljon: riskit ja niihin sisältyvä epävarmuus. Pascalin mukaan valtaosa oppineista myöntää, että elämään sisältyy riskienottoa, mutta tarjoaa epätarkoituksenmukaisia välineitä elämänhallintaan.

Yleisin on pidättäytyminen toiminnasta. Tämä on huono neuvo, koska se ei ole ihmiselle mahdollista.

Elämän sattumanvaraisuus yritetään peittää vetoamalla korkeampaan voimaan tai ihmisen kykyihin, erityisesti järkeen. Jälkimmäinen ilmenee esimerkiksi siten, että kun ”näemme jonkin tapahtuman toistuvan aina samoin, päättelemme sen johtuvan luonnollisesta välttämättömyydestä, kuten huomispäivän koittaminen jne …, mutta usein luonto nolaa meidät rikkomalla omia sääntöjään” (660).

Kausaliteetin käsite, jota Pascal kritisoi, on korvautunut nykytieteessä pitkälti todennäköisyyden käsitteellä. Objektiivinen kausaliteetti, eli että maailmassa todella on ihmismielestä riippumattomia syy–seuraus-suhteita, on korvautunut pitkälti niin sanotulla probablistisella kausaliteetilla, jossa jostain A seuraa B tietyllä todennäköisyydellä. Esimerkiksi ilmaston nopea lämpeneminen on 95 prosentin todennäköisyydellä seurausta ihmisen toiminnasta viimeisen 150–200 vuoden aikana.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin. Pascalin yllykkeet luoda tämä matemaattinen härpäke olivat kahtalaiset.

Yhtäältä häntä kiehtoi uhkapeli ja sen mallintaminen, toisaalta hän halusi antaa, vedonlyöntiargumentillaan, hyvän perusteen uskoa Jumalaan. Alun perin eksistentiaaliseen ahdistukseen kehitetty väline on kuitenkin muuttunut uuden ajan keskeiseksi hallinnan työkaluksi, jota käytetään myös laajasti ilmastonmuutoksen ja ekologisen romahduksen mallintamiseen.

Pascalin tapa mallintaa inhimillistä toimintaa on ainakin kahdella tapaa kiinnostava. Ensinnäkin se kuvaa moninaisen kirjon inhimillisen toiminnan tapoja sekä motiiveja. Nautinnon etsintä, kunnianhimo, askeettinen pidättäytyminen, tieteeseen ja järkeen vetoaminen ovat kaikki viihdytyksen muotoja. Toiseksi moraalinen tai poliittinen epäonnistumisemme ei ole yksinkertaisesti heikkoutta, ei tahdon tai luonteen.

Kysymys on siitä, että jotkin asiat eivät ole vain ahdistavia, vaan niin ahdistavia, että niiden miettiminen jatkuvasti olisi epäinhimillistä. Ilmeisesti Pascalin mukaan ihmisen mielenterveys ei kestä, jos hänen täytyy jatkuvasti kohdata autio ja täynnä saastaa oleva itsensä. Kun tähän lisätään muulle luonnolle aiheutettu tuho, taakka kasvaa kieltämättä sietämättömäksi.

Säilyttääksemme toimintakykymme meidän on turvauduttava mitä moninaisempaan puuhaamiseen ja hyörinään. Me emme vain saisi samalla unohtaa, että se on hengissä säilymisen väline, korvike, johon joudumme turvautumaan läpi elämämme.

Perustavanlaatuiset uhkat

Sama ajatuskulku pätee ilmastonmuutoksen ja muiden olemassaolomme perustaa koskevien uhkien suhteen. Me olemme taipuvaisia jumittumaan keinoihin ja keksimään monenlaista sijaistoimintaa, jolloin varsinainen päämäärä unohtuu.

On tietenkin suuri ero siinä, nouseeko lämpötila tällä vuosisadalla 1,5 vai 4 astetta, mutta se joka tapauksessa nousee, ja kiistelyn sijaan tulisi keskittyä siihen, miten me selviämme tästä. Samoin erilaiset arjen ratkaisut, kuten kierrättäminen, muovin käytön vähentäminen ja ympäristöystävällisemmän tekniikan käyttöönotto, ovat tärkeitä, mutta eivät poista sitä alastonta totuutta, että elämänmuotomme on haitallinen. Jokainen meistä kohtaa tämän arjessa, esimerkiksi kun pitää ostaa farkut tai viinirypäleitä.

Edelleen me tarvitsemme monipuolista ja -tieteistä tutkimusta ja pohdintaa, mitä nykyinen elämäntapamme kertoo meistä moraalisina olentoina. Mutta kun tukehdumme saastaan, lohduttaako meitä se, että meillä on paras mahdollinen mallinnus luonnon ja ympäristön toiminnasta tai että meillä on ristiriidaton ja jokaisen autonomisen, vapaan ja rationaalisen yksilön hyväksymä reflektiivisen ja osallistavan keskustelun kautta saavutettu konsensus siitä, että jotain on tehtävä?

Pascalin neutraalius ihmisen eksistentiaalisen angstin torjuntakeinojen suhteen on ilmeinen. Ainoa, mikä on julmempaa kuin yrittää tehdä joku onnelliseksi loputtomilla kunniaan, omaisuuteen ja ystäviin liittyvillä velvollisuuksilla ja toiminnalla, on ottaa nämä pois häneltä, koska silloin ihminen tajuaisi miten ”autio ja täynnä saastaa on ihmisen sydän.” (139)

Kaikesta huolimatta Pascal oli jonkinlainen optimisti. Henkilö, joka kirjoittaa, että ihminen ”on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko”, ei voi ajatella, että tämä olisi läpeensä paha.

On siis väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma.

Kuten ihmiselämässä yleensä, myös luonnon ja ympäristön tuhoamisessa on siis jotain väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma. Pascal haluaisi meidän olevan rehellisiä paitsi toisillemme ja itsellemme, ennen kaikkea itsestämme.

Tekopyhyys, jossa oman rajallisuutensa torjuminen sublimoituu moraalisena ylemmyydentuntona, on itseasiassa hänen kritiikkinsä perimmäinen kohde.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Juhana Lemetti on käytännöllisen filosofian dosentti, joka opettaa filosofian historiaa ja poliittista filosofiaa Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*