Ammattikoululaisten kanssa tehdyssä, yhä jatkuvassa kanssatutkimuksessa on huomattu, että ammattikoululaisten opiskelua, vaikuttamista, osallisuutta, elämää ja identiteettejä käsitellään suomalaisessa yhteiskunnassa toiseutettujen kehysten kautta. Toiseuttaminen, eli sen korostaminen, että toiset ovat erilaisia kuin me, toimii vallankäytön välineenä julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa sekä päätöksenteossa.

Tutkimusten mukaan nuoret ammattikoululaiset kokevat, että yhteiskunta ja tiedotusvälineet sekä toimittajat eivät välitä ammattikoululaisista, koska he ovat ammattikoululaisia. Nuoret toteavat, että heidän mukaansa ammattikoululaisia pidetään tyhminä ja osaamattomina sekä esimerkiksi näkymättöminä ilmasto- ihmisoikeus- ja paikallisina vaikuttajina. Tämä ei luonnollisesti ole totta – he vaikuttavat ja osallistuvat mitä suurimmissa määrin ja eri tavoin. 

Tutkija Niina Meriläisen tutkimuksissa nuoret kertovat muun muassa olevansa aktiivia uskonnollisissa yhteisöissä, keskusteluissa ja arkisissa toimissa kavereiden kanssa, eläinoikeusteemojen kautta, transnuorten, naisten ja vähemmistöjen oikeuksiin sekä ilmastonmuutokseen liittyvissä kampanjoissa. Myös koko Suomen asuttaminen, bensan hinta ja lihantuotannon eettisyys sekä Ukrainan sodan vaikutukset ovat olleet viime aikoina nuorten mielissä. Aktiivisuus myös pelottaa, koska pelkona on henkinen ja fyysinen häirintä, väkivalta ja kiusaaminen.

Yksilölliset koulutuspolut

Tässä artikkelissa avaamme sitä, miten erilaisessa asemassa ammattikoulutuksen ja lukiokoulutuksen nuoret ovat toisen asteen koulutuspolkuja katsoessa. Myös ammattikoulutukseen valmentava TUVA-koulutus on osa toisen asteen koulutusta. TUVA-koulutuksen tavoitteena on se, että nuori saavuttaa opiskeluvalmiudet, joiden avulla opiskelija voi hakeutua lukiokoulutukseen tai ammatilliseen koulutukseen ja suoriutua näistä opinnoista.

Koulutus ovat yksilöllistä ja vastaa nuoren tarpeita. Silti yhteiskunta tuottaa näistä nuorista näkymättömiä, kuten osa Meriläisen tutkimuksessa mukana olevista nuorista kanssatutkijoista kertoi.

Meriläisen johtamassa, monivuotisessa ja monitieteellisessä tutkimuksessa on kanssatutkijoina ammattikoululaisia ja TUVA-koulutukseen osallistuvia eri puolilta Suomea. 

TUVA-nuoriin verrattuna lukiossa opiskelu näyttäytyy nuoruuden normina: mediassa esiin pääsevät nuoret ovat suurelta osin lukiolaisia, joilta odotetaan kasvamista kansakunnan johtorooliin, mutta jotka samanaikaisesti uupuvat opiskelutaakan alle, kuten vuoden 2022 Lukiolaisbarometrista ilmenee.

Ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten.

Stereotypiat eri toisen asteen alojen opiskelijoista ovat edelleen vahvat, mikä ilmenee Meriläisen meneillään olevasta tutkimuksesta. Näitä stereotypioita myös nuoret ammattikoululaiset ovat nostaneet esiin jo tehdyssä kanssatutkimuksessa. Tällaisia stereotypioita ovat muun muassa se, että aikuiset toiseuttavat ammattikoululaisia heidän valitsemansa opintopolun, opiskelupaikkakunnan, ja ulkonäön takia – ja että ammattikoulutus on vähempiarvoista kuin lukiokoulutus. 

Nuorten mielestä aikuiset yhdistävät nämä negatiiviset piirteet ja kehystävät näin nuoren toiseksi. Lisäksi ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten. Heidän mukaansa aikuiset ajattelevat, etteivät vaikuttamisen eri muodot kiinnosta ammattikoululaisia, vaikka nuoret ammattikoululaiset ovat aktiivisia monin eri tavoin. Heidän aktiivisuutensa näkyy muun muassa kulutusvalinnoissa, adresseissa, mielenosoituksiin osallistumisessa, some-vaikuttamisessa sekä oman käytöksen kautta esimerkin näyttämisellä.

Nuorten ammattikoululaisten kanssatutkijoiden ääniä on välittynyt myös Meriläisen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta yleistajuistavien Alusta.fi -verkkojulkaisun artikkelien kautta. Tämä on toki nähty myös siinä, kuinka eri organisaatiot tarjoavat vaikuttamisen ja osallistumisen kampanjoita yläkoululaisille ja lukiolaisille jättäen samalla ammattikoululaiset pois yleissivistävistä hankkeista, kuten Meriläisen tutkimuksessa on havaittu usean vuoden ajan. 

Levenevä kuilu

Etenkin nuoret ammattikoululaiset ovat tietoisia heihin kohdistuvista kuvauksista.  Nuoret kertovat, että nämä kuvaukset luovat oletuksia ja mielikuvia monen eri kerroksen nuorista. 

Kaikkinensa lukiolaisia pidetään teoreettisesti orientoituneina opiskelijoina, joista tulee yliopistokoulutuksen jälkeen asiantuntijoita yhteiskunnan tai yrityselämän vastuullisiin tehtäviin. Ammatilliseen koulutukseen taas ajatellaan suuntautuvan käytännöllisiä kädentaitajia, jotka toimivat suorittavissa tehtävissä, eivätkä tarvitse suurta palkkaa tai yhteiskunnallista näkyvyyttä. Duunari-identiteetti tulee kuin pakotettuna.

Viime vuosina tehdyt koulutuspoliiittiset linjaukset ovat vahvistaneet tätä jakoa. Toisella asteella oli pitkään vahva yleissivistävä tarkoituksensa alaan katsomatta, mutta ammatillisessa koulutuksessa painopistettä on siirretty entistä enemmän työelämässä tapahtuvaan koulutukseen.

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat.

Lukiokoulutuksessakin työelämäyhteistyö on esillä aiempaa enemmän, mutta tendenssi ei ole yhtä vahva kuin ammatillisen koulutuksen puolella. Sen sijaan valintakoeuudistuksen jälkeen lukio-opinnoissa on korostunut ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitys jatko-opinnoille. Tästä välittyy levenevä kuilu lukion ja ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden mielikuvien välillä. 

Onkin otaksuttu, että uudistus on johtanut siihen, että lukiolaiset pyrkivät maksimoimaan hyödyt ja keskittyvät laajan yleissivistyksen hankkimisen sijaan siihen oppiaineeseen, josta saa eniten pisteitä tulevaisuuden opintopaikkaa silmällä pitäen. Siinä missä ammattikoulussa siis fokusoidutaan entistä enemmän käytännön työhön, lukio kehittyy entistä akateemisemmaksi. 

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat. Se näkyy erityisesti alueilla, joista yksilöä ei koulutuspolulla palkita ja teemoissa, jotka ovat nykyisen koulutuseetoksen sivupoluilla. Tällaisia ovat vaikkapa demokratian kehittäminen, ihmisoikeudet ja kansalaisyhteiskuntaan monin tavoin osallistuminen. 

Pakotetut ja mahdollistavat identiteetit

Sillä, oletko ammattikoululainen vai lukiolainen, on valtava ero siinä, kuinka opiskelija kokee oman arvostuksensa, identiteettinsä ja mahdollisuutensa demokraattiseen osallistumiseen sekä vaikuttamiseen nyky-Suomessa. Valmentavissa TUVA-opinnoissa mukana olevat taas joutuvat tahtomattaan toiseutetuiksi – niiksi, joiden tulevaisuudesta ei kenelläkään tunnu olevan näkemystä, saati mielenkiintoa sitä kohtaan. 

Teemme tutkimusta suomalaisten eri lukiolaisten, ammattikoululaisten sekä valmentavassa koulutuksessa olevien nuorten kanssa monen vuoden ajan. Kokemustemme ja aiempien tutkimustemme perusteella voimme sanoa, että nuorille lukiolaisille sallitaan vapaammin moninaiset identiteetit ja haavekuvat, kun taas ammattikoululaisille pakotetaan toiseutettu, äänetön duunari-identiteetti. 

Ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, mutta heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.

Vaikka tutkimuksiimme osallistuvat ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, unelmoivat ja ovat moniulotteisia identiteettiensä valossa, julkisessa keskustelussa heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.  

Erityisesti valmentavassa koulutuksessa olevat nuoret ja heidän äänensä puuttuvat täysin julkisesta keskustelusta ja sanomalehtien sivuilta. Usein käy niin, että heistä, joista ei julkisessa keskustelussa puhuta, heitä ei myöskään ajatella. 

Lukiolaisille suotu vapaampi identiteetti voi olla kultainen häkki, joka tarjoaa näennäisesti vapaampaa toimijuutta nuorille, mutta ylioppilaskirjoitukset ja niiden painoarvo kuristaa lukioajan ja nuoruuden itseisarvottomaksi välitilaksi matkalla korkeakouluopintoja ja työelämää. Puhumattakaan siitä, että kaikki lukiolaiset ympäri Suomen eivät mahdu eri medioiden ja päättäjien luomaan ideaaliin aktiivisesta nuoresta kansalaisesta ja lukiolaisesta.

Koulutuksen tuottama kahtiajako

Toiseutetut identiteetit näkyvät tiedotusvälineissä sekä moninaisesti päätöksenteon eri areenoilla. Ammattikoululaiset kantavat pakotettua identiteettiä ja tulevat näkyviksi vain silloin, kun heitä tarvitaan työvoimana eri aloilla. 

Ammattikoululaiset ovat tahtomattaan tyypillisesti ikään kuin kasvoton työvoimaresurssi, kun taas lukiolaiset kehystetään tulevina korkeakoulutettuina, tietotalouden voimavarana ja muutoksen tekijöinä, oli sitten kyse poliitikkojen puheista tai eri medioista. Meriläisen tutkimuksissa nuoret ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat opiskelijat vastustavat tätä eriarvoistavaa todellisuutta ja kehitystä.

Toisen asteen opiskelijat ovat nuoria, joilla on unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia ja halu elää niiden mukaista elämää. Nuo unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä – oli kyse sitten lukiolaisesta tai ammattikoululaisesta. Nuoria ei tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Kansalaisten polarisoitumisesta eri leireihin jo nuorina ja heidän kansalaisuutensa identifioituminen yksilöllisiksi valinnoiksi saa aikaan yhä syveneviä ristiriitoja ja kamppailuja eri todellisuuksien välillä. Ammattikoululaiset halutaan yhä nähdä kasvottomina duunareina, lukiolaiset tulevaisuuden tekijöinä ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat ovat näkymättömiä. Tämä paljastaa karusti sen, mikä on yhteiskuntamme suhde koulutukseen ja sen arvoihin. 

Nuorten unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä, eikä heitä tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Huolestuttavaa on se, että toisen asteen koulutusjärjestelmämme näyttää juurruttavan eriyttävän jaon yhä nuorempiin ihmisiin. Tällöin koulutus ei enää tasaakaan epätasa-arvoisia lähtöasetelmia niin kuin sen pitäisi, vaan vahvistaa niitä. 

Koulutuksen tuottamaa kahtiajakoa ei korjata erillistuilla tai -ohjelmilla, vaan luomalla yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Koulutus ei ole pelkkä koulutus, vaan koko yhteiskuntamme peili. 

Se, että koulutusleikkaukset ja eriävät näkemykset koulutuksesta nousevat vaalien lähestyessä jälleen esiin, kertoo paljon. Onko koulutuksen tarkoitus pitää yllä eri kerrosten nuoria, jotka aikuisena jatkavat eri todellisuuksien luomista ja toisintamista?

Niina Meriläinen työskentelee tutkijana ja tutkimushankkeiden johtajana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Meriläisen tutkimuksen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö (2021-2023) ja Koneen Säätiö (2023-2025).

Matti Rautiainen työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Mikko Hiljanen työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Julkaisu Monen kerroksen nuoria ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uudistuako vai eikö uudistua?

Maailmalta kantautuu aika ajoin uutisia siitä, kuinka poliitikot ovat ilmaisseet näkemyksiään oikeanlaisesta historian opetuksesta. Esimerkiksi keväällä 2016 Unkarissa toteutettiin historian opetuksen uudistus, jossa oikeistolainen hallitus muutti historian opetuksen tavoitteita kansallismielisiksi, kipupisteitä vältellen.

Tämä herätti keskustelua myös Suomessa. Kuten Unkarinkin esimerkki osoittaa, nämä julki tulleet keskustelut liittyvät usein nopeisiin suunnanmuutoksiin, joissa historian opetuksesta tehdään valtaapitävien käsikassara.

Laajempaa keskustelua siitä, mikä on oppimisen arvoista, ei ole myöskään herännyt.

Suomessa viime vuosina eniten näkyvyyttä saanut julkinen keskustelu historian opetuksesta käytiin keväällä 2016. Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnisti lukiokokeilun, jossa opiskelijoiden opintopolut ovat yksilöllisiä.

Se tarkoittaa sitä, että opiskelija voi keskittyä tiettyihin oppiaineisiin ja jättää toiset jopa kokonaan pois. Syksystä 2016 lähtien 28 suomalaisessa lukiossa on ollut mahdollista tehdä lukio-opinnot ilman kurssiakaan historiaa.

Toinenkin, vähemmän keskustelua herättänyt, mutta historian opetuksen kannalta samansuuntainen päätös tehtiin jo aiemmin. Nyt voimaan astuneen opetussuunnitelman mukaan myös kokeilun ulkopuolisissa lukioissa vähennetään pakollisten historian kurssien määrä neljästä kolmeen.

Poistetussa kurssissa perehdyttiin muun muassa demokratian ideaan ja kehittymiseen.

Poistettu kurssi, ”Eurooppalainen ihminen”, käsitteli aate- ja kulttuurihistoriaa, ja siinä perehdyttiin muun muassa demokratian ideaan ja kehittymiseen. Poistaminen on erikoista, koska samaan aikaan demokratian vahvistamisesta puhutaan enemmän kuin vuosiin.

Suomalaisen historian opetuksen käytänteitä opetussuunnitelmien muutokset eivät juuri ole heilauttaneet. Juuri sinne uudet opetussuunnitelmat kohdistavat erityisiä muutospaineita.

Laajempaa keskustelua siitä, mikä on oppimisen arvoista, ei ole myöskään herännyt. Opetuksen ja koulutuksen kehittämisessä tasaisuus on katsottu hyveeksi erityisesti opettajakunnan keskuudessa. Se on mahdollistanut keskittymisen työhön ilman pelkoa siitä, että esimerkiksi vaalien tulos vaikuttaisi omaan työhön.

Tasaisen kehityksen varjopuolena voi olla, ettei kritiikkiin suhtauduta riittävän vakavasti silloinkaan, kun pitäisi. Esimerkiksi sukupuolen ja historian opetuksen välisestä suhteesta ovat olleet kiinnostuneita lähinnä toimittajat, jotka ovat tehneet sisällön analyysia siitä, millainen on naisten asema historian oppikirjoissa.

Dagens Nyheterin artikkeli osoitti ruotsalaiset oppikirjat hyvin maskuliinisiksi ja saman teki Helsingin Sanomat Suomen osalta. Naiset loistivat poissaolollaan ja heidän asemansa suhteessa miehiin oli passiivinen.

Uusi perusopetuksen opetussuunnitelma korostaa sukupuolitietoista opetusta, jossa on päästävä irti perinteen muodostamista sukupuolirooleista. Vaikka uusissa historian oppikirjoissa asiaan on kiinnitetty huomiota, naisten ja miesten välillä on edelleen selkeä epäsuhta.

Vaikka oppikirjat ovat vain yksi materiaali koulun historian opetuksessa, ne heijastelevat aina kulttuurin arvoperustaa. Kysymys sukupuolesta osoittaa näkökulman siinä mielessä kapeaksi, että historian opetuksessa sen äärellä käydään lähinnä keskustelua naisten ja miesten välisestä suhteesta. Koettu sukupuoli näyttää olevan vielä hyvin suuri poikkeus opetusmateriaaleissa.

Historian opetuksen kulttuuri haluaa vastata yhteiskunnalliseen muutokseen.

Toisaalta nyt eletään murrosvaihetta, jossa historian opetuksen kulttuuri myös kyseenalaistaa omia toimintamallejaan pyrkien uudistumaan. Se haluaa vastata yhteiskunnalliseen muutokseen ja pohtia opetuksen merkitystä tulevaisuudessa.

Uudet opetussuunnitelmat niin perusopetuksessa kuin lukiokoulutuksessa korostavat opetusta, jonka keskiössä ovat historian taidot. Näitä taitoja ovat kriittinen ajattelu, kyky tulkita erilaisia tekstejä sekä sen ymmärtäminen, että historia on merkityksellistettyä tietoa, joka riippuu monista eri tekijöistä.

Nousussa: historian pedagogiikan tutkimus

Historian opetuksessa muutosta on ollut sekä yleisellä opetussuunnitelmatasolla että koulujen arjessa. Myös historian pedagogiikkaan liittyvä tutkimus on kasvanut merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana, mistä yhtenä osoituksena on toimittamamme Historiallisen Aikakauskirjan teemanumero (3/2016) ”Historianopetus: tavoitteet, merkitykset, muutos”.

Teemanumero pureutuu historian opetuksen nykytilaan – osin myös menneisyyteen ja tulevaisuuteen – kahdesta näkökulmasta: tutkimuksen ja opetuksen kehittämisen. Poikkeuksellinen numero on Historiallisen Aikakauskirjan kautta aikojen ensimmäinen historian opetusta ja oppimista käsittelevä teemanumero.

Teemanumeron tutkimusartikkelit luovat laajan katsauksen historian opetuksen tämän hetken keskeisiin kysymyksiin.

Numero alkaa metatason johdannolla, jonka tekee historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen emeritaprofessori Sirkka Ahonen artikkelissaan ”Kaanonin paluu: Historian opetuksen politiikkaa idässä ja lännessä”.

Myös meiltä löytyy selkeän sisältöpainotteiseen historian opetukseen paluuta haikailevia kansallismielisiä ja kulttuurikonservatiiveja.

Artikkelissaan Ahonen osoittaa, miten historian opetuksen pakottaminen yhteiseen sisällölliseen kaanoniin ei ole vain menneisyyttä vaan nykypäivän ilmiö.

Vaikka kehityssuunta Suomessa onkin ollut toinen, myös meiltä löytyy selkeän sisältöpainotteiseen historian opetukseen paluuta haikailevia kansallismielisiä ja kulttuurikonservatiiveja. Näin siitäkin huolimatta, että tämä on, Ahosen sanoin, ”kestämätöntä [niin] historian tietoteorian kuin tiedonalan etiikan kannalta”.

Lukiolaisten kyvyissä tulkita erityisesti ristiriitaista lähdeaineistoa on merkittäviä puutteita, vaikka lähteiden kanssa työskentely on ollut mukana opetussuunnitelmissa jo useita kymmeniä vuosia. Näin osoittavat Jukka Rantala ja Anna Veijola lukiolaisten historian tekstitaitoja tarkastelevassa artikkelissaan.

Jan Löfström jatkaa lukiolaisten tarkastelua artikkelissaan ”Suosivatko pojat ja tytöt eri koetehtäviä historian reaalikokeissa?” Keskeisenä teeman Löfströmillä on siis historian mahdollinen sukupuolittuneisuus.

Löfström on toiminut pitkään ylioppilastutkintolautakunnassa. Hän pohtii, onko sukupuolella merkittävää roolia siinä, mihin teemoihin ja kysymystyyppeihin ylioppilaskokeessa vastataan.

Miten siirtyminen tiedollisista tavoitteista kohti taidollisia tavoitteita näkyy osaamisen arvioinnissa?

Miten siirtyminen tiedollisista tavoitteista kohti taidollisia tavoitteita näkyy – ja miksi sen pitäisi näkyä – osaamisen arvioinnissa? Tätä kysymystä Najat Ouakrim-Soivio tarkastelee artikkelissaan historian oppiaineen tavoitteiden ja arvioinnin muuttumisesta peruskoulun alusta 1970-luvulta tähän päivään. Kysymys on kriittinen, kun huomioidaan, miten arviointi ohjaa oppimista.

Viimeisessä teemanumeron tutkimusartikkelissa Arja Virta, Marjaana Puurtinen ja Kalle Pihlainen siirtävät huomion yliopistomaailmaan ja historian alan asiantuntijuuteen. Kirjoittajat purkavat eri piirteitä, joita historiantutkijan työhön katsotaan kuuluvaksi.

Heidän mukaansa yliopistoissa ei ole kiinnitetty asianmukaista huomioita siihen, millaisia asiantuntijoita historia-alalle ylipäätään pyritään kouluttamaan. Ongelma on heidän mukaansa ainakin osittain käytetyissä opetusmenetelmissä, jotka eivät vastaa tarkoitustaan.

Tutkimusta historiakäsityksistä ja historian asiantuntijuudesta on ylipäätään liian vähän. Näyttäisi siltä, että murros olisi tarpeen myös yliopistojen historian opetuksessa.

Tutkimusartikkeleita seuraa Matti Rautiaisen katsaus historian opettajankoulutukseen ja sen murrokseen. Teemanumero-osuuden päättää ”Koulun penkiltä” -kirjoitusten sarja, jossa esitellään kouluissa tehtyä mittavaa historian opetuksen kehittämistyötä sekä yliopistojen ja koulujen välistä yhteistyötä historian opetuksen muutoksen edistämiseksi.

Teemanumeron toimittajat järjestävät 7–8. kesäkuuta 2017 samasta aiheesta konferenssin ”Merkitykset, ajattelu ja oppiminen historiassa”.

Simo Mikkonen (Historian ja etnologian laitos), Matti Rautiainen (Opettajankoulutuslaitos) ja Anna Veijola (Jyväskylän normaalikoulu) ovat Jyväskylän yliopistossa toimivan tutkimusryhmä TEHOn (Teaching History Outside the Box / Tutkivaa ja eläytyvää historian opetusta) perustajia. TEHO keskittyy historian oppimisen ja opettamisen tutkimiseen eri näkökulmista.

Julkaisu Miksi historiaa opiskellaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.