Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman johtajat kokoontuivat maanantaina 23.9. New Yorkiin YK:n pääsihteerin António Guterresin järjestämään ilmastokokoukseen, jonka tarkoituksena oli esitellä konkreettisia toimia, joilla ilmastokriisiin voidaan vastata. Budjettiriihensä kiireellä valmiiksi saaneelta Suomen hallitukselta ei juuri kuulunut esityksiä Suomen kannanotoista ennen kokousta.

Suomi oli yksi tarkoin valituista puhujista kokouksessa, onhan maamme sitoutunut hiilineutraalisuuteen vuoteen 2035 mennessä. Suomen puheenvuoron pitänyt presidentti Sauli Niinistö totesi heti puheensa alkuun, että ”maailmanlaajuinen siirtyminen hiilineutraaliuuteen tarkoittaa yhteiskuntiemme kokonaisvaltaista muutosta. Puolinaiset toimet eivät riitä.”

Viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistussa Vieraskynässä Euroopan unionin entinen ilmastokomissaari Connie Hedegaard visioi, kuinka Suomi voisi huippukokouksessa osoittaa ilmastojohtajuutta. Puheenvuorossaan presidentti Niinistö toisti jo tutuksi tulleen mantran, jonka mukaan Suomen kansalliset ilmastotavoitteet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Kysymys kuuluu, milloin nämä tavoitteet saadaan muuttumaan toimiksi.

Ilmastonmuutosnarratiivi

YK:n kokousta edelsi uusimman kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) raportin julkaisu. Raportti vaati edellisten raporttien tapaan kiireellisiä toimia, jotta ilmastonmuutoksen negatiivisiin haittavaikutuksiin voidaan puuttua. Tämänkertaisen raportin keskiössä olivat maankäyttö ja sen hallinta ympäristön sietokyvyn kannalta kestävällä tavalla.

Tuttuun tapaan raporttia seurasi keskustelu siitä, miten Suomessa tulisi kritiikkiin suhtautua. Maankäyttökeskustelua on käyty kiivaasti hallituksen ensiaskelista lähtien, sillä hallituspuolueet keskusta ja vihreät ovat varsin erilaisilla ympäristölinjoilla.

BIOS-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde tuo erinomaisesti esiin suomalaisen ilmastokeskustelun ongelman. Lähteen mukaan Suomessa ilmastokeskustelu tahtoo kerta toisensa jälkeen kääntyä ”täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle.”

Presidentti Niinistön puheenvuoro New Yorkissa oli piristävä. Niinistö totesi suoraan, että Suomi haluaa ”johtaa esimerkin voimalla. Siinä tavoitteiden asettaminen ei riitä. Ratkaisevaa on tulosten saavuttaminen.”

Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä.

Suomalaiseen ilmastokeskusteluun suhteutettuna Niinistön avaus tuntui jopa vieraalta. Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu nimittäin kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä – siitäkin huolimatta, että hallitusohjelma julistaa Suomen olevan kokoaan suurempi maailmalla.

Meillä kysytään toistuvasti, miksi juuri Suomen pitäisi tehdä radikaaleja maankäyttöön liittyviä muutoksia tai miettiä metsiemme käyttöä ja turpeenpolton mielekkyyttä, kun samanaikaisesti isot saastuttajavaltiot, etunenässä Kiina, Yhdysvallat, Intia ja Brasilia hidastelevat ilmastotoimissaan.

Brasilian viimeaikaiset rajut metsäpalot ja maata vastaan Suomessakin pohditut pakotteet todistavat erinomaisella tavalla sitä retoriikkaa, jolla ilmastoasioissa vastuu halutaan siirtää meiltä heille. Ministeri Mika Lintilän sanoin:

”Nämä toimet uhkaavat käydä hyödyttömiksi, jos toisaalla hiilinieluja systemaattisesti tuhotaan, eikä meillä ole keinoja reagoida ilmastonmuutosta kiihdyttäviin tuhoihin.”

Lintilän tekemä vastakkainasettelu suurten ilmastotuholaisten ja viattomien pienten valtioiden kansalaisten välillä on selvä.

Kuten jo viimesyksyinen IPCC:n 1,5 asteen raporttia seurannut keskustelu osoitti, ovat ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset herkkiä poliittisia kysymyksiä. Pariisin ilmastosopimuksen jälkeinen prosessi ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja siihen liittyvistä vastuista on saanut osakseen vastarintaa niin Suomessa kuin maailmallakin.

Toistuva vastustus ja huomion siirtäminen toisaalle paljastavat ongelmallisen suhtautumisen ilmastovastuisiin. Siitä paistaa läpi sokeus omalle erityisasemalle, jota ei ole saavutettu käyttämättä hyväksi historiallista ja maantieteellistä asemaa kehittyneenä länsimaana. Kehittyneet länsimaat ovat vuosisatojen saatossa saaneet paitsi saastuttaa myös kehittyä köyhempien, nyt ilmastonmuutoksesta eniten kärsivien maiden kustannuksella.

Siinä missä Suomi ei olekaan ollut siirtomaavalta kuten isommat eurooppalaiset kumppanimme tai lähinaapurimme, ei Suomi voi sijaintinsa ja länsimaisen asemansa vuoksi myöskään pestä käsiään ja sysätä vastuutaan maailmalle. Pienen koon taakse piiloutuminen taas on lähinnä raukkamaista – varsinkin, kun asiaa katsoo täältä eteläisen Tyynenmeren saarivaltioista käsin.

Ilmastonmuutos ihmisoikeus- ja oikeudenmukaisuuskysymyksenä

Tutkimukseni pienten saarivaltioiden tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen uhkien edessä on avannut tien ilmastokriisin näköalapaikalle.

Siinä missä pienet saarivaltiot ovat saaneet paljon medianäkyvyyttä aina Pariisin ilmastosopimuksen solmimisesta nykyisen kotimaani Fidzin järjestämään Bonnin ilmastokokoukseen vuonna 2017, ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää näiden valtioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan. Media uutisoi saarivaltioista kuitenkaan ymmärtämättä tilanteen vakavuutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Tyynenmeren saarivaltiot ovat asukasta kohden maailman suurimpia kansainvälisen kehitysavun saajia. Tuen tarve tulee ilmastonmuutoksen vastaisten toimien vuoksi vain lisääntymään lähitulevaisuudessa.

Ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää Tyynenmeren pienten saarivaltioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan.

Avustetun uhrin roolin sijaan alueen valtiot pyrkivät kuitenkin saamaan itselleen ilmastopolitiikkaa rakentavien toimijoiden aseman. Alueen pienet valtiot eivät pelkää vaatia kehittyneitä länsimaita tunnustumaan vastuunsa maidensa kohtaamista ongelmista.

Siinä missä Euroopan unionin puheenjohtajamaassa Suomessa piiloudutaan maaseutu-kaupunkijaottelun taakse keskusteltaessa uusimmasta IPCC-raportista ja vaaditaan seremoniallisesti brasilialaisen lihan boikottia, pienissä saarivaltioissa pohditaan parhaillaan kansainvälisiä toimia maiden oikeusaseman varmistamiseksi ilmastonmuutoksen tuottamien uhkakuvien vuoksi.

Tyynenmeren opiskelija-aktivistien alulle panemassa aloitteessa vaaditaan kansainvälistä tuomioistuinta tutkimaan, rikkooko ilmastonmuutos Tyynenmeren valtioiden asukkaiden perustavaa laatua olevia ihmisoikeuksia – mukaan lukien oikeutta elämään. Sanoma on kirkas: ilmastonmuutos uhkaa näiden nuorten tulevaisuutta tavalla, jota voidaan pitää vakavana ihmisoikeusrikkomuksena.

Puhuessaan Vanuatun Port Vilassa elokuun 23. päivä järjestetyssä talanoassa liikkeen nuori johtaja Solomon Yeo esitti yleisölle opiskelijaliikkeen maailman valtiojohtajille kohdistaman kysymyksen: mikä on valtioiden vastuu nykyisille ja tuleville sukupolville ilmastonmuutoksen suhteen?

Oikeuskanteen esittelyvideossa opiskelijat toteavat katse värähtämättä, kuinka ilmastonmuutoksen uhrit ovat ”sodassa” muuta maailmaa vastaan ja kuinka länsimaat ensin valloittivat nämä maat ja nyt heidän tulevaisuuttaan uhataan samojen toimijoiden taholta välinpitämättömyyden muodossa.

Ilmastonmuutoksen muotoilu ihmisoikeuskysymyksenä vie keskustelun kansallisista tavoitteista kansainvälisiin velvoitteisiin: valtioilla, kuten Suomella, on kansainvälisoikeudellinen velvoite suojella yksilöitä ihmisoikeuksien loukkauksilta.

Ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.

Akateemisessa kirjallisuudessa esiintyy erilaisia näkökantoja siitä, missä määrin ilmastonmuutosta tulisi ymmärtää ihmisoikeuskysymyksenä. Ilmastonmuutoksen ihmisoikeusulottuvuus on kuitenkin kansainvälisesti tunnustettu jopa Pariisin sopimuksen esipuheessa.

Toteutuessaan kanne osuisi kipukohtaan, joka eurooppalaisessa ilmastokeskustelussa halutaan sujuvasti uudelleen ja uudelleen unohtaa: ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.

Kun ilmastonmuutosta tarkastellaan ihmisoikeusnäkökulmasta, on Suomen kaltaisen eurooppalaisen oikeusvaltion suhtautuminen todellisiin toimiin hämmentävää seurattavaa.

Vastuiden kiistämisen globaali kulttuuri

Ilmastonmuutokseen vastaaminen kohtaa jatkuvasti poliittista vastarintaa, erityisesti niiden toimesta, joiden toivoisi itsensä tekevän rohkeita aloitteita. Tyynenmeren saarivaltiot kokoontuivat yhdessä Australian ja Uuden-Seelannin kanssa elokuussa Tuvalun pääkaupunkiin Funafutiin vuosittaiseen alueen päämiesten kokoukseen.

Tuvalu on atollivaltiona uhattuna merenpinnannousun vuoksi. Valtiojohtajia olivat Funafutissa vastaanottamassa lapset, jotka istuivat vesialtaassa. Ele symboloi kokouksen tärkeyttä Tuvalun kansalaisille.

Ennen kokousta poliittista keskustelua kuumensi foorumin suurin jäsenmaa Australia, joka ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti. Australian suhtautuminen oli jälleen nihkeä, ja maa onnistui odotetusti vesittämään saarivaltioiden pyrkimyksen julistaa alueellinen ilmastokriisi kokouksen päätöslauselmassa.

Australia ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti.

Australia on lanseerannut Tyynenmeren alueen strategisesti itselleen tärkeäksi alueeksi ja painottanut sen merkitystä ulkopolitiikkansa keskiössä (niin kutsuttu step up -politiikka). Step up -politiikan keskeinen ajatus on Australian rooli Tyynenmeren alueellisena valtana, jolla on erikoissuhde pieniin saarivaltioihin, jotka ovat riippuvaisia sen avusta.

Australia pitää alueen valtioita vaikutuspiirinään ja on näiden suurin yksittäinen taloudellinen tukija. Monella alueen saarivaltion asukkaalla on perhesiteitä Australiaan. Tästä huolimatta Australian pääministerin Scott Morrisonin konservatiivihallituksen tavoitteita ilmastopolitiikan suhteen pidetään alueen saarivaltioiden näkökulmasta riittämättöminä, jopa uuskolonialistisina.

Tyynenmeren saarivaltiot ovat olleet äänekkäitä vaatiessaan Australialta todellista ilmastopolitiikan parantamista, aitoa askelta ylöspäin. Valtioiden johtajat peräänkuuluttavat erityisesti alueellista vastuuta mitä tulee ilmastonmuutoksen torjuntaan; Australian talous nojaa vahvasti kivihiilen louhintaan.

Maa on muun muassa Pariisin ilmastosopimuksen periaatteiden vastaisesti antanut luvan uuden kivihiililouhoksen avaamiseen ekologisesti herkän ja jo huomattavasti vaurioituneen Suuren valliriutan edustalla Queenslandin osavaltiossa.

Tyynenmeren johtajien tapaamisen päätöslauselma huomioi opiskelijoiden aloitteen kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavasta lausunnosta toteamalla, että taatakseen kansalaistensa tulevaisuuden maiden johtajien tulee pyrkiä vaikuttamaan YK:n yleiskokoukseen asian eteenpäin viemiseksi.

Päätöslauselman viesti on selvä: kansainvälisen lain tulee suojata nykyisiä ja tulevia sukupolvia ilmastonmuutoksen tuhoilta.

Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.

Juuri kysymys vastuusta on keskeisessä roolissa mietittäessä ilmastokriisiä. Siinä missä Australiaa voidaan pitää kivihiiltä edistävän politiikkansa kautta suoraan vastuussa lähinaapureidensa jatkuvasti syventyvästä ahdingosta, on huomattavasti vaikeampaa linkittää vastuuta pohjoiseen Suomeen.

Tästä huolimatta Australia ei ole vastuunsa kanssa yksin. Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.

Suomen globaali vastuu

Annoin Tyynenmeren alueelta tuleville opiskelijoilleni luettavaksi taloustieteilijöiden Markus Jäntin ja Juhana Vartiaisen blogiartikkelin siitä, pitäisikö muiden kehittyvien maiden pyrkiä kopioimaan Suomea. Suomi oli vielä toisen maailmansodan jälkeen varsin kehittymätön ja maamme menestys on monella tapaa ollut esimerkillinen.

Kysymys on ongelmallinen, sillä kehitykseen ei ole olemassa yhtä simuloitavaa mallia. Jäntti ja Vartiainen nostavatkin esiin tärkeän havainnon siitä, että Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.

Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.

Jos Suomi olisi sijainnut toisen maailmansodan raunioilla Malawin paikalla keskisessä Afrikassa entisenä siirtomaana, voisimme tuskin käydä tänään keskustelua oikeudestamme lihansyöntiin tai lentämiseen miettiessämme ilmastovastuitamme.

Historiaa tai maantiedettä emme voi muuttaa, mutta suhtautumistamme etuoikeutettuun asemaamme voimme. Kuten suomalaista pakolaiskeskustelua, myös suomalaista ilmastokeskustelua leimaa ajatus erityisasemastamme menestyneenä ja syrjäisenä kansakuntana, joka on oikeutettu saavutettuihin etuihinsa.

Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti tämän etuoikeutetun asemamme.

Tuorein ilmastopaneelin raportti kiinnittää huomiota maankäyttöön ja hiilinieluihin. Se koskettaa suomalaisesta näkökulmasta herkkää aihetta, onhan hyvinvointimme perustunut vaurauteen, jota metsämme meille tuovat.

Metsämme ovat tuottaneet meille vaurautta, koska olemme sijainneet otollisilla markkinoilla aikana, jolloin tuotteillemme on ollut kysyntää, ja koska olemme saaneet nauttia yhteiskuntarauhasta eikä luonnonvarojamme ole varastettu muiden maiden toimesta.

Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti etuoikeutetun asemamme.

Itsenäisenä valtiona olemme saaneet nauttia vauraudestamme itse, toisin kuin entiset siirtomaat, jotka edelleen ovat altavastaajina siirtomaavallan aikana vakiinnutetussa talousjärjestelmässä. Historian valossa Suomen vauraus on aivan yhtä paljon sattumaa kuin se on omaa aikaansaannostamme.

Suomalaisesta näkökulmasta meidän, etuoikeutetussa asemassa olevien länsimaisten ihmisten, ei tulisi kantaa vastuuta maailmasta, jota itse olemme olleet luomassa ja jonka hedelmiä olemme itse saaneet nauttia. Ilmastokriisissä ei kuitenkaan ole kyse sijoituksestamme maailman saastuttajien listalla, niin sanotusta suorasta vastuustamme maapallon ilmaston lämpenemiseen.

Kyse on globaaleista ihmisoikeuksista, joita me suomalaiset olemme velvoitettuja suojelemaan, sekä historiaan ja vaurauteemme liittyvistä vastuista, jotka seuraavat meitä länsimaana.

On aika, että ymmärrämme sen tosiasian, että voimme käydä keskustelua siitä, pitäisikö turvetta vielä polttaa vain siksi, että olemme asemassa, jossa voimme tätä keskustelua käydä.

Tyynenmeren saarivaltion asukkailla ei ole tätä etuoikeutta. Osaltaan juuri tästä syystä heidät on pakotettu toimimaan uhriutumisen sijaan.

On ironista, joskaan ei yllätyksellistä, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien innovaattoreina toimivat ne, joiden vuoksi näitä toimia tulisi ensi sijassa tehdä. Toimia puolestaan tuntuvat hidastelevan eniten ne, joilla olisi eniten resursseja muuttaa käyttäytymistään – esimerkiksi aktiivisella uusiutuvaa energiaa suosivalla politiikalla tai vaatimalla kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa kansainvälisillä foorumeilla.

Suomen vastuu auttaa Tyynenmeren ilmasto-ongelmissa saattaa olla erilainen kuin Australian. Se on kuitenkin olemassa.

EU-puheenjohtajamaana Suomi voisi esimerkiksi alkaa edistää Tyynenmeren opiskelijoiden esitystä kansainvälisen tuomioistuimen ennakkopäätöksen hakemisesta YK:ssa. Tyynenmeren opiskelijaliikkeen nuoret aktiivit halusivat lähettää kauttani viestin sekä Suomelle että muulle EU:lle: on aika toimia eikä siirtää vastuuta tulevaisuuteen – tai ”niille muille”.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidzisaarilla. Hänen tutkimuksensa keskittyy kansainvälisen politiikan etiikkaan.

Julkaisu Sanoista teoiksi: Ilmastokriisi ja Suomen globaali vastuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisimmän eurobarometrin mukaan suomalaiset nostivat ilmastonmuutoksen torjunnan ja ympäristönsuojelun tärkeimmäksi vaaliteemaksi tulevissa europarlamenttivaaleissa.

Ilmastopolitiikka onkin mitä mainioin vaaliteema, kun puhutaan Euroopan unionista, sillä unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija. EU:lla on tärkeä rooli neuvottelublokkina YK:n ilmastoregiimissä ja se on erityisen merkittävässä asemassa rahoittamassa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hallintaan liittyviä projekteja ympäri maailman.

Euroopan unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija.

Jo yli 50 vuoden ajan EU:lla on ollut kehitysyhteistyötä niin kutsutun EU-ACP-yhteistyön kautta Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioiden kanssa. Tyynenmeren pienille saarivaltioille, joiden kansalaiset jo jokapäiväisessä elämässään kamppailevat ilmastonmuutoksen haittavaikutusten kanssa, EU:n tuki on merkittävää. EU on Australian ja Japanin jälkeen alueen kolmanneksi tärkein taloudellinen tukija.

Vuosina 2014–2020 Euroopan kehitysrahaston kautta alueen valtioille tullaan jakamaan yhteensä noin 800 miljoonaa euroa. Summalla rahoitetaan projekteja kuudella EU:n keskeisellä toimialueella, jotka ovat resilienssin eli kyvyn mukautua muuttuviin olosuhteisiin parantaminen, ilmastonmuutoksen torjunta ja hallinta, kestävä kehitys, taloudellinen kasvu, sukupuolten välinen tasa-arvo sekä alueellinen yhteistyö.

Miksi EU on näin aktiivisesti mukana ilmastoyhteistyössä toisella puolen maapalloamme? Taustalla ovat sekä historialliset että poliittiset syyt mutta myös enenevässä määrin Euroopan vastuu globaalista ilmastonmuutoksesta.

EU on kansainvälisessä strategiassaan tunnustanut roolinsa kestävän kehityksen edistämisessä maailmanlaajuisesti. Se on sitoutunut yhteistyöhön kaikkein heikoimmassa asemassa olevien maiden ja kehittyvien saarivaltioiden kanssa. Juuri globaalin vastuun politiikan voidaankin katsoa olevan keskiössä, kun selitetään EU:n aktiivista yhteistyötä pienten kehittyvien saarivaltioiden kanssa.

Euroopan ja Tyynenmeren alueen pitkä yhteinen historia

Historialliset juuret eteläisen Tyynenmeren saarten ja EU:n jäsenmaiden välillä ulottuvat aina 1500-luvun löytöretkiin saakka. Merialue on saanut nimensä portugalilaisen löytöretkeilijä Ferdinand Magellan nimettyä sen ”rauhan mereksi”, Pacificoksi. Kuuluisin Tyynenmeren löytöretkeilijöistä lienee James Cook, joka teki useita retkiä eri Tyynenmeren saarille 1700-luvulla.

Sittemmin kaikki nykyisistä itsenäisistä saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla – Britannia ja Ranska olivat merkittävimmät siirtomaaisännät aina viime vuosisadalle saakka. Alueen saarivaltiot ovat itsenäistyneet varsin myöhään, vasta 1970- ja 80-luvuilla. Uusi-Kaledonia kuuluu yhä Ranskan autonomisiin merentakaisiin alueisiin äänestettyään itsenäisyyttä vastaan viime marraskuussa.

Kaikki nykyisistä itsenäisistä Tyynenmeren saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla.

Alueen valtioiden lyhyt itsenäisyyden historia selittää osaltaan Euroopan läheistä suhdetta Tyynenmeren entisiin alusvaltoihin.

Siirtomaahistorian ohella toinen selitys EU:n aktiivisuudelle maapallon toisella puolella on perinteinen valtapolitiikka. Tyynimeri on maailman suurin merialue, ja sen rantaviiva ulottuu aina Siperiasta eteläiseen Amerikkaan. Esimerkiksi Kiina pyrkii aktiivisesti lisäämään vaikutusvaltaansa Tyynenmeren saarivaltioissa suorien investointien kautta. On ymmärrettävää, että Euroopan unioni pyrkii pitämään jalansijansa sekä taloudellisesti että geo- ja turvallisuuspoliittisesti tärkeällä alueella.

Siinä, missä sekä Kiinan että Yhdysvaltain vaikutusvaltaan suhtaudutaan kuitenkin Tyynenmeren saarivaltioissa terveellä varauksella, nähdään EU luotettavana yhteistyökumppanina. EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hankaustakin suhteissa olisi. EU lisäsi joukon alueen valtioita veroyhteistyökykyä koskevalle mustalle listalleen tämän vuoden alussa. Toimi nosti vastalauseiden ryöpyn saarivaltioissa. Esimerkiksi Vanuatun ulkoministeri Ralph Regenvanu totesi tuohtuneena Twitterissä, että EU muuttaa jatkuvasti pelisääntöjään.

EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Veroyhteistyö on läheisessä suhteessa muuhun taloudelliseen yhteistyöhön ja alueen taloudellisia resursseja ei Tyynenmeren kohdalla voi aliarvioida. Valtameren kalastusvarannot ovat maailman suurimmat ja sinisen talouden ja vesiviljelyn mahdollisuudet vielä suurelta osalta tutkimattomat.

Alueen saarivaltiot pitävät tiukasti kiinni oikeuksistaan aluevesiinsä ja vaativat valtioitaan hyödyttävää kehitys- ja tutkimusyhteistyötä. Tämä näkyy EU:n ja alueen valtioiden välisessä yhteistyössä tasa-arvon ja alueellisen päätöksenteon korostamisena.

Turvallisuuspoliittisesti ”rauhan meri” on osoittautunut harhaanjohtavaksi nimeksi. Toisen maailmansodan aikana Tyynellämerellä taisteltiin aina Pearl Harbourin hyökkäyksestä Japanin Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettuihin atomipommeihin saakka. Sodan jälkeen eteläisen Tyynenmeren saarilla tehtiin merkittäviä ydinasekokeita. Alueen asukkaat joutuvat edelleen kärsimään tästä seuranneesta tuhosta.

Etelä-Kiinan meren aluekiistat lähivuosilta puolestaan todistavat pohjoisen Tyynenmeren merialueiden strategista merkitystä etenkin Kiinalle. EU – erityisesti Britannia ja Ranska – voidaankin nähdä myös aluetta turvallisuuspoliittisesti vakauttavina voimina.

Yhteistyö ilmastovastuun ilmentymänä

Historiallisten kytkösten ja valtapolitiikan ohella tärkeä syy läsnäoloon Tyynenmeren saarivaltioissa on ilmastovastuullisuus. EU on sitoutunut Pariisin ilmastosopimukseen ja nostaa ilmastonmuutoksen tärkeimmäksi teemaksi EU:n ja Tyynenmeren välisessä kehitysyhteistyössä tunnustaen sen olevan suurin yksittäinen saarivaltioihin kohdistuva uhka.

EU osoitti tukensa alueen valtioille liittyessään ”korkean kunnianhimon koalitioon” ja tätä kautta auttoi pieniä saarivaltioita heidän tavoitteidensa saavuttamiseksi Pariisin ilmastoneuvotteluissa 2015.

Kansainvälisen kehitysyhteistyön komissaari Neven Mimica totesi vieraillessaan Tyynenmeren alueella helmikuussa, että EU on vahvasti sitoutunut yhteistyöhön alueen valtioiden kanssa ja että EU on ”luonnollinen partneri” globaalien haasteiden, mukaan lukien ilmastonmuutoksen, hallinnassa Tyynellämerellä.

Vaikka Euroopan maita voidaankin syyttää myös kunnianhimottomuudesta ja protektionismista ilmastopolitiikassa, on EU:n yhteinen ilmastopolitiikka kokonaisuutena tavoitteissaan maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Koska ilmastonmuutos ei tunne valtioiden rajoja eikä muureja päästöjen haittavaikutuksille voida rakentaa, on EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

Globaalia ilmastopolitiikkaa on jo vuonna 1992 solmitusta Rion sopimuksesta lähtien ohjannut niin sanottu yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaate. Periaatteen mukaisesti kaikki maailman valtiot kantavat vastuun tuottamistaan päästöistä, mutta kehittyneet valtiot kantavat erityisvastuuta ilmastonmuutoksen haittavaikutusten torjunnasta taaten näin kehittyville valtioille oikeuden kestävään kehitykseen.

Periaate nojaa historiallisen vastuun ajatukselle, jonka mukaan maailman valtiot ovat hyvin epätasa-arvoisesti saaneet nauttia teollistumisen hedelmistä. Ilmastovastuita tuleekin jakaa sekä yksittäisten valtioiden tämänhetkisten todellisten päästöjen perusteella että valtioiden taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit huomioiden.

Yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaatteen mukaisesti juuri EU-alueen kehittyneet taloudet ovat keskeisessä asemassa ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. EU:n painotukset Tyynenmeren alueella osoittavat, että unioni pyrkii edistämään oikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa myös Euroopan ja sen lähialueiden ulkopuolella. EU:n tuki Tyynenmeren alueen saarivaltioille on merkittävässä roolissa näiden kansallisessa taistelussa ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia vastaan.

Suomessa keskusteltiin eduskuntavaalien alla aktiivisesti ilmastonmuutoksesta erityisesti suomalaisten velvollisuuksien kautta. Yksilön ja myös Suomen vastuut nähtiin tässä keskustelussa usein liian suurina globaalissa kontekstissa.

Yksilöön keskittyvän keskustelun sijaan olisi tärkeää ymmärtää, että EU:lla ja Suomella sen tulevana puheenjohtajamaana on sekä taloudellista että poliittista valtaa tehdä koko maapalloa hyödyttäviä ratkaisuja. Tätä valtaa seuraa myös velvollisuus toimia tavalla, joka on globaalisti kestävä.

EU:n ja Tyynenmeren välinen ilmastoyhteistyö on loistava esimerkki siitä, miten ilmastonmuutoksen ongelmia pyritään ratkaisemaan yhteistyön keinoin siellä, missä sen ensimmäiset uhrit jo tuntevat haittavaikutukset.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan etiikan tutkija, jonka tutkimus keskittyy pienten saarivaltioiden tulevaisuuteen ilmastonmuutoksen aiheuttamien haasteiden edessä.

Julkaisu Euroopan unioni ja Tyynenmeren saarivaltiot yhteisessä rintamassa ilmastonmuutosta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukemisen lisäksi voit myös kuunnella artikkelin Susanna Hastin lukemana.

Marokon Marrakeshissa hyväksyttiin 10.12.2018 Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration (GCM)-asiakirja. Asiakirjan hyväksymiseen osallistui hallitustenvälisessä korkean tason konferenssissa yli 160 valtiota Suomi mukaan luettuna.

Asiakirja on osa YK:n vuonna 2016 aloittamaa prosessia, jonka tarkoituksena on selventää maahanmuuttajien ja pakolaisten oikeuksia. Se ei ole uusi kansainvälisoikeudellinen sopimus, vaan nojaa useisiin valtioita jo velvoittaviin sopimuksiin. Prosessin toinen osa, julistus pakolaisten oikeuksista, hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 17.12.2018.

GCM antaa valtioille suosituksia maahanmuuttajien ihmisarvoisesta kohtelusta ja toimintaehdotuksia puuttua epäsäännölliseen maahanmuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Se korostaa erityisesti siirtolaisten inhimillisen kohtelun tärkeyttä ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Laitonta oleskelua ei sallita, vaan asiakirjassa puhutaan oikeudellisen aseman selvittämisestä ja lainmukaisista prosesseista siirtolaisten asioiden käsittelyssä.

GCM:n keskiössä ovat yksilöiden oikeudet turvalliseen oleskeluun vastaanottomaassa heidän oikeudellisesta asemastaan riippumatta ja neuvonta tilanteissa, joissa heidän oleskelulleen ei ole perusteita. Kaikki ehdotukset nojaavat perusihmisoikeuksiin, joiden suojeluun Suomi on sitoutunut. Ei liene sattumaa, että asiakirja hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusjulistuksen 70. syntymäpäivänä.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan. Osaltaan negatiivisen uutisoinnin seurauksena useat eurooppalaiset maat, mukaan lukien Italia, Itävalta, Unkari ja Puola, sekä muun muassa Yhdysvallat ja Australia jättivät asiakirjan hyväksymättä eivätkä osallistuneet Marrakeshin kokoukseen.

Myös Suomessa tuotiin esiin väitteitä, jotka eivät ole yhdenmukaisia asiakirjan sisällön ja sen syntyprosessin kanssa.

Tässä artikkelissa jäljitämme Suomessa käytyä keskustelua GCM-asiakirjan ympäriltä ennen ja jälkeen Marokon valtioidenvälistä konferenssia. Haluamme tehdä näkyväksi kotimaassa käydyn kansallismielisten tahojen valhekampanjoinnin esimerkkinä siitä, miten valeuutisia valjastetaan valtakunnan politiikan välineeksi.

Erityisesti kansainväliset prosessit ovat usein tavalliselle kansalaiselle kaukaisia ja vieraita. GCM:n ympärille syntynyt keskustelu osoittaa mielestämme erinomaisesti sen, kuinka vaikeat prosessit yksinkertaistetaan poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Adressista kansalaisaloitteeseen

GCM nousi kansallismielisten agendalle lokakuussa 2018. Aihetta oli käsitelty pidemmän aikaa esimerkiksi Kansalainen.fi-vaihtoehtomediassa, mutta tekemämme katsauksen perusteella varsinaisen alkusysäyksen näyttäisi antaneen 23. lokakuuta Adressit.com-palveluun luotu ”Adressi globaalin massamaahanmuuttosopimuksen hylkäämiseksi”, josta tuli palvelun allekirjoitetuin adressi vuonna 2018.

Adressi väittää, että GCM-asiakirja hyväksyy rajattoman laittoman maahanmuuton ja että sen myötä valtio menettää itsemääräämisoikeutensa maahanmuuttoasioissa. Lisäksi allekirjoittajamaat sitoutuvat adressin mukaan tuomitsemaan kaiken maahanmuuttoa koskevan kritiikin ja protestit rasismiksi ja muukalaisvihaksi.

Adressin luomisen jälkeen lukuisat vaihtoehtomediat ja maahanmuuttovastaiset aktivistit ryhtyivät levittämään näitä sekä muita GCM-asiakirjaa koskevia paikkansapitämättömiä väitteitä.

Adressi luovutettiin ulkoministeriölle 4.12., konferenssia edeltävällä viikolla. Allekirjoituksia adressi oli kerännyt 37 424.

Adressin alullepanijoita ovat muun muassa Suomen Sisun Terhi Kiemunki ja Seikku Kaita, Soldiers of Odin -aktiivit Mika Ranta ja Tero Ala-Tuuhonen ja Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Jukka Ketonen. Se onkin allekirjoitettu äärikansallismielisten liikkeiden yhteistyö- ja kattojärjestöksi luodun Kansallismielisten liittouman nimissä.

GCM-kysymys tuotiin myös eduskuntaan pian adressin luomisen jälkeen. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki asiakirjasta toimenpidealoitteen lokakuussa, ja tämän jälkeen niin ikään perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari esitti asiasta kirjallisen kysymyksen. Kysymyksessään Huhtasaari esittää, että ”sopimus ei pyri vähentämään maahanmuuton haittoja, vaan pyrkii saamaan kaikille samat oikeudet riippumatta siitä, onko tulija tullut laittomasti tai laillisesti maahan.”

Asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä.

Täysistunnossa 8.11. Huhtasaari vaati hallitusta tuomaan asiakirjan eduskunnan käsittelyyn. Vastauksessaan Huhtasaarelle ulkoministeri Timo Soini huomautti, että asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti suuressa valiokunnassa, ulkoasiainvaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä. Soini myös totesi hallituksen olevan valmis asian lisäkäsittelylle. Tästä huolimatta Huhtasaari edelleen syytti hallitusta asiakirjan salailusta.

Perussuomalaiset näyttivät kiinnostuneen asiakirjasta vasta lokakuussa, tuskin sattumanvaraisesti Kansallismielisten liittouman liikkeelle laittaman adressin julkaisemisen ja sen ympärillä erityisesti sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun jälkeen.

Vaikka Kansallismielisten liittouman väitteet ovatkin selkeämmin harhaanjohtavia kuin ne, joilla kansanedustajat Tavio ja Huhtasaari asian toivat eduskuntaan, maahanmuuttovastaiset aktiivit ja poliitikot ovat koko prosessin ajan ulostuloissaan jakaneet yhteisiä teemoja. On esitetty vihjailuja siitä, että hallitus on pyrkinyt salaamaan asiakirjan käsittelyn sekä eduskunnalta että kansalaisilta.

Unkarin, Puolan ja Yhdysvaltojen nationalististen populistijohtajien esimerkkiä on toivottu kritiikittömästi myös Suomen linjaksi. Lisäksi on annettu ymmärtää, että asiakirjan hyväksymisestä seuraisi uusi maahanmuuttoaalto.

Sekä Tavio että Huhtasaari ovat aktiivisesti kritisoineet asiakirjaa internetissä, esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutiset -verkkolehdessä. Tekemämme selvityksen mukaan aihe näyttäisi levinneen juuri Suomen Uutisten kautta edelleen eri julkaisualustoille ja perinteisiin medioihin, jopa maakuntalehdistöön. Lopulta esimerkiksi Iltalehti teki asiasta artikkelin, jossa ulkoministeriön erityisasiantuntija Renne Klinge vastasi asiakirjasta levinneisiin virheellisiin tietoihin.

4. joulukuuta, aivan Marrakeshin kokouksen alla, luotiin oikeusministeriön alaisuudessa toimivaan kansalaisaloitepalveluun aloite Suomen irtautumisesta asiakirjasta. Aloitteen takana on järvenpääläinen perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Arto Luukkanen.

Aloitteessa vaaditaan oikeuskäytännölle vierasta lainsäädäntöä, joka toteaisi, että ”GCM-sopimus on katsottava virheellisesti tuoduksi Suomen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon”. Kansalaisaloitteessa toistuu jälleen myös väite, että julkilausuman vuoksi Suomi menettäisi oman rajavalvontansa.

Samana päivänä, kun asiakirjaa vastustava adressi luovutettiin ulkoministeriölle, Tavio jätti oikeuskanslerille kantelun asian käsittelemättä jättämisestä eduskunnassa perustuslain 94 § vastaisena. Oikeuskansleri katsoi kantelun aiheettomaksi 10.12.

Tavio reagoi päätökseen syyttämällä edelleen hallitusta asiakirjan käsittelystä ”salassa suljettujen ovien takana”. Hän myös tulkitsi, että koska asiakirja ei ole oikeudellisesti sitova, ”seuraavan hallituksen ei ole pakko noudattaa sopimusta”. Tämä väite sivuuttaa Suomen aikaisemmat, GCM:n kanssa yhteneväiset kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Suomen virallinen kanta ja valeuutisointi: missä olivat UM ja muut eduskuntapuolueet?

Suomen valtio on sekä ulkoministeri Soinin, ulkoministeriön että GCM-konferenssin jälkeen Marokossa Suomea edustaneen sisäministeri Kai Mykkäsen suulla pyrkinyt vastaamaan GCM-julistuksesta esitettyyn valheelliseen informaatioon. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että valeuutisointi pitää pintansa ja tietyt tahot ovat sitkeästi jatkamassa kampanjointia asiakirjaa vastaan.

Puututtiinko valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti?

Voidaankin oikeutetusti kysyä, puututtiinko tähän valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti. Valtion kanta näyttää olleen, että koska GCM ei muuta Suomen kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, ei siihen sitoutumisesta myöskään tarvitse keskustella. Samanaikaisesti ne tahot, joiden agendalla on erityisesti maahanmuuton kritisoiminen, ovat saaneet vapaasti agitoida kannattajiaan valheelliseen informaatioon nojaten.

Tavallisen kansalaisen kannalta tilanne on erittäin ongelmallinen. Mikäli aika ja kiinnostus eivät riitä faktojen tarkastamiseen, ajatukset salaisista sopimuksista jäävät epämääräisinä elämään kalvaen luottamusta yhteiskunnan toiminnan avoimuuteen ja maan johdon tarkoitusperiin.

Euroopan tasolla on todistettu, kuinka valheellinen informaatio saattaa johtaa jopa valtioiden irtautumiseen prosessista. Belgiassa hallitus ajautui sopimuksen vuoksi kriisiin, ja pääministeri Charles Michel joutui aivan Marokon konferenssin alla hakemaan parlamentiltaan mandaatin sitoutua asiakirjaan kansallismielisen Nieuw-Vlaamse Alliantie -puolueen uhatessa hajottaa hallituksen.

Michelin hallitus kaatui lopulta asian ympärille syntyneen kohun vuoksi. Michel piti Marrakeshissa tunteikkaan puheenvuoron, jossa toi esiin valeuutisten vaarallisuuden maansa esimerkin kautta. Myös Saksan liittokansleri Angela Merkel varoitti kokoussalissa paikalla olleita äärinationalismin vaaroista siirtolaisuuskeskustelussa.

Faktojen tarkistaminen saattaa olla vaikeaa. Esimerkiksi GCM-asiakirjaa koskeva suomenkielisen Wikipedia-sivun ensimmäisen version loi, puutteellisin ja valheellisin tiedoin, tubettaja Arto Alanenpää. Asiaan perehtynyt huomaa heti, ettei asiakirjaa tai sen taustalla olevaa prosessia ole edes yritetty selvittää asianmukaisesti. Samaa ei kuitenkaan voida vaatia asiaan vihkiytymättömältä.

On erityisen huolestuttavaa, että jopa kansanedustajan tehtävässä olevat henkilöt levittävät virheellistä informaatioita kansainvälisistä prosesseista ajaakseen omaa agendaansa.

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisi leimaavan apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille.

Aiheellisesti voidaan esittää myös kysymys siitä, mikseivät muut puolueet ottaneet ponnekkaammin kantaa perussuomalaisten kansanedustajien esittäessä väitteitään eduskunnassa. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisikin leimaavan jonkinasteinen apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille. Eduskuntaryhmä sinisten tuore ehdotus YK:n pakolaissopimuksen ”tarkastamisesta” ja hallituksen esitys ”selvittää Suomen tulkinnat maahanmuuton sopimusten oikeellisuudesta” jatkavat samaa linjaa.

Tätä kansallismielisten agendan hiljaista hyväksyntää oli aistittavissa jopa sisäministeri Mykkäsen Marrakeshissa pitämässä Suomen puheenvuorossa, jossa toistettiin useaan kertaan, että Suomi vaatii sääntöihin perustuvaa, rajoitettua maahanmuuttoa. Mitään muuta GCM-asiakirja ei edes esitä, ja tämän tulisi olla selvää myös perussuomalaisille, joilla on ulkoasiainvaliokunnassa edustaja.

Se, että Suomen puheenvuorossa asiaa näin ponnekkaasti painotettiin, kuulosti paikalla olevan tutkijan korvaan siltä, että maahanmuuttokriittisten huoliin haluttiin vastata kuitenkaan kiistämättä niitä virheellisiä väitteitä, joita nämä esittävät.

On huolestuttavaa, ettei julkisuudessa pyritä selkeämmin kiistämään virheellistä informaatiota. Kansainvälisen politiikan prosessit näyttäytyvät kansalaisille usein kaukaisina ja vieraina. Samanaikaisesti ne koskevat paljon tunteita herättäviä aiheita, on kyseessä sitten turvallisuuspolitiikka ja Nato-keskustelu tai maahanmuuttopolitiikka ja GCM.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät kuitenkaan millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin, useiden maiden jättäytyminen asiakirjan hyväksymisen ulkopuolelle saattaa jopa vaikeuttaa EU:n suhteita kolmansiin maihin maahanmuuttokysymyksissä.

Poliittisten päättäjien tulisikin voimakkaammin vastata valheelliseen informaatioon eikä vain tuudittautua ajatuksella, että tällaisten prosessien takana on vain rasistisia liikkeitä tai salaliittoteoreetikkoja. Kuten GCM-prosessin ympärillä käyty suomalainen ja eurooppalainen keskustelu ovat osoittaneet, jopa poliitikot valtakunnan tasolla lähtevät mukaan virheellisen tiedon levittämiseen.

Eduskuntavaalien lähestyessä on kansalaisten oikeus saada asianmukaista tietoa myös kansainvälisestä politiikasta. Jonkun on tuotava keskustelussa esiin sekin, että GCM:n kaltaiset prosessit pyrkivät parantamaan jo muutenkin heikossa asemassa olevien maahanmuuttajien oloja ja tarjoamaan heille oikeudenmukaista ja oikeusvaltioperiaatteiden mukaista kohtelua. Julkisuudessa lähinnä oikeusoppineet ovat kritisoineet kansainvälisten prosessien aliarviointia.

Kansainvälisen politiikan tutkijoina jaamme kollegojemme näkemyksen siitä, että myös meillä tieteentekijöillä on velvollisuutemme puuttua harhaanjohtavan informaation levittämiseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Suomalainen GCM-keskustelu: Esimerkki valeuutisten vaarallisesta voimasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Intian valtameren saarivaltiosta on kuulunut huolestuttavia uutisia. Maan presidentti Maithripala Sirisena erotti perjantaina 26.10. pääministeri Ranil Wickremesinghen. Wickeremesinghen paikallle nimitettiin kiistanalainen entinen presidentti Mahinda Rajapaksa.

Rajapaksa oli maan presidenttinä lähes kolmikymmenvuotisen sisällissodan päättyessä vuonna 2009. Vuodesta 1983 käyty sota singaleesi-enemmistön ja tamilisissien LTTE-järjestön välillä vaati arvioilta yli 100 000 ihmisen hengen ja aiheutti jopa 800 000 ihmisen pakenemisen kotoaan.

Sota päättyi Rajapaksan johtamien joukkojen erittäin väkivaltaiseen väliintuloon maan itäosissa keväällä 2009. Arviolta jopa 20 000 ihmistä sai surmansa sodan viimeisinä päivinä Vannin alueella, jonne oli paennut yli 300 000 siviiliä.

Monikulttuurinen Sri Lanka

Sri Lanka on monikulttuurinen, reilun 21 miljoonan asukkaan valtio Intian eteläpuolella. Maan valtaväestö on singaleeseja (74,9%) ja suurin vähemmistö tamileja (11,1%).  Uskonnoista Sri Lankassa ovat edustettuna kaikki maailman valtauskonnot.

Singaleesit ovat pääosin theravada-buddhalaisia, kun taas tamilien keskuudessa enemmistönä on hindulaisuus. Näitä seuraavat islamilaisuus ja kristinusko. Kaikki maan neljä valtauskontoa ovat kuvattuna maan lipussa, jonka jokaista kulmaa koristaa kultainen bo-puun lehti.

suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet.

Maaliskuusta alkaen suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet. Rajapaksan nostaminen pääministeriksi nostaa jännitteitä entisestään.

Rajapaksan entistä hallintoa syytetään vakavista sotarikoksista tamileja vastaan sodan viimeisten kuukausien ajalta. Hän on systemaattisesti kiistänyt hallintoaan kohtaan esitetyt syytökset, ja Sri Lanka on kieltänyt ulkopuolisen kansainvälisen selvityksen tekemisen maassa.

Yhä jatkuva kahtiajako

Toimin 2016–2017 Euroopan unionin Experts4Asia-tutkijana Peradeniyan yliopistossa, maan toisen kaupungin Kandyn kupeessa. Opetin innokkaita politiikan tutkimuksen opiskelijoita, jotka opinahjossaan saavat opetusta omalla äidinkielellään joko sinhaleksi, tamiliksi tai englanniksi (joka myös on yksi maan virallisista kielistä ja erityisesti käytössä opetuskielenä maan parhaissa yliopistoissa).

Ystäväpiirini muodostui nopeasti monen eri ryhmän edustajista. Kun keskusteltiin sodasta, ihmiset vakuuttivat toinen toisensa jälkeen sodan olevan ohi ja Sri Lankan kulkevan kohti rauhaa ja rikkauksia. Koska vietin valtaosan ajastani Kandyssa, joka ei muutamaa isompaa iskua lukuun ottamatta joutunut sodan näyttämöksi, on ystävieni esittämä kuvaus luultavasti ollut aito. Sodan kauhut eivät koskettaneet heitä samalla tavalla kuin ne koskettivat muuta väestöä idässä ja pohjoisessa.

Maan yhä jatkuva jakautuminen kahtia tuli kuitenkin käsin kosketeltavan todelliseksi matkustaessani Kandyn ulkopuolella. Koko rannikko pohjoisen Jaffnasta idän Trincomaleehen todistaa karulla tavalla sitä tuhoa, jonka lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sisällissota sai aikaiseksi.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa.

”Jokaisessa jaffnalaisessa talossa on yhä bunkkeri”, kertoi paikallinen tuktuk-kuljettajani. Lähellä sodan viimeistä rintamalinjaa Mullativussa, josta tuli sodan loppupäivinä tuhansien ihmisten viimeinen leposija ja YK:n arvioiden mukaan erittäin systemaattisten ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten näyttämö, lähes jokainen asuintalo on yhä tuhottu.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa. Niinpä suurin vastuu on jäänyt kansainvälisille avustusjärjestöille. Jaffnan ja Kilinochchin, joka oli tamiilitiikerien keskeinen tukikohta, välinen tie on reunustettu toinen toistaan seuraavilla armeijan rakennuksilla.

Pakotettu rauha

Jos rauha olikin vajaassa kymmenessä vuodessa palannut Kandyyn, oli voittajan rauha yhä vahvasti pakotettuna maan pohjoisosissa.

Erityisen huolestuttavaa on Sri Lankassa lähivuosina lisääntynyt ennakkoluuloisuus maan muslimiväestöä kohtaan. Maaliskuussa alkaneet väkivallanteot kohdistuivat erityisesti muslimien omistamia kauppoja vastaan. Kysyessäni eräältä muslimiystävältäni Trincossa, miten hän näkee maansa kehityksen ja tulevaisuuden, hän vastasi, että muslimina on pidettävä erityisen matalaa profiilia.

Sisällissodan syyt ovat monisyiset, ja vakavia rikkomuksia tehtiin kummallakin puolen. Sri Lanka on kunnianhimoisesti pyrkinyt karistamaan sodan haamut ja keskittynyt kehitykseen ja taloudelliseen kasvuun.

Rajapaksan nostaminen uudelleen valtaan ei kuitenkaan ole omiaan auttamaan tässä kehityksessä, vaan voi pahimmassa tapauksessa pahentaa eri kansanryhmien kokemaa epäluuloisuutta toisiaan kohtaan. Siinä missä Sri Lanka selvisi niin sisällissodasta kuin vuoden 2004 tsunamistakin (joka sekin vaati maassa yli 30 000 kuolonuhria), ovat sen kansalaiset joutumassa poliittisten valtataisteluiden vuoksi jälleen keskelle mahdollista konfliktia.

Toivottavasti Rajapaksa pyrkii tällä kertaa yhdistämään, ei hajottamaan maata.

Julkaisu Sri Lankan hauras rauha ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pariisin ilmastosopimus otettiin vastaan suurin odotuksin muutama vuosi sitten. Yksikään aiempi ilmastosopimus ei ole tullut voimaan yhtä nopeasti, saavuttihan sopimus riittävän määrän ratifiointeja alle vuodessa.

Sittemmin sopimuksen varsin yleisluonteisia velvoitteita on yritetty sanoittaa konkreettisimmiksi askelmerkeiksi, joiden avulla ilmastonmuutokseen kyettäisiin käytännön tasolla puuttumaan. Joulukuussa 2018 järjestettävä Puolan ilmastokokous, COP24, on seuraava merkittävä virstanpylväs.

Puolan kokouksen keskeisenä tavoitteena on saada valmiiksi ”Pariisin sääntökirja”. Se antaa yksityiskohtaiset ohjeet kansallisten velvoitteiden ja päästöjen laskentaa sekä valtioiden edistymisen seurantaa varten. Niin sanottu globaali laskenta (“global stocktake”) pitää viisivuotiskausittain kirjaa siitä, miten valtiot saavuttavat itse asettamansa tavoitteet ja edistyvät ilmastonmuutoksen hallinnassa.

Kun Puolan Katowicen korkean tason tapaaminen päättyy joulukuussa, tulisi olla neuvottelutulos siitä, miten päästöt lasketaan, milloin tavoitteet katsotaan saavutetuiksi ja miten toimitaan, jos tavoitteita ei saavuteta.

Pariisin ilmastosopimus otti askeleita oikeaan suuntaan antamalla toivoa yhteisen poliittisen tahdon olemassaolosta. Globaalin ilmastopolitiikan tulevaisuus konkreettisten tulosten suhteen on kuitenkin vielä hyvin epäselvä.

Miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan?

Ilmasto-oikeudenmukaisemmasta kansainvälisestä järjestelmästä puhuttaessa on otettava huomioon Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, jännitteet kehittyvien ja kehittyneiden maiden välisessä vastuunkannossa sekä fossiilisista polttoaineista riippuvaisten ja erityisen haavoittuvien valtioiden kohtalot.

Bonnin pettymys laukaisi talanoa-dialogin

Mutta miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan? Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa kun ovat aina Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonsuojelun puitesopimuksen (nk. Rion sopimus / UNFCCC) voimaantulosta saakka leimanneet ympäripyöreät lupaukset minimaalisine käytännön toimineen.

Odotukset viime vuonna Saksan Bonnissa pidettyä ilmastokokousta kohtaan olivat suuret varsinkin haavoittuvilla valtioilla, sillä kyseessä oli historian ensimmäinen kehittyvän saarivaltion isännöimä ilmastokokous. Saarivaltiot ovat olleet etulinjassa vaatimassa kunnianhimoisempaa globaalia ilmastopolitiikkaa, onhan niiden koko olemassaolo uhattuna ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ilmastokokouksen viimeisinä päivinä isäntämaa Fidžin pettymys agendan edistymisen hitauteen oli käsin kosketeltavissa Bonn Zonen Fidži-paviljongissa. Keskusteluissani maan delegaation kanssa kävi selvästi ilmi, että neuvotteluissa ei ollut edistytty etukäteen odotetulla tavalla.

Kun neuvotteluagendalla olleet yksityiskohdat Pariisin sääntökirjan sisällöstä sekä ilmastonmuutoksen negatiivisten haittavaikutusten torjunnan rahoitusmuotojen tulevaisuudesta takkusivat, lanseerasi Fidžin pääministeri Voreque Bainimarama talanoa-dialogin edistääkseen tulevaisuuden globaalia ilmastoyhteistyötä. Talanoa-dialogin konkreettisena tavoitteena on ollut toimia pohjustuksena globaalin laskennan käytäntöjen selvittämiselle Puolan ilmastokokouksessa.

Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä.

Talanoa sanana viittaa eteläisellä Tyynellämerellä käytettävään avoimeen, inklusiiviseen ja kunnioittavaan dialogiin, jonka avulla pyritään löytämään parhaat toimintamallit yhteisön mahdollisissa konfliktitilanteissa ja ylläpitämään yhteistyötä suurten murrosten edessä. Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä. Se on ollut perinteinen kommunikaation muoto, jonka avulla yhteisöt ovat hallinneet itseään.

Talanoa-dialogia on mahdollista tarkastella kansainvälisen politiikan käytäntönä, joka toimii siltana kansainvälisen politiikan realiteettien ja ilmastonmuutoksen hallintaan olennaisesti liittyvien oikeudenmukaisuutta koskevien vaateiden välillä. Eero Palmujoen vuonna 2013 julkaiseman artikkelin ja sitä edeltäneen suomenkielisen kirjanluvun innoittamana tarkastelen talanoa-dialogia erityisesti kansainvälisten suhteiden sovinnaissääntöjen, normien sekä instituutioiden merkitystä korostavan, englantilaiseksi koulukunnaksi kutsutun lähestymistavan kautta.

Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten talanoa-dialogin avulla kyettäisiin tarttumaan kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vallitsevaan ristiriitaan valtion etuja korostavan pluralistisen kansainvälisen järjestelmän ja universaaleja oikeudenmukaisuuskysymyksiä priorisoivan solidaristisen kansainvälisen yhteisön välillä.

Kansainvälinen yhteisö ja globaali ilmastohallinta primääri-instituutiona

Palmujoki kuvaa artikkeleissaan kansainvälisen ilmastoregiimin kehittymistä Rion sopimuksesta aina Kioton pöytäkirjaan. Kansainvälisen ilmastohallinnan kehitys voidaan hänen mukaansa selittää samanaikaisesti sekä pirstoutuvana että yhtenäisyyteen pyrkivänä prosessina.

Pirstoutuneisuutta kuvaavat muun muassa ilmastolainsäädännön hajanaisuus, kansainvälisten sopimusten yleisluonteisuus sekä taloudellisten ja ilmastointressien toimijakentän etujen ja toiveiden väliset ristiriidat. Yhtenäisyyttä puolestaan edustavat muiden politiikkalohkojen lisääntyvä tietoisuus ympäristö- ja ilmastohallinnasta sekä normiston laajentuminen ja syventyminen.

Palmujoen mukaan yhtenäistymisen trendillä on kaikki mahdollisuudet tulla hallitsevaksi kulkusuunnaksi siitäkin huolimatta, että uusien normien hyväksyntä riippuu tietysti siitä, miten keskeiset toimijat – erityisesti vaikutusvaltaisimmat valtiot – suhtautuvat yhä syvenevään yhteistyöhön ilmastopolitiikan saralla.

Palmujoki kuvaa ilmastohallintaa kiinnostavasti uutena kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Englantilaisen koulukunnan keskeisen ajattelijan Hedley Bullin mukaan kansainvälisen yhteisön perustana ovat viisi perusinstituutiota: valtion suvereniteetti, kansainvälinen laki, diplomatia, suurvaltajärjestelmä ja sota.

Kansainvälinen yhteisö nojaa yhteiseen normistoon ja käytäntöihin, ei ainoastaan valtasuhteisiin (kuten perinteinen kansainvälisen politiikan realistinen lähestymistapa olettaa), ja näin ylläpitää järjestystä suvereenien valtioiden välillä.

Bullin luoman primääri-instituutioiden listan merkityksellisyydestä on sittemmin keskusteltu koulukunnan sisällä runsaasti. Instituutiot edustavat valtioiden jakamia käytänteitä ja kuvastavat niitä normeja, joiden noudattamiseen valtiot ovat yhteiselonsa takaamiseksi sitoutuneet.

Siinä missä Bullille primääri-instituutioita oli vain viisi, ovat koulukunnan edustajat sittemmin kyseenalaistaneet näiden westfalenilaisten instituutioiden ensisijaisuuden suhteessa muihin mahdollisiin valtiojärjestelmän perusteisiin.

Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan historia, Palmujoki argumentoi, osoittaakin sen kehittymistä asteittain hyväksyttävämmäksi primääri-instituutioksi. Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.

Argumentti on erittäin kiinnostava. Englantilaista koulukuntaa on usein arvosteltu sen sisäisestä ristiriitaisuudesta, jopa skitsofrenisestä luonteesta.

On totta, että koulukunnan jäsenet eivät ole kyenneet riittävällä tavalla vastaamaan kritiikkiin normipohjan syventymisen ja realistisen kansainvälisen politiikan välisestä narunvedosta – eli kysymykseen siitä, missä suhteessa pluralistinen ja solidaristinen katsantokanta ovat toisensa poissulkevia ja tämän vuoksi mahdollisesti sopimattomia saman teorian alle.

Kuvaava esimerkki tästä ristivedosta koulukunnan kirjallisuudessa on ollut keskustelu järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välisestä suhteesta. Keskustelu on keskeisessä roolissa myös puhuttaessa ilmasto-oikeudenmukaisuudesta.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vaikuttavat ainakin näennäisesti eri suuntiin vetävät pirstaloitumisen ja jatkuvasti syvenevän normipohjan suuntaukset. Kansainvälistä ilmastohallintaa on aina Riosta asti ohjannut yhtäältä pluralistinen ja realistinen ajatus valtioiden oikeudesta taloudelliseen kehitykseen ja sitä kautta tiettyyn määrään päästöjä muiden valtioiden tähän puuttumatta.

Samanaikaisesti universaalit, solidaristiseen suuntaan ohjaavat eettiset periaatteet on myös tunnustettu, ovathan yhteinen mutta eriytetty vastuu, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ja haavoittuvimpien valtioiden ja yhteisöjen suojeleminen keskeisiä ilmastohallinnan arvoja.

Talanoa – uusi kansainvälisen ilmastopolitiikan käytäntö?

Talanoan aattellisena perustana on, että me kaikki olemme samassa druassa (perinteinen Tyynenmeren kalastusvene, kanootti). Voidaksemme navigoida arvaamattomissa vesissä on meidän pyrittävä soutamaan samaan suuntaan.

Globaalin ilmastopolitiikan näkökulmasta talanoa ilmentää sitä, miten toimijoiden erilaisuuksista ja valta-asemista huolimatta kaikkien on kyettävä edistämään politiikkaa, joka ottaa huomioon nekin, jotka ovat pahimmin jäämässä ilmastonmuutoksen jalkoihin. Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.

Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.

Sen hengessä talanoan tarkoituksena on – pääministeri Bainimaraman sanoin – pyrkiä välttämään sormilla osoittamista tai syyttelyä ja näiden sijaan tukea konsensushenkistä ja ratkaisukeskeistä politiikkaa.

Talanoan ytimessä on ruohonjuuritason tarinoiden kuuleminen ja huomioiminen päätöksenteossa. Toisin kuin valtiokeskeinen pluralistinen politiikka, sen voidaan katsoa edustavan moniäänistä solidaristista ilmastohallintaa.

Se on kuitenkin samanaikaisesti näiden ideaalityyppien välimaastossa, sillä talanoan henkeen kuuluu keskeisesti universaalien totuuksien kieltäminen. Näin ollen talanoan tarkoituksena ei ole saavuttaa tilaa, jossa eläisimme jonkinlaisessa ilmastonmuutosvapaassa maailmanvaltiossa.

Tässä mielessä ajatus talanoasta kansainvälisen politiikan käytänteenä istuu erinomaisesti englantilaisen koulukunnan normatiiviseen teoriaan. Kuten Molly Cochran on englantilaisen koulukunnan eettisestä perustasta kirjoittaessaan osuvasti esittänyt, koulukunta on kiinnostunut löytämään toimivan keskitien universaalien eettisten ideaalien ja reaalipolitiikan välillä.

Tässä kuussa menehtynyt YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan esitti, että ”Pariisin sopimus on piirtänyt ensimmäiset suuret suuntaviivat ilmastonmuutoksen ongelmien ratkaisemiseksi.” Annan kuitenkin muistutti myös siitä, että ”kunnes tavoitteet on muutettu toiminnaksi, maailman vähiten kehittyneet valtiot eivät välttämättä ole vakuuttuneita siitä, että kehittyneet valtiot ovat tosissaan”.

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii paitsi tekoja, myös käytänteitä jotka kannustavat näihin tekoihin. Kuten Palmujoki artikkeleissaan muistuttaa, on toivottavaa, että valtioiden välisen yhteistyön ja kunnioituksen kautta ilmastohallinta todellakin lujittaa paikkansa kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Talanoa-dialogi on potentiaalisesti ohjaamassa meitä tähän suuntaan.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. Vahan tutkimus käsittelee kansainvälisen politiikan etiikkaa. Hän tutkii saarivaltioiden tulevaisuutta erityisesti eteläisen Tyynen valtameren ja Intian valtameren alueella.

Julkaisu Sopimuksista kunnioittavaan dialogiin: talanoa ja globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 pidetty Pariisin ilmastokokous oli merkittävä edistysaskel matkalla kohti oikeudenmukaisempaa globaalia ilmastopolitiikkaa. Pariisissa sovittiin paitsi ilmastonlämpenemisen jarruttamisesta kahteen asteeseen teollistumista edeltäneeseen aikaan verrattuna, myös entistä tarkemmin ympäristövastuiden jakamisesta erityisesti teollistuneiden maiden kesken, sekä tarkemmasta raportoinnista sopimuksen noudattamisen suhteen.

Edeltäjiinsä verrattuna Pariisin sopimus otettiin kansainvälisesti harvinaisen positiivisesti vastaan. Sopimuksen onkin tähän päivään mennessä ratifioinut jo 143 valtiota, mukaan lukien suursaastuttajat Kiina ja Yhdysvallat.

Pariisin suurimpia voittajia oli erityisesti pienten saarivaltioiden joukko, joka äänekkäästi esitti omaa agendaansa ja sai sopimukseen mukaan muun muassa ”menetyksen ja vahingon” (loss and damage) artiklan, joka aiempaa paremmin ottaa huomioon ilmastovahinkojen kompensoinnin niistä kärsiville valtioille.

Tämän artikla 8:n mukaan sopimuksen osapuolet ”tiedostavat, että on tärkeää ehkäistä, minimoida ja käsitellä ilmastonmuutoksen haittavaikutuksiin, kuten äärimmäisiin sääilmiöihin ja hitaasti eteneviin ilmiöihin, liittyvät menetykset ja vahingot, ja että kestävällä kehityksellä on vaikutusta vähennettäessä menetysten ja vahinkojen vaaraa”.

Eteläisen Tyynen valtameren saarivaltioiden ennen Pariisin ilmastokokousta laatima Suvan ilmastojulistus nosti menetysten ja vahinkojen huomioimisen julistuksen ensimmäiseksi kappaleeksi. Se painotti erityisesti olemassaolon uhkaa, jonka edessä saarivaltiot kamppailevat. Artiklan saaminen Pariisin ilmastosopimukseen katsottiinkin Tyynen valtameren alueella kokouksen jälkeen sopimuksen suurimpiin saavutuksiin.

Pariisin sopimuksen muotoilu jättää paljon arvelujen varaan sen suhteen, kuinka ja mitä vahinkoja korvataan ja kenen toimesta. Siitä huolimatta vastuiden jakamisen edistäminen ja tarkentaminen ovat askel eteenpäin matkalla kohti oikeudenmukaisempaa ilmastopolitiikkaa.

Saarivaltioiden kansalaisille ilmastokello tikittää – ja se tikittää lähes hallitsematonta vauhtia.

Saarivaltiot olivat myös aktiivisia kahta astetta vaativamman puolentoista asteen lämpenemisrajan puolestapuhujia. Tämä vaativampi raja esitetäänkin Pariisin sopimuksessa suosituksena, vaikkakaan ei sitoumuksena.

Pienet saarivaltiot ovat ilmastonmuutoksen myötä suurten haasteiden edessä. Kansainvälinen ilmastopaneeli on jo vuonna 2007 arvioinut, että Marshallinsaarten ja Kiribatin kaltaisilla saarivaltioilla on 10–15 vuotta aikaa ennen kuin merenpinnan nousu tekee nämä atolleille muodostetut valtiot asuinkelvottomiksi.

Suomessakin uutisoitiin viime vuonna, kuinka Salomonsaaret menetti viisi saartaan. Uusin saaren katoaminen Salomonsaarilla tapahtui vain muutama kuukausi sitten.

Merenpinnannousun lisäksi myös lisääntyneet äärimmäiset sääilmiöt, kuten entistä voimakkaammat trooppiset myrskyt ja suurtulvat, vaurioittavat saarivaltioita. Tätä kirjoittaessani trooppinen sykloni Ella on juuri lähestymässä Fidžin saariryhmää, jonne sen odotetaan iskevän perjantain ja lauantain välisenä yönä. Lyhyenkin matematiikan oppimäärällä kykenee laskemaan, että näiden valtioiden kansalaisille ilmastokello tikittää – ja se tikittää lähes hallitsematonta vauhtia.

Saarivaltioiden näytön paikka

Yllämainittu eteläisen Tyynen valtameren saarivaltio Fidži johtaa tänä vuonna käytäviä COP23-neuvotteluja Saksan Bonnissa. COP23-kokouksen pääneuvottelija, suurlähettiläs Nazhat Shameem Khan avasi vuoden 2017 neuvottelukierroksen virallisesti maanantaina 8. toukokuuta todeten jälleen, kuinka ilmastonmuutos on erityisen vaarallinen Fidžin kaltaisille pienille saarivaltioille.

Reilusta kolmestasadasta saaresta muodostuva vajaan miljoonan asukkaan Fidži on alueensa pieni suurvalta, muiden saarivaltioiden isoveli. Se on toistuvasti ottanut itselleen johtajan aseman varsinkin suhteessa Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, jotka alueen pienten saarivaltioiden näkökulmasta eivät ota ilmastonmuutoksen uhkia riittävän vakavasti. Se oli myös ensimmäinen valtio, joka ratifioi Pariisin ilmastosopimuksen.

Bonnin ilmastokokous on Pariisiin verrattuna luonteeltaan ennemminkin tekninen kuin poliittinen. Siitäkin huolimatta Fidžin pääministerillä Voreque Bainimaramalla ja muilla pienten saarivaltioiden delegaatioilla on edessään näytön paikka – varsinkin, kun Pariisin sopimus on Yhdysvaltain presidentin vaihdoksen myötä joutunut kansainväliseen vastatuuleen.

Donald Trump uhosi jo vaalikampanjansa aikana irroittavansa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, ja hänen kabinettinsa on jo aloittanut valmistelut asian edistämiseksi – siitäkin huolimatta, että viimeisimmät uutiset kertovat hänen vielä harkitsevan kantaansa tulevaan G7-kokoukseen saakka. Myös Kiina on viime aikoina esittänyt huolensa taloudellisten vastuiden kantamisesta erityisesti, jos Yhdysvallat perääntyy sopimuksesta.

Siinä missä suurten teollistuneiden valtioiden näkökulmasta ilmastonmuutoksen hallitseminen näyttäytyykin lähinnä taloudellisena taakkana, on pienten saarivaltioiden kohdalla kyseessä taistelu niiden olemassaolosta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat saarivaltioiden asukkaiden elämässä arkipäivää.

Kun suurten teollistuneiden valtioiden näkökulmasta ilmastonmuutoksen hallitseminen näyttäytyy lähinnä taloudellisena taakkana, on pienten saarivaltioiden kohdalla kyseessä taistelu niiden olemassaolosta.

Viimeisten vuosien aikana eteläisellä Tyynellä valtamerellä on mitattu voimakkaimmat trooppiset myrskyt sitten modernin mittaamisen aloittamisen, ja syklonit Pam vuonna 2015 ja Winston vuonna 2016 jättivät jälkeensä paitsi satoja raunioituneita koteja, myös kymmeniä kuolonuhreja.

Kiribatin pääkaupunki Tarawa on kapeimmalta kohdaltaan enää muutaman sadan metrin levyinen maakaistale, ja saarivaltioiden johtajat etsivät kilvan mahdollisuuksia sijoittaa kansalaisensa muihin maihin, kun sen aika tulee.

Paitsi kansalaistensa turvallisuus, pieniä saarivaltioita kiinnostaa myös poliittisen olemassaolonsa jatkuvuus. Saarivaltiot ovat toistuvasti vaatineet, että kansainvälisen järjestelmän tulee paitsi puuttua ilmastovaikutusten oikeudenmukaisempaan jakamiseen, myös mahdollistaa näiden valtioiden jatkuvuus siitäkin huolimatta, että ne mahdollisesti menettävät yhden valtiollisuuden keskeisistä elementeistä, maantieteellisen alueensa.

Kaikkien aikojen pakolaiskriisi on vasta edessä

Kun Euroopassa painitaan sodan ja konfliktien aiheuttaman pakolaisvirran kanssa, ei saarivaltioiden asukkailla edes ole mahdollisuutta pakolaisstatukseen. Nykyinen kansainvälinen oikeus ei turvaa pakolaisstatusta ilmastouhan perusteella. Saarivaltiot ovatkin kehittäneet erinäisiä kahdenvälisiä sopimuksia, jotka mahdollistavat esimerkiksi nuorten pääsyn opiskelemaan muihin maihin.

Kansainvälisen järjestelmän tulee mahdollistaa näiden valtioiden jatkuvuus siitäkin huolimatta, että ne mahdollisesti menettävät yhden valtiollisuuden keskeisistä elementeistä, maantieteellisen alueensa.

Näiden opiskelijoiden ajatellaan jäävän uuteen kotimaahansa ja toimivan vastaanottavina yhteisöinä, jos ja kun muun väestön on aika lähteä kotiseuduiltaan. Valtiot ovat myös etsineet mahdollisuuksia sijoittua toisille saarille ja ostaneet jopa toisiltaan maata turvatakseen ruuantuotannon.

Pienten saarivaltioiden traaginen kohtalo ei ole ainoastaan varoitus ilmastonmuutoksen äärimmäisistä seurauksista. Se haastaa myös kansainvälisen järjestelmän kyvyn ja halukkuuden todella puuttua ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Pienten saarivaltioiden ohella merenpinnan nousu uhkaa laajoja alueita myös runsaasti asutuilla alueilla Bangladeshissa ja Intiassa, ja käänteisilmiö, aavikoituminen, kiihtyy Saharan alueella Afrikassa.

Siinä missä merenpinnan nousu uhkaakin Tyynen valtameren saarivaltioissa suoraan vain satoja tuhansia ihmisiä ja on tässä mielessä pieni ongelma globaalissa mittakaavassa, tullaan lähitulevaisuudessa näkemään valtavia pakolaismassoja alueilta, jotka ovat tulleet asuinkelvottomiksi. Jos Syyrian konfliktin aiheuttamat pakolaisvirrat saavat Euroopan rajat natisemaan, ilmastonmuutoksen potentiaalisesti aiheuttamat pakolaisvirrat tuovat tullessaan miljoonia kodittomia ihmisiä ympäri maailman.

Lähitulevaisuudessa tullaan näkemään valtavia pakolaismassoja alueilta, jotka ovat tulleet asuinkelvottomiksi.

Toivoa pitää, että Fidži, joka veti puoleensa koko maailman huomion ottamalla suvereenisti nimiinsä kaikkien aikojen ensimmäisen rugbyn olympiakullan Rion olympialaisissa viime vuonna, kykenee räjäyttämään pankin myös Bonnissa. Toivottavasti ne hatarat askeleet oikeudenmukaisemman taakanjaon puolesta, jotka Pariisin ilmastosopimuksen myötä otettiin, johtavat jatkuvaan globaaliin ilmastopolitiikkaan, joka huomioi erityisesti ne, jotka kärsivät ilmastouhista kaikkein eniten.

Suomessa surraan parhaillaan räntäsateista kevättä. Tuvalulla mietitään, pääseekö valtio koskaan kunnianhimoiseen tavoitteeseensa olla täysin aurinkovoiman varassa vuoteen 2020 mennessä, sillä kukaan ei voi taata, että tämä pieni saarivaltio on kolmen vuoden päästä enää merenpinnan yläpuolella.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. Vahan tutkimus käsittelee kansainvälisen politiikan etiikkaa. Hän on parhaillaan vierailevana tutkijana Peradeniyan yliopistossa Sri Lankassa ja tutkii saarivaltioiden tulevaisuutta erityisesti eteläisen Tyynen valtameren ja Intian valtameren alueella.

Julkaisu Hauras tie Bonnin ilmastokokoukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.