Hongkongin viimeinen brittikuvernööri Chris Patten kirjoittaa muistelmissaan, ettei kukaan tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kesällä 1997, kun Hongkong palautui Kiinalle oltuaan 150 vuotta Britannian hallinnassa. Hän epäili, että olisi saattanut joutua poistumaan kuvernöörin residenssistä helikopterilla väkijoukkojen mellakoidessa.

Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja alue palautui sovitusti Kiinalle rauhallisissa merkeissä.

Hongkongin luovutuksesta on nyt kulunut yli 20 vuotta. Samalla on kulunut yli 20 vuotta siitä 50 vuoden määräajasta, jonka Kiina antoi takaisinliittämisen yhteydessä Hongkongin itsehallinnollisille erikoisjärjestelyille.

Epävarmuus takaisinluovutuksen yhteydessä liittyi sekä Hongkongin asukkaiden että Kiinan reaktioihin. Ei ollut täysin selvää, kuinka asukkaat, joista osa oli muuttanut Hongkongiin nimenomaan päästäkseen pois manner-Kiinasta, reagoisivat alueen paluuseen osaksi Kiinaa.

Toisaalta ei ollut myöskään selvää, kuinka Pekingissä asia nähtäisiin. Pelkona oli, että Peking ottaisi alueen haltuun rautaisella kädellä ja alkaisi järjestelmällisesti mannermaistamaan sitä.

Näin ei tapahtunut, vaan Kiinalla oli selkeä politiikka, joka tunnetaan nimellä “Yksi valtio, kaksi järjestelmää”. Se tarkoittaa, että Kiina on yksi ja jakamaton, mutta sen sisällä voi olla erilaisia järjestelmiä – kuten kapitalismia ja laajahkoja sananvapauksia toteuttava Hongkong.

Hongkongilaisetkaan eivät kapinoineet: pelokkaimmat olivat muuttaneet jo pois ja monet varautuneet pahan päivän varalle ottamalla kaksoiskansalaisuuden eli käytännössä jonkun muun valtion passin.

Miksi mitään dramaattista ei tapahtunut? Pääasiallinen syy on, että kaikki osapuolet hyötyivät tilanteesta vuonna 1997. Hongkong oli Kiinan ikkuna länteen ja lännen ikkuna itään. Se oli pitkään toiminut porttina Kiinan markkinoille, ja monet Kiinaan pyrkivät ulkomaalaiset yritykset tarvitsivat yhteistyötahoja Hongkongissa.

Myös Kiina tarvitsi Hongkongia aloittaessaan taloudellisen avautumisen. Kaupunki tarjosi mallin Kiinan talousuudistuksille. Kiinan johtaja Deng Xiaoping (1904–1997) visioi Shanghaista uutta Hongkongia tai Singaporea vuoteen 2010 mennessä.

Vuodesta 1992 niin sanottu dengiläinen talouspolitiikka alkoi ohjelmallisesti nostaa päätänsä. Kiinan tavoitteeksi tuli sosialistisen suunnitelmatalouden sijasta sosialistinen markkinatalous. Kuten Deng vuonna 1992 historian kirjoihin jääneellä Etelä-Kiinan-matkallaan, joka laittoi liikkeelle Kiinan avautumispolitiikan, totesi: ”Rikastuminen on suurenmoista”.

Pitkälti Dengin viitoittamien uudistuksien ja toimintamallien seurauksena Kiina on noussut maailmantalouden suurvallaksi. Maan bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin miltei 10 prosenttia vuosittain viimeisen 30 vuoden ajan.

Kun vielä vuonna 2005 Kiinan talous oli vain puolet Yhdysvaltojen taloudesta, vuonna 2014 se ohitti ostovoimakorjatulla BKT:lla mitattuna Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena.

Mikä on muuttunut sitten takaisinluovutuksen?

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä. Kiinan markkinoille pyrkivät länsimaiset yritykset eivät enää keskeisesti tarvitse Hongkongia vaan pystyvät asioimaan suoraan mannerkiinalaisten yritysten kanssa. Kommunistisen puolueen johdolla toimiva kapitalistinen talousjärjestelmä onkin jotakin, jota Karl Marx ei osannut aavistaa.

Vuosituhannen vaihteessa Kiinan talouskasvu perustui vielä taloustieteilijä Paul Krugmanin sanoin “perspiraatiolle eikä inspiraatiolle”, mikä tarkoittaa, että Kiinassa tehtiin samaa kuin muuallakin mutta halvemmilla työvoimakustannuksilla. Kun Kiina-ilmiö painui unohduksiin ja alhaisen jalostusasteen teollisuus siirtyi joko Kiinan sisällä halvempiin paikkoihin tai vielä halvempiin maihin, kuten Vietnamiin, Kiina on kuitenkin onnistunut siinä missä Hongkong puolestaan ei.

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä.

Maassa on tehty innovaatioita robotiikan, verkkokaupan ja monen muun palvelukeskeisen talouden saralla. ”Made in China” ei enää tarkoita ainoastaan kopioituja halpatuotteita, vaan myös innovaatioita ja modernisaatiota.

Samaan aikaan Hongkongin talouskasvu on jatkunut, mutta sen suhteellinen merkitys Kiinalle on laskenut. Kun vuonna 1997 sen osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli melkein 20 prosenttia, nykyisin se on enää 3 prosenttia.

Vuonna 1997 Hongkongin nuoriso oli kansainvälistä ja englannintaitoista mannerkiinalaisiin verrattuna. Nykyisin tämä ei pidä enää paikkaansa: Manner-Kiinan uusrikkaat ovat lähettäneet lapsensa ulkomaisiin eliittikouluihin ja Kiinan ennennäkemätön vaurastuminen on ajanut paikoitellen monessa mielessä ohi hongkongilaisista.

Miksi Hongkong on jäänyt sivuun? Eräs selitys lienee sen poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, joka on ollut bisnesvetoinen mutta samalla olemassa olevia intressejä suojeleva – innovatiivisen ja uudistuvan sijaan.

Hongkongin autonomia on verrattain laaja, mutta sitä ohjaava peruslaki on muotoiltu aikoinaan niin, että Pekingillä säilyy käytännössä kontrolli Hongkongin hallintoelimistä. Kaupunkia johtaa hallintojohtaja, joka valitaan vaaleilla. Vaaleissa kaikkien ehdokkaiden tulee kuitenkin käytännössä olla Pekingin hyväksymiä.

Manner-Kiinan intressejä valvoo yhteystoimisto, vaikkakaan Kiinan kommunistisella puolueella ei virallisesti ole mitään tekemistä Hongkongissa.

Edustusjärjestelmä on korporatistinen. Hongkongin peruslaki, joka on siis osa Kiinan lainsäädäntöä eikä mikään kansainvälinen sopimus, sisältää lupauksen yleisen äänioikeuden käyttöönotosta Hongkongissa. Sen ajankohtaa ei kuitenkaan ole määritelty.

Edellinen hallintojohtaja Leung Chun-ying, joka oli hyvin läheisissä väleissä Pekingin kanssa, ehdotti elokuussa 2014, että yleinen äänioikeus voidaan toteuttaa vuonna 2017 mutta niin, että Peking silti valitsisi kandidaatit, joista äänestetään. Seurauksena syntyi protestien aalto. Nämä protestit tunnetaan nimillä sateenvarjovallankumous ja Occupy Central, mutta niiden nousuun yhdistyy myös muita tapahtumia ja syitä.

Protestien taustasyitä

Länsimediassa lukuisat Hongkongin protestit on kehystetty usein demokratian ja jopa itsenäisyysvaatimusten viitekehykseen. Tosiasiassa Hongkongin demokratialeiri on kuitenkin hyvin hajanainen, eikä varsinaista itsenäisyysvaatimusta kannata tutkimusten mukaan kuin alle kymmenen prosenttia hongkongilaisista.

Demokratiaa lisäämään pyrkivä vanha koalitio tunnetaan nimellä pan-demokraatit. Sen jäsenet ovat kannoissaan varsin maltillisia ja pyrkivät reformiin olemassa olevan järjestelmän kautta ja laillisilla keinoilla.

Nuoremman polven edustajat ovat sen sijaan uhmakkaampia. Vuonna 2016 kaksi lakiasäätävään kokoukseen (LegCo) valittua edustajaa, Yau Wai-ching ja Sixtus Leung Chung-hang, jotka kuuluivat Occupy-liikkeen pohjalta syntyneeseen Youngspiration-ryhmään, vannoivat edustajan valan tahallisen loukkaavasti Kiinaa kohtaan. Se käänsi sekä maltilliset että hallintoa tukevat lehdet ja poliitikot heitä vastaan. Heidän poliittinen uransa oli ohitse muutamassa viikossa.

Kaikki Hongkongin protestiliikkeet eivät liity suoraan Kiinan tekemisiin eikä niissä tavoitella demokratiaa tai itsenäisyyttä. Vaikka Hongkongin monia paikallisia poliittisia liikkeitä inspiroi ja yhdistää juuri jonkinlainen uhka manner-Kiinan vaikutuksen kasvusta alueella, tyytymättömyyden taustalla on muitakin syitä.

Occupy Central oli osa laajempaa Occupy-liikettä, joka alkoi Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -nimellä. Liikkeen protestin kohteena oli kansainvälinen globaali talous ja suuriyritykset, joiden nähtiin aiheuttavan sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa. Youngspirationin ja eräiden muiden poliittisten protestiliikkeiden käyttövoimana voi nähdä ensinnäkin sen, että protesti kohdistuu keskeisesti kasvavaa eriarvoistumista kohtaan.

Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja.

Gini-indeksillä mitattuna Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja. Asumisen suhteen se on maailman kallein paikka. Keskipalkka on noin 2 230 Yhdysvaltain dollaria kuukaudessa. Yksiön keskivuokra kaupungin keskustassa on 2 100 dollaria. Vuosittaisella mediaanitulolla saa ostettua yhden neliömetrin omaa asuntoa.

Erityisesti asumisen ja elämisen kalleuden on nähty olevan yksi keskeisempiä syitä kasvavaan tyytymättömyyteen.

Hongkongissa rikkaat ovat entistä rikkaampia, mutta muiden elämään talouskasvu ei ole tuonut välttämättä arkielämässä näkyviä positiivisia merkkejä. Syyt kasvavaan eriarvoisuuteen ovat osaksi historiallisia ja rakenteellisia.

Jo aikoinaan Hongkongin brittihallinto nojautui vahvasti paikallisten suurliikemiesten tukeen. Kiina on myöntänyt heille yhä enemmän taloudellisia erivapauksia ja kädenojennuksia sekä turvannut heidän investointejaan.

Taloudellisen vallan vanavedessä on seurannut myös poliittinen vaikutusvalta, jonka voi nähdä linkittyvän läheisesti Kiinan keskusjohdon visioihin. Jo vuonna 1997 Hongkongin ensimmäisessä hallituksessa yhdestätoista epäsuoraan valituista jäsenestä kahdeksan oli liike-elämän edustajia. Vuosien varrella tämä vaikutusvalta on kytkeytynyt myös suoraan Kiinaan.

Jo 80-luvulla Kiina nimitti joitakin näitä suurliikemiehiä Kiinan kansan neuvoa-antavaan poliittiseen konferenssiin (CPPCC). Trendi on jatkunut vuosikymmenien aikana – nykyisin osa heidän lapsistaan jatkaa samoissa tehtävissä Kiinan poliittisen vallan lähellä.

Pohatat ovat julkisesti vastustaneet demokraattisia uudistuksia, vahvempaa hyvinvointivaltiota tai tasa-arvoisempaa valtiojohtoista asuntopolitiikkaa. Ei liene yllättävää, että nämä samaiset suurliikemiehet ovat viime aikoina julkaisseet Hongkongin sanomalehdissä vetoomuksia, joissa on vaadittu mielenosoitusten lopettamista ja toivottu vakaiden olojen paluuta.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen. Mannerkiinalaisten turistimäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosikymmenien aikana: joka päivä noin 140 000 kiinalaista turistia saapuu kaupunkiin vierailulle, mikä hipoo jo kahdeksaakymmentä prosenttia kaikista turisteista.

Kaupungin mannerkiinalaistuminen näkyy katukuvassa. Monelle hongkongilaiselle heidän oma kaupunkinsa ei ole enää heidän, vaan se on muuttunut mannerkiinalaisia palvelevaksi lomakeskukseksi.

Niin ikään rajakaupunki Shenzhenin kehityssuunnitelmat ja sen mahdollinen integroiminen Hongkongin kanssa yhdeksi metropolialueeksi kylvää epäluuloa hongkongilaisissa. Asukkaiden pelkona on, että Hongkongista tulee vain yksi kiinalaisista miljoonakaupungeista, joita riittää.

Populistisia piirteitä

Hallintojohtaja Leung pyrki siis kesyttämään demokratialiikkeen asettamalla päivämäärän yleisen äänioikeuden toteuttamiselle, mutta nämä pyrkimykset epäonnistuivat Päinvastoin demokratialeiri laajeni, ja separatistit, pan-demokraatit ja monet nuoren polven aktivistit löysivät toisensa ainakin hetkeksi. Reaktiona protesteihin epäsuosittu Leung ilmoitti, ettei jatka toiselle kaudelle.

Laajan sanan- ja kokoontumisvapauden sekä niistä seuraavien protestien on joskus nähty osittain määrittelevän hongkongilaista identiteettiä. Niillä se myös erottautuu manner-Kiinasta.

Ironista on, että kulttuurivallankumouksen vuosipäivää muisteleva maolaisten tilaisuus pidettiin Kiinaa laajempia sananvapauksia nauttivassa Hongkongissa, koska manner-Kiinassa kulttuurivallankumous ei ole hyvässä huudossa.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi. Demokratiaa vaativien kanta on anti-elitistinen, vallitsevaa hallintoa vastustava, valtaa kansalle vaativa, yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoava ja vieläpä jossakin mielessä myös ulkomaalaisvastainen, mikäli mannerkiinalaiset voidaan tässä yhteydessä nähdä ulkomaalaisina.

Osa liikkeen retoriikasta keskittyy mannerkiinalaisten turistien määrään ja huonoihin tapoihin. Heidän väitetään kuormittavan julkista liikennettä, sylkevän kaduilla, käyttäytyvän huonosti ja harrastavan muun muassa synnytysturismia.

Protestiliikettä inspiroi näkemys, että poliittinen järjestelmä hyödyttää vain rikkaita ja eliittiä, jotka eivät ymmärrä tavallisten kansalaisten huolia. Tällaisena se ei oikeastaan eroa paljoakaan niistä tunnelmista, jotka inspiroivat brexitiä ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin valintaa.

Ero on kuitenkin siinä, että hongkongilaisilla ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joten sama pettymys nähdään varsinkin läntisessä mediassa kaipuuna vapauteen ja demokratiaan.

Pehmeää vai kovaa vallankäyttöä?

Ennen Occupy-liikettä ja sateenvarjovallankumousta Peking käytti valtaansa Hongkongissa varsin epäsuorasti ja epämuodollisesti.

Hongkongissa on periaatteessa vapaa lehdistö, vaikkakin sitä on usein syytetty itsesensuurista. Monet lehdistä kuuluvat suuriin mediakonserneihin, joilla on taloudellisia intressejä ja sijoituksia manner-Kiinassa, mikä saa ne varovaiseksi kritiikissään. Demokratiaa avoimesti ajava sanomalehti Apple Daily on kuitenkin saanut jatkaa ilmestymistään.

Protestien jatkuessa on kuitenkin nähty yllättävän suoraa vallankäyttöä. Erityiseksi huolenaiheeksi on noussut sananvapaus, joka on yksi Hongkongin itsehallinnon kulmakiviä. Hongkongin toimittajayhdistys on raportoinut lukuisista toimittajiin kohdistuneista fyysisistä hyökkäyksistä.

Kiinan kommunistista puoluetta kritisoivia kiinankielisiä teoksia myyneen Mighty Current -kirjakustantamon työntekijöitä on mystisesti hävinnyt. Paikallisia yrityksiä on painostettu ilmiantamaan työntekijöitänsä, jotka ovat ottaneet osaa mielenilmauksiin. Useat johtavat lakimiehet ovat julkisesti ilmaisseet syvän huolensa lainsäädäntövallan vapauden kaventumisesta ja rapautumisesta.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä. Kiinan ”Greater Bay Area” -projekti ja Hongkongin vieressä sijaitseva Shenzhenin kaupungin kukoistus riippuvat paljon Hongkongin läheisyydestä ja sen menestyksestä.

Suoranainen kovan vallan käyttö ei Kiinan toiveissa liene eikä palvelisi sen intressejä. Protestoijien toiveet ulkovaltojen väliintulosta (erityisesti Britannian konsulaatin edustalla on osoitettu mieltä) lienevät jokseenkin epärealistisia: Kiinan kovat otteet toisaalla vaikkapa uiguurien suhteen eivät ole aiheuttaneet ulkovaltojen väliintuloa ja Kiinan markkinoiden taloudellinen merkitys on niin suuri, että niiden toimivuuden vaarantaminen ei liene monienkaan intresseissä.

Siirtymäaika loppuu vuonna 2047. Säilyykö ”Yksi Kiina, kaksi järjestelmää” -politiikka vai imaiseeko Helmijoen suiston metropolialue Hongkongin osakseen samalla, kun sen erityispiirteet hiljalleen häviävät ja se mannermaistuu?

Karkotuslakiehdotuksensa poisvetänyt hallintojohtaja Carrie Lam on ehdottanut 150 halukkaan joukosta sattumanvaraisesti valitun kansalaisen muodostamaa keskusteluforumia, jossa tyytymättömyyden syitä käsitellään.

Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Osittain lienee kysymys viivytystaktiikasta. Protestit ovat jatkuneet lakiesityksen poisvetämisestä huolimatta. On myös muistettava, että Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Hongkongia suojaa sen vieläkin kohtuullinen tärkeys manner-Kiinalle globaalin kapitalismin solmukohtana. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että Hongkongin hallinto julkaisee ulkomaisissa sanomalehdissä mainoksia, joissa väittää paikan olevan turvallinen, avoin ja dynaaminen. Pehmeä vallankäyttö ja mielipiteisiin vaikuttaminen on tässä ilmeistä.

Samalla on kuitenkin selvää, että Hongkongin tärkeys liittyy juuri siihen, että se on ollut ja jossakin mielessä on edelleen ”portti Kiinaan”. Muutoin se ei eroaisi paljoa Qatarin tai Dubain kaltaisista kaupunkivaltioista globaalin kapitalismin solmukohtana.

Onkin oman tutkimuksen ja keskustelun aihe, miksi nämä hallinto- tai toimitusjohtajavetoiset kapitalismin solmukohdat ovat maailmantaloudessa niin tärkeitä.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja toimii yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän on ollut vierailevana tutkijana City University of Hong Kongissa ja Hong Kong Universityssä. Riina Yrjölä on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka on asunut Hongkongissa useita vuosia.

Julkaisu Mistä Hongkongin levottomuuksissa on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yllätyin nähdessäni, miten suomalaiset sanomalehdet kirjoittivat kotikaupungissani Hongkongissa järjestetyistä lainsäädäntöneuvoston vaaleista. Esimerkiksi Yle uutisoi, että Hongkongissa äänestetään demokratian jatkumisesta. Verkkouutiset puolestaan kirjoitti, että Kiina ottaa niskalenkkiä vapaasta Hongkongista.

Olin hämmentynyt: olinko todella näin tietämätön kotikaupunkini poliittisesta tilanteesta? Ei ole toki kiistämistä, etteivätkö eiliset lainsäädäntöneuvoston vaalit olisi olleet tärkeät. Mutta en ollut paikallista mediaa seuranneena huomannut, että Hongkongin demokratia olisi näissä vaaleissa vaarassa.

En ollut paikallista mediaa seuranneena huomannut, että Hongkongin demokratia olisi näissä vaaleissa vaarassa.

Jo se, että niin kutsutut lokalistit, jotka korostavat Hongkongin itsehallintoa suhteessa Kiinaan, saivat asettua ehdolle ensimmäistä kertaa, ei heijastele maan demokratian kaventumista – päinvastoin.  Myös vaalin tulos voidaan lukea häivähdyksenä Hongkongin demokratian vahvistumisesta:  lokalistit muiden demokraattien rinnalla saivat kolme uutta paikkaa neuvostossa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että Peking-mielisellä koalitiolla on hallintoneuvostossa yhä enemmistö. Lokalistit myös syrjäyttivät muiden demokraattisten puolueiden maltillisempia konkariedustajia.

Tämä tarkoittaa sitä, että demokratiaa ajavan koalition rivit ovat entistä rikkinäisemmät tai ainakin monimutkaisemmat kuin ikinä aikaisemmin. Hongkongin demokratian kannalta on keskeistä, kuinka hyvin nuoren polven radikaalit lokalistit kykenevät yhteistyöhön pehmeämpää ja kompromissihakuista poliittista linjaa ajavien demokraattien kanssa.

Vapaus ja demokratia häilyvinä käsitteinä

Lainsäädäntövaltaa käyttävän lainsäädäntöneuvoston valta Hongkongissa on aina ollut rajattua. Hongkongissa ylintä valtaa käyttää hallintojohtaja, joka on Kiinan kansankongressin nimittämä.

Myös hallintojohtajan ministeriöiden päällikkönimitykset on hyväksytettävä Kiinan valtioneuvostolla. Hongkongin hallituksen ei siis tarvitse nauttia lainsäädäntöneuvoston vaan Kiinan keskushallinnon luottamusta.

Hongkongilaisilla on nykyisin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa maansa asioihin kuin koskaan brittihallinnon aikana.

Vapaus ja demokratia ovat aina olleet Hongkongissa häilyviä käsitteitä. Hongkong ei ole ikinä ollut vapaa maa sen perimmäisessä mielessä.

Britannian hallinnon aikana vaaleja ei järjestetty ollenkaan. Hongkongin kansalaisilla on nykyisin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa maansa asioihin kuin koskaan brittihallinnon aikana.

Vaalit eivät saaneet äänestäjiä liikkeelle

Vaaleja seuratessani en jäänyt pohtimaan Pekingin valtaa tai Hongkongin vallattomuutta. Pikemminkin jäin ihmettelemään, miksi demokratiaa tukevat puolueet eivät saaneet suurempaa kannatusta.

Vaalit olivat vapaat – tai ainakin niin vapaat kuin ne vain Hongkongissa voivat olla. Kaikilla kansalaisilla oli mahdollisuus äänestää. Lopputulos kuitenkin oli, että Peking-mielisten koalitio pysyy vallankahvassa.

Ehkä hongkongilaisten uutisoitu uhmakkuus ja uho Kiinaa kohtaan on pienempää kuin me länsimaalaiset usein luulemme.

Ehkä onkin niin, että hongkongilaisten uutisoitu uhmakkuus ja uho Kiinaa kohtaan on pienempää kuin me länsimaalaiset usein luulemme – tai salaa joskus jopa toivomme.

Ennen vaaleja ainoastaan 3,78 miljoonaa Hongkongin noin 6,15 miljoonasta yli 18-vuotiaasta kansalaisesta rekisteröi itsensä äänestäjiksi. Näistä rekisteröidyistä kansalaisesta ainoastaan 2,2 miljoonaa käytti äänioikeuttansa. Noin neljää miljoonaa hongkongilaista nämä vaalit eivät kiinnostaneet.

PhD Riina Yrjölä työskentelee tutkijana ja vapaana toimittajana.

Julkaisu Demokratian puolesta – äänestämättä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pilvenpiirtäjien täyttämä, alati tuikkivista neonvaloista eloisasti sykkivä miljoonakaupunki. Liberaalin maailmanjärjestyksen tuoman vapauden, hyvinvoinnin, joustavan muutoksen ja rajattomien mahdollisuuksien mallimaa.

Tämä on mielikuva, joka useilla ihmisillä Hongkongista on. Tätä mielikuvaa Hongkong myös pyrkii ylläpitämään maabrändien vetovoimaisuuden mestaruuskisoissa ylväästi tituleeraten itseään  ”Aasian maailmankaupungiksi”.

Onhan Hongkong yksi maailman tärkeimmistä kansainvälisistä talouden keskuksista. Kun kartoitetaan kilpailukykyä, elintason nousua tai taloudellista kasvua tai sen vapautta, asettuu kaupunki usein kansainvälisten vertailujen kärkisijoille. Liberaali talouspolitiikka on nostanut elintasoa nopeasti: kaupungin bruttokansantuote asukasta kohden hipoo maailman kärkeä ja kansalaisten elinajanodote on yksi maailman korkeimmista.

Tätä loisteliasta tarinaa Hongkongin uskomattomasta noususta maailman globaaliksi metropoliksi toistetaan usein niin kiihkeästi, että tarinan toinen puoli unohtuu. Ihmeenomainen vapaan markkinatalouden menestystarina  syrjäyttää kertomuksen alueen kokemista rajuista rakenteellisista, kulttuurisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista muutoksista.

Nämä muutokset ovat näkyvimpiä Uusilla territorioilla (New Territories), alueella, jota ovat muokanneet siirtolaisuus, maa-alueiden pakkolunastukset ja kokonaisten kylien pyyhkäisyt kartalta tiiviimmän asutuksen ja kehityksen tieltä.

Uudet territoriot kattavat noin kaksi kolmasosaa Hongkongin pinta-alasta ja ulottuvat Kowloonin niemimaan pohjoisosasta Kiinan rajalle. Aina 1950-luvulle asti alue oli syrjäistä, vaikeakulkuista ja harvaan asuttua maaseutua, jossa useat kulttuurisesti ja kielellisesti toisistaan eroavat omavaraiset ja eristyneet kyläyhteisöt elivät.

Alueen sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen muutos eteni asteittain.  Vuosina 1949–64 yli 1,5 miljoonaa kiinalaista pakolaista saapui Hongkongiin, mikä mullisti Uusien territorioiden kyläyhteisöjen traditionaalisen elämän. Useat näistä pakolaisista olivat kouluttamattomia ja kielitaidottomia maatyöläisiä. Monet heistä aloittivatkin uuden elämän maanviljelijöinä joko vuokraamalla tai valtaamalla maa-alueita Uusien territorioiden alueelta.

Kun 1960-luvun lopulla Hongkongin kolonia-ajan hallitus päätti rakentaa alueelle niin sanottuja satelliittikaupunkeja (New Towns), muutos oli peruuttamaton. Alkuperäinen tarkoitus oli rakentaa kahdeksan uutta kaupunkia 1,8 miljoonalle ihmiselle, mutta vuonna 2013 melkein puolet Hongkongin kansalaisista asuivat niissä. Alueen kokema muutos ja sen nopeus kulminoituu kalskeisiin numeroihin: kun vuonna 1911 alueella asui 94 246 ihmistä, vuonna 2013 alueen asukasmäärä hipoi jo 3,2 miljoonaa.

Siirtomaavallan hallinnon motivaatio Hongkongin työväenluokan asumisolojen parantamiseksi ei niinkään noussut humanitaarisesta myötätunnosta. Pikemminkin päämääränä oli siirtää hökkelikylissä asuvat paikalliset kauemmaksi kaupungin taloudellisen ja poliittisen keskustan liepeiltä sekä varmistaa kaupungille keskeisiä maa-alueita teollisuuden ja palveluiden käyttöön.

Varsinkin vuosien 1966–67 mellakoiden jälkeen uudet kaupungit olivat myös ideologinen projekti: ne ajoivat kansallista yhteenkuuluvuutta, sosiaalista koheesiota ja yhteiskuntarauhaa. Osana Hongkongin hallinnon laajempaa yhteiskunnan modernisaatioon tähtäävää projektia niiden tarkoitus oli rakentaa maahan uusi hongkongilainen identiteetti perinteisen kiinalaisen perhekeskeisen arvomaailman, auktoriteetin ja lojaliteetin tilalle.

Lopullinen muutos alueen perinteiselle kyläyhteisöjen elämälle saapui 1970-luvun lopussa, kun noin 40 prosenttia koko Hongkongin maa-alasta muutettiin kansallispuistoiksi. Vielä asutetut kylät Uusien territorioiden reunoilla, teiden ja modernisaation ulottumattomissa, menettivät vuosittaiset oikeutensa maanviljelykseen, metsästykseen ja metsien käyttöön. Kylien elinehtojen ja -keinojen huvetessa kansallispuistojen perustaminen johti viimeistenkin omavaraisten kyläyhteisöjen autioitumiseen ja niiden traditionaalisten kulttuurien ja elämänmuotojen häviämiseen.

Valokuvani käsittelevät kolmea Uusien territorioiden kylää. Nämä aikoinaan vähemmistö-hakka-kiinalaisten asuttamat Kuk Po, So Lo Pun ja Fung Hang löytyvät Plover Coven kansallispuistossa, joka sijaitsee Hongkongin ja Kiinan rajalla.

Nykyisin kaikki kuvaamistani kylistä ovat autioita. Ihmiset ovat muuttaneet pois paremman elämän perässä tai pakon edessä. Nämä syrjäiset kylät ovat edelleen saavutettavissa vain kävellen. Vaivalloinen kävelymatka vie tunteja ja on osaltaan auttanut säilyttämään näiden hylättyjen kyläyhteisöjen koskemattomuuden. Kasvun ja kehityksen vaatimukset levittäytyvät kuitenkin jo näihinkin kyliin. Viime vuosina Hongkongissa onkin käyty kiihkeää keskustelua siitä, miten maan kansallispuistoja voitaisiin muuttaa asumis- ja virkistyskäyttöön.

Taloudellinen globalisaatio ja modernisaatio näyttäytyvät usein kliinisinä termeinä. On tärkeää repiä tätä termistöä auki, raottaa ikkunaa historiaan ja nähdä niiden voima, valta ja vaikutukset arkielämän tasolla.

Kuvaamani kylät ovat täynnä tarinoita eletystä elämästä ja ihmisistä, jotka ovat jo aikoja sitten lähteneet.  Joku on lukinnut oven jälkeensä ajatellen kenties kotiinpaluuta. Toinen on jättänyt ikkunat ammolleen tietäen, ettei koskaan enää palaa kotiinsa.

Eletyn elämän kerrokset näyttäytyvät kaikkialla ja jokainen niiden säie on täynnä merkityksiä. Tarkentamalla kamerani linssini kaikkeen tähän, mikä on jäänyt sivuun, unohdettu, sysätty syrjään ja jo katoamaisillaan, päämääräni onkin tarjota vaihtoehtoinen ja kriittinen näkökulma Hongkongin juhlistetun talousihmeen tarinaan.

Julkaisu Kuvia katoavasta ja näkymättömästä Hongkongista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen tarkkaillut Hongkongin mielenosoituksia paikallisena asukkaana, politiikan tutkijana sekä tapahtumien kommentoijana mediassa. Tämä on avannut uusia näkökulmia siihen, miten kokemukset ja käsitykset maailman tapahtumista rakentuvat. Valta ei toimi ainoastaan sitä kautta, että pääsyä tietoon rajoitetaan. Se on läsnä myös siinä, millaisia ymmärryksiä media maailman tapahtumista tuottaa.

Rajausten voimaa ja valtaa

Rajauksissa ja näkökulmien valinnassa on kyse vallasta. Tämä ajatus on minulle politiikan tutkijana hyvin tuttu. Mutta olen ollut silti yllättynyt siitä, kuinka kurinalaiseen riviin kuvavirtaa mielenosoituksista maailmalle välittävien uutistoimistojen tv-kamerat on asetettu tai kuinka järjesteltyjä toimittajille varatut alueet ovat. Tämän seurauksena eri tiedotusvälineiden välittämä kuva mielenosoituksista on ollut hyvin samanlaista. Samat kuvakulmat kertautuvat uutisissa päivästä toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kamerat on asetettu keskelle mielenosoitusta tai niiden yläpuolella kulkeville ylikulkusilloille. Kuvakulma molemmista paikoista rajoittuu suljetulle moottoriliikennetielle ja sitä reunustaville tornitaloille.

Kansainvälisten mediatalojen välittämissä kuvissa Hongkongin mielenosoitukset ovat näyttäneet melkoiselta massatapahtumalta. Tila, johon mielenosoittajat ovat iltaisin kerääntyneet, on kuitenkin yllättävän pieni. Kuvakulmasta ja kameroiden keskeisestä sijainnista johtuen se näyttää televisiossa huomattavasti laajemmalta. Kadut ovat olleet hyvinkin tyhjiä parinsadan metrin päässä kameroista, tornitalojen toisella puolella. Kun menin paikalle ensimmäisen kerran, olin häkeltynyt – tässäkö tämä on? Median valitsemilla kuvakulmilla ja rajauksilla on todellakin valtaisa poliittinen merkitys. Tämä ei ainoastaan liity kysymyksiin siitä, mistä ja mitä raportoidaan. Raportointi saattaa vaikuttaa myös tapahtumien kulkuun ja käänteisiin.

Kansainvälinen media suojakilpenä

Kyse ei ole siitä, että kansainvälisen media vääristelisi mielenosoituksen tapahtumia, niiden suuruutta tai tärkeyttä. Sen läsnäolo on ollut erittäin tärkeää – ehkäpä yksi keskeinen syy sille miksi vakavilta yhteenotoilta on vältetty. Kansainvälinen media on mielenosoitusten toimija myös siis siinä mielessä, että sen paikkaolo ja näkyvyys toimii mielenosoittajien suojakilpenä. Kuten eräs paikallinen totesi, ”jos ulkomaalaiset toimittajat eivät olisi täällä paikalla, Hongkongista olisivat sammuneet valot jo aikoja sitten”.

Opiskelijat luottavat kansainväliseen mediaan ja ymmärtävät sen läsnäolon tärkeyden. Ovathan melkein kaikki median kuvastoissa jo ikonisiksi muodostuneista kylteistä ja banderolleistakin englanninkielisiä. Kun olen itse haastatellut mielenosoittajia, heistä jokainen on kiittänyt minua siitä, että olen saapunut paikalle jakamaan heidän rauhaisaa viestiään demokratian tärkeydestä Hongkongissa.

Mielenosoitusten luokkatausta

Kansainvälinen huomio ei kuitenkaan ole ollut täysin ongelmatonta. Valta toimii myös siinä, keitä kansainvälinen media kuuntelee ja keiden ääniä se toistaa.

Kun mielenosoitukset alkoivat, minulle oli vaikea hahmottaa tilannetta. Asun Hongkongin saaren reunamilla pienessä kylässä. Kansainvälisen median tapahtumista välittämä kuva tapahtumista oli ristiriidassa sen kanssa, miten naapurini tapahtumia kuvailivat. Kun keskustelin mielenosoituksista vanhemman sukupolven edustajien kanssa, he olivat niitä kohtaan suhteellisen kriittisiä. Huolta esitettiin Kiinan reaktiosta, ”vallattujen” alueiden kauppiaiden toimeentulosta kuin myös siitä, kuka näitä mielenosoituksia oikein rahoittaa. Opin myöhemmin, että paikallisessa kantoninkielisessä valtamediassa mielenosoitusten osanottajat on leimattu huligaaneiksi, väkivallan lietsojiksi ja anarkisteiksi. Koska vanhempi sukupolvi seuraa keskeisesti juuri paikallista mediaa, ei ole yllättävää että he ovat olleet tyytymättömiä ja jopa pelokkaita näitä mielenosoituksia kohtaan.

Olenkin ollut yllättynyt siitä, että tämä hongkongilaisten jakautunut suhtautuminen protesteja kohtaan on jäänyt uutisoinnissa niinkin vähäiselle huomiolle. Protestit ovat olleet loppuen lopuksi suhteellisen pieniä. Tavallinen kansa on jatkanut työssäkäyntiänsä aivan kuten aikaisemmin. He eivät ole olleet kaduilla päivisin lausuntoja ja haastatteluja antamassa. Kansainvälisen median välittämässä kuvassa painottuvatkin näin tietyn kansanosan huolet ja näkemykset.

Tehtyäni itse haastatteluja, ymmärsin ”kantapään kautta” miksi näin on. Olen ulkomaalainen enkä muutamia peruslauseita lukuun ottamatta puhu kantonia. Jos ulkomaalaisella toimittajalla ei ole käytössä tulkkia, hän päätyy helposti keskustelemaan keskiluokkaisten ja koulutettujen kansalaisten kanssa. He osaavat artikuloida selkeästi asiansa ja puolustaa vahvasti näkemyksiään. Kun juttuja tehdään kiireellä, toimittajan on helppoa puhua sellaisten ihmisten kanssa, joita ymmärtää. Tämä rajaa keskustelun automaattisesti määrätyn kansanosan ja yhteiskuntaluokan näkemyksiä kohti.

Toiston valtaa

Olen myös ollut jokseenkin häkeltynyt siitä, että samat kuvat menneen viikon tapahtumista kertaantuvat mediassa ja sosiaalisessa mediassa päivästä toiseen. Nämä dramaattiset kuvat ovat usein olleet tapahtumista, joissa mellakkapoliisi hyökkää opiskelijoiden kimppuun. Vaikka yhteenotoilta on tämän jälkeen pääasiassa vältytty, näitä kuvia on näytetty uudestaan ja uudestaan. Tämän on kerrottu johtuvan kuvamateriaalin omistusoikeuksista. Jos medialla ei ole paikalla omaa toimittajaa tai kuvaajaa, se joutuu tukeutumaan suurten kansainvälisten mediatalojen materiaaliin, johon niillä on hyvinkin rajatut käyttöoikeudet.

Tämä on yksinkertaistanut tapahtumien moninaisuutta. Missä määrin mielenosoittajien ääni ja mielenosoitusten todellinen luonne on hukkunut sekasortoisten, yhä uudelleen kertautuvien mediakuvastojen taakse? Koska kuvilla ja kuvakulmilla on huomattavaa valtaa, on tärkeää että eri medioilla on paikanpäällä toimittajia ja kuvaajia raportoimassa tapahtumista. Tarvitsemme tutkivaa, aktiivista riippumatonta ja näkökulmiltaan laveaa journalismia ehkä enemmän kun koskaan.

Vallasta ja vastuusta

Hongkongin mielenosoitukset ovat tehneet minustakin maailmanpoliittisen  mediaspektaakkelin toimijan. Olen nähnyt, kuinka vankkumattoman  järeästi mielenosoittajat seisovat mielipiteidensä ja päämääriensä  takana. He antavat nimensä ja ikänsä minulle ainoastaan, jotta voisin tuoda heidän sanomaansa mediassa esille.

Olen joutunut pohtimaan, mikä  on vastuuni heistä ja heidän tulevaisuudestaan. Kuinka valikoivia tarinoita välitän? Mitä teen, kun jaan heidän tietonsa ja kuvansa maailman virtuaalimediaan? Kenen käsiin sanani ja kuvani lopulta  päätyvät? Tänään Hongkongissa voi vallita sananvapaus, mutta voivatko  raporttini aiheuttaa vaaraa vuosien tai vuosikymmenien päästä?

Vallan kysymyksiä kaukaa seuraamaan tottuneelle politiikan tutkijalle  tämä on ollut uudenlainen – raskaskin – kokemus. Olen tuntenut suurta  kunnioitusta mielenosoittajia kohtaan, jotka näkevät protestoinnin  kansalaisvelvollisuutena.

Vaikka hallintopäällikkö C.Y Leung ei ole  eronnut tehtävistään eikä ilmassa ole mitään merkkejä siitä että Kiina perääntyisi ja sallisi Hongkongin vuoden 2017 hallintojohtajien vaaleissa vapaan ehdokasasettelun, mielenosoittajat ovat saavuttaneet jo nyt paljon. He ovat  protestoinnillaan tuoneet päivänvaloon epäilyt poliisin ja  rikollisjengien yhteyksistä sekä hallituksen voimattomuuden puolustaa maan kansalaisia Kiinan painostukselta.

Hongkong ei palaa ennalleen.

Jokin kaupungin tunnelmassa on radikaalisti muuttunut.

Artikkelikuva: Riina Yrjölä

Julkaisu Kansainvälistä mediapolitiikkaa Hongkongin mielenosoituksissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

Artikkelikuva: Okan Caliskan / Pixabay

Julkaisu Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Myönnettäköön että juttujen uutiset ovat kyllä tuhottoman tuttuja. Eipä ihme, koska ne usein laahaavat vähintään pari päivää saarivaltion tapahtumien perässä. Mutta se anteeksi annettakoon, lehdet kun tunnetusti leikkaavat kulujaan, taantumaan tai levikkien laskuun vedoten. Tämä kaikki näkyy ja tuntuu uutisoinnin laadussa. Usein toimituksien linja näyttää olevan, että kunhan uutisoidaan samalla viikolla, se riittäkööt maksaville lukijoille.

Ongelmani näitä uutisia lukiessani on kuitenkin keskeisesti se, että juttujen kuvista on minun vaikea tunnistaa sitä kaupunkia jossa elän. Usein kun Hongkong näyttäytyy median kuvamaailmassa pilvenpiirtäjien, kulutuksen ja nautinnon turhamaisuuden mekkana joka on täynnä lasia, terästä, kalliita autoja ja huoliteltuja ihmisiä suurine unelmineen.

Tämä on se ’länsimainen’ ja upean ’kosmopoliitti’ Hongkong josta kertaavasti lukijoille jaksetaan muistuttaa. Totta toinen puoli – tai no, jos edes sitä. Harvoin kun näissä uutisissa avataan erilaisia näkökulmia Hongkongiin, tai Hongkongeihin. Totuus on kuitenkin se että saarivaltion maa-alasta 40 prosenttia on kaavoitettu luonnonpuistoiksi – keskustan ulkopuolelle mentäessä on kaupunki kaikkea muuta kun urbaani metropoli. Maaseutumaisuus ei kuitenkaan Hongkongin kansainväliseen markkinointikuvaan kuulu. Onhan kaupunki virallisissa sloganeissa ’Maailman Suurkaupunki Aasiassa’. Ja ainoa sellainen, jos markkinointimiehiin tai toimittajiin on uskomista.

Vielä harvemmin kirjoitetaan niistä ’toisista’, jotka elävät köyhyydessä kaupungin turruttavan itseriittoisen vaurauden ulkopuolella. Tällä hetkellä heihin kuuluu yli kolmannes saarivaltakunnan vanhuksista, ja noin joka viides kotitalouksista. Arkielämän kielellä tämä tarkoittaa elämässä riippumista alle kuuden euron tuloilla päivässä. Vanhuksille tilanne on muuttunut tasaisen tappavasti kestämättömäksi sillä 205 euron (HKD 2070) eläkkeellä ei yhdessä maailman kalliimmista kaupungeista pitkälle pötkitä. Lisätuloja onkin hankittava keräämällä paperia ja pahvia, joiden myymisestä kierrätykseen saa parhaimmillaankin seitsemän senttiä kilolta. Tulevaisuus on heillä todellakin paketissa, sillä viimeisen 18-vuoden aikana Hongkongin köyhyys on kaksinkertaistunut. Tällä hetkellä Hongkongin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on syvempi kun minkään muun OECD-maan.

Tämä rikkaus ja köyhyys jakaa Hongkongin näkyvästi kahtia. Kun paikalliset rikkaat ja länsimaalaiset expatit asuvat Hongkongin saarella vuoren rinteessä kaupunkia alas katsoen, on vähäosaisten toisien tyytyminen elämään pieniin ikkunattomiin muutaman neliön koppeihin mantereen, tai kuten saarelaiset usein aluetta kutsuvat, ’pimeyden’ puolella. Paikallinen vitsi onkin, että Kowloonin puolelle päästäkseen on otettava passi mukaan. Minulla onkin useita ystäviä jotka eivät kymmenen vuoden aikana ole saarelta tohtineet lähteä kun muutaman kerran, vaikka tämä pimeyden valtakunta onkin vain yhden metropysäkin päässä Hongkongin keskustasta.

Tervetuloa pimeyden puolelle, Aasian Vanilla Ice

Yeah man, I just live life have fun cause thats what imma want when this whole things done.
– Lucas ”SkiBs” Scibetta, 2012

Tämä sokea itseriittoisuus konkretisoitui minulle taas viime viikolla kun seitsemäntoista vuotias amerikkalainen Lucas ”SkiBs” Scibetta räppasi itsensä Hongkongin tietoisuuteen kappaleella ’Hong Kong Kids’.  Video kuvaa Lucasin rodun ja luokan takaamaa etuoikeutettua ja huoletonta elämää saaren ’valoisalla’ puolella, mahdollisuuksien, vapauden ja valintojen tiloissa. Rentoa hengailua saaren expat-asuinalueella Stanleyssä, merimaiseman ja baarien turvassa, pimeän ja epämukavan köyhyyden toisella puolella. Elämää joka on yhtä juhlaa, ryyppäämista, taksilla ajelua ja dullan polttelua.

Laulun sanoitus tukee kuvallista kerrontaa. Lucas sanailee:

Put your trunk in the sky,

We can get high
We can do anything to night
We are lived it up
We are Hongkong kids
We don’t give a fuck.

Videon aikana tulee nopeasti selväksi, että Lucas kavereinensa ’really don’t give a fuck’. On vähintäänkin harmillista että työperäisten maahanmuuttajien lasten kymmenien tuhansien dollareiden yksityiskoulut menevät niin hukkaan, ja tällä en tarkoita ainoastaan kieliopin heikkoa sisäistämistä. Lucas laulaa ’omasta kaupungistaan’, kolonialistisesta ’Kauko-Idästä’ (Far East) jossa rentoudutaan ja nautiskellaan trippailun ja siemailun voimin. Eteen aukeaakin orientaalinen mielenmaisema jossa itämainen kiihkeä, arvoituksellinen ja seikkailullinen toiseus taas toistaen tuottaa länsimaalaista minuutta ja toimijuutta Hongkongin tummassa yössä. Edward Said kääntyisi haudassansa.

Joten ajattelin kirjoittaa Lucasille ja kutsua hänet kylään tänne pimeyden valtakuntaan Kowlooniin. Juttelemaan joka aamu tervehtimilleni vanhuksille, jotka ansaitakseen päivittäiset kaksi euroa vetävät perässään 30kg paperikuormia. Sillä uskon että Lucas voisi oppia enemmän siitä ’täysin normaalista’ Hongkongin elämästä, kuten hän väitti paikallisessa sanomalehdessä laulavansa, kun hän on ikinä oppinut istuessaan koulunpenkillä New Yorkissa, Tokiossa, Lontoossa tai Hongkongissa.

Joten Lucas, tai Aasian Vanilla Ice, jos saanen sinua siksi kutsua? Tervetuloa Mongkokiin tapaamaan Hongkongin ’kotisi’ muita perheenjäseniä. Niitä tuhansia nimettömiä ja näkymättömiä ihmisiä jotka lajittelevat perheesi roskien seasta paperit ja pahvit, kierrättävät tyhjiksi juodut gini-pullosi tai kenties silittävät T-paitasi rypyttömiksi joka ikinen päivä. Ihmisiä joilla ei elämässä ole mahdollisuutta ‘not give a fuck’.

Sillä jos heidän pistävän katseen uskaltaisit kohdata, hiljenisit sinäkin vihdoin. Ja ehkä ensi kertaa kuulisit kaupungin täyttävät äänet – paperin väsyneen taittelun, öljyä huutavien kärryjen kirskunnan, loputtomat laahustavat askeleet. Hiljaisuuden äänet jotka vihlovat korvissa ja satuttavat sisältä.

Julkaisu Näkymätön, tuntematon Hongkong ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun ohikulkeva matkaaja nostaa katseensa katutasosta Hong Kongin Tsim Sha Tsuin kuuluisan ostosalueen keskellä, räätälien, kopiokellojen, bordelleiden ja väärennettyjen merkkituotteiden vilinässä, saattaa hän kohdata suuren valkoisen viktoriaanista arkkitehtuuria edustavan talon ylhäisessä yksinäisyydessä kiireisen kaupungin yläpuolella.

Tämän entisen englantilaisten meripoliisien päämajan kohtaaminen on kiinnostavaa, sillä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Hong Kongin katukuvasta on hävinnyt suuri määrä vanhaa länsimaalaista, eli koloniaalista, arkkitehtuuria. Hiljalleen vanhat talot suurine huoneineen ja ikkunoineen, rauhallisine verantoineen ja puutarhoineen ovat antaneet tietä ylväille lasitorneille, metallia kiiltäville kauppakeskuksille ja kopeille yritysten pääkonttoreille. Näin on käynyt myös tälle englantilaisten sosiaalisen kontrollin päämajalle, jossa järjestys, hierarkia ja kuri aikoinaan materialisoitui. Poliisit ovat saaneet väistyä länsimaalaisten luksuskauppojen tieltä, joissa osallisuus globaaliin maailmaan nyt mitataan.

Turvallisuuden tyyssijasta kulutuksen mekaksi

Kun taloa tarkemmin tutkailee sen ympäristössä huomaa sen huokuvan brittiläisen meri-imperiumin kulttuurista ja taloudellista mahtia – länsimaalaista itsevarmuutta ja tietoista ylivoimaisuutta. Talon muotokieli on rationaalista, kontrolloitua ja itsetietoista. Rakennuksen vitivalkoiset paksut seinät heijastelevat moraalista ja sivistyksellistä ylempiarvoisuutta. Talon asemointi mäelle, Kowloonin kiinalaisen kaupunginosan yläpuolelle, mahdollisti aikoinaan näkymän Hong Kongin satamaan. Samaan aikaan rakentaen tarinaa kaikkitietävästä auktoriteetista, joka tarkkaillen kontrolloi ja visioi.

Aikoinaan talon sisälle pääsivät ainoastaan poliisit ja rikolliset. Tänään rakennukset ovet ja sellit ovat avoinna kaikille kuluttajina. Alkuperäistä taloa on laajennettu uusvanhaan tyyliin ja henkeen niin, että se muistuttaa nyt pikemminkin etelä-ranskalaista palatsia kuin kolonialistisen ajan turvallisuuden tyyssijaa. Talon vanhat korkeat aidat, jotka ennen rajasivat kontrolloidun tarkkailun ja rangaistuksen tilaa, ovat saaneet väistyä kiiltävien rullaportaiden, kukkaistutuksien, palmujen ja suihkulähteiden tieltä. Saman kohtalon ovat kokeneet rakennuksen entiset toimistot ja tallirakennukset. Tilat, joissa viktoriaaninen tieto, taito, kuri ja edistys ennen kulminoitui, ovat nyt elämyksellisen, hedonistisen ja esteettisen kulutuksen mekkoja – länsimaalaisia hienostoravintoloita, luksuskauppoja ja boutique-hotelleja.

Ackbar Abbas (1997) kuvaileekin Hong Kongia jatkuvana häviämisen/häivytyksen kulttuurina (culture of disappearance), jonka olemassaoloa ja olemusta leimaa jatkuva muutos, uusiutuminen, kerrostuneisuus, päällekkyys ja tilapäisyys. Abbasin mukaan tämä epämääräinen ja jatkuvasti neuvoteltava kulttuurinen ja kansallinen identiteetti, joka kelluu kolonialismin ja globaalin kapitalismin voimien ristiaallokossa, menneen britti imperialismin ja nykyisen Kiinaan kuulumisen vaatimuksien ja odotuksien välimaastossa, kiteytyy ja konkretisoituu keskeisesti Hong Kongin jatkuvasti muuttuvassa kaupunkikuvassa ja tilassa, jonka kautta kansallista muistamisen ja kuulumisen politiikkaa harjoitetaan, kaupungin historiallista arkkitehtuuria säilyttämällä, korostamalla tai häivyttämällä.

Kuten Michael Shapiro (2010) esittää Abbasin näkemyksiä mukaillen Hong Kongin kaupunkikuvan jatkuva muutos toimii keskeisesti kansakunnan kulttuurisen ja kollektiivisen identiteetin hallinnan keskiössä jonka kautta ’uutta’ kiinalaista identiteettiä, siihen kuuluvuutta tai kuulumattomuutta, heijastellaan, rakennetaan ja rajataan. Näin ollen, turvaaminen, valvonta ja tarkkailu, onkin yhdistävä tekijä sekä kolonialistiselle että post-kolonialistiselle hallinnalle. ’Heritage 1881’ kahvilapöydästä, kuten poliisilaitosta tänään kutsutaan, avautuukin näkymä liikkuvuuden, muuttuvaisuuden ja uudistumisen neoliberaaliin tilan politiikkaan jossa yksilön vapaus ja valta määrittyy symbolisen ainutkertaisuuden eronteoilla, joita luodaan kulutuksen ja sen luotujen arvojen kautta. Oman aikamme myyttiseen ja poliittiseen mielenmaisemaan jossa moderni tarkkailu ja kuri on antanut tietä kohti vapauttavaa ja voimaannuttavaa liberaalia hallintaa, joka toimii keskeisesti himojen, halujen ja minuuden tuotannon, organisoinnin ja hallinnan kautta.

Elämänhallintaa luksustuotteista

Kun satunnainen matkailija nyt nauttii italialaista kahvia ja ranskalaista omenapiirakkaa poliisilaitoksen entisellä sisäpihalla Vivaldin vuodenaikojen soidessa taustalla, ohitse eivät marssi merirosvot ja laittomat siirtolaiset jotka aikoinaan rikkoivat imperiumin kauppapolitiikan näkymättömiä rajoja, vaan keskiluokkaiset kiinalaiset länsimaalaisten arvojen, mielikuvien ja merkityksien markkinoilla. Eteen avautuukin liikkuvuuden, muuttuvaisuuden ja uudistumisen neoliberaali mielenmaisema, jossa yksilön vapaus määrittyy symbolisen ainutkertaisuuden eronteoilla. Näitä erontekoja luodaan nyt kulutuksen ja mielihyvän – ei kurituksen tai tiukan protokollan, kautta. Näin mahdollistuu ja paljastuu poliittinen maisemakuva modernin vallan muutokseen tarkkailusta ja kurista kohti vapauttavaa ja voimaannuttavaa liberaalia hallintaa.

Maisemakuva pitää sisällään myös yhteyden maailmanpolitiikan järjestyksen laajempiin muutoksiin. Kun aikaisemmin Hong Kongin kansalaiset ja Kiinasta saapuneet pakolaiset jonottivat Ison-Britannian virastoihin anomaan maan kansalaisuutta, ovat nämä kansalaiset nyt siirtyneet jokapäiväisiin mateleviin ostosjonoihin Guccin, Hermesin, Versacen ja Cartierin liikkeiden edustoille. Kahvilapöydän näkymä luksuskauppojen elämänhallinnan maailmaan avaakin näkymän Kiinan kasvavaan rooliin maailmanpolitiikan ja talouden näyttämöllä.

Samaan aikaan kuin Kiinaa kosiskellaan Euroopan talouskriisin maksumieheksi, näyttää siltä että mannerkiinalaiset ovat jo nyt sankoin joukoin pelastamassa Euroopan taloutta länsimaisia luksustuotteita kuluttamalla. Romanttisen toiveikkaasti voisi ajatella että näiden tuotteiden ostaminen heijastelisi kiinalaisten pyrkimystä länsimaalaistua. Kahvilapöydästä tarkasteltuna näyttää kuitenkin siltä, että heille luksustuotteiden ostamisessa ei ole kyse huonon itsetunnon tai itsekunnioituksen kohentamisesta vaan pikemminkin vallan, rahan ja statuksen performoinnista, jolla on suhteiden estetiikkana myös maailmanpoliittinen ulottuvuus.

Vieraantuva länsimaalainen

Länsimaiden kansalaisia ei näissä Hong Kongin yltäkylläisyyden tiloissa, joissa rahanvalta spektaakkelinomaisesti materialisoituu, juurikaan kohtaa. Pikemminkin he ovat siirtyneet Tsim Sha Tsuin katutason liikkeiden takahuoneisiin, luksustuotteiden väärennys– ja jäljennysmarkkinoille, kuin etsimään toissijaiseksi jääneen minuutensa tarkoitusta – neuvottelemaan maailmanpoliittisen roolinsa tai olemassaolonsa oikeutusta ja perustaa. Kenties he ovat paenneet kirjoittajan tavoin toiseuttaan ja ohi kiitävää maailmanaikaa Vivaldin vuodenaikojen kerrattuihin, mutta turvallisuutta tuottaviin sävelien seuraan, siirtyneet sivustakatsojiksi menneen maailman tunnetiloihin, ainoastaan havahtuakseen että tutuksi käynyt järjestys ja sen kotoinen tunnelma on peruuttamattomasti muuttunut. Talon herrasväki on vaihtunut, näkymä merelle peitetty ja jatkuvuuden takaavat laiturit purettu.

Epätietoisena omasta paikastaan ja tarkoituksestaan, länsimainen vierailija uudessa kodittomuuden tunteessaan siirtyykin kohti entisen palvelusväen pyöreiksi kuluneita rappusia. Edeten kohti sivuovea joka vie Hong Kongin iltahämärän verhoamille sivukaduille. Kujille, jotka kauppakeskuksen itsevarmat ja tietoiset valot ohittavat, langettaen pitkän tumman varjon yksinäisen kulkijan eteen.

Lähteet:

Ackbar Abbas. 1997. Hong Kong: Culture and the Politics of Disapearance. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Shapiro, J. Michael. 2010. The Time of the City: Politics, philosophy and genre. Abingdon & New York: Routledge.

Julkaisu Maailmanpolitiikan arkkitehtuurin muuttuvat tilat – kahvihetki Hong Kongissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.