Sanasta ”meemi” tulee useimmille ensimmäiseksi mieleen hassut kuvat internetissä, joissa kuvan ja tekstin sommitelma luo uusia merkityksiä viitaten tyypillisesti kuvan alkuperäisen kontekstin ulkopuolelle. Moderni meemi onkin melkoisesti etääntynyt Richard Dawkinsin ajatuksesta, jossa meemi oli geeniin verrannollinen tekijä, joka toimi kulttuurillisessa kontekstissa biologisen sijaan.

Vaikka meemit pääosin esiintyvätkin lähinnä harmittomana tai merkityksettömänä ajankuluna, meemien taustalla voi olla myös merkityksellistä politiikkaa, jonka tunnistaminen vaatii kriittistä medialukutaitoa. Kaikilla meemeillä ei välttämättä ole lähtökohtaisesti taustallaan poliittista tarkoitusperää, mutta meemittämisen oleellinen piirre onkin meemin kääntäminen omaa toivottua viestiä heijastavaksi.

Toisin sanoen meemiä tuottaa uudelleen yleisö, joka meemin näkee ja jakaa sitä edelleen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, tai osallistuu itse meemiin sanallistamalla leviävän kuvan uudelleen. Meemejä tehdään politiikasta ja poliitikoista, mutta meemi voi olla myös poliittinen tiettyä ideologiaa esiintuomalla. Meemien merkitys poliittisen viestinnän välineinä on vasta avautumassa tutkijoille.

Huumoria ja kuvakieltä hyödyntävät meemit tuottavat helposti sosiaalisessa mediassa leviäviä yksinkertaistavia selityksiä monimutkaisista ongelmista.

Tutkijatohtori Saara Särmän Suomen Akatemian rahoittamassa ”MEMEPOL – Meemien merkityksellistävää maailmanpolitiikkaa” -hankkeessa meemit nousevat esiin poliittisen viestinnän välineinä. Erilaiset toimijat valtioista aktivisteihin tuottavat ja levittävät meemejä pyrkiessään vaikuttamaan politiikkaan, niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Huumoria ja kuvakieltä hyödyntävät meemit tuottavat helposti sosiaalisessa mediassa leviäviä yksinkertaistavia selityksiä monimutkaisista ongelmista.

Meemeillä voi kuitenkin myös haastaa hallitsevia valta-asetelmia sekä nostaa yhteiskunnallisia kipukohtia esille, jos muut kanavat ovat sulkeutuneet. Huumorin välityksellä voidaan tehdä tarkoitusperiltään vakavaa politiikkaa. Tämän vuoksi meemien kriittistä lukutaitoa tarvitaan: väärä tai vaikuttamaan pyrkivä tieto voi ottaa monenlaisia muotoja.

Meemien tehokkuus ja toimintalogiikka on yhä paljolti hämärän peitossa. Kaikki meemit eivät leviä tai puhuttele tarkoitettuja yleisöjään poliittisesti. Meemien politiikkaa selvitellään tässä Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden vastaavan päätoimittajan Mikko Poutasen sekä aiheen asiantuntijan, tutkijatohtori Saara Särmän kanssa.

Arvaamattomat meemit

Väitöskirjassaan Särmä käsitteli maailmanpolitiikan meemejä – visuaalista maailmanpolitiikkaa – yhdistäen kuvataiteellista metodia politiikan tutkimukseen. Särmä on myös kenties kuuluisammin niittänyt mainetta Tumblr-alustalla tutkimuksensa oheistuotteena syntyneen ”Congrats, you have an all male panel” -sivustolla, joka on kuvien kautta tehnyt näkyväksi sitä, kuinka monesta aiheesta niin akatemiassa kuin yhteiskunnassa yleisemminkin keskustellaan lähes yksinomaa miesten äänillä. Lisäämällä kuviin peukuttavan David Hasselhoffin Särmä alleviivasi sivun otsikon sarkasmia.

Meeminä All male panel tekee siis näkyväksi niitä näkymättömiä rakenteita, jotka jättävät naiset julkisuudessa paitsioon. All male panel -ilmiöön tartuttiin vuonna 2015 suomalaisessa mediassakin, mikä yllätti Särmän itsensäkin. Meemien nousua suosioon on vaikea ennustaa.

Nyttemmin miespaneelit ovat yleistyneet mediassa myös sanana. Tietoisuus ilmiöstä on kasvanut sille tasolle, että moni järjestelijä pahoittelee ennakoivasti, jos tapahtumaan on päässyt syntymään vain miehistä koostuva paneelikeskustelu.

Nyttemmin miespaneelit ovat yleistyneet mediassa myös sanana.

Internet toimii massiivisena meemien varastona, jolloin aineistosta on lähinnä runsaudenpulaa. Meemitutkimuksen haasteena onkin sen heikko ennustettavuus: on vaikea tietää etukäteen, mitkä tapahtumat herättävät merkittävää meemeilyä – vaikka akateemista tutkimusta rahoittavat tahot usein edellyttävätkin tutkijalta ennustajan lahjoja.

Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin virkaanastujaisissa huomion varasti meemeilyllä Bernie Sanders. Jopa Helsingin Sanomien Nyt-liite keräsi Bernie-meemejä. Meemejä ryöpsähti vuorokaudessa satoja, ellei tuhansia, minkä jälkeen ne meemeille tyypillisesti hiljalleen katosivat näkyvistä. Meemit ovat voimakkaasti tilannesidonnaisia joskin niitä voidaan myös kierrättää myöhemmin.

Särmä kerää meemejä usein joukkoistamalla tiettyyn tapahtumiin liittyvien meemien keräilyn. Näihin lukeutuu muun muassa Yhdysvaltain hallintorakennuksen Capitolin mellakka 6.1.2021, edellä mainittu Sandersin pukeutuminen, sekä hiljattainen Suezin kanavan tukkineen jättimäisen Ever Green -konttialuksen irrottamisoperaatio.

Meemien politiikkaa

Internetin myötä kuvaviestinnän merkitys on kasvanut ja niin on myös näiden alustojen merkitys äänestäjien saavuttamisessa. Poliitikot itsekin siis pyrkivät usein näkyviin kanavilla, jotka mahdollistavat meemittelyn, mutta viraaliseksi meemiksi pääseminen tai joutuminen on poliitikolle yhtäaikaisesti uhka ja mahdollisuus. Toisaalta jos tavoitteena on ainoastaan julkisuus, meemit voivat toimia kutsumalla huomiota itseensä.

Keinotekoisesti rakennettu meemi joutuu itse todennäköisesti meemitetyksi ja siten naurun alaiseksi. Särmä ei voi suositella esimerkiksi kuntapoliitikolle meemiksi ryhtymistä. Viraalisuus ei välttämättä ole onnistuneen meemin tunnusmerkki, vaan sen herättämä vaikutus. Jos perinteinen media poimii meemin, se leviää yhä laajemmalle, jolloin sen vaikuttavuus myös kasvaa. Taustalla on myös perinteisen median entistä yleisempi tyyli poimia uutisaiheita sosiaalisesta mediasta.

Poliittisen kuvaviestinnän tarkoitus on vaikuttaa poliittisesti. Meemit ovat affektiivisia viestinnän välineitä eli ne niin sanotusti menevät tunteisiin. Internetin ”närkästyksen koneen” vuoksi poliittiset viestit vaikuttavat leviävän paremmin, kun ne ovat negatiivisia. Tästä syystä myös poliittiset trollit saattavat suosia monimutkaisia asioita yksinkertaistavia ja niille ylenkatsovasti nauravia meemejä.

Keinotekoisesti rakennettu meemi joutuu itse todennäköisesti meemitetyksi ja siten naurun alaiseksi.

Tiettyä poliittista ideologiaa edustavat meemit ovat luettavissa laajalti. Meemit myös ylittävät internetin välityksellä ongelmitta kansallisia rajoja, jolloin yhtä meemiä voidaan lähes loputtomasti versioida myös paljon alkuperäisestä tarkoitusperästä poikkeavasti.

Tästä syystä meemin alkuperää voi olla todella vaikea jäljittää. Oma lukunsa ovatkin niin sanotut poliittiset trollitehtaat, jotka liittyvät enemmänkin informaatiosodankäyntiin. Näitä on menestyksekkäästi jäljittänyt esimerkiksi toimittaja Jessika Aro.

Myös käsitteet tai termit voivat meemiytyä. Särmä nostaa esiin Cancel-kulttuurin (cancel culture), joka on levinnyt lähes sellaisenaan Suomeen Yhdysvalloista nimenomaan oikeistolaisena stereotypiana, joka pyrkii negatiivisesti leimaamaan yhteiskunnallisesti kriittistä aktivismia.

Meemien vaarat

Meemien spontaaniuden vuoksi niillä on myös vaaransa aikakaudella, jolloin halutaan erityisesti varjella brändiä ja mainetta. Aktivisteille meemit voivatkin olla ase heidät muutoin ulossulkevia yrityksiä tai organisaatiota vastaan.

Mitä enemmän toimija viestii ottavansa brändinsä vakavasti, sitä enemmän se houkuttelee meemejä, jotka pyrkivät tekemään tuon brändin ja sen varjelun naurunalaiseksi. Brändit ovat toisin sanoen paljastuneet kovin hauraiksi. Särmä ehdottaakin, että meemityksen kohteeksi joutuneen organisaation olisi järkevämpää ikään kuin lähteä vitsiin mukaan, kuin painottaa brändinsä vakavuutta.

Mitä enemmän toimija viestii ottavansa brändinsä vakavasti, sitä enemmän se houkuttelee meemejä, jotka pyrkivät tekemään tuon brändin ja sen varjelun naurunalaiseksi.

Monet meemit nojaavat sisäpiirihuumoriin, jolloin meemin leviäminen alkuperäistä kontekstiaan pidemmälle saattaa johtaa meemin kaappaukseen. Näin kävi esimerkiksi Pepe-sammakolle, joka päätyi luojansa surmaamaksi, kun Pepe päätyi äärioikeistolaisen propagandan osaksi. Tapauksesta on myös tehty dokumentti.

Särmä muistuttaa, että meemien ja muun sisällön jakamisessa meillä kaikilla on oma vastuumme; vaikka meemejä ei itse tekisi, niiden viraalisuus on kiinni jakajista. Särmä kehottaa pohtimaan, kannattaako kaikkea jakaa ja levittää, vaikka tarkoitus olisikin kritisoida alkuperäistä aihetta. Etenkin näin koronaviruksen aikana on hyvä pohtia, miten meemit leviävät viruksen tavoin.

Haastattelussa käytettiin kasvomaskeja.

Saara Särmä on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian MEMEPOL-hankkeen johtava tutkija.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Meemipolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaarina Nikunen: Media Solidarities – Emotions, Power and Justice in the Digital Age. Sage, 2019.

Jos jotain on pääteltävissä Politiikasta-lehdessä julkaistavista juttusarjoista, solidaarisuus on tekemässä paluun tai uuden nousun, poliittisesti ja tutkimuksellisesti. Pidän tätä kehitystä ilahduttavana.

Käsitteenä solidaarisuus, kuten vaikkapa patriarkaattikin, kalskahtaa helposti vähän vanhahtavalta. Viime aikoina vallalla olleen näennäisen epäpoliittisuuden vastapainoksi nämä poliittisen painolastinsa ylpeästi mukanaan kantavat käsitteet ovat raikas tuulahdus.

Solidaarisuus on tekemässä paluun.

Kaarina Nikusen Media Solidarities -kirja on tervetullut kontribuutio solidaarisuuskeskusteluun, sillä se valottaa ansiokkaasti median roolia solidaarisuuksien tuottajana ja ylläpitäjänä viiden empiirisen tapaustutkimuksen kautta. Tämä yhtäaikaisen humaani ja kriittinen teos näyttää mitä siitä seuraa, että erilaiset solidaarisuuden ilmaukset ja  mielikuvat nousevat julkisuuteen median välityksellä ja media  herättää tunteita kierrättäessään ja muokatessaan solidaarisuuden ilmauksia.

Mediassa ilmaistaan solidaarisuutta

Yksinkertaisimmillaan Nikunen määrittelee kirjan johdannossa solidaarisuuden jaetuksi sitoumukseksi haastaa epäoikeudenmukaisuus ja sosiaalinen haavoittuvuus ja työskennellä niiden poistamiseksi. Mediasolidaarisuus puolestaan tarkoittaa erilaisia mediatuotteita, jotka ilmaisevat tai vahvistavat solidaarisuutta. Tällaisia mediatuotteita voivat olla esimerkiksi humanitaariset kampanjat, ihmisoikeuksiin ja hyväntekeväisyyteen keskittyvät tv-ohjelmat ja elokuvat sekä epätasa-arvoa paljastavat uutiset. Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.

Nikunen rakentaa tapaustutkimukset käsitteellisten ulottuvuuksien ympärille, niin että kirjan eri luvut korostavat kukin erityisesti yhtä mediasolidaarisuuksien ulottuvuutta. Näin piirtyy esiin monipuolinen kuva siitä, miten mediasolidaarisuuksia voidaan ajassamme ymmärtää tuotannon, mielikuvituksen, tunteiden, jakamisen ja todistamisen sekä osallistumisen käsitteiden avulla.

Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.

Kirjan tutkimusote paikantuu mediatutkimuksen niin kutsuttuun eettiseen käänteeseen, joka on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Nikunen viittaa Jonathan Ongiin, jonka mukaan moraalis-eettinen käänne on järisyttävä muutos pois naiivin positiivisesti yleisöjen toimijuuteen suhtautuvista relativistisista tutkimustraditioista.

Kyseiseen käänteeseen kuuluu muun muassa kriittisyys hyvää asiaa ajavia mediakuvastoja kohtaan, joita ovat esimerkiksi humanitaristiset kampanjat. Suomessa esimerkiksi Noora Kotilaisen väitöskirja on hyvä esimerkki tämän tyyppisestä tutkimuksesta, vaikka paikantuukin eri tieteenalalle.

Solidaarisuus ymmärretään monella tavalla

Mediatutkimuksen eettiseen käänteeseen linkittyvän tutkimuskeskustelun lisäksi Nikunen osallistuu postkoloniaalisiin ja kriittisiin feministisiin solidaarisuuden teoretisointeihin. Näistä tutkimusperinteistä ammentaen saavutaan solidaarisuuden käsitteeseen, joka ei pyri olemaan universaali vaan kaikkia ihmisten välisiä eroja paremmin huomioiva.

Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä. Samaan tapaan feministitutkijat puhuvat feminismin sijaan feminismeistä, korostaakseen eri ajattelun traditioiden moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monikkomuoto irrottautuu sekä universaaliuden että puhdasoppisuuden vaateista.

Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä.

Dissonantti solidaarisuus hylkää universaaliuden ja samanlaisuuden vaatimukset. Se syntyy yhteistyössä eikä oletetun samankaltaisuuden seurauksena. Jos eroja ja olemassa olevia valtasuhteita ei huomioida, solidaarisuuden käytännöt ja ilmaukset päätyvät lähinnä vahvistamaan näitä valtasuhteita.

Valtasuhteiden huomioiminen ja yhteistyön tekeminen eroja navigoiden vaatii kovaa työtä. Nikunen ei käsittele eksplisiittisesti sitä, miten solidaarisuus voisi toimia metodologisesti tutkimuksessa. Erinomaisen esimerkin siitä, miten eroja ja valtasuhteita tarkasti huomioiva solidaarisuus voi toimia käytännössä tutkimusprojektissa — ja miten hankalaa se on — saa Sophie Harmanin Seeing Politics -kirjasta (2019), joka käsittelee elokuvan tekemistä tutkimusmenetelmänä.

Hankalat solidaarisuudet sulkevat ulos

Niin sanotut hankalat solidaarisuudet pilkahtelevat siellä täällä kirjassa, mutta niiden äärelle ei pysähdytä tarkemmin. Lukijana olisin suonut aiheelle laajempaa käsittelyä.

Yhtäältä tarkoitan hankalalla solidaarisuudella sitä, että solidaarisuutta on usein paljon helpompi osoittaa kivoille, kuin haastaville tyypeille. Tämä näkyy keskusteluissa, joissa vaaditaan milloin keneltäkin, esimerkiksi feministeiltä, rodullistetuilta tai vammaisilta, mukavampaa argumentointia tueksi asettumisen ehtona.

Mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.

Toisaalta hankala solidaarisuus ei ole humaania, avointa ja inklusiivista vaan pieneen me-ryhmään rajautuvaa. Kuten Tuija Saresma kirjoittaa, kapeaa ryhmäsolidaarisuutta esiintyy varsin paljon ja mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.

Hiukan leikkimielisesti olen joskus kehitellyt setäsolidaarisuuden käsitettä. Se on yhdenlainen ulossulkevan solidaarisuuden muoto, jossa solidaarisuus ei kohdistu heikommassa asemassa oleviin vaan suuntautuu kohti valta-asemia ja valtaapitäviä. Joillakin median edustajilla on oma erityinen roolinsa setäsolidaarisuuden tuottajina.

Mureneeko solidaarisuus yksilöiden maailmassa?

Aikamme mediasolidaarisuuksia määrittää keskeinen paradoksi. Yhtäältä sosiaalinen ja globaali vastuu ovat mediassa esillä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä media tuo kaukaisen kärsimyksen lähelle yhä välittömämmin. Toisaalta solidaarisuus rapautuu jatkuvasti uusliberalismin ja tihentyvän yksilökeskeisyyden seurauksena, kun moninaiset solidaarisuuden ilmaukset ja eletyt todellisuudet loitontuvat toisistaan.

Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät. Tähän liittyy myös Teppo Eskelisen esittämä ajatus siitä, miten talouteen liittyvät ajatustavat rapauttavat solidaarisuutta.

Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät.

Media Solidarities lisää ymmärrystämme niistä moninaisista tavoista, joilla media vahvistaa tai rapauttaa solidaarisuutta. Erityisesti digitaalisen median aikakaudella äärimmäisen nopeasti kiertävät solidaarisuuksien ilmaisut herättävät tunteita.

Mutta usein toimintainto laantuu yhtä nopeasti kun se syttyykin. Tässä mediasolidaarisuuksien paradoksi kohtaa aktivismin paradoksin, josta Rebecca Solnit kirjoittaa Hope in the Dark –kirjassa (2006): kun välittömiä tuloksia ei näy tai tulokset eivät ole riittävän suuria, aktivismi tai solidaarisuus lopahtaa.

Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt. Solnitin tapaan Nikunen jäljittää muutoksia kärsivällisesti eikä sorru kyynisyyteen, vaan näkee mahdollisuuksia ja toivoa erilaisissa aktivismin muodoissa.

Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt.

Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa. Kriittisen tutkijan otteella hän kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että solidaarisuuden ilmaukset voivat toimia myös osana alistavia rakenteita. Toisin sanoen niissä ei itsessään ole mitään puhdasta tai hyvää.

Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa.

Solidaarisuudet asettuvat aina materiaaliseen kontekstiin ja esiintyvät sosiaalisissa, poliittisissa, kulttuurisissa ja medioituneissa rakenteissa. Median logiikkaa ja rakenteita koskevista huomioista on mahdollista tehdä rinnastuksia myös akateemiseen maailmaan. Päällimmäisenä herää kysymys, ovatko tutkijoidenkaan tuottamat ideat ja tuotteet nykyisellään kestäviä ja reiluissa oloissa luotuja?

Saara Särmä on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Julkaisu Nikunen: Pinnallinen ja nopeatempoinen mediasolidaarisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiovarainministeriön asetuksessa on seikkaperäinen kuvaus jokaisesta Itsenäisyyden vuosikymmenet -aiheisesta juhlarahasta. Yhdessä rahoista käytetään turkkilaisella rannalla otettua ikonista kuvaa kolmevuotiaasta Alan Kurdista. Hän menehtyi toissa vuonna pakolaismatkallaan Välimeren yli.

Asetuksessa kuvataan: ”Keskellä vasemmalla on ihmishahmo. Ihmishahmon taustalla ja etualalla on epäsuoria poikittaisia viivamuotoja sekä pienipiirteisiä muotoja. Kehällä oikealla on erimittaisista poikkiviivoista koostuva muoto, joka muodostaa puolikaaren.”

Rahaa kuvaavasta tekstistä on jätetty pois hukkuneen Kurdin hahmo, joka on alkuperäisen kuvan kannalta keskeinen elementti. Omien sanojensa mukaan suunnittelija halusi korostaa auttajan roolia: ”Siinä kolikossa olennaista on auttaja, ei hukkunut pikkupoika. Halusin tuoda esille sen, että Suomi on osa globaalia maailmaa ja sen ongelmat heijastuvat meillekin.”

Päätös painaa juhlakolikkoon hukkuneen pienen pojan kuva on mahdollisesti vielä hämmentävämpi ja poliittisesti irvokkaampi valinta kuin jo runsaasti mediassa käsitelty juhlaraha, jossa kuvataan Suomen sisällissodan aikaista teloitusta.

Traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Siinä missä sisällissota on Suomen kansalle kipeä historiallinen ja kansallinen trauma, globaali epäoikeudenmukaisuus ei ole menneisyyden trauma tai voitettu ”haaste” vaan elävää elämää ja edelleen käynnissä oleva, akuutti ja ratkaisematon ongelma, joka määrittää ihmisten elämää. Globaali epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa maantieteellisesti ja kulttuurisesti hyvin epätasaisesti jakautuneita elämän edellytyksiä ja ihmishengen arvoa.

Globaali epäoikeudenmukaisuus tiivistyy riipaisevalla tavalla Euroopan turistirannoille huuhtoutuvien lasten ruumiissa. Kurdin laajasti tunnettu hahmo on ikoninen ilmentymä aikamme häpeällisestä, jokapäiväisestä tragediasta, joka kulminoituu pakolaisten kohtelussa ja kohtaloissa.

Mutta traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Juhlarahan taustatyö

Juhlarahaa painavan Suomen Rahapajan mukaan juhlarahan suunnittelussa on käytetty apuna useita eri asiantuntijoita. Tekijän sanotaan tehneen merkittävän taustatyön.

Tämä taustatyö ei käy ilmi juhlarahasarjasta, sen lanseerauksessa käytetyistä teksteistä tai tekijän medialausunnoista. Sarjan kuvat ja tekstikuvaukset jokaisesta rahasta ovat kulkeneet useiden käsien läpi. Oletettavasti myös juhlarahalautakunta on käsitellyt suunnitelman.

On yllättävää, jos juhlarahojen kuvituksen ongelmallisuus ei noussut missään vaiheessa esille. Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Nyt sarjan lanseerauksessa käytetyt lauseet tuntuivat kumpuavan suoraan totutusta kuvastosta, joka on historian saatossa muotoutunut merkkimiesten rintakuvien ja kansalliseläinten kautta.

Toisten kuolemaa ja kärsimystä esittävien kuvien yhteydessä sanat ”nostalginen” ja ”upea” eivät vain sovi kuvaukseen. Suunnitteluprosesseissa kannattaisi konsultoida myös historioitsijoita ja visuaalisen politiikan tai kulttuurin tutkijoita, jotta sudenkuopat vältettäisiin.

Juhlarahojen suunnitteluun, arviointiin, julkistamiseen ja kumoamiseen liittyvää selittelyä kuunnellessa mieleen tulee ajatus, että kaikki on tehty kiireellä, miettimättä loppuun ja pohtimatta kriittisesti. Hankkeesta saa vaikutelman, että se on toteutettu vailla syvempää kiinnostusta yhteiskunnallisten kipeiden aiheiden visuaalista käsittelyä kohtaan – ilman harkintaa ja herkkyyttä.

Selityksenä karuille kuvavalinnoille on nostettu esiin juhlarahainstituution ravistelu ja kipeiden traumaattisten teemojen esiin ottaminen. Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Taiteilija Ai Weiwei poseerasi kreikkalaisella rannalla imitoiden Kurdin kuvaa. Pieleen mennyt teko osoittaa hyvin, miten hankalaa toisten kärsimyksen kuvaston uusintaminen on. Keski-ikäinen, varakas ja maailmankuulu kiinalainen mies, joka makaa valokuvattavana samassa asennossa kuin hukkunut Kurdi, on pelkästään vastenmielistä ja epäkunnioittavaa.

Asiaan vihkiytyneistä lautakunnista ja väitetystä harkinnasta huolimatta yhteiskunnallisesti kipeitä aihealueita käsittelevien taiteilijoiden kiinnostuksen ja käsittelykyvyn puute tulee usein esiin. Ja jälki on silloin rumaa.

Ikonisen kuvan jähmettynyt merkitys

Turkkilaisella hiekkarannalla otettu kuva kuolleesta pakolaispojasta ei ole mikä tahansa kuva, jonka voi noin vain kopioida juhlarahaan. Se on ikoninen kuva, joka on järkyttänyt monia ja tiivistänyt jaettuja tuntoja laajasti. Se symboloi nykyistä humanitaarista tilannetta.

Kuvassa piirtyy esiin väkivalloin meihin ja heihin jaettu maailma, jossa tällä hetkellä elämme. Kuvan äärellä on järkytytty, herätty pakolaispolitiikan kestämättömyyteen, itketty, tunnettu häpeää ja pelkoa. Kuvaa on käytetty poliittisessa painostuksessa, sen kautta on syytelty ja sen tiimoilta on heitelty kiviä puolin ja toisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin: lapsen kuolema sodan ja epähumaanin, globaalisti epätasa-arvoistavan politiikan seurauksena. Ja vaikka kuva ja sen käyttö on voimakkaan symbolinen, se on myös kuva yhden ihmisen, ihan oikean täällä eläneen kanssaihmisemme, viimeisistä hetkistä.

Ikonisen kuvan kohdalla juuri nuo kuvaan liittyvät kulttuuriset ja poliittiset merkitykset määrittävät pääsääntöisesti sen, miten kuva luetaan ja mitä se meille merkitsee.

Tekijä voi vain hyvin rajallisesti määritellä, mitä yleisö tällaisessa kuvassa tai kuvaa uudelleen kierrätettävässä representaatiossa näkee. Vaikka juhlarahan suunnittelija sanoo, että merkittävää kuvassa on auttaja, varmasti hyvin harva unohtaa kuvassa olevan kuolleen lapsen.

Kun juhlarahan suunnittelija kertoo, että huomiota ei tulisi kiinnittää lapsen ruumiiseen vaan häntä sylissään pitävään auttajaan, hän ohjeistaa katsojan kääntämään huomionsa alkuperäisen valokuvan laajasti jaetusta merkityksestä toiseen, aivan uuteen kuvan tulkintaan.

Ongelmaksi tässä muodostuu paitsi ikonisen kuvan kollektiivinen luenta ja vaihtoehtoisen luentaan pakottamisen mahdottomuus, myös todellisuus kuvan takana. Hukkunutta lasta rannalta pois kantava mieshahmo ei ole avustustyöntekijä, hän on turkkilainen santarmi Mehmet Çıplak.

Çıplak ei oikeastaan auttanut tai ainakaan pelastanut poikaa, vaan kantoi hänen elottoman ruumiin pois rannalta. Hänen työhönsä kuuluu partioida turkkilaisen turistikohteen Bodrumin rannoilla, eikä pienen Kurdin ruumis ehkä ollut ensimmäinen tai viimeinen, jonka hän joutuu rannalta poistamaan.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Kolikossa ”auttajaa” symboloimaan tarkoitettu hahmo on globaalin eliitin auringonpalvontaan varattuja turistirantoja puhtaana pitävä työntekijä. Hänen toimenkuvansa on pikemminkin globaalin epäoikeudenmukaisuuden symboli kuin eurooppalaisen myötätunnon tai solidaarisuuden ilmentymä.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Tekijä ei kuitenkaan ole missään esittänyt kritisoivansa suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, joten yhteiskuntakriittinen tulkinta kuvasta tai koko sarjasta jää lähinnä mahdollisuudeksi, jota kriittiset tutkijat voivat väläytellä.

Absurdia valuuttaa

Aluksi globaalia oikeudenmukaisuutta käsittelevän kolikon lukeminen oli hankalaa, koska se tuntui lähinnä parodialta. Parodiaksi kolikko kehystyi erityisesti levitessään Jami Järvisen Kaasuputki-sivun julkaisuna Facebookissa. Julkaisussa kolikko oli rinnastettu sen lähteenä käytetyn kuvan kanssa. Kuvapari vaikutti ensikatsomalta meemikuvalta, vaikka ei sitä ollutkaan.

Pieleen menneen yhteiskunnallisen kritiikin vuoksi globaalia (epä)oikeudenmukaisuutta kommentoimaan pyrkinyt kolikko tuotti absurdin kulman aikamme vaikeimpaan poliittiseen ongelmaan.

Lisäksi kolikon kuva on mykkä. Se ei itsessään kerro paljoa. Juhlarahassa esiintyvien visuaalisten kuvioiden merkit ovat melko vähissä. Siinä näkyy takaapäin kuvattuna ihmishahmo, joka kantaa sylissään jotain.

Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Mahdollisesti taustalla on rantaviiva, ehkä meri. Karikatyyrimainen, luonnollisten merkkien tasolla sekava kuva toimii juhlarahassa vain, koska se on ikoninen. Itsessään juhlarahan pikkuruinen kuva, vailla värejä tai muita tunnistettavuutta lisääviä ominaisuuksia, ei kerro katsojalle itsessään juuri mitään. Kuvan lukeminen juhlarahasta ilman sen ikonista merkitystä on mahdotonta.

Hämmennystä lisää kontekstin yllättävyys ja sopimattomuus. Juhlarahalla perinteisesti juhlistetaan ja sillä on omat konventionsa, jotka eivät kerta rykäyksellä muutu. Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Kun konteksti muuttuu hirvittävästä uutiskuvasta juhlarahaksi, teoksen katsoja hämmentyy. Päälimmäiseksi kokemukseksi jää nyrjähtänyt ja hämmästynyt olo – absurdi olo. Varmaankin Absurdistanin valuutta näyttää tällaiselta.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista. YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen.

4.5.2017 klo 10.25: tarkennettu kohtaa Ai Weiwein kuvasta. 

Julkaisu Globaalia oikeudenmukaisuutta Välimereen hukkuneen lapsen kuvalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Konferenssi kestää neljä päivää, joista jokainen jakautuu neljään paneelisessioon. Yksittäisen paneelisession aikana järjestetään noin 80 eri paneelia. Kun tähän lisätään erilaiset aamiais- ja lounaskokoukset, satunnaiset kohtaamiset sekä eri tahojen iltaisin järjestämät vastaanotot, on ISA hengästyttävä ja hektinen kokemus. Kokeneempikaan konferenssikävijä ei ehdi seurata kovin montaa paneelikeskustelua. Konferenssin akateeminen anti on sattumanvaraista ja verkostoituminen onnistuu joskus paremmin, toisinaan huonommin. Pitkästä matkasta ja kalliista kustannuksista huolimatta monet meistä käyvät ISAssa vuodesta toiseen.

Tänä vuonna ISAa edeltävät viikot eivät täyttyneet ainoastaan viime hetken paperien kirjoitusurakasta ja muista matkavalmisteluista, vaan myös vilkkaasta nettikeskustelusta ja -aktivismista. Koko konferenssiteema rakentui globaalin kansainvälisen politiikan sekä ”alueellisten maailmojen” ympärille. Siksi monista tuntui erityisen härskiltä viime tipassa lanseerattu ”safiiripaneelien sarja” (Sapphire Series), jossa normalisoitiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen valkoisuutta, elitistisyyttä ja pohjois(amerikkalais)uutta. Vastapainoksi konferenssin ja koko tieteenalan tosiasiallista monimuotoisuutta korostamaan koottiin muun muassa ”rubiinipaneelien sarja” (Ruby Series).

Toinen kritiikin aihe kansainvälisen politiikan keskeisen tutkijakentän sulkeutuneisuuden ohella oli meille suomalaisille niinkin itsestään selvän palvelun kuin internetyhteyden puute. Sosiaalinen media, erityisesti Twitter, on tullut olennaiseksi osaksi konferenssiosallistumista. Valitettavasti wlan-yhteys ei kattanut suurinta osaa paneelihuoneista, jolloin aktiivinen twiittaaminen oli mahdotonta. Monet keskustelut avautuvat Twitterin kautta myös luksushotellien seinien ulkopuolelle ja nekin, jotka eivät syystä tai toisesta pääse paikan päälle, voivat seurata konferenssin kuumimpia puheenaiheita: kahvi on pahaa ja sukupuolittuneisuus on tehtävä näkyväksi.

Tässä konferenssiraportissa emme paneudu varsinaiseen konferenssin sisällölliseen antiin, vaan pohdimme konferenssikokemustemme kautta tutkijuuden ja ammatillisten performanssien mahdollisuuksia ja rajoja. Projektimme yhdistävät taidetta tieteeseen sekä tutkimusmenetelmänä että tutkimuksen esittämisen tapana.  Tältä sivustolta on saatu aiemmin lukea Saara Särmän väitöskirjasta ja kollaaseista sekä Susanna Hastin myötätunnon neuropolitiikkaan pureutuvasta tutkimuksesta.

Lauluesitys – häiriötä vai tiedettä?

Siellä täällä virkistävinä valopilkkuina ISA tarjosi tavanomaisesta poikkeavia esityksiä, joissa tieteen perinteistä esittämisen tapaa haastettiin. Yksi tällainen paneeli (Embodying the Aesthetic Turn: Screening and Discussion of ’Hard Corn’) alkoi Ruth Reitanin lyhytelokuvalla Hard Corn. Elokuvan katsomisen jälkeen keskustelu lähti virtaamaan vapaasti ja innostunut yleisöjoukko jakoi tulkintojaan elokuvasta vielä ulos kävellessään.

Toisin kuin argumentoiva tutkimuspaperi, elokuva ja tulkinnallinen avoimuus mahdollistavat osallistumisen tiedon tuottamiseen paneelin aikana. Miksi näin ei tehdä useammin? Miksi tutkijan täytyy omistaa argumenttinsa ja istua sen päällä itsevaltiaan ottein?

Muutakin hauskaa nähtiin ISAssa: joukko Game of Thrones -tutkijoita hoiti paneelinsa kirja- ja televisiosarjan hahmoiksi pukeutuneina ja teki jopa mainos-trailerin paneelistaan! Tuoko hauskuus lisäarvoa tieteellisen konferenssiin? Kyllä – hauskuus on niin keskeinen kannatteleva voima ihmisen elämässä, ettei sitä kannata sulkea konferenssiovien ulkopuolelle.

Kolmas esimerkki siitä, kuinka esittämisen tapa voidaan asettaa sisällön kanssa vähintään tasa-arvoiseen asemaan, tuli esille paneelissa nimeltä Making Sense of Emotions, Politics and War, jossa Susanna Hast esitti pienen äänentoistojärjestelmän kautta muutaman musiikkikappaleen.

”Olin pohjustanut ISAn esitystäni keräämällä rohkeutta jo edellisen syksyn ECPR-konferenssissa tanssillisella esitykselläni, jossa olin pudota alas tuolilta tasapainotellessani pehmeällä alustalla yhdellä jalalla! Silmiinpistävää tässä kokemuksessa oli se, kuinka sain yleisön huomion eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin. Sain ääneni kuuluviin kehon liikkeen kautta tavalla, joka olisi muuten mahdotonta.

ISAssa esitin laulujani, joita olen sanoittanut ja säveltänyt talven aikana, ja joita suureksi ilokseni muusikko Timo Rehtonen on säveltänyt, sovittanut ja soittanut taustalle. Laulujen tarkoitus oli aluksi popularisoida tiedettä, mutta sen ohella niistä on tullut osa itse tutkimusprosessia, metodia, joka tuo jatkuvasti esiin uusia asioita tutkimukseni kohteesta, sodan kokemuksesta ja tunteista Tšetšenian sodissa. Sama koskee tanssillisuutta: kehon liikkeen avulla tutustun tutkimuskohteeseeni. Näin liike tai laulu ei ole tutkimuksen päälle liimattua vaan keskeinen osa tutkimustulosten syntyä, prosessointia ja ilmaisua.

Itse laulujen esittäminen ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Toisen kappaleen alussa huoneen ovelle ilmestyi joukko vihaisia ihmisiä naapurihuoneista valittamaan melusta, ja jouduin selviytymään esityksestä tämän selkkauksen aiheuttaman paineen alaisuudessa.

Kyseisten laulujen ensiesittäminen kansainvälisessä konferenssissa, ilman esiintymiskokemusta tai laulajan koulutusta, on jo itsessään pelottava kokemus. Se on riskin ottamista: itsensä paljastamista haavoittuvana, puutteellisena, ulkopuolisena. Olen tietenkin vilpittömän pahoillani siitä, että aikaisemmin tehdystä äänentoiston tarkastuksesta huolimatta onnistuin häiritsemään muiden paneelien rauhaa. Samalla mietin, olisiko kovaääninen puhuja saanut saman reaktion aikaan.

Kovaääninen laulaminen saa aikaan häiriötä, ravistelua, joka toivon mukaan herättelee miettimään sitä, mikä on sallittua ja sovinnaista akateemisessa tapahtumassa. Mikä on tieteellistä, mikä on taiteellista ja saako tiedettä esittää laulamalla, tanssimalla tai vaikkapa kollaaseja tekemällä?”

Kollaaseja ja käsitöitä

Innovatiivinen paneeli Art as Subject, Art as Method koostui sekä niin sanotuista perinteisistä konferenssiesitelmistä että kollektiivisesta kollaasiprojektista. Paneelin tarkoituksena oli tutkia ja pohtia, mitä tapahtuu, kun samanaikaisesti ”normaalin” akateemisen keskustelun kanssa tehdään jotakin käsillä. Kyseisestä paneelista oli tarkoitus luoda tila, jossa niin omien käsitöiden tai taideprojektien tekeminen kuin kollektiiviseen kollaasiprojektiin osallistuminenkin on suotavaa ja toivottavaa.

Suurin osa huoneeseen tulleista noin 40 ihmisestä osallistuikin aktiivisesti tavalla tai toisella. Huoneen keskellä olevalle pöydälle oli aseteltu valmiiksi kolme pohjamaalattua pingotettua kangasta sekä kasa konferenssiin ja New Orleansiin liittyviä paperimateriaaleja. Pöydältä löytyi esimerkiksi paikallinen sanomalehti, kustantajien ja muiden konferenssitiloissa toimintaansa esittelevien tahojen mainosmateriaalia, erilaisia leikkeitä rubiini-sarjan inspiroimana (rubiineista tehtyjä elefantteja ja kenkiä sekä eri muotoisia jalokiviä). Osallistujat toivat mukanaan muun muassa lankaa ja kudottuja paloja.

Väki vaihtui kollaasipöydän ympärillä, joka oli koko session ajan täynnä askartelevia ihmisiä. Osa taiteili valmiisiin pohjiin, osa teki materiaaleista omia kollaasejaan. Samaan aikaan muualla huoneessa valo- ja videokuvattiin sekä neulottiin ja virkattiin.

Paneeli sinänsä ei niinkään antanut vastauksia vaan avasi liudan uusia kysymyksiä konferenssiosallistumisesta ja koko tieteenalasta. Tilaisuus ei koostunut perinteiseen tapaan panelisteista ja yleisöstä, vaan häivytti rajoja eri roolien välillä, kun kaikilla oli mahdollisuus osallistua yhteiseen tekemiseen. Tämä rajojen häivyttäminen puolestaan avasi tilaa keskustelulle, jossa tuli esiin tärkeitä havaintoja sekä eri lailla tekemisen riskeistä että kollektiivisen tekemisen emotionaalisista ulottuvuuksista.

Osanottajat pitivät tilaisuutta virkistävänä ja vapauttavana ”normaalin” konferenssin keskellä. Tarjotessaan hengähdystilaa kiireisessä konferenssiympäristössä tällainen tilaisuus voi olla radikaali interventio kilpailuhenkiseen akateemiseen tapahtumaan. Kun monet vaikuttivat kaipaavan tällaista virkistävää ja rentouttavaa paneelia, mitä se kertoo akateemisista megakonferensseista tai kansainvälisestä politiikan tutkimuksesta? Tukehduttaako ”normaali” akateeminen konferenssikäytäntö meitä?

Kollektiivinen kollaasien tekeminen nosti esiin tärkeän kysymyksen omistajuudesta, vähän samaan tapaan kuin Reitanin elokuva. Eräs osallistuja huomautti, kuinka vaikeaa hänen oli siirtyä pois kollaasin ääreltä käytettyään huomattavan määrän aikaa ja energiaa omaan tekemiseensä. Hän kertoi, että oli ahdistavaa päästää joku muu jatkamaan, mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa päästä katsomaan, millaiseksi kollaasi muodostui muiden käsissä.

Olemmeko myös niin tottuneet kontrolloimaan ja omistamaan omat argumenttimme, että niiden käsistä päästäminen on emotionaalisesti hankalaa? Estääkö juuri tämä osaltaan kollektiivisia kirjoitusprojekteja? Osaammeko tehdä yhdessä?

Sallittavuuden rajoilla

Kaikkia taiteellisen ja tieteellisen ilmaisun sekoittamisen ei tarvitse kiinnostaa tai edes miellyttää. Joillekin se voi kuitenkin olla luonteva ja jopa ainoa oikea tapa edetä tutkimustyössä. ISA edustaa jo itsessään elitististä kansainvälisen politiikan tutkimuksen tapahtumaa, jossa vain harvoilla on edes mahdollisuus käydä. Yhdessä tekemisen meininki – niin globaalilla tasolla kuin lähimpien kollegoiden kanssa – on pikemminkin vierekkäin tekemistä kuin toisen kanssa jakamista.

Samalla kun kansainvälisen politiikan tutkimusta vaivaa valkoihoinen länsimainen miesvalta myös sellaiset konferenssikäytännöt, jotka edustavat populaarikulttuuria tai käsillä tekemistä, ovat marginaalissa ja niitä saatetaan vähätellä. Edustavuuden, hiljaisuuden ja hiljentämisen teema nousi esiin sekä ennen konferenssia safiirisarjan kritiikin kautta mutta myös konferenssin aikana juuri rubiinipaneeleissa.

Kaikkein haitallisinta tutkimusyhteisölle on, jos siinä yritetään hiljentää tai sulkea ulos kollegoita. Akateemisessa maailmassa kilpailu on kovaa, mutta ISA jätti myös vahvoja solidaarisuuden jälkiä. Tutkijat myös inspiroivat ja tukevat toisiaan vilpittömästi. Tutkimusmaailmassa on näin myös lempeyttä, iloa ja naurua. Niitä myös me haluamme välittää ja edistää omien hankkeidemme ja tekemisen tapojemme kautta.

YTT Susanna Hast työskentelee Genevessä IHEID:ssä (Graduate Institute of International and Development Studies) tutkijana. Häneltä ilmestyi helmikuussa 2014 teos Spheres of Influence in International Relations History, Theory and Politics (Ashgate).

YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen. 

Julkaisu Kokemuksia vuoden 2015 International Studies Associationin konferenssista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2015 alku on tarjonnut yhteiskunnan ja tiedemaailman sukupuoliskarpille tarkkailijalle runsaasti huomioitavaa (engl. gender smart, ks. esim. Enloe 2013). Närkästystä ja jonkinasteista hilpeyttä ovat herättäneet erityisesti tieteelliseen ja poliittiseen asiantuntijuuteen liittyvät tapahtumat, joista naiset näyttävät kadonneen.

Turun yliopiston valtio-opin laitos järjestää kevätlukukaudella Faktat ja politiikka -kurssin, jonka luennoitsijoita kuvaillaan ”Suomen parhaiksi asiantuntijoiksi”. Kurssin kaikki yksitoista luennoitsijaa ovat miehiä. Pelkkiä miespuhujia on löytynyt myös Vapaus valita toisin -kansalaisliikkeen Luottamus yhteiskunnan edistyksen liimana -seminaariin.

Jos naiset eivät osaa puhua, niin kai he sentään osaavat kirjoittaa? Koneen säätiö julkisti tammikuussa Vuoden Tiedekynä 2015 -palkintoehdokkaat. Sen esiraati oli karsinut 250 artikkelista ja kirjasta seitsemän palkintoehdokasta. Niiden kirjoittajat ovat kaikki miehiä.

Entä sitten Yleisradio, joka vielä vuonna 2011 mainosti tavoittelevansa tasa-arvoisuutta kaikissa tuottamissaan sisällöissä? Sen vuodenvaihteessa alkaneen Suomi on venäläinen -sarjan asiantuntijoiden joukosta naisia joutuu etsimään. Näin, vaikka käsiteltävänä on aiheita, joita monet naiset ovat taitavasti tutkineet.

Asiantuntijuus ja sen laatu näyttävät siis kulkevan käsi kädessä mieheyden kanssa. Sara Ahmedia (2004) mukaillen, asiantuntijuus tahmautuu miehisiin kehoihin kun taas naisten yltä asiantuntijuuden viitta luisuu pois. Ahmed käyttää englanninkielen termiä stickiness, kuvaamaan tapaa, jolla tunteet ja merkitykset kiinnittyvät sukupuolitettuihin, seksualisoituihin ja rodullistettuihin kehoihin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että naiset joutuvat tekemään jatkuvaa työtä tieteen kentällä todistaakseen asiantuntijuutensa.

Ovatko mainitsemani neljä esimerkkiä yksittäistapauksia? Onko niin, että neljä satunnaista esimerkkiä ei kerro koko totuutta? Ehkä naisia pyydettiin mukaan, mutta kukaan ei suostunut tai päässyt. Ehkä järjestävät tahot eivät tunne yhtään naista, jolla olisi käsitellyistä aiheista sanottavaa. Vai eivätkö naiset vaan käytä suomen kieltä harvinaisen taitavasti, kirjoita omaperäisesti, kiinnostavasti ja humoristisesti?

Selitykset eivät vakuuta. Naisten ”unohtumisessa” asiantuntijuuden piirin ulkopuolelle on kyse rakenteellisesta syrjinnästä. Kuten Lena Näre muistuttaa, juuri tällaisiin käytäntöihin kiinnitti huomiota jopa opetusministeriön vuonna 1982 asettaman komitean mietintö Tutkijan uran ongelmat ja esteet. Vuodesta 1982 tulee tänä vuonna kuluneeksi 33 vuotta.

Vuonna 2015 meillä asiantuntevilla tutkijanaisilla on lupa odottaa enemmän. Meillä on lupa olettaa ja oikeus vaatia, että asiantuntijuutemme otetaan vakavasti ja että meidät kutsutaan luennoimaan ja esiintymään.

Meidän täytyy odottaa enemmän kollegoiltamme ja vaatia, että juuri te alatte kiinnittää huomiota asiaan. Koska käytännöt uusintavat rakenteita, niitä on mahdollista murtaa toimimalla toisin.

Miten sitten voimme toimia vuonna 2015 tehdäksemme naiset näkyviksi tieteellisessä elämässä?

1. Kun ajattelet asiantuntijoita, ajattele naisia.

2. Viittaa teksteissäsi ja puheissasi naisiin. Naisiin viitataan tieteellisissä käytännöissä systemaattisesti vähemmän kuin miehiin (Maliniak ym. 2013).

3. Kutsu naisia luennoimaan, seminaaripuhujiksi, osallistujiksi työryhmiin ja paneeleihin.

4. Jos olet menossa esiintymään luentosarjaan tai seminaariin, varmista järjestäjiltä, että myös naisia on mukana.

5. Jos olet mies, harkitse seuraavasi Scott Gilmoren esimerkkiä ja kieltäydy kutsusta, jos kokonpanossa ei ole ainoatakaan naista.

6. Jos joudut kieltäytymään esiintymiskutsusta, ehdota tilalle naiskollegaa.

Lähteitä

Ahmed, Sara (2004) The Cultural Politics of Emotions. Lontoo: Routledge.

Enloe, Cynthia (2013) Seriously! Investigating Crashes and Crises as If Women Mattered. Berkley: University of California Press.

Maliniak, Daniel, Ryan Powers & Barbara F. Walter (2013) “Gender Citation Gap in International Relations”. International Organization 63(4): 889-922.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Kuinka tehdä tieteen naiset näkyviksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanpolitiikka on sukupuolittuneiden merkitysten kyllästämä areena, jossa valtioiden toiminta liitetään monesti maskuliinisuuteen tai feminiinisyteen. Sukupuolittava merkitysten antaminen tapahtuu kuitenkin niin luonnostaan, että harvoin kiinnitämme siihen sen suurempaa huomiota.

Väitöskirjassani pohdin naurun ja huumorin roolia maailmanpolitiikassa sekä siinä mitä maailmanpolitiikasta ymmärrämme jokapäiväisessä elämässä. Väitän, että nauru jäsentää mielikuviamme maailmanpoliittisista tapahtumista. Maailmanpoliittista naurua voidaan tutkia kiinnittämällä huomio erilaisiin humoristisiin materiaaleihin. Tutkimusaineistoni koostuu lähinnä netistä löytämistäni pilakuvista. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten pilakuvissa sukupuolitetaan ja seksualisoidaan ydinasetyrkyiksi (nuclear wannabes) kutsumiani toimijoita, eli Irania ja Pohjois-Koreaa.

Ydinasevarustelun arkiset representaatiot

”Miten ydinaseet ja sukupuoli voivat kerta kaikkiaan liittyä toisiinsa?” on minulta kysytty useita kertoja vuosien varrella. Yksittäinen kuva voi toimia nopeana vastauksena kysymykseen, osoittaen selvimmät yhteydet. Oheiset kuvat juontavat juurensa vuoden 2008 heinäkuuhun, jolloin länsimaisessa mediassa levisi tieto Iranin ohjuskokeesta. Iranin kerrottiin testanneen yhdeksää ohjusta ja uutisia kuvitti kuva neljästä juuri lentoon lähteneestä ohjuksesta. Pian tarkkasilmäisimmät huomasivat kuitenkin yhden näistä ohjuksista olleen kuvamanipulaation tulos. Toisin sanoen ohjuskoe ei ollut onnistunut täydellisesti kun vain kolme kuvassa olleista ohjuksista lähtivät liikkeelle neljännen jäädessä paikalleen.

Näin meemi oli valmis syntymään. Meemillä tarkoitan joukkoa nopeasti leviäviä nettipilakuvia, jotka toistavat samoja elementtejä kuten esimerkiksi kissakuvia yhdistettynä tietoisesti väärin kirjoitettuihin teksteihin (“i can has cheezburger” lienee tunnetuin variaatio kun siten on nimetty kokonainen nettisivusto). Iranin ohjuskokeen tapauksessa eri nettisivustot julkaisivat nopeassa tahdissa valtavan määrän pilakuvia, joissa irvailtiin Iranin epäonnistumiselle. Toistuvina elementteinä tässä meemissä käytettiin ”alkuperäistä” tai manipuloitua kuvaa, johon liitettiin erilaisia esineitä ja hahmoja. Yksittäinen kuvamanipuloitu ohjus liitettiin kuvassa milloin mihinkin. Vaikkapa David Hasselhoffiin kuten oheisessa kuvassa. Lisäksi näitä kuvia liitettiin, tyypilliseen internetkultturin tapaan, jo olemassa oleviin tunnettuihin nettimeemehin (esim. LOLcats kissameemiin ja Epic Fail meemiin).

Iranin epäonnistuminen, jolle meemeissä irvailtiin, oli monitahoinen. Iran ei kyennyt laukaisemaan kaikkia ohjuksia eli oli teknologisesti epäpätevä. Se ei myöskään hallinnut suhteellisen yksinkertaista teknologiaa, kuvamanipulaatiota. Lisäksi Iran epäonnistui kansainvälisessä imagohallinnassa päästämällä ”väärän”, eli kuvamanipuloidun, kuvan julkisuuteen.Iranin toimintaa kyseisessä tapauksessa sekä laajemmin ydinasevarustelun kontekstissa tulkitaan usein mediassa ja tutkimuskirjallisuudessakin sotilaallisena pullisteluna ja uhitteluna.

Ydinasetyrkkyjen maailmanpoliittinen asema

Ydinasetyrkyt ovat valtioita, jotka havittelevat omaa ydinasetta. Globaali ydinasejärjestys voidaan nähdä arvojärjestyksenä, joka jakaa valtiot niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Toisaalla on myös toimijoita, jotka kovasti haluaisivat. Globaalin ydinasejärjestyksen perustana on ydinsulkusopimus, joka institutionalisoi jaottelun ydinasevaltioihin ja ydinaseettomiin valtioihin. Ydinasetyrkkyjä pidetään usein ongelmallisina, koska niiden nähdään haastavan olemassa olevaa jakoa ja jopa uhkaavan koko järjestyksen pystyssä pysymistä.

Tutkimukseni kannalta ongelmallisena eivät näyttäydy niinkään Iran ja Pohjois-Korea, joita kutsutaan roistovaltioiksi ja pahan akseliksi. Pikemminkin pyrin kartoittamaan tapoja, joilla me ”lännessä” näemme ja hahmotamme nämä valtiot ja niiden maailmanpoliittisen aseman. Erityisesti tarkastelen niitä tapoja, joihin liittyy nauru ja huumori. Nauraminen jollekin ja jonkun toimijan naurunalaiseksi tuottaminen ovat osa maailmanpoliittista ymmärrystämme.

Arkipäiväinen ymmärrys maailmanpolitiikasta yleisesti ja ydinasetyrkyistä erityisesti on hyvin anekdootin omaista ja sirpaloitunutta. Tällä tarkoitan, että tiedon todenperäisyyttä voi olla vaikea selvittää, mutta kun jotakin “faktaa” tarpeeksi toistetaan, siitä tulee ikään kuin totta. Internet-aikakaudella tieto pirstaloituu entistä enemmän. Tieto kiertää äärimmäisen nopeasti maailman kolkasta toiseen ja monesti jokin tapahtuma saattaa tulla vastaan ensin siitä jo syntyneen parodian muodossa. Juuri tämä aiemmin mainitsemani Iranin ohjuskoe on hyvä esimerkki tapauksesta, jossa sille irvailevat kuvat saattoivat näkyä sosiaalisen median uutisvirrassa jo ennen kuin asiaa koskeva uutinen julkaistiin. Joillekin pilakuvat saattoivat jäädä ainoaksi kosketukseksi koko tapahtumaan.

Lähtökohtanani on, että nettipilakuvat voivat olla tärkeitä kansainvälisen politiikan tutkimuskohteita nykymaailmassa, jossa monet meistä viettävät suuren osan ajastaan tietokoneiden ja älypuhelinten äärellä ja osallistuen sosiaalisen median virtaan. Nettioleilua ja netissä tapahtuvia asioita on tapana pitää tavalla tai toisella ”oikeasta elämästä” irrallisena. Väitän kuitenkin, että netissä tapahtuvilla kohtaamisilla – kohdataan sitten ihmisiä, asioita tai tapahtumia – on merkitystä kansainväliseksi mieltämiemme ilmiöiden kannalta.

Henkilökohtainen on poliittista ja, kuten Cynthia Enloe on todennut, henkilökohtainen on myös kansainvälistä. Väittämä kääntyy myös toisinpäin: kansainvälinen on henkilökohtaista. Toisin sanoen arkipäiväiset tapamme käsittää ja käsitteellistää maailmanpolitiikkaa ovat osa ilmiökenttää nimeltä maailmanpolitiikka. Tutkimani nettipilakuvien välityksellä tapahtuva irvailu Iranille ja Pohjois-Korealle voisivat potentiaalisesti haastaa ja kyseenalaistaa olemassa olevia käsityksiä ydinasetyrkyista ja niiden paikasta maailmassa. Useimmiten irvailu ja naureskelu kuitenkin päätyvät tuottamaan globaalia ydinasejärjestystä uudelleen; ydinasetyrkyt pidetään paikallaan globaalin arvojärjestyksen pahnanpohjimmaisena.

Visuaalinen kollaasimetodologia

Väitöskirjani sijoittuu kansainvälisessä politiikassa sekä feministiseen tutkimusperinteeseen että populaarikulttuurin ja maailmanpolitiikan yhteyksiä hahmottavien keskustelujen kentälle. Väitöskirja on sekä poikkitieteellinen että ”poikkitaiteellinen” yhdistäessään tieteellistä tutkimusta taiteen tekemiseen. Olenkin nimennyt lähestymistapani feministiseksi kollaasimetodologiaksi, sillä visuaalisten kollaasien tekeminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Junk-termi feminismin edessä merkitsee hömppää ja roskaa. Tällä haluan korostaa yhtäältä sellaisiin aiheisiin ja aineistoihin paneutumista, jotka monesti nähdään niin sanotun vakavan tieteen piirissä turhanaikaisina tai liian kevyinä.

Junkin piiriin kuuluvia aiheita voivat olla juurikin nauru ja huumori, joita ei ole vakavasti itsensä ottavan tieteenalan piirissä juurikaan tarkasteltu. Aineistona puolestaan voivat toimia nettipilakuvat ja meemit. Muita mahdollisia hömppä-aineistoja voisivat olla vaikkapa erityisesti naisille suunnattu kirjallisuus (chick-lit) tai romanttiset komediat. Toisin sanoen kirjallisuuden tai elokuvan lajityypit, joita ei pidetä vakavasti otettavina. Toisaalta hömppäfeminismi on myös enemmän kuin tutkimuksellinen ote tai lähestymistapa, se on elämäntapa ja -asenne. Se leikittelee vakavuuden ja huumorin sekä vakavasti otettavuuden ja kepeyden rajoilla pyrkien murtamaan tiukkoja vastakkainasetteluja näiden väliltä.

Olen käyttänyt aineistonkeruumenetelmää, jota kutsun käänteiseksi lumipallomenetelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että olen kerännyt internetkuvia seuraamalla linkkejä sivuilta toiselle eli käytännössä harrastanut melko tavanomaista nettisurffailua ja poiminut relevantit kuvat talteen. Lisäksi olen poiminut talteen sosiaalisessa mediassa sattumalta vastaan tulleita kuvia ja linkkejä. Metaforinen lumipallo on myös pyörinyt minua kohti, eli olen saanut linkkejä ja vinkkejä ystäviltä ja tuttavilta, jotka tietävät tutkimuskohteeni. Koska aineisto on sattumanvaraista, olen päätynyt käsittelemään sitä kollaasin keinoin sekä käsitteellisesti että visuaalisesti. Käsitteellisesti kollaasi toimii sekä koko työn jäsentäjänä että tieteellisen kirjoittamisen tapana, joka yhdistelee erilaisia tekstityyppejä. Visuaalinen puoli kollaasimetodologiasta on taideteosten tekeminen kerättyjä materiaaleja käyttäen.

Toinen osa materiaalien keruusta visuaalisia kollaaseja varten on kuvahakujen tekeminen Googlella. Näissä kuvahauissa olen hyödyntänyt alustavassa analyysissa esiin tulleita teemoja eli käyttänyt hakusanoina joitakin fraaseja tai käsitteitä. Lisäksi olen tehnyt erilaisia hakuja tutkimuskohteena olevista maailmanpolitiikan toimijoista. Google on keskeinen väline, jos haluaa päästä käsiksi johonkin mitä ”me” arkipäivässä ajattelemme ja siihen mikä ”meitä” näyttäisi kiinnostavan. Muun muassa UN Women on käyttänyt kuvakaappauksia Googlehaun ennakointitoiminnon teksteistä kampanjoinnissaan, osoittaakseen mitä naisista ajatellaan.

Väitän, tai oikeammin toivon, että tekemäni visuaaliset kollaasit voivat tehdä akateemisesta keskustelusta helpommin lähestyttävää muulle kuin akateemiselle yleisölle. Kun akateemisen keskustelun teemoja visualisoidaan leikkisästi kollaasien muotoon, ne voivat herättää uteliaisuutta. Akateemisen yleisön ne puolestaan voivat ainakin haastaa pohtimaan tutkimuksen tekemisen rajoja.

Sukupuolittunut ydinasevarustelu visualisoituna

Väitöskirjassani olevat kollaasit käsittelevät Pohjois-Korean osalta esimerkiksi kulutuskulttuuria, erityisesti luksuskuluttamista sekä julkkiskulttuuria. Pohjois-Korean johtajiin liitetyt erilaiset maskuliinisuudet liittyvät näihin teemoihin ja ovat enemmän tai vähemmän patologisoituja. Riippuen siitä, näyttäytyykö Kim Jong-il tai Kim Jong-un ahneena, yksinäisenä hulluna vai poikamaisena kiusaajana tai kiukuttelijana, myös tulkinnat Pohjois-Korean ydinasevarustelupyrkimyksistä saattavat muuttua. Erilaiset tulkinnat pyrkimysten syistä ja taustoista vaikuttavat myös siihen, miten muut toimijat suhtautuvat Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi se neuvotellaanko ja miten neuvotellaan, voi vaihdella sen mukaan millaisena vastapuoli nähdään. Yksinäinen hullu voidaan nähdä eritasoisena uhkana kun lapsellinen kiukuttelija.

Iraniin liittyvät kollaasit avaavat teemoja kuten ohjuskateus, joka on 80-luvulla kehitetty ydinasevarustelua selittävä termi, sekä muita räikeämmin seksualisoituja teemoja, kuten viagra politiikka. Lisäksi Hello Kitty hahmon kautta käsittelen sitä, miten Irania yllä mainitsemani epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen feminisointiin. Erilaiset sukupuolen konstruktiot liitettynä maailmanpoliittisiin toimijoihin, voivat joko lisätä tai vähentää esimerkiksi niiden tuottamaa uhkaa ja siten muuttaa eri toimijoiden välisiä valtasuhteita. Feminisointi esimerkiksi on tehokas tapa saada joku näyttämään ja tuntumaan alempiarvoiselta. Iranille naurettaessa epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen sitä pyrittiin feminisoimaan esimerkiksi Hello Kitty hahmon avulla.

Väitän, että nauru yhdistettynä siihen, miten erilaisia maailmanpolitiikan toimijoita sukupuolitetaan ja seksualisoidaan, vaikuttaa ymmärrykseemme siitä mikä on totta. Tai siihen, mikä näyttäytyy meille totena.

Kun kollaaseissa tuotan kuvalliseen muotoon ydinasevarustelun sukupuolitettua ja seksualisoitua kuvastoa, toivon katsojan oppivan kiinnittämään huomiota näihin teemoihin sekä myös muihin vastaaviin arkipäiväisiin kuvastoihin. Kollaasien avulla voi pohtia kriittisesti sitä, miten nauru saattaa uudistaa ja pönkittää erilaisia valtasuhteita. Sukupuolittuneet ja seksualisoidut kuvastot ja tulkinnat ovat usein tulleet normaaleiksi ja luonnollisiksi. Kuvastojen kriittinen purkaminen on olennaista, kun halutaan tuottaa mahdollisuuksia toisenlaisille maailmoille.

Lisää aiheesta: Särmän väitöskirja Junk Feminism and Nuclear Wannabes – Collaging Parodies of Iran and North Korea 

Artikkelikuva: Saara Särmä: Orange Iran (2014)

Julkaisu Ydinasetyrkyt ja junk-feminismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.