Sekä julkisessa keskustelussa että akateemisessa tutkimuksessa on viime vuosina kiinnitetty huomiota yksinäisyyden lisääntymiseen ja sen seurauksiin. Puheenvuorot ovat kuitenkin pitkään keskittyneet yksinäisyyden psykologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin ulottuvuuksiin. Mikä on yksinäisyyden suhde poliittiseen toimijuuteen ja mikä on sen rooli radikalisoitumisessa?

Yksinäisyys on subjektiivinen kokemus ja siksi sitä voi olla vaikea havaita tai mitata ulkopuolelta. Tästä huolimatta yksinäisyyden tiedetään vaikuttavan monella tavalla terveyteen ja olevan riskitekijä sairauksien kehittymisessä. Samalla yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on korostettu, ettei yksinäisyyttä tulisi käsitellä vain yksilön kannalta, vaan pikemminkin sosiaalisena ongelmana, johon on etsittävä ratkaisuja yhteisöjen, instituutioiden ja koko yhteiskunnan tasolla.

Yksinäisyyden kokemusten voi olettaa liittyvän monin tavoin kyvykkyyteen ja halukkuuteen toimia poliittisena olentona osana yhteiskuntaa. Sosiaalisen kuulumattomuuden on huomattu vaikuttavan esimerkiksi äänestämättä jättämiseen sekä populististen puolueiden kannattamiseen. Yhdysvaltojen hyvin polarisoituneessa ilmapiirissä sekä demokraatit että konservatiivit ovat myös syyttäneet toisiaan “yksinäisyyden aseistamisesta” – siis inhimillisen yksinäisyydenpelon valjastamisesta poliittisiin tarkoituksiin.

Yksinäisyyden kokemuksilla on todettu olevan yhteyksiä myös ääriajattelun tukemiseen. Esimerkiksi yksin toteutettujen terroritekojen motiivien on huomattu kietoutuvan yksinäisyyteen. Myös yksinäisyyden ja aggressiivisten tunteiden välillä on havaittu yhteys sekä yksilöpsykologiassa että terrorismitutkimuksessa.

Poliittisen asemoitumisen ja yksinäisyyden välistä suhdetta on kuitenkin tutkittu vasta vähän. Tässä artikkelissa tarjotaan näkökulmia esimerkiksi sen tutkimiseksi, miten yksinäisyydellä ja ulossuljetuksi tulemisen tunteilla oikeutetaan katkeraa raivoa ympäröivää yhteiskuntaa, naisia, vähemmistöjä ja arvoliberaalia poliittista ajattelua kohtaan.

Esimerkkinä tämän kaltaisesta liikehdinnästä on verkossa toimiva incel-alakulttuuri, joka on kehittynyt paitsi tahdonvastaisen selibaatin myös jaettujen yksinäisyyskokemusten ympärille.

Yksinäisyyden ja politiikan rajankäynnistä

Perinteisesti yksinäisyyden suhdetta politiikkaan on käsitelty sen passivoivan luonteen näkökulmasta. Ranskalainen filosofi Alexis de Tocqueville (1805–1859) totesi jo 1800-luvun alkupuolella, että demokratia tuottaa omanlaistansa individualismia, joka ajaa ihmiset “vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä”. 2000-luvun alussa Harvardin yliopiston valtio-opin professori Robert D. Putnam puolestaan kytki klassikkoteoksessaan Bowling Alone yksinäisyyden sosiaalisten verkostojen puutteeseen ja tästä juontuvaan kansalaistaitojen heikkouteen.

Selväsanaisimmin yksinäisyyden suhteesta poliittisiin ääriliikkeisiin on kirjoittanut politiikan teoreetikko Hannah Arendt, joka käsitteli 1900-luvun puolivälissä totalitarismia “organisoituna yksinäisyytenä”. Yksinäisyyden Arendt ajatteli olevan syvälle ulottuva kokemus, jonka ytimessä oli tunne suhteiden katkeamisesta muiden kanssa jaettuun maailmaan.

Hannah Arendtin mukaan totalitarismi hyödynsi nopean teollistumisen aiheuttamia juurettomuuden tunteita sekä kokemusta, että kenestä tahansa voi tulla taloudellisesti ja sosiaalisesti tarpeeton.

Arendtin mukaan totalitarismi hyödynsi nopean teollistumisen aiheuttamia juurettomuuden tunteita sekä kokemusta, että kenestä tahansa voi tulla taloudellisesti ja sosiaalisesti tarpeeton. Arendt näki, että osa luokka- ja tuotantojärjestelmän reunamille päätyneistä yksilöistä oli sisäistänyt oman “tarpeettomuutensa” yhteiskunnassa, jossa menestys kilpailussa muita vastaan oli kaikki kaikessa.

Arendt ei pitänyt yksinäisyyttä ainoastaan passiivisena ja vetäytyneenä tilana, vaan ajatteli sen joskus myös aktivoivan tai motivoivan taisteluun. Hän huomasi yksinäisyyden ruokkivan negatiivista solidaarisuutta: näkymättömyyden ja syrjään jäämisen pelossa ihmiset muodostivat uhkakuville perustuvia yhteenliittymiä. Totalitaariset maailmanselitykset ja tarinat suuresta taistelusta ihmiskunnan kohtalosta tarjosivat merkitystä ja tunnetta yhteisöllisyydestä.

Yksinäisyyden poliittisten ulottuvuuksien hahmottamiseksi on kuitenkin tärkeää tutkia tarkemmin myös nykypäivän yhteisöjä, joissa yksinäisyys muodostuu omaa minäkuvaa tietoisesti määrittäväksi tekijäksi. Miten yksinäisyydestä muodostuu poliittisen kamppailun väline? Minkälaiset ajatusmallit kytkevät yksinäisyyden vihaan? Miten verkkoyhteisöt tukevat tätä prosessia?

Yksinäisyys verkkoyhteisöissä

Filosofi Jennifer Gaffney kirjoittaa Political Loneliness -teoksessaan “merkillisestä yksinäisyydestä”, jossa lisääntyvistä yhteydenpidon muodoista huolimatta ihmiset kokevat olevansa yhä eristyneempiä muista. Tutkimuksissa onkin alettu kiinnittää huomiota, miten yksinäisyyttä tunnetaan myös verkkoyhteisöissä. Yksinäisyyden, radikalisoitumisen ja demokratian suhde kietoutuu nykymaailmassa enenevästi erilaisten informaatioteknologioiden kehitykseen.

Sosiaalisen median alustojen vaikutuksista demokraattiselle kansalaiskeskustelulle on oltu huolissaan jo pitkään, sillä niiden tapa tuottaa liikevoittoa ohjaa lisäämään näkyvyyttä provosoivalle sisällölle. Ääriajattelua ei kuitenkaan esiinny pelkästään tunnetuimmilla sosiaalisen median alustoilla, vaan erityisesti pienemmillä keskustelupalstoilla, joilla voi pysytellä anonyyminä.

Sosiaalisen median sisältöjen lisäksi tarvitaan tutkimusta informaatioteknologioiden ja yksinäisyyden kokemusten välisestä suhteesta. On kiinnitettävä huomiota myös siihen, miten anonyymi osallistuminen sekä fyysisen ja materiaalisen ihmiskontaktin puuttuminen voivat liittyä yhteiskunnasta vieraantumiseen.

Parhaimmillaan anonymiteetti voi toimia suojakeinona ja kannustaa osallistumaan keskusteluun, mutta nimettömyys voi kuitenkin myös ruokkia vihapuhetta, trollaamista ja kiusaamista. Vaikka käyttäjillä olisikin vakiintuneita nimimerkkejä ja keinoja toistensa tunnistamiseksi, anonyymeillä palstoilla ei altisteta tosielämän identiteettiä muiden arvioinnille.

Sosiaalisen median sisältöjen lisäksi tarvitaan siis tutkimusta informaatioteknologioiden ja yksinäisyyden kokemusten välisestä suhteesta. On kiinnitettävä huomiota myös siihen, miten anonyymi osallistuminen sekä fyysisen ja materiaalisen ihmiskontaktin puuttuminen voivat liittyä yhteiskunnasta vieraantumiseen. Esimerkiksi Arendt ajatteli juuri fyysisen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen olevan keskeistä. Hänen mukaansa nimenomaan kasvokkainen kanssakäyminen mahdollisti kokemuksen jaetusta todellisuudesta sekä tunnustetuksi tulemisen yksilönä.

Verkkofoorumeita ei tulisi kuitenkaan nähdä ihmisten toiminnasta ja fyysisyydestä erillisinä alustoina, vaan pikemminkin toimintaa ehdollistavina ympäristöinä. Ne muokkaavat toimijuuden kokemusta ja vaikuttavat sekä ihmisten käyttäytymiseen että sosiaalisen organisoitumisen tapoihin.

Yksinäisiä väkivaltaan kutsuva incel-kapina

Incel-alakulttuuria on käsitelty viime vuosina näkyvästi eri medioissa yksinäisyyden kannalta. Incelit muodostavat hajanaisia, miesvoittoisia internet-yhteisöjä, joissa jaetaan kokemuksia yksinäisyydestä ja selitetään maailman tilaa. Yhteisöillä on myös poliittinen ulottuvuus: ne ovat osa laajempaa manosfääriä, eli 2010-luvulla verkossa syntynyttä miesasialiikehdintää.

Näillä keskustelufoorumeilla algoritmien lisäksi keskeisessä roolissa on omanlaisensa sanasto, kielioppi ja kerrontatyyli. Näissä yksinäisyyden kuvaukset limittyvät esimerkiksi äärioikeistolaiseen, niin sanottuun alt-right-ajatteluun sekä misogyniaan. Tässä asiayhteydessä tarkoitamme misogynialla  vihaa ja muita, esimerkiksi alistavia tai vähätteleviä, puhetapoja ja tunneilmauksia, jotka kohdistuvat erityisesti naisiin.

Incel-foorumeilla yhteenkuulumisen ja yksinäisyyden välillä vaikuttaa kuitenkin vallitsevan ristiriitainen suhde: kuulumisen edellytyksenä on syrjäytyminen tai koettu mahdottomuus muodostaa intiimejä tai muuten merkityksellisiä suhteita. Yksinäisyyden taustalla vaikuttavia syitä selitetään vetoamalla pseudotieteellisiin analyyseihin sukupuolista, feminismistä ja yhteiskunnan seksuaalisesta hierarkiasta.

Kuten laajemminkin manosfäärissä, incel-alakulttuurissa nojataan myös tarinankerrontaan sekä metaforisiin kertomuksiin, jotka vahvistavat yhteisöä ja tarjoavat vetävän ”vastakertomuksen” haastamaan yhteiskunnan normeja. Manosfääriryhmät esittävät, että yhteiskuntaa uhkaa feministinen salaliitto, jonka vain he ovat tunnistaneet ja jota he murtavat tuomalla näkemyksiään esiin.

Kun katkera taustaideologia näyttäytyy ehdottomana totuutena, syntyy poikkeuksellisen suotuisa maaperä myös rasismin ja misogynian sävyttämälle vihalle. Tällöin kaikki yhteisön ulkopuoliset nähdään ainoastaan yhteiskunnan syöttämien ajattelumallien vankeina.

Incel-yhteisöissä yksinäisyyttä selitetään siis tietyin tavoin. Osa muista manosfääriyhteisöistä liputtaa itsensä kehittämisen ja toimijuuden vahvistamisen puolesta sekä kannustaa saliharjoitteluun ja viettely- ja manipulointitekniikoiden opiskeluun.

Sen sijaan incelien keskusteluryhmät ovat usein toivottomia yhteisöjä, jossa yksilöitä asetetaan erilaisiin hierarkkisiin järjestelmiin. Ajattelun ytimessä on vakuuttuneisuus siitä, ettei heidän omille puutteilleen, erityisesti ulkonäölleen ja sosiaalisille taidoilleen voi tehdä mitään. Yhteisö saattaa kuitenkin olla monelle tärkein sosiaalinen kontakti, vaikka vertaistuen sijaan keskusteluissa kommentoidaan esimerkiksi ulkonäköä julmaan sävyyn.

Incel-yhteisöihin on kiinnitetty huomiota julkisissa keskusteluissa, koska alakulttuurin ajatusmaailma on motivoinut yksittäisiä tekijöitä väkivaltaan ja terroriin. Vaikka incelit usein mieltävät itsensä mielikuvia vähemmän väkivaltaisiksi, terroriteot ovat vaatineet maailmalla kymmeniä kuolonuhreja.

Siksi ilmiötä on syytä tarkastella myös sen kannalta, miten yhteisöt, niiden selitysmallit sekä tavat kommunikoida tuottavat edellytyksiä poliittiseen vihaan. Incelien itsensä kapinaksi kutsuma ilmiö mainitaan kasvavana uhkakategoriana niin Yhdysvaltain kansallisessa sisäisen terrorismin ehkäisystrategiassa kuin Britannian terrorismintorjuntaan keskittyvässä Prevent-ohjelmassakin.

Incel-yhteisöt ovat pääsääntöisesti immuuneja kritiikille, sillä yhteisöön kuuluvat uskovat heränneensä näkemään asioiden niin sanotun todellisen laidan – erityisesti yhteiskuntaa hallitsevan feministisen salaliiton. Kun katkera taustaideologia näyttäytyy ehdottomana totuutena, syntyy poikkeuksellisen suotuisa maaperä myös rasismin ja misogynian sävyttämälle vihalle. Tällöin kaikki yhteisön ulkopuoliset nähdään ainoastaan yhteiskunnan syöttämien ajattelumallien vankeina.

Verkkovälitteinen yksinäisyys ja demokratia

Nykyaikainen verkkovälitteinen yksinäisyys vaikuttaa poikkeavan artikkelin alussa mainituista perinteisemmistä politisoidun yksinäisyyden muodoista siinä määrin, että ilmiön ymmärtäminen edellyttää uusia käsitteellisiä työvälineitä. Teknologiset infrastruktuurit ovat osa nykyistä yksinäisyyden kokemusta, vaikkei niitä voikaan pitää ainoina syyllisinä yksinäisyyden yleistymiseen. Yksinäisyyden yhteydet muihin poliittisiin ongelmiin ovat myös muuttuneet.

Yksinäisyyttä ei siis ole riittävää tarkastella ainoastaan kansanterveyden, talouden tai väkivallan uhan kannalta, vaan ilmiötä on tutkittava myös esimerkiksi populismin nousun, demokratian murenemisen sekä poliittisen polarisoitumisen näkökulmista.

Viime kädessä kyse on demokratiasta – kyvystä tai kyvyttömyydestä jakaa maailma muiden kanssa – ja siksi myös yksilötason ratkaisut ovat riittämättömiä. Niiden lisäksi tarvitaan ratkaisuja teknologian ja loputtoman kilpailumentaliteetin aiheuttamiin ongelmiin, yhteiskunnallisen luottamuksen vahvistamista sekä eloisia julkisia tiloja.

Kirjoittajat ovat tutkijoita Emil Aaltosen säätiön tukemassa Politisoitu yksinäisyys-hankkeessa (2023–26) ja Suomen Akatemian rahoittamassa Yksinäisyyden filosofia -projektissa (2023–27).

YTT Ari-Elmeri Hyvönen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa ja Politiikasta.fi -verkkolehden toimituskunnan jäsen.

VTT Sanna Tirkkonen on akatemiatutkija Helsingin yliopistossa.

FM Matias Nurminen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

YTM Mirka Muilu on väitöskirjatutkija ja yliopisto-opettaja Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Lukas Rychvalsky / Pixabay

Julkaisu Politisoitu yksinäisyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alkusyksyllä 2022 Suomen pääministeri Sanna Marinista (sd.) levinneet juhlimisvideot täyttivät mediatilaa usean viikon ajan. Kohussa synnytettyihin mielikuviin ja sanavalintoihin voi törmätä edelleen Marinia koskevien uutisten ja sosiaalisen median päivitysten kommenttikentissä.

Professori Inari Sakin ja yliopistonlehtori Jari Martikaisen tutkimus on aiemmin tuonut esille, että erityisesti anonyymeilla keskustelufoorumeilla Mariniin kohdistuu erittäin räikeää naisvihaa. Myös pääministerin vapaa-ajan viettoa koskenut kohu sai tilaa kansainvälisillä uutissivustoilla nimenomaan misogynian oppikirjaesimerkkinä.

Kotimaisessa mediaympäristössä näkökulmat sen sijaan jakautuivat. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin sekä viestinnän asiantuntija Katleena Kortesuo kiistivät ajatuksen, että Marinin bilekohun kommentoinnissa olisi mitään misogyynista. Perinteisen median keskusteluohjelmissa muistutettiin, että yhtä lailla miespoliitikkojen rentoon ja “epävaltiomiesmäiseen” käytökseen on vastattu kovin sanoin.

Professori Anu Koivunen korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Myös viestintäkonsultti Suvi Auvinen katsoi, ettei kohusta tulisi tehdä sukupuolikysymystä. Sen sijaan hänen mukaansa tulisi kritisoida tapaa, jolla verkon anonyymin sivuston ryöpytys nousi perinteisiin medioihin.

Professori Anu Koivunen puolestaan totesi, että keskustelussa käytiin rajanvetoa siitä, mikä on naispoliitikolle suotavaa käytöstä. Hän korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Juhlintakohusta virinneessä julkisessa keskustelussa jäi kuitenkin epäselväksi, mitä misogynialla ja naisvihalla itse asiassa tarkoitetaan. Keskustelun ongelmana olikin, että sen tärkeimpiä käsitteitä – misogyniaa, naisvihaa ja seksismiä – käytettiin sekaisin ja usein liian kapeasti. 

Mariniin kohdistuvan kommentoinnin ymmärtämiseksi on tärkeä selventää erityisesti misogynian määritelmää. Siten on mahdollista tunnistaa misogyynisia puheenvuoroja paremmin myös jatkossa.

Misogynian moninaiset tunteet

Misogynia määritellään yleensä seksismin muodoksi. Seksismillä tarkoitetaan jyrkkään sukupuolieroon perustuvia ja yksinkertaistettuja, stereotyyppisiä käsityksiä miehistä ja naisista sekä heille kuuluvista tyypillisistä ominaisuuksista, kyvyistä ja taipumuksista.

Tämän lisäksi seksismille on ominaista, että stereotypioita käytetään osoittamaan, perustelemaan ja ylläpitämään sukupuoleen perustuvia hierarkioita ja toisten alempaa asemaa. Seksismin alakategoriana misogynia siis sisältää oletuksen, että naiset ovat miehiä alempiarvoisia.

Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Vaikeus tunnistaa misogyniaa johtuu osaksi sen kapeasta suomenkielisestä sanakirjamääritelmästä. Suppeassa merkityksessä misogynia ymmärretään naisvihaksi: etuliite miso- juontuu kreikan vihaamista tarkoittavasta sanasta (misos), ja termin loppuosa viittaa naista tai vaimoa tarkoittavaan sanaan (gynē). Määritelmä on kuitenkin rajallinen – se ei tavoita ilmiötä kokonaisuutena eikä niitä moninaisia tunteita, joita misogyniaan vihan lisäksi sisältyy.

Nykytutkimuksessa misogynialla ei tarkoitetakaan ainoastaan naisiin kohdistuvia vihanpurkauksia.  Siksi myöskään Marinin juhlavideoiden nettikommentointia ei voi sivuuttaa toteamalla, etteivät kaikki hänen sosiaalisen median kuvastoaan kritisoineet ihmiset tietenkään vihaa naisia. Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Näin kuvailtuna misogynian käsite on vielä varsin laaja, mutta ilmiöstä voi saada otteen analysoimalla tarkemmin misogynian ominaispiirteitä. Lisäksi on tärkeää kysyä, minkälaisten tunteiden avulla misogynia toimii. Vaikka misogyniaa ei tule ymmärtää vain yksittäisen ihmisen asenteista ja reaktioista kertovana ilmiönä, henkilökohtaisesti koetut tunteet vihasta ja raivosta halveksuntaan ja inhoon ovat olennainen osa misogyniaa.

Misogynian eri muodot pääministerin juhlintakohussa 

Misogynian eri ulottuvuudet limittyvät usein toisiinsa, ja ne voivat ilmetä joko yhdessä tai erikseen. Yksi tapa ryhmitellä misogynian eri puolia on erottaa toisistaan vihamielisiin tunteisiin perustuva ja halveksuva misogynia. 

Näiden lisäksi misogynialle on ominaista kaksijakoiset käsitykset naisista sekä pyrkimys ”asettaa naiset takaisin paikalleen”. Seuraavassa käsittelen tarkemmin näitä neljää misogynian osa-aluetta – vihamielisyyttä, halveksuntaa, kaksijakoisuutta ja paikoilleen palauttamista – Mariniin kohdistuvan kommentoinnin kannalta.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä. Misogyniassa yksi vihareaktion tehtävistä onkin puolustaa totuttua ja luonnollisena pidettyä sosiaalista asemaa, jota naisten vahvistuneen yhteiskunnallisen statuksen ajatellaan uhkaavan. Akateemisissa tutkimuksissa on tuotu esille, että epäoikeudenmukaisuuden tunne ja pelko oman sosiaalisen aseman menettämisestä ovat tyypillisiä misogynialle.

Toiseksi misogynia voi ilmetä vihantunteen ohella halveksuntana ja epäinhimillistämisenä. Epäinhimillistäminen perustuu näkemyksiin, joiden mukaan naiset eivät ole täysin ihmisiä ja ihmisarvoisia. Usein epäinhimillistämiseen kuuluu myös esineellistämistä ja seksualisointia. Esimerkiksi anonyymilla Ylilauta-keskustelufoorumilla Mariniin viitataan usein hyvin halventavin sanankääntein pelkkänä seksiobjektina.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä.

Tämän lisäksi halveksuvaan misogyniaan voi liittyä myös inhoa ja feminiinisen pelkoa, joita tuetaan myyteillä, vihjauksilla ja vitseillä naisten kontrolloimattomuudesta, pinnallisuudesta, synnynnäisestä pahantahtoisuudesta, moraalittomuudesta ja likaisuudesta. 

Esimerkiksi Perussuomalaisten tuottama videosarja ”Pahan noidan pauloissa” pelaa tämänkaltaisella vihjauksella: kampanjan kohderyhmä ymmärtää välittömästi, keneen lorun mystisellä pahalla noidalla viitataan ja keiden annetaan ymmärtää olevan hänen pauloissaan.

Kolmanneksi misogynialle on ominaista kaksijakoisuus, josta myös tekstin alussa mainittu Sakin ja Martikaisen tutkimus huomauttaa. Naisia on kautta aikain jaoteltu huoriin ja pyhimyksiin, täysin syntisiin ja täysin siveellisiin hahmoihin. Misogyniaan kuuluu, että rajanylitykset kategorioiden välillä herättävät tunnereaktioita raivosta kuvotukseen.

Marinin juhlintakohun jälkeen sosiaalisen median kommenttikentistä on löytynyt lukematon määrä postauksia, joissa pääministeriin viitataan vain ja ainoastaan Instagram-kuningattarena, narkkarina tai epäkypsänä tyttönä. Toisaalta Marinin siis toistetaan olevan vain tyhjä julkkis ja bilettäjä, mutta – ristiriitaista kyllä – hänen kerrotaan olevan myös manipuloiva, kultin ympärilleen kerännyt noita ja koko kansakuntaa uhkaava toimija.

Paikoilleen palauttaminen ja tyyli

Neljäs misogynian piirteistä on pyrkimys palauttaa naiset ”takaisin paikalleen”.  Tällä tarkoitetaan tekoja ja ilmauksia, joiden tarkoituksena on osoittaa, minkälaisissa tehtävissä ja asemassa naisten tulisi yhteiskunnassa olla. 

Misogyniaa sosiaalisten ympäristöjen kannalta tutkinut Kate Manne on esittänyt kirjassaan, että misogyynisilla ympäristöillä on kaksi ominaispiirrettä. Ensinnäkin niissä korostuu pyrkimys palauttaa paikalleen sellaiset naiset, jotka jollain tavoin rikkovat sukupuolittunutta ja hierarkkista järjestystä. Toiseksi misogyyniselle ympäristölle on tyypillistä kontrolloida, miten tuota paikkaa tulisi ilmentää. Toisin sanoen kysymykset tyylistä nousevat voimakkaasti esille.

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Myös Marinin vapaa-ajanviettoon kohdistuneessa kohussa sekä kollektiivinen paikoilleen asettaminen että tyyliseikat olivat olennaisia. Siinä missä verkon keskustelufoorumeilla paikoilleen palauttaminen tapahtui vahvojen tunnereaktioiden kyydittämänä, perinteisissä medioissa samaa tehtiin tyynesti. Lukuisissa keskusteluohjelmissa pohdittiin pääministerin arvokkuutta, mikä väistämättä liittyy kysymyksiin sopivista eleistä ja ulkoisesta käytöksestä. 

Tuore esimerkki paikoilleen palauttamisesta löytyy eduskunnan käytävältä kuvatulta videolta, jossa kansanedustaja toteaa haastattelun päätteeksi: ”Kasvamaan tällainen pääministeri pitää laittaa.”

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Paikoilleen palauttaminen pikemminkin lujittaa totunnaisia valtasuhteita, joista jotkut hyötyvät enemmän kuin toiset.

Tässä mielessä misogynia kietoutuu poliittisiin motiiveihin: paikoilleen asettaminen sisältää vaatimuksen palauttajien oman aseman vahvistamisesta tai tukemisesta. Tämän ei kuitenkaan uskota tapahtuvan yhteiskuntaa tai sen rakenteita muuttamalla vaan pitämällä hierarkioista kiinni. Toivottu asema halutaan siis saavuttaa nykyisten sosiaalisten rakenteiden sisällä.

Kysymys tyylistä

Juhlintakohun yhteydessä myös kysymys pääministerin tyylistä nousi voimakkaasti esille. Keskustelua käytiin kiivaimmin siitä, miten valtionjohtajan tulisi käyttäytyä, myös vapaa-ajallaan, pitääkseen yllä instituution arvokkuutta. Tyylin kysymykset liittyivät tekemisen tapaan, sosiaaliseen makuun ja käytöksen laatuun.

Esimerkkejä löytyy runsaasti: tyylin merkitys korostui kritisoidessa feminiinistä tapaa, jolla Marin poseeraa kameralle sekä moittiessa rahvasta makua, josta taustalla soivan musiikin ajateltiin kertovan. Erityisesti paheksuttiin sitä, minkälaisten ihmisten kanssa pääministeri vapaa-aikaansa viettää. Juhlaporukan tyyliä pidettiin ylipäätään sopimattomana pääministerille ja johtajalle. Kohu herätti siis kysymyksiä paitsi valtionjohtajan eleistä ja käytöksestä myös ystäväpiirin laadusta.

Yksi kohun johtopäätöksistä oli, ettei Marinin juhlimisen julkinen paheksunta johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Julkisessa keskustelussa pohdittiin useaan otteeseen, voiko pääministerin eleiden laatu olla sen kaltainen kuin Instagramia käyttävällä kolmekymppisellä, taustaltaan työväenluokkaisella naisella. Videoista oli ylipäätään mahdollista herättää kohu, koska Instagramille tyypillinen, usein feminiininen ja poseeraava estetiikka ei tuntunut täsmäävän pääministerin perinteisissä medioissa muodostuneen julkisen kuvan kanssa.

Marinin juhlimisen julkinen paheksunta ei johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Skandaalin muodostumisen kannalta herkullisinta olikin aineisto, jossa tyylien katsottiin olevan räikeässä ristiriidassa Marinin aiempien julkisten esiintymisten, uskottavana pidettyjen eleiden ja perinteisen valtiomiesmäisyyden kanssa.

Tässä jaottelussa juhlinnan lisäksi myös feminiiniset eleet ja liikkeet jäävät yksityiselämän puolelle, kun taas vakavasti otettavan poliitikon julkinen rooli asettuu jaon toiselle puolen. Olennaista on kysyä, onko jaottelu hyväksyttävä ja millä perusteella. Vastaukset kertovat johtajien olemukseen ja uskottavuuteen liittyvistä yhteiskunnallisista oletuksista ja arvostuksista.

Huomio misogynian mekanismeihin

Missä mielessä Mariniin kohdistuvaa kommentointia tulee siis pitää misogyynisenä – onhan esimerkiksi pääministerien tyylivalintoja reposteltu myös aiemmin? Sukupuoleen sekä feminiiniseen ulkonäköön ja tyyliin kohdistuvat vihamieliset, halveksuvat, aliarvioivat, esineellistävät ja epäinhimillistävät kommentit on helppo tunnistaa misogyynisiksi. Sama koskee Marinin hallituksen tytöttelyä, häirintää ja sukupuoleen perustuvaa vähättelyä.

Tämän lisäksi misogyynisiä kommentteja voi tunnistaa kysymällä, sisältävätkö ne kaksijakoisia oletuksia henkilön feminiinisistä ominaisuuksista tai kehotuksia palata takaisin sosiaalisessa hierarkiassa määritellylle, alemmalle paikalle.

Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Julkisen keskustelun kehittymistä ja informaatiovaikuttamista ajatellen on tärkeää oppia tunnistamaan mekanismeja, joiden avulla misogynia toimii. Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Misogynian avulla rakennetaan myös ryhmäidentiteettejä. Käsitteenä misogynia ei siis viittaa ainoastaan ihmisten henkilökohtaisiin motivaatioihin, tunteisiin ja asenteisiin vaan myös toimintaympäristöihin – yksittäinen kommentti saa aina merkityksensä osana laajempaa kontekstia. 

Mariniin kohdistuneen juhlintakohun yhteydessä juuriltaan misogyyninen paheksunta, ylenkatse ja takaisin palauttaminen upposivat lähes sellaisenaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Sanna Tirkkonen (VTT) on filosofian tutkijatohtori Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa sekä vieraileva tutkija Heidelbergin yliopistosairaalassa Saksassa.

Artikkelin pääkuva: Suomen eduskunta/Flickr

Julkaisu ”Mene kotiin kasvamaan” – pääministerin julkisuuskuva ja misogynia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.