Jos olisin tiennyt, että voin lähteä, kunhan vain lakkaan hengittämästä, olisinko tehnyt niin?
En tiedä, kun lapsen mieleen ei pääse sisään.
Hän on minulle vieras, en tiedä mitä tyttö poloinen ajatteli.
Miksi piti olla heikko?
En edes uskoisi, että se olen minä, ellei rintakehässäni edelleen edelleen puristaisi.
Lukemattomia kertoja olen epäillyt.
Kun kukaan muu ei näe, asioita ei ole olemassa.
Jos minä yksin kannan asiaa, ei se ole muille olemassa, ja lopulta,
mistä minä enää tiedän, oliko sitä ollenkaan olemassa. 

Kappale ”Chased”, tanssiteos ja niistä syntyvä videoteos kommentoivat seksualisoidun kehon kokemusta maailmassa, jossa turvallisuus edellyttää jatkuvaa varovaisuutta, varuillaan oloa ja vaikenemista.

”Onko se hänen kuvitelmaansa”, kysyy ääni, joka haluaa kyseenalaistaa väkivallan tai sillä pelottelun kohteeksi joutuneen kokemuksen todenperäisyyden ja aitouden. Vaikka #metoo on nostanut esiin naisten kokeman ahdistelun laajuuden ja rakenteellisuuden, joutuu nainen edelleen todistelemaan kohtaamaansa väkivaltaa vähättelijöille ja samalla kantamaan väkivallan kokemuksen aiheuttamaa häpeää.

Naisten vaientaminen internetajassa tapahtuu usein kehoon kohdistuvien uhkausten ja solvausten kautta. Naisen keho tai feminisoitu keho on maalitaulu, johon projisoidaan haluja ja pelkoja joka päivä.

Epäkohtia esiin tuova nainen on inhottava ja vaarallinen. Koska hän todennäköisesti kokee jo valmiiksi olonsa turvattomaksi eläessään naiseksi tunnistetussa kehossa, on hän houkutteleva kohde ihmisille, jotka pelkäävät oman patriarkaalisen valta-asemansa heikentyvän.

Tanssija Iina Taijonlahti kuvaa koreografiaansa kollaasina ja montaasina: se on intertekstuaalisista viittauksista kierrätetty ja monistettu vyyhti, vähän niin kuin aikamme, jossa elämme. Tanssi ei kerro yhtä tarinaa eikä sille ole yhtä tulkintaa vaan se rakentuu erilaisista aistien liikahduksista.

”Chased” on Susanna Hastin kirjoittama ja Timo Rehtosen sovittama. Rumpuja soittaa Sami Enbuska ja kosketinsoittimista ja taustalaulusta vastaa Jari Karjalainen. Kappale löytyy myös Spotifystä.

Videon on kuvannut ja leikannut Susanna Hast.

Teos on osa Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hanketta. Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Chased ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Freedom for the Wolf -dokumentti piirtää hyvin esiin sen mahdollisuuden, joka taiteelliseen ilmaisuun ja joukon tapaan kokoontua, liikkua ja pitää ääntä sisältyy demokratiaa ylläpitävänä ja uusintavana voimana. Sitä tarvitaan, jotta vapaus sudelle ei tarkoittaisi kuolemaa lampaille.

DocPoint-festivaalilla nähtävä Rupert Russellin dokumenttielokuva Freedom for the Wolf käsittelee demokratiaa vapauden ja sen menettämisen näkökulmasta maailman eri kolkissa.

Tarina alkaa vuoden 2014 Hongkongista, jossa opiskelijat protestoivat vaalijärjestelmän muutosta vastaan niin kutsutussa sateenvarjovallankumouksessa. Nuorten menetelmänä on kansalaistottelemattomuus, katujen valtaaminen ja rauhanomainen protesti. Protestiin vastataan poliisin voimankäytöllä ja vastamielenosoituksilla.

Hongkongista siirrytään Tunisiaan ja niin kutsuttuun arabikevääseen, jossa rap-artisti Klay BBJ, kidutettu bloggari Jabuer Mejri ja Harlem Shakedance -videon Youtubeen ladanneet opiskelijat kertovat vainosta, joita ovat kohdanneet poliittisen kritiikkinsä tai ”siivottomuutensa” takia. Heidän pettymyksekseen vallankumouksen jälkeiseen demokratiaan kuuluu edelleen sanan- ja ilmaisunvapauden rajoitukset.

Matka jatkuu Intiaan, jossa hindunationalismi kulkee käsi kädessä demokraattisen hallinnon kanssa ja asettaa uskonnolliset vähemmistöt heikompaan asemaan. Dokumentti esittelee kaksi koomikkoa, joiden huumoriohjelma joutui vainon kohteeksi. Demokratiaan näyttää sisältyvän myös moraalinen kurinpito.

Elokuva jatkaa vielä lyhyelle visiitille Japaniin, jossa tanssitapahtumat kiellettiin toisen maailmansodan jälkeen. Protestointi lakia vastaan sai aikaan muutoksen vuonna 2015.

Dokumentin päätepysäkki on Amerikan Yhdysvallat, jossa demokratian irvikuvaksi on muodostunut Donald Trumpin rasistinen, vähemmistöjä syrjivä ja naisvihamielinen aatemaailma. Poliittinen vaikutusvalta on ostettavissa ja poliisille hankitaan isompaa kalustoa järjestyksenpitoon.

Elokuvassa viitataan Isaiah Berlinin lausahdukseen ”vapaus susille on usein merkinnyt kuolemaa lampaille”.

Freedom for the Wolf on globaali katsaus demokratian haasteisiin 2000-luvulla. Sen ainoa puute on, ettei se anna naisille tai erityisesti naisia koskeville teemoille ääntä. Intian kohdalla olisi esimerkiksi tarjoutunut mahdollisuus tuoda esiin se, miten demokratian rappio vaikuttaa erityisesti naisten asemaan yhteiskunnassa.

Elokuva käsittelee kuitenkin ansiokkaasti juuri sitä, miten kamppailu demokratian puolesta on taistelua vaaleilla valittuja johtajia vastaan, jotka väärinkäyttävät asemaansa tai toteuttavat epäinhimillistä politiikkaa.

Elokuvassa viitataan Isaiah Berlinin lausahdukseen ”vapaus susille on usein merkinnyt kuolemaa lampaille”. Valinta merkitsee samalla luopumista. Demokratia on valtaa yhdessä, mutta yhtä lailla valtaa muiden yli. Samalla demokratiaan täytyy sisältyä vapaus vastustaa.

Vapaus demokratiassa

Politiikasta on käsitellyt demokratiaa ja sen haasteita eri näkökulmista. Näihin keskusteluihin kiinnittyy myös tämä dokumenttielokuva.

Dokumentin pääajatus on liittää vapauden ihanne demokratiaan ja osoittaa, kuinka demokratia ei toteudu kulisseissa, joissa vähemmistöjä sorretaan, poliisiväkivalta kukoistaa ja poliittisten instituutioiden luottamusta ei mitata vaalikauden aikana.

Elokuvassa asiantuntijat nostavat jatkuvasti esiin juuri poliisin lisääntyvän voimankäytön. Poliisin voiman väärinkäyttö on keskeinen merkki demokratian rappiosta.

Entinen Seattlen poliisin päällikkö toteaa tehneensä uransa merkittävimmän virheen antaessaan luvan kemiallisten taisteluaineiden käyttöön rauhallisen protestin kukistamisessa vuonna 1999 WTO:n vastaisissa protesteissa. Hänen mukaansa poliisin väkivalta rauhanomaisia joukkoja vastaan sai itsessään aikaan väkivaltaa.

Demokratia on elokuvan mukaan kulissia, jos vapaus on vain vapautta kuluttaa ja poliittiset vapaudet uhrataan.

Demokratia on elokuvan mukaan kulissia, jos vapaus on vain vapautta kuluttaa ja poliittiset vapaudet uhrataan. Elokuva käyttää käsitteitä todellinen demokratia ja valedemokratia kuvaamaan jännitettä, joka syntyy niistä erilaisista vapauden ja demokratian tulkinnoista, joita poliittinen eliitti ja tämän eliitin toimia kritisoivat aktivistit ja asiantuntijat demokratialle luovat.

Dokumentti esittää, että toinen keskeinen demokratian kriiseistä konsumerismin ohella on enemmistön vallankäyttö vähemmistöä vastaan. Nationalistisiin tai rasistisiin pyrkimyksiin nojaava demokratia on sekin osa demokratiaa ja samalla sen rappeumaa.

Yhdessä näistä – demokratiasta kapitalismin välineenä ja enemmistön tyranniana – syntyy demokratian kulissi, jossa oikeusvaltioperiaate toteutuu heikosti, poliisi väärinkäyttää voimaa ja militarisoituu ja epätasa-arvo rehottaa. Haastateltavat kuvaavat tätä illiberaaliksi demokratiaksi, joka näyttää hallintamuotona olevan kasvussa.

Vallan ja vastarinnan ristipaineessa

Demokratia hallintamuotona liikkuu absoluuttisen vapauden ja absoluuttisen hallinnan välissä, vallan ja vastarinnan ristipaineessa – väistämättä.

Valtaa on monenlaista: valtaa muiden yli, valtaa vastustaa ja valtaa yhdessä muiden kanssa, mutta mikään vallan muoto ei ole puhdasta tai epäitsekästä. Näin yhteiskunta joutuu aina kamppailemaan sen tosiasian kanssa, että mikään demokratia ei anna absoluuttista vapautta.

Millaista vapautta ihmiset sitten janoavat?

Millaista vapautta ihmiset sitten janoavat? Dokumenttielokuva kuvaa osuvasti sitä, miten vapaus koetaan erillään demokratiasta. Poliittinen vapaus ollaan valmis uhraamaan kulutusyhteiskunnan viettelyksessä.

Vapaus tarkoittaa materiaalisia valintoja, kuluttajan vapautta. Kun yksilöllä on tarpeeksi vaurautta, hän ei tarvitse poliittisia oikeuksia. Hän ostaa sen, mitä tarvitsee.

Vapaus ja demokratia irtautuvat toisistaan. Vapaus ei silloin merkitse laajasti sitä, mitä ihminen voi tehdä, vaan kapeasti sitä, mitä ihminen voi rahalla tehdä. Sivuseikkoja ovat tällöin vapaus vainon kohteena olemisesta, vapaus syrjinnästä, vapaus kehon koskemattomuuteen tai vapaus ilmaista julkisesti.

Demokratian pelastus: joukkojen protesti ja poliittinen taide

Lainsäädännölle ja poliisiväkivallalle, joka pyrkii tukahduttamaan rauhanomaisen protestin, tanssin, musiikin, kritiikin tai huumorin, on ominaista pelko kollektiivisen kehon tuottamasta poliittisesta voimasta, tunteen voimasta. Tämä tunteen voima on yhteiskunnallista kritiikkiä yhdistettynä kokemukseen yhteisestä kehosta.

”Lihallinen liitos” on pulssi, tamppaava askel, toisto, jatkuvuus – rutiini, joilla kehoja hallitaan ja alistetaan, mutta joka on nyt käännetty voimavaraksi valtaapitävää vastaan.

Christian Borch kirjoittaa kirjassaan Politics of Crowds, että joukon käsite on viitannut modernin yhteiskunnan pimeään puoleen ja siihen on suhtauduttu pelolla. Harvemmin ihmisjoukkoa on pidetty ratkaisuna ongelmiin, vaan pikemminkin yhteiskunnan vaarojen kehollistumana.

Freedom for the Wolf kuitenkin näyttää joukon nimenomaan demokratian pelastuksena, ainoana mahdollisena vastavoimana poliittisen vallan korruptiolle. Syy sille, miksi joukkoa pidetään vaarallisena poliittisena mobilisaation välineenä, on siinä, että siihen liitetään irrationaalisuus, väkivalta ja epäyksilöllistyminen.

Toisin sanoen joukossa tapahtuu ryhmäytymistä, joka on voimakas kokemus ja saa yksilön toimimaan intohimoisesti. Joukko haastaa autonomisen liberaalin subjektin olemassaolon. Joukossa olevat tarvitsevat toisiaan ja ovat haavoittuvaisia. Joukossa yksilö ei ole itseriittoinen, itsenäinen tai itsemääräytyvä.

Vastarinta löytyy joukkovoimasta: ihmisistä kaduilla; ihmisistä ilmaisemassa kiellettyä ja vaiettua.

Elokuva ei suoraan ehdota taiteen – laajasti ymmärrettynä esteettisen ilmaisun, esiintymisen tai artefaktin – olevan demokratian pelastus, mutta tulkinta on tehtävissä siitä, miten elokuva tuo esiin itseilmaisua harjoittavien kohtaaman vainon ja vaientamisen.

Uhka valtaapitävälle ei muodostu yhden ihmisen riimeistä vaan ilmaisun potentiaalista herättää saman kollektiivisen kehon olemassaolo kuin kadulla marssivat ihmiset saavat aikaan. Vastarinta löytyy joukkovoimasta: ihmisistä kaduilla; ihmisistä ilmaisemassa kiellettyä ja vaiettua.

Joukko on kehon tekniikka

Vastarinnan mahdollistaa ei pelkästään teknologia – erityisesti tiedonvälityksen teknologia – vaan yhtä lailla, ja ehkä tärkeämmin, tekniikka. Juuri kehon tekniikka, jonka merkitystä teatteritaiteen tutkija Ben Spatz korostaa, saa aikaan kollektiivisen tunteen kollektiivisesti koetussa tai jaetussa kehossa.

Joukko on kehon tekniikka: joukon täytyy tulla tilaan, muokata tila tulollaan uudeksi, pysyä tilassa, jaksaa pysyä tilassa eri asennoissa, nukkuen ja valveilla, liikkua joukkona. Tekniikka on opeteltavissa ja toistettavissa. Joukon tekniikka on erityisen kehollinen, mutta ei itsessään vapauttava. Yhtä lailla joukko voi olla alistamisen tekniikka.

Vapaus tanssiin, poliittisten näkemysten ilmaisuun, komiikkaan tai protestiin osaltaan ylläpitää demokratiaa, joka on muutakin kuin kulissi.

Taiteellisen ilmaisun tekniikkaan sisältyy sama kyky liikuttaa joukkoa johonkin (fyysiseen tai mielessä olevaan) tilaan. Tekniikka on silloin keskeisessä roolissa tunteiden herättämisessä ja liikkeellepanevana voimana. Vapaus tanssiin, poliittisten näkemysten ilmaisuun, komiikkaan tai protestiin osaltaan ylläpitää demokratiaa, joka on muutakin kuin kulissi.

Elokuva piirtää hyvin esiin sen mahdollisuuden, joka taiteelliseen ilmaisuun ja joukon tapaan kokoontua, liikkua ja pitää ääntä sisältyy demokratiaa ylläpitävänä ja uusintavana voimana. Sitä tarvitaan, jotta vapaus sudelle ei tarkoittaisi kuolemaa lampaille.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin Jordaniassa pakolaisleirillä ja suomalaisessa sotilaskoulutuksessa. Hän on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Julkaisu DocPoint: Kuolema lampaille – Demokratia ja kamppailu vapaudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdessä tutkijoina

Tutkija Catherine Goetze kirjoittaa siitä, miten tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä. Hän jatkaa, että uusliberaalit työskentelytavat ovat heikentäneet kykyämme ja mahdollisuuksiamme työskennellä yhdessä ja luottaa toisiimme.

Työurien epävarmuus saa yksilöt asettumaan toisiaan vastaan. Goetze kirjoittaa ”uusliberaalista häkistä”, jossa ihmisen arvo ei määrity sen mukaan, millainen hän on ihmisenä, vaan millaisen työuran hän on onnistunut luomaan. Muista tutkijoista tulee oman uran välineitä tai esteitä.

Tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä.

Uusliberaali urasuuntautuneisuus akateemisessa työympäristössä voi ajaa tiedon tuottamisen intressin ohi, kun työn mielekkyys määräytyy suoriutumisarvioinneilla, tuotteistamalla ja määrällisillä indikaattoreilla. Tämä rajoittaa luovuutta, rohkeaa ajattelua ja hauskuutta sekä tuhoaa yhteisöllisyyttä.

Goetze jatkaa, että samalla vahvistuvat portinvartiointi, oikeaoppisuuden vaatimukset ja henkilökohtaisten verkostojen merkityksen korostaminen.

Olen Goetzen kanssa samaa mieltä. Urasta tulee itsetarkoitus, kun siitä täytyy kynsin hampain taistella. Seuraa ulossulkemista yhdessä tekemisen sijaan.

Ulossulkemisen sijaan tarvitaan pluralismia. Ihanteellisessa tilanteessa kansainvälisten suhteiden tutkimus tekee näkyväksi (eikä näkymättömäksi) aikaisemmin marginaalissa ollutta tutkimusta, kuten globaaliin etelään ja sukupuoleen liittyvää tutkimusta.

Tämän päivän yliopistossa menestystä mitataan jatkuvasti julkaisujen, apurahojen, hankerahoitusten ja vaikuttavuusarviointien kautta. Mitä lyhyempiä työpätkät ovat, sitä useammin tutkija joutuu tuijottamaan saavutustensa listaa.

Kilpajuoksussa oravanpyörässä hoidetaan myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus: vaikka se koetaan merkittävänä, sitä on vaikea mitata määrällisesti.  Mittaamisen vaikeus johtaa siihen, ettei yhteiskunnallista vaikuttavuutta mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Tutkijan uraan liittyy vahvasti yksilökeskeisyys, ja varsinainen yhdessä ajatteleminen on vaikeaa, varsinkin omalla alallani. Siinä missä lääketieteen piirissä työryhmät ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, politiikan tutkimuksessa asia on päinvastoin.

Miten akateemista solidaarisuutta ja yhdessä tekemistä voisi sitten edistää? Yksi keino on puhua: konferenssipaneeleissa, illallispöydissä ja kahvituokioilla.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usein sitä saarnaa jo kääntyneelle kuulijakunnalle, ja puhumisesta tulee keskinäistä terapointia – joka sekin on joskus tarpeellista.

Täytyy löytää myös käytännön toimia. Erityisesti niiden, jotka ovat yliopiston päättävissä elimissä ja viroissa, täytyisi yhdessä heikommassa asemassa olevien tutkijoiden kanssa etsiä keinoja edistää tutkimuksen tekemisen yhteisöllisiä edellytyksiä.

Sellaisia ovat kannustimet hitaaseen ja monimuotoiseen tutkimukseen, jonka tulokset eivät näy heti tai ole mitattavissa vertaisarvioituina artikkeleina. Näin edistettäisiin terveempää työkulttuuria sekä rohkeutta ja luovuutta tutkimuksessa.

Sara Ahmed viittaa uudessa kirjassaan Living a Feminist Life vain naisiin tietoisena tiedepoliittisena tekona. Se on yksi tapa vaikuttaa.

Itse olen puolestani pyrkinyt löytämään kirjallisuutta anglosaksisen maailman ulkopuolelta, mikä on avannut kokonaan uusia maailmoja. Pyrin myös rakentamaan yhteishankkeita taiteentekijöiden kanssa tavoitteenamme tuottaa yhdessä tietoa, joka rikkoo rajoja.

Yhdessä maailmassa

Toinen yhdessä tekemisen muoto liittyy tutkimuksen tekemiseen muiden kuin tutkijoiden kanssa. Etnografinen tutkimusote on lisääntynyt kansainvälisen politiikan tutkimuksen alalla, kun kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Samalla tiedon tuottamiseen liittyvät eettiset kysymykset nousevat esiin. Tutkijat pohtivat yhä enemmän omaa etuoikeutettua asemaansa ja valtaansa suhteessa tutkimuksensa kohteeseen.

Ihmisten kanssa työskentelevien tutkijoiden täytyy tarkastella kriittisesti omaa suhdettaan tutkittaviin ihmisiin. Omaelämäkerrallinen kansainvälisen politiikan tutkimus tarkastelee tutkijan omaa elämää kokonaisuudessaan ja omien kokemusten merkitystä tutkimusta eteenpäin vievänä voimana.

Kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Solidaarisuuden ja yhdessä tekemisen ja olemisen teema nousee esiin tässä omaelämäkerrallisessa tutkimusotteessa. Toisinaan se kuitenkin kytkeytyy liiaksi puheeseen etuoikeutetusta asemasta ja vähemmän varsinaisen ”yhdessä”-ajatuksen ympärille.

Etuoikeudesta puhuminen voi nousta itseisarvoon niin, että se pikemminkin uusintaa hierarkiaa kuin purkaa sitä. Etuoikeudesta puhumisen ajatellaan olevan hyvä teko itsessään, vaikka pikemminkin se tuo hyvän olon itselle. Silloin sen avulla tuotetaan tutkijan itseyttä – minuuden tarinaa ja syyllisyyden tunteiden helpottamista – eikä niinkään tarkastella tutkijan asemoitumista.

Toisaalta taas tutkijuuden poliittisuuden tunnustaminen ja oman poliittisuuden käyttöönottaminen, mistä Tiina Seppälä on kirjoittanut, voi olla tie sellaiseen eettiseen pohdintaan, jossa ei vain tarkastella omaa erillisyyttä tai erilaisuutta suhteessa toisiin.

Näin itsereflektio auttaa lukijaa ymmärtämään, millaisia käytäntöjä tutkija pyrkii edistämään ja millä tavoin hän hankkii tietoa.

Jos lisäksi kysytään, miten tutkimuksen kohteena olevat ihmiset itse tuottavat ja jäsentävät tietoa, päästään lähemmäs yhdessä tekemistä ja tutkimista käytännössä. Tätä aihetta on tarkastellut muun muassa Sara Motta, joka haastaa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan etäisyyttä.

Tutkijuus vuorovaikutuksessa

Heräsin tähän kysymykseen paitsi omaelämäkerrallisen tutkimusotteeni ja sen aikaansaaman kritiikin kautta myös keskustellessani kahden haastateltavani kanssa aiheesta.

Huomasin, että minä tutkijana tuotin hierarkiaa ja tein eroa välillemme, koska motiivinani ei ollut pelkkä tiedonintressi, vaan haastatteluihin liittyi urani ja toimeentuloni, minkä takia koin myös syyllisyyttä.

Haastateltavani eivät nähneet minussa uraa tekevää etuoikeutettua tutkijaa, vaan ihmisen, joka on kiinnostunut kysymään, kuuntelemaan ja tuomaan esiin heidän asiaansa. Haastateltavani hyväksyivät minut tällaisena, puutteellisena mutta sellaisenaan kelpaavana, eivätkä tehneet eroa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan välille.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen.

Kokemus on innostanut minua vastuullisuuden ja osallisuuden ajatteluun. Olen voinut siirtyä syyllisyyden ympärillä pyörivästä reflektiosta kohti käytännön muutoksia. Olen uskaltanut ajatella toisin ja kysyä uusia kysymyksiä. Olen repinyt auki jo päättelemääni ja päättämääni sisältöä. Olen kirjoittanut kaksi tulevan kirjani lukua alusta loppuun uusiksi. Olen miettinyt keinoja saada aikaan tutkimusprosessistani konkreettisia vaikutuksia tutkittavien elämään.

Kyse voi olla pienistä oivalluksista ja muutoksista, mutta ne kokonaisuudessaan rakentavat omaa tapaa olla tutkija.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen. Tämä koskee sekä oman toimijuuden ja poliittisuuden reflektiota että työkulttuurien, tieteen perinteen ja tiedon tuottamisen mekanismien kriittistä tarkastelua.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Tutkimus ei ole yksilölaji ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alisa in Warland -dokumenttielokuvan mielenkiintoisin elementti on lähikuva militarisoitumisprosessista.

Alisa in Warland alkaa Kiovan Maidanin aukiolta vuonna 2014. Ukrainalaiset protestoivat presidentti Viktor Janukovytšia vastaan. Alisa Kovalenko, 26-vuotias opiskelija, elokuvan toinen ohjaaja ja päähenkilö, todistaa kansannousua kameransa kautta ja vapaaehtoisena taistelijana.

Kun kansannousua seuraa sota Itä-Ukrainassa, Alisa lähtee Oikean sektorin joukkojen mukana puolustamaan isänmaataan, taistelemaan separatisteja vastaan Itä-Ukrainan alueelle.

Elokuva on kuvaus sodan eletystä kokemuksesta, nuorten unelmista, rakkaudesta sekä militarisoitumisesta.

Elokuva on kuvaus sodan eletystä kokemuksesta, nuorten unelmista, rakkaudesta sekä militarisoitumisesta. Kyseessä on sotadokumentti, joka pyrkii mahdollisimman läheiseen kosketukseen vaaran kanssa.

Alisa in Warland hakeutuu sinne, minkä ajattelemme olevan sodan ydintä: khaki-asuisten miesten keskelle näkemään tulitaisteluita ja raunioita ja kuulemaan moraalia nostattavia lauluja. Sinne Alisa vie katsojan, mutta oman itsensä kautta.

Näemme Alisan pullistuvan hauiksen, itkuiset kasvot, savukkeen ja hymyn hänen huulillaan. Alisa vie katsojan Donetskiin, jossa poltetaan Ukrainan lippua ja kirotaan ukrainalaisia fasisteja, mutta myös Ranskaan, jossa hän maistelee ostereita poikaystävänsä Stephanen kanssa.

Ranskaan hän ei voi kuitenkaan jäädä. Hän valitsee sodan, kotimaansa puolustamisen. ”En voi hylätä Ukrainaa.”

Näkökulma

Alisa in Warland -dokumenttielokuvan mielenkiintoisin elementti on lähikuva militarisoitumisprosessista. Militarisoituminen on viettelevää. Se on maskuliinista, uhittelevaa, väkivaltaisia ratkaisuja suosivaa.

Vaara kiehtoo, sota luo tarkoituksen ja sotilaista tulee perhe. Alisa kehuu ukrainalaisten taistelijoiden olevan tosimiehiä.

Oikean sektorin taistelijoista tulee hänelle toinen perhe. Alisaa suojellaan, koska hän on nainen miesten joukossa, mutta samalla hän on osa urheaa sotureiden ryhmää. Hän poseeraa aseiden kanssa, sovittaa luotiliiviä ja palaa kerta toisensa jälkeen taistelujen keskelle.

Käsin pidelty kamera luo tuntuman osallisuudesta ja intiimiydestä. Katsoja pääsee lähelle päähenkilöä ja sotaa, mutta jää kauemmas sotilaista. Katsoja on Alisan iholla, mutta vain hänen. Muiden kokemukset jäävät hänen varjoonsa.

Katsoja voi juosta Alisan kanssa eturintamassa, innostua, jännittää, odottaa tulituksen ääntä, tottua siihen, uskoa tarinaa.

Alisa ei ehdi asetella kameraa kun hän elää, kokee ja näkee. Katsoja voi juosta hänen kanssaan eturintamassa, innostua, jännittää, odottaa tulituksen ääntä, tottua siihen, uskoa tarinaa.

Samalla päähenkilö näyttää pikemminkin seikkailevan ihmemaassa, ja tämä jää vaivaamaan. Mihin taistelijat pyrkivät, mitä he voivat saavuttaa ja mitä Alisa pyrkii saavuttamaan? Miltä näyttää voitto Ukrainan sodassa? Mitä Alisa jättää kertomatta ja näyttämättä?

Seikkailumaisuudesta tulee kuitenkin loppu, kun jotakin traagista tapahtuu. Ihmemaassa on jännittävää, mutta sotamaassa ei olla vahingoittumattomia tai kuolemattomia. Alisa kokee kauheimmat hetkensä separatistien vankina. Hänen piti riisuutua alastomaksi vieraan miehen edessä.

Ystävä ei tunnu ymmärtävän Alisan kokemuksen vakavuutta, mutta juuri tässä kohtaa Alisa paljastaa jotakin erityisen tärkeää sodasta. Ystävä, joka ei ole joutunut separatistien vangiksi, ei saa vähätellä hänen kokemustaan ja käskeä unohtamaan.

Sotaa ei koe vain se, jonka kehon lävistää metallinpalanen. Sodan kokemusta ei voi ulkopuolelta määrittää. Sota ei lopu siihen, kun aseet lasketaan.

Mitä sota on?

Sota ei ole totaalista. Kaikki eivät taistele, koko ajan ei taistella. Sota on myös tylsyyttä ja naurua. Elokuvassa yhdet elävät raunioiden keskellä, koska ei ole muutakaan paikkaa. Toiset ovat kaukana sodan fyysisestä maailmasta, mutta kiinni sen otteessa.

Alisa in Warland herättää kysymyksen siitä, mitä sota on ja kuka haluaa sotimaan. Joillekin se on valinta. Nuoret miehet eivät kerro perheelleen, että ovat lähteneet sotaan. Kaikki eivät ymmärrä heitä. Ystävät ihmettelevät ravintolassa Alisan palavaa halua olla myrskyn silmässä, vaikkei hänen tarvitse.

Sodan kokemus on näin hyvin erilainen niille, jotka vetävät ylleen maastopuvut tai jotka ovat jumissa taistelualueella, ja niille, joille sotaan osallistuminen näyttäytyy uhkarohkeana valintana. Myös Alisan ranskalainen poikaystävä seuraa kauhulla Alisan militarisoitumisprosessia, eikä ymmärrä, miksi hän haluaa vaarantaa henkensä.

Elokuvaa katsoessani huomaan, että tiedän yllättävän vähän Ukrainan sodasta. Tämä johtuu tietoon liittyvästä kamppailusta, jota Ukrainan sodan kohdalla on käyty aktiivisesti. Luotettavan tiedon etsimiseksi täytyy tehdä töitä. Myös Alisa pohtii sitä, millainen kuva maailmalla on äärioikeistolaisen oikean sektorin sotilaista verrattuna hänen omaan kokemukseensa. Alisalla ei ole mitään pahaa sanottavaa heistä.

Sodassa tiedon ja vallan suhde on aina keskeisessä roolissa.

Alisan mielestä kiinnostus pelkkään separatistien näkökulmaan jättää totuuden varjoonsa, mutta samalla hän dokumentoi sotaa vain yhdestä näkökulmasta. Sodassa tiedon ja vallan suhde on aina keskeisessä roolissa.

Dokumenttielokuva, joka usein pyrkii edustamaan ”ikkunaa todellisuuteen” sekä mahdollistaa todistamisen kameran välityksellä että jättää kuvia ja ääniä kameran ulkopuolelle.

Alisa in Warland on arvokas ja vähemmän esillä ollut nuoren naisen näkökulma sotaan. Se pitää otteessa alusta loppuun ja onnistuu herättämään kysymyksiä sodasta Ukrainassa, militarisaatiosta ja totuuden etsimisestä.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu DocPoint: Maidanilta Donetskiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

7-vuotiaan aleppolaistyttö Bana Alabedin tarina on herättänyt epäilyksiä sosiaalisessa mediassa. Monen lukijan on ollut vaikea uskoa, että pieni tyttö voi todella kertoa kokemuksistaan Syyrian sodan jaloissa englanniksi yli 300 000 Twitter-seuraajalleen.

Alabed joutui lokakampanjan kohteeksi, minkä seurauksena tutkivaan journalismiin keskittyvä Bellingcat-järjestö selvitti perusteellisesti tytön tarinan uskottavuuden. Järjestön mukaan Alabedin tarina, jonka mukaan hän asuu Itä-Aleppossa ja käyttää sosiaalista mediaa äitinsä avustuksella, on uskottava.

The Washingon Post -lehti kertoo Syyrian sodan ympärillä käytävästä disinformaatiokampanjasta, johon Alabed vedettiin mukaan. The New York Times taas pohtii, miten aleppolaistytön tarina voi herättää ihmisessä mitään muita tunteita kuin kauhua ja häpeää.

Jos 7-vuotias syyrialaislapsi piirtäisi sodasta, olisiko se uskottavampaa, liikuttavampaa, vähemmän kyseenalaista, sopivan epäpoliittista?

Tytön tarinan yksityiskohdat pitävät siis paikkaansa. Sitä ei kuitenkaan ole selvitetty, miltä hänestä ja hänen äidistään on mahtanut tuntua, kun heidän olemassaoloaan on epäilty, heidän tarinalleen on irvailtu ja sosiaalisen median tiliään on aktiivisesti häiriköity.

Eihän sillä ole sodan kannalta merkitystä, mitä Alabed on itse kokenut. Vai onko?

Feministisen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen piirissä sotaa tarkastellaan paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksen kautta myös rakenteiden tasolla. Sota koskettaa meitä kaikkia, Connecticutin yliopiston professori Christine Sylvester toteaa. Tällaisessa lähestymistavassa huomio siirtyy pois strategioista ja kansallisista intresseistä kohti ihmistä sodassa.

Amerikkalainen filosofi Judith Butler kiinnittää tutkimuksessaan huomiota sodan ajan tunteisiin ja poliittiseen elämään haavoittuvuuden näkökulmasta. Kun puhutaan siviilien sotakertomuksista, sodan kokemusten tarkasteluun ja erilaisiin eettisiin näkökulmiin on perehdyttävä huolella.

Tutkimusperinne monipuolistaa tietoamme sodasta. Tutkijoiden on myös syytä viitata näihin tutkimuksiin ja olla niistä perillä silloin, kun he analysoivat sotaa.

Havainto ja tunne

Kun tutkitaan sodan kokemusta, yksilön kokemusmaailmaa ja hänen kertomustaan siitä, ei pyrkimyksenä ole lähteä arvioimaan sen todenmukaisuutta. Sellaisessa tutkimuksessa on paitsi eettisiä ongelmia myös mahdoton lähtökohta: jokaisen ihmisen havainnointikyky on rajallinen ja muisti epäluotettava – puhumattakaan sodan kokeneen ihmisen muistijäljestä.

Kuten aivotutkija Vilayanur S. Ramachandran kirjoittaa, ihminen selviää tässä maailmassa, koska meillä on kyky tuottaa tarpeeksi tarkkoja ja luotettavia havaintoja maailmasta. Esimerkiksi ihmisellä on tarpeeksi hyvä hajuaisti pilaantuneen ruuan erottamiseen, mutta ei niin hyvä hajuaisti, että se tulisi lähellekään monen muun lajin kykyä erottaa hajuja.

Queenslandin yliopiston professori Roland Bleikeria mukaillen me voisimme keskittyä myös politiikan esteettisyyden, ei mimeettisyyden tarkasteluun. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksen ydin on representaation muodoissa, ei kohteen autenttisuudessa.

Tutkimuksen ydin on representaation muodoissa, ei kohteen autenttisuudessa.

Taiteileva tutkija Jill Gibbon, joka on seurannut ja piirtänyt tapahtumia asekauppamessuilla, kirjoittaa kokoelmateoksessa Experiencing War siitä, kuinka havainnointia pidetään ainoana keskeisenä tiedon lähteenä.

Todistaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita havainnointia vaan myös sisäistä tietämistä, vakaumukseen perustuvaa todistamista. Käsitettä käytetään silti vain harvoin tässä merkityksessä.

Gibbon kertoo sotataiteen tilaamisesta ja siitä, miten taiteilijat toimivat sodan silminnäkijöinä. Esimerkiksi Britannian armeija ja lontoolainen Imperial War Museum tilaavat sotataidetta.

Sotaa kuvaavia taiteilijoita, jotka eivät ole kuitenkaan silminnäkijöitä, on kritisoitu. Virallisten ”sotataiteilijoiden” on täytynyt itse nähdä sota – todistaa se. Vakaumukseen perustuvaa todistamista ei ole arvostettu.

Sotataidetta on pidetty totuudenmukaisena kuvauksena sodasta huolimatta siitä, että taiteilijat ovat tulkinneet sotaa omaan taiteelliseen näkemykseensä perustuen. Taustalla tässä on Gibbonin mukaan pikemminkin romantiikan ajatus tunteesta tiedon lähteenä kuin positivistinen näkemys todistamisesta.

Tästä syntyykin mielenkiintoinen yhdistelmä: sota yhtäältä havaittuna tosiasiana ja toisaalta kuvattuna tunteen kautta. Sotataiteen näkökulmasta havainto ja sen tuottama tunne siis muodostavat totuuden, jonka taiteilija esittää teoksessaan.

Sotataiteen näkökulmasta havainto ja sen tuottama tunne muodostavat totuuden, jonka taiteilija esittää teoksessaan.

Jos tarkastellaan Alabedin Twitter-tiliä ikään kuin sodan todistajana, taiteena, siinä yhdistyvät hänen ja hänen äitinsä havainnot sekä kokemuksiin kiinnittyvät tunteet. Erona perinteiseen sotataiteeseen on, että Alabed ei ole sodan ulkopuolinen tarkastelija, joka tulee sota-alueelle hetkeksi tirkistelemään, vaan hän on vankina sodassa.

Bana Alabedilta ja hänen kaltaisiltaan odotetaan joko vaikenemista (”emmehän voi tietää totuutta”) tai meidän näkökulmastamme uskottavaa, totuudenmukaista ja epäpoliittista kertomusta sodasta. Mihin jää tunteen arvostus tietona?

Jos 7-vuotias syyrialaislapsi piirtäisi sodasta, olisiko se uskottavampaa? Olisiko se liikuttavampaa, vähemmän kyseenalaista, sopivan epäpoliittista? Olisi helpompaa uskoa, että hän on löytänyt jostain kynän ja paperia piirtämistä varten kuin että hänellä on Twitter-tili.

Tieto, valta, kategorisointi

Tutkijat Tarak Barkawi ja Shane Brighton tuovat esiin sodan, tiedon ja vallan monimutkaisen suhteen foucault’laisen käsiteparin sota/totuus avulla. Infosota ja infovaikuttaminen ovat käsitteitä, jotka ovat nousseet nopeasti laajaan tietoisuuteen. Voisikin luulla, että nyt jos koskaan sotaa analysoivat tutkijat olisivat kiinnostuneet tiedon ja vallan suhteesta.

Millaista tietoa odotamme saavamme sodasta: miten sodasta kirjoitetaan ja miten sitä kuvataan visuaalisesti?

Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, että tarkastellaan tietoista infovaikuttamista eli propagandaa, vaan myös siitä, miten taistelu tai sen loppuminen itsessään vaikuttaa tietoon sodasta ja pakottaa sosiaalisten ja poliittisten järjestelmien purkuun ja uudelleenrakennukseen. Tieto sodasta institutionalisoituu osaksi koko yhteiskuntaa ja läpäisee myös tutkijayhteisön.

Sota itsessään muokkaa jatkuvasti tietoa, ja meidän voi olla vaikea erottaa, mikä tieto lopulta kuuluu sotaan ja mikä rauhaan. Millaista tietoa odotamme saavamme sodasta: miten sodasta kirjoitetaan ja miten sitä kuvataan visuaalisesti? Missä sota on, miltä se näyttää, miltä se tuntuu, mihin se loppuu ja milloin se alkaa?

Kanadalaisen tutkijan Erin Manningin mukaan keho täytyy ikään kuin pysäyttää, jotta sen voi kategorisoida. Syyrialaisen Bana Alabedin tapaus on esimerkki tarpeesta pysäyttää keho sellaiseen kuvaan, joka edustaa katsojan käsitystä sodasta ja lapsen kapasiteetista sodassa.

Viimeistelen juuri teosta Tšetšenian sodista ja kirjoitan siinä kokonaisen kappaleen sodan lapsista pyrkimyksenäni purkaa sodan/totuuden järjestelmiä ja osoittaa lasten rooli sodan kokijana.

Lapsi muuttuu tässä tarkastelussa pelkästä avuttomasta sodan uhrista ja äidin kehon jatkeesta väkivaltaa todistaneeksi kyvykkääksi yksilöksi. Lapsi voi tehdä päätöksiä, yrittää pelastaa muita ihmisiä ja hänellä on poliittisia näkemyksiä omien kokemustensa pohjalta.

Lapsi, joka osoittaa omatoimisuutta, on epäilyttävä, koska se ei sovi kategorisoituun lapsen kehoon. Tämä on Bana Alabedin tapauksessa erityisen mielenkiintoista, koska jo hänen Twitter-tilinsä lyhyessä esittelyssä kerrotaan, että hänen englantia osaava äitinsä on vastuussa tilistä.

Siitä huolimatta tarinan aitoutta on epäilty juuri tämän seikan takia: kuinka lapsi voisi osata käyttää sosiaalista mediaa ja vielä sodan keskellä.

Sodan monimutkaisuus

Sodan kokemukseen liittyy aina monimutkaisuus. Me emme voi tietää ennen kuin kysymme, ja vaikka kysyisimme, emme voi saavuttaa totuutta ihmisen kokemuksesta. Tšetšenian sota tarjoaa kiinnostavan näkökulman.

Me emme voi tietää ennen kuin kysymme, ja vaikka kysyisimme, emme voi saavuttaa totuutta ihmisen kokemuksesta.

Tšetšeenitoimittaja Milana Terloeva kertoo tapaamastaan miehestä, jonka silmissä oli kärsimystä, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Poliisiuniformuun pukeutunut mies kertoi toimineensa venäläisten puolella, mutta vain auttaakseen tšetšeenejä.

Venäläiset saivat hänen toimistaan selvää, minkä seurauksena he murhasivat hänen isänsä ja veljensä. Mies sai myös tšetšeenien vihat päälleen, koska oli toiminut vihollisen puolella. Mies ei voinut selittää motiivejaan yhteisössään, mistä syystä häntä halveksuttiin ja hyljeksittiin – häpeä on tšetšeenikultuurissa kuolemaakin pahempi asia.

Mies ei voinut olla tekemisissä muiden miliisien kanssa, koska osa heistäkin on epäluotettavia. Hän pyysi Terloevaa välittämään maailmalle viestin, etteivät tšetšeenit ole vain joko uhreja tai kapinallisia.

Vihollisuuksien ja lojaalisuuksien verkostoja voi olla vaikea ymmärtää – niin sodan kokeneen yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella. Jos emme kuuntele näitä tarinoita, emme voi koskaan tietää sodan tapahtumia.

Meidän täytyy olla kiinnostuneita myös ihmisen kokemusmaailmasta sodassa. Tilastoja ja virallisia kertomuksia toistamalla vahvistamme pelkästään hierarkkisesti määriteltyjä sodan ja totuuden rakenteita.

Todistajalausuntoja voi kyseenalaistaa ja tarkastella kriittisesti, mutta ihmisen kokemus on aina hänen omaisuuttaan.

Todistajalausuntoja voi kyseenalaistaa ja tarkastella kriittisesti, mutta ihmisen kokemus on aina hänen omaisuuttaan. Kun hän tuo sen julkiseksi, se on yhtä aikaa poliittista, henkilökohtaista ja arvokasta tietoa sodasta.

Kysymys palautuukin lopulta siihen, mitä sota on. Onko se kokemus vai tutkijan mittareilla arvioitava tosiasia? Kuka saa määritellä sen, miltä sota näyttää? Miksi me kyseenalaistamme siviilin kertomuksen sodassa, mutta uskomme vaikkapa tutkijaa, sotilaallista auktoriteettia tai viranomaista?

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu Sodan kokemuksen tutkimus avaa näkökulmia tiedon ja vallan suhteeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti keskiviikkona 30.11. tiedotustilaisuuden. Sipilä vetosi siinä tunteisiinsa: Terrafame-uutisointi oli mennyt ”ihon alle”.

Pääministerin tunnekuohu näkyi myös hänen kehonkielessään. Miltä näyttää tunteiden ei-diskursiivinen, kehollinen kieli? Keho ja estetiikka jäävät tutkijoilla usein analyyttisen tarkastelun ulkopuolelle, mutta pääministerin televisioesiintymisen kehonkieli oli niin voimakasta, että se ansaitsee huomiota.

GIF: Susanna Hast

Kehon liike on poliittista

Aivotutkija Antonio Damasion mukaan ihmiset tulkitsevat tunteita ensisijaisesti kehon, eivät kielen kautta. Siinä, miten keho ilmaisee tunteita, on tiettyä universaaliutta.

Esimerkiksi tutkija Amy Cuddy kertoo, kuinka urheilijoiden tuuletus onnistumisen jälkeen on yleismaailmallinen kehollinen reaktio. Myös sokeat urheilijat tekevät näin, mikä viittaa siihen, että se ei ole opittu tapa.

Käsien ilmaan nostaminen kuluttaa energiaa, eikä ole näin ollen järkevää kehon jaksamisen kannalta, mutta tuuletus tulee tunteesta. Kehonkielen lukeminen on ihmiselle luontaista, eikä se vaadi akateemista perehtyneisyyttä aiheeseen. Jo vastasyntynyt tulkitsee vanhempiaan vaivatta keholta keholle.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia. Myös ääni on liikettä: tilaa ottavaa tai antavaa. Pääministerin tiedotustilaisuus täytyykin nähdä esiintymisenä, johon liittyy koreografia sekä kehon että puheen tasolla.

Poliittinen performanssi

Sipilän esiintymisessä näkyy hermostunut liikehdintä. Sipilän hermostuneisuus tekee hänestä inhimillisen, mutta räikeä kehollinen reaktio saa katsojan myös vaivaantumaan.

Sipilän keho välittää epämukavuutta. Kuten Damasio kertoo, kehon liike välittyy suoraan toiselle keholle, kun katsoja voi simuloida omassa kehossaan toisen kehon tilaa.

Ihmisillä onkin pitkälle kehittynyt ja hienovarainen kyky tulkita toisten tunteita juuri kehosta. Kehollisuus välittyy myös televisioruudun kautta, ilman läsnäoloa samassa tilassa.

Kineettistä empatiaa käsittelevässä kokoelmateoksessaan tutkija Adriano D’Aloia viittaa ruudulla oleviin kehoihin kvasikehoina, jotka ilmentävät elävyyttä, jota katsojan keho voi myötäillä.

Sipilä aloittaa tiedotustilaisuuden reippaana ja hymyssä suin naurahdellen, kuinka on paljon väkeä paikalla – ikään kuin asian saama huomio yllättäisi häntä. Letkautuksen on tarkoitus rentouttaa, luoda kepeyttä niin tilaan kuin kehoon.

Sipilä tulee miltei vauhdikkaana puhujapöntön taakse: eloisana, elastisena kehona. Eloisuutta ja rentoutta vahvistaa spontaani ”oho” ja murteinen puhetyyli. Mutta kun hän alkaa vihdoin puhua asiaa, kehoon tulee mukaan vaivaannuttavaa ja pakonomaista liikehdintää.

Sipilän katse pysyy fokusoituneena kaikkien kysymysten ja vastausten ajan. Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä ja sillä tavoin vahvistaa luottamusta yleisöönsä.

Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä.

Matala ääni liitetään yleisesti valtaan. Pääministeri Sipilän puhe pysyy vakaana, joskin äänen kireys viittaa jännitykseen, joka tilaisuuden loppua kohden alkaa paikoin helpottaa pehmentäen ääntä.

Tilaa Sipilä ottaa pitämällä tempon rauhallisena, hänelle tyypillisenä puhetapana. Valta-asemassa olevana hän tietää, että pääministerille annetaan puherauha.

Sipilä seisoo perinteisessä maskuliinisessa valta-asennossa, jossa kädet ovat irti kehosta levällään. Sormet tekevät kuitenkin hermostunutta edestakaista liikettä, ja hän ikään kuin hyväilee puhujanpöntön reunoja.

Keho heijaa lapsenomaisesti ylös ja alas, ja liike näyttää tulevan päkiöistä. Tämä yhdistettynä käsien liikkeeseen vie huomion katsojan visuaalisessa kentässä.

Kehon liike tekeekin Sipilän kertomuksen perheen kokemasta kärsimyksestä ja omasta tunteellisuudestaan uskottavan, koska hänen oma kehonsa elää tunnetta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta. Sipilän puhe ei näin tule ilmaistuksi niinkään faktuaalisena ja diskursiivisena vaan eletyn kehon kautta.

Sipilän pakonomainen heijaus saa hänen kehonsa näyttämään lähes tanssivalta. Kehon nytke näkyy myös muissa Sipilän esiintymisissä, mutta sitä vähemmän, mitä etäisempi aihe hänestä ihmisenä on.

Jos taas verrataan liikekieltä Sipilän viime vuoden televisiopuheeseen, huomataan, kuinka kehon heijaus jää pois, koska hän istuu, mutta sormet räpeltävät edelleen, tällä kertaa rukousasennossa.

Kehon liike tiedotustilaisuudessa viittaakin henkilökohtaiseen tunnekokemukseen, joka on pääministerin omasta toimesta nyt politisoitu ja tuotu julkiseksi sekä puheessa että kehossa. Pääministerin henkilökohtainen tunnereaktio selittää siis hänen käytöstään pääministerinä.

Kuka tahansa hermoilee kehon kautta henkilökohtaisen äärellä, erityisesti kameran edessä. Moni myös tunnistaa omat keholliset rektionsa, koska ne toistuvat ja niitä ei voi käskemällä saada pois. Kehollinen kokemus vaikuttaa esiintyjän itsevarmuuteen ja ulosantiin.

Kehotuntemusten tarkkailu esiintymishetkellä taas vielä kapasiteettia tarkkaavaisuudelta. Kehon kanssa tulee työskennellä ennen kuin tulee yleisön eteen.

Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Se, mikä on kuitenkin mielenkiintoista Sipilän kehonkielessä, on henkilökohtaisen eletty kokemus osana tarinankerrontaa ja sen uskottavuutta. Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Näin ollen poliitikko tai kuka tahansa puhuja voi yrittää kieltää kehonsa olemassaolon tai pyrkiä irrottamaan itsensä kehollisesta kokemuksesta, mutta hyödyllisempää olisi tulla tietoiseksi kehosta ja siitä, millä tavoin keho tietää, muistaa, kokee ja esittää.

Videon editointi: Susanna Hast

Poliitikko esiintyjänä

Jos kehosta luetaan Sipilän poliittisuutta, voidaan sanoa, että hänen esteettinen eletty kehonsa vahvistaa hänen puhuttua argumenttiaan siitä, että hänen sähköpostinsa selittyvät tunteella. Sipilä ei voi kuitenkaan kehollaan eikä puheellaan perustella sitä, mikä oikeutti Ylen painostukseen, koska hän ei voi myöntää painostaneensa.

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin, koska Sipilä väistelee vastuuta. Mielenkiintoisesti tunteellisuus ei ole Sipilälle feminiininen piirre (tunteellisuus heikkoutena), vaan hän liittää sen sujuvasti omaan johtajuuteensa ja maskuliinisuuteensa (perheen suojelu).

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin.

Sipilä ikään kuin normalisoi tunteen ja antaa sen näkyä myös kehossaan. Hän samalla politisoi median syyttämällä Ylen toimittajaa saamastaan ikävästä kansalaispalautteesta ja näyttämällä kehollaan, millaisen oikeutetun hermostuneisuuden koko koettelemus on saanut hänessä aikaan.

Keholliset reaktiot ovat harvoin tietoisia ja niitä on hyvin vaikea kontrolloida. Siksi onkin mielenkiintoista tarkastella kehon antamia poliittisia signaaleja. Samalla tapaa oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Miksi meidän sitten tulisi tarkastella kehoja politiikan tapahtumapaikkana? Siitä syystä, että siellä missä on kehoja, on vallankäyttöä ja valtarakenteita.

Kehollinen analyysi Suomessa

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa. Esimerkiksi Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyjen kehonkieltä analysoivia artikkeleja löytyy valtava määrä.

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa.

Vaikka sanatonta viestintää pidetään tärkeänä, varsinaista analyysia suomalaisten poliitikkojen kehosta, liikkeestä, tunteista ja poliittisuudesta saa hakemalla hakea. Suomalaisessa keskustelussa poliittisen eliitin keho tuntuu kiinnostavan vain silloin, kun kyseessä on naisten ulkonäön arvostelu.

Keho kiinnostaa myös silloin, kun se laitetaan suurennuslasin alle. Esimerkiksi valokuvaaja Sakari Piipon ottamien kuvien kohdalla kuvastoa pyrittiin sensuroimaan, koska se koettiin vallanpitäjien julkisuuskuvan kannalta kiusallisena.

Toisaalta Sipilän Terrafame-pipon saama huomio on hyvä esimerkki siitä, miten keho kytkeytyy talouteen ja politiikkaan estetiikan kautta. Pääministerin päässä ei ollut mikä tahansa pipo. Piposta tuli nopeasti pääministerin vallankäyttöä symboloiva artefakti, jota muun muassa vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö arvosteli.

Presidentti Urho Kekkosen kompastumista vuonna 1956 kuvaillaan Ylen artikkelissa osoituksena hänen reaktionopeudestaan, kun taas vanhan presidentin vuonna 1980 tapahtunut kompastuminen sensuroitiin, koska häntä ei haluttu nöyryyttää.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä. Poliittisten johtajien imagoja rakennetaan kehollisuuden kautta, mistä Venäjän presidentti Vladimir Putinin kuvasto on hyvä esimerkki. Sipilä ei ole urheilullinen hahmo kuten edeltäjänsä Alexander Stubb, vaan kehollisesti pikemminkin isämäinen.

Esiintyjän täytyy kestää yleisön katse, joka seuraa tiedostaen tai tiedostamatta esiintyjän kehon tapahtumia. Kyse ei ole vain pyrkimyksestä tulkita sanatonta viestintää. Keskeisintä on ymmärtää, millä tavalla keho on poliittinen toimija. Pääministeri Sipilä ei ole pelkkä puhuva pää, vaan elävä keho, joka ilmentää sosiaalis-kulttuurista hetkeä: henkilökohtaista ja universaalia yhtäaikaisesti.

Ranskalainen filosofi Jacques Rancière kirjoittaa esiintyjän ja katsojan välisestä kuilusta ja emansipaatiosta, joka kuroo umpeen tätä kuilua. Yksilöllisen ja kollektiivisen kehon, toimijan ja katsojan välinen raja ei hämärry kuitenkaan sillä, että katsojaa pidetään tiedon passiivisena vastaanottajana.

Katsoja on aktiivinen katsoessaan poliittista kehoa. Ei pääministeri Sipilä anna tietoa vastaanotettavaksi passiiviselle kansalle. Ihmiset ovat katsoessaan osallisia, tulkitsevia ja antavia. Valta ja tieto ovat kehojen välissä.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu Pääministeri Juha Sipilän poliittinen keho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Myötätunnon neuropolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna kirjoitimme Saara Särmän kanssa kokemuksistamme International Studies Associationin (ISA) vuosikonferenssista New Orleansista. Osallistuin tänäkin vuonna ISAn konferenssiin Atlantassa, mutta tällä kertaa tuntuu tärkeämmältä puhua siitä, mitä ylellisen konferenssihotellin ulkopuolella tapahtui.

Olen kuullut Martin Luther Kingin julistuksen ”I have a dream” lukemattomia kertoja. King piti kuuluisan puheensa kansalaisoikeuksien puolesta Washingtonissa 250 000 ihmisen edessä 28. elokuuta 1963.

Vasta Atlantassa aloin kuitenkin ymmärtää, millainen merkitys Kingin ja muiden aktivistien taistelulla on.

Emme ole tarpeeksi tietoisia siitä, mitä tohtori Kingin taistelu kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa merkitsee.

Aloitetaan kuitenkin paluustani Suomeen. Saavuttuani Atlantasta Helsinkiin maaliskuisena harmaana päivänä luin ensimmäiseksi uutisen 11-vuotiaan Valtterin rasistisesta kiusaamisesta ja toiseksi Felix-mainoksen aiheuttaman, rasistisesti motivoituneen boikottijulistuksen.

Atlantalaisen Martin Luther Kingin taistelu rasismia ja rotuerottelua vastaan tuntui valitettavan ajankohtaiselta. Perehdyin Atlantassa sen historiaan sekä Kingin museossa että kansalais- ja ihmisoikeuksien keskuksessa, mikä toi menneen uudella tavalla lähelle.

Ymmärsin, että emme ehkä sittenkään ole tarpeeksi tietoisia siitä, mitä tohtori Kingin taistelu kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa merkitsee (todellakin: merkitsee, preesensissä). Emme myöskään ota tarpeeksi vakavasti valtaapitävien osuutta ja osattomuutta tämän päivän rasisminvastaisessa työssä.

Muutama kuukausi vierähti, enkä saanut tätä tekstiä valmiiksi, koska en osannut puhua ihmisten ihonväristä ja rodullistetusta vihasta oikeilla termeillä. Tänä toukokuisena aamuna katson kuitenkin kuvaa ruotsalaisnaisesta nimeltä Tess Asplund, joka seisoo nyrkki suunnattuna kohti uusnatsijärjestön jäsenten marssia, jota Ruotsin poliisi on turvaamassa.

Asplundin hiukset on ajeltu aivan kuten natsienkin, mutta hänen ihonsa on tummempi. Hän on nainen marssivien miesten edessä ja hänen ilmeensä on järkkymätön. Hän edustaa rohkeutta, jollaisesta osaan vain unelmoida. Mutta ainakin uskallan nyt saattaa vaatimattoman puheenvuoroni loppuun.

King ja kansalaisoikeuksien liike

Martin Luther King unelmoi tasa-arvosta, vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta, veljeydestä ja sisaruudesta. Kingin tunnettu puhe unelmasta liittyy rotuerottelun vastaiseen taisteluun Yhdysvalloissa ja vaikuttaa ehkä etäiseltä vuoden 2016 Suomessa.

Mutta se, mitä King sanoi, ei ole sanahelinää tai kaukaisen historian havinaa, vaan arkea, konkretiaa ja tätä päivää. Kingin johtama liike ei ole historiallista ”jätettä” vaan malli siitä, mitä pitää tehdä, kun kohtaa epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa.

Yhdysvalloissa tasa-arvo on nimellisesti saavutettu, mutta esimerkiksi Black Lives Matter -liike osoittaa, kuinka yhteiskunnan eriarvoisuus näkyy mustien arjessa edelleen. Myös Suomessa rasismi on arkipäiväinen kokemus yksilön ihonvärin tai muun vähemmistöön kuulumisen syyn johdosta.

Atlantassa kansalaisliikkeen ajattomuus iski päin kasvoja. Se on ollut keskeinen paikka kansalaisliikkeen toiminnassa. Monet liikkeen aktiivijäsenet ovat edelleen elossa, monet menettivät henkensä väkivaltaisuuksissa. Martin Luther King murhattiin. Aktivisteja peloteltiin, uhkailtiin ja hakattiin.

Aktivistit marssivat tietäen, että he voivat kuolla osoittaessaan mieltään.

Naiset ja miehet marssivat kerta toisensa jälkeen tietäen, että heidät voidaan pahoinpidellä. He marssivat tietäen, että he voivat kuolla osoittaessaan mieltään.

Vaikenemisen politiikka

Vierailuni kahdessa paikallisessa museossa nosti esiin myös uuden näkökulman: vaikenemisen. Museot ovat poliittisia tiloja ja niissä tehdään valintoja siitä, mitä näytetään ja kerrotaan ja millä tavoin.

Tämä tuli konkreettisella tavalla esiin siinä, miten eri tavalla virkavallan rooli esitettiin museoissa. Kansalaisoikeuksien keskuksessa poliisi näyttäytyy kansalaisliikkeen vastaisten väkivaltaisuuksien sivustakatsojana ja jopa agitoijana. Kingin museo puolestaan lakaisee maton alle poliisin roolin väkivaltaisuuksien sallimisessa ja edesauttamisessa.

Museoiden kertoma tarina ”vapausajelijoista” (Freedom Riders) oli erityisen kiinnostava. Vapausajelijat olivat aktivistiryhmä, joka kulki kaupallisilla linja-autoilla Yhdysvaltojen eteläosissa vuonna 1961 protestina julkisen liikenteen rotuerottelukäytännölle. Mukana oli mustia ja valkoisia aktivisteja. Kansallisella tasolla oikeus oli jo todennut julkisen liikenteen rotuerottelun laittomaksi mutta etelän osavaltioissa rotuerottelua pidettiin yllä.

Alabamassa tapahtui toukokuussa 1961 surullisenkuuluisa välikohtaus, jonka molemmat museot ovat dokumentoineet. Rotuerottelua puolustava joukko hyökkäsi aktivistien linja-auton kimppuun ja suuntasi sinne palopommin. He pitivät linja-auton ovea kiinni ja huusivat ”poltetaan ne elävältä”. Lopulta räjähtävä bensatankki sai hyökkääjät perääntymään. Ulos pyrkiviä aktivisteja hakattiin.

Poliisi saapui paikalle ja ampui muutamia laukauksia, minkä seurauksena hyökkääjät pakenivat. Poliisi ei kuitenkaan yrittänyt pidättää ketään tai selvittää hyökkääjien henkilöllisyyttä. Hank Thomas, yksi hyökkäyksen uhreista, kertoo poliisin todenneen: ”Ok, olette saaneet hupinne, siirtykää kauemmas.”

Dokumenttielokuva Freedom Riders sisältää samankaltaisia todistajalausuntoja, joissa kerrotaan virkavallan roolista sivustaseuraajana väkivaltatilanteissa. Kansalais- ja ihmisoikeusmuseon tulkinta tapahtuneesta noudatti tätä versiota. 

Siistitty versio

Kingin museossa tunnelma oli erilainen. Siellä ei näkynyt samanlaista poliisin kritiikkiä. Vapausajelijoista kertovat kuvat ja video eivät pitäneet sisällään mitään viittauksia poliisin välinpitämättömyyteen.

Erityisen huomionarvoinen oli kuva, jossa poliisi (lähteissä viitataan sekä maantiepoliisiin että kansalliskaartiin) on saapunut palavan bussin luo. Kuvateksti sai minut hämmentymään, sillä siinä lukee, että poliisijoukot saapuivat ”suojelemaan” vapausajelijoita.

Museossa esitettävän materiaalin valinta ei ole tässä tapauksessa esteettinen vaan kärkevän poliittinen. On tärkeä huomata, että kansalaisoikeuksia ajava liike oli väkivallaton ja sen kohtaama väkivalta kaikkine ulottuvuuksineen äärimmäisen tärkeä aihe.

Voisiko nykyinen kärjistynyt tilanne poliisin ja mustien välillä selittää, miksi virkavallan asemaa ei Kingin museossa käsitellä?

En tiedä onko Kingin museon kaunistelevampi sävy tietoinen valinta, mutta se jätti minut miettimään sitä mahdollisuutta, että jostakin halutaan vaieta. On mahdollista, että museossa halutaan korostaa Martin Luther Kingin työtä eikä niinkään taustoittaa koko kansalaisliikkeen tapahtumia. Vai voisiko nykyinen kärjistynyt tilanne poliisin ja mustien välillä selittää sitä, miksi virkavallan asemaa ei Kingin museossa käsitellä?

Kansalaisoikeuksien museo mahdollisti osallistuvamman kokemuksen ja reflektiivisemmän tilan. Museossa oli esimerkiksi valkoisille tarkoitettuun kahvilaan sijoittuva Lunch Counter Simulator. Siinä tavoitellaan auditiivista väkivallan kokemusta: kuunnellaan solvauksia, uhkauksia ja fyysisen väkivallan ääniä, joita lounastiskillä istumalla protestoivat mustat joutuivat kokemaan.

Sain myös todistaa nuorten naisten laulavan mukana, kun he katsoivat vuoden 1963 Washingtonin marssista kertovaa videota. Naiset olivat myös vahvemmin esillä aktiivisina toimijoina kansalaisliikkeen museossa kuin Kingin museossa.

Selmasta Suomeen

Paluumatkalla Atlantasta Helsinkiin katsoin Kingistä kertovan elokuvan Selma. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa presidentti Lyndon B. Johnson pistää Kingille viimeiseen asti hanttiin, paikalliset virkamiehet estävät laillisesti mustille myönnetyn äänioikeuden toteutumisen ja paikallinen poliisi hakkaa mielenosoittajia henkihieveriin.

Vertaus Suomessa ilmenevään rasismiin voi tuntua kaukaa haetulta mutta toisinaan rasismi on piilotettua ja huomaamatonta. Fyysisen väkivallan sijaan rasismi näkyy usein henkisenä väkivaltavana.

Suomessa kuulee jatkuvasti rasistista puhetta – jopa kansanedustajilta. Vierailu vaikkapa kansanedustaja Olli Immosen Facebook-sivulla antaa välittömästi käsityksen siitä, miten valtaapitävän rasistinen kielenkäyttö on normalisoitua.

Yksittäinen möläytys ei vielä edusta rasismia systemaattisena alistamisena mutta eriarvoistava puhetapa muuttuu yleiseksi ja hyväksytyksi, jos siihen ei puututa. Rastinen puhe saa myös mediassa näkyvyyttä. Rodullistamisen arkisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa puhuu julkisesti esimerkiksi Koko Hubara.

Suomessakin tarvitaan uudessa tilanteessa keskustelua poliisin roolista järjestyksen ylläpitäjänä. On tärkeä kysyä, millä tavalla poliisin valta tietyssä sosiaalisessa hetkessä kytkeytyy henkilökohtaisiin tai institutionalisoituneisiin ennakkoluuloihin ja eriarvoistaviin käytäntöihin. Suomessa esiintynyt rasistisesti motivoitunut väkivalta – kuten polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin– on huolestuttavaa.

Suomalaisen rasismin sytykkeenä toimii pelko, jota kasvava turvapaikanhakijoiden määrä ja mahdollisesti myös epävarma taloustilanne ovat aiheuttaneet. Syrjintää ja ennakkoluuloja on ennen kaikkea yksittäisten ihmisten mielissä, mutta myös rakenteissa. Esimerkiksi saamelaisten oikeuksia ei ole onnistuttu vieläkään takaamaan ja paperittomilla henkilöillä on puutteellinen pääsy terveydenhuollon piiriin.

Syrjinnän taustalla on ihmisten arvottaminen, joka on intersektionaalista.

Syrjinnän taustalla on ihmisten arvottaminen, joka on intersektionaalista. Ihonvärin tai kansallisuuden ohella luokka-ajattelu sekä naisten, vanhusten, työttömien, vammaisten, opiskelijoiden, köyhien ja eri vähemmistöjen asema yhteiskunnassa on osa samaa eriarvoisuuden kulttuuria, jossa ongelmat ovat olemassa vain, jos ne ovat ongelmia itselle.

Rotuerottelulle saatiin Yhdysvalloissa loppu: mustat saivat äänestää ja olla samoissa tiloissa valkoisten kanssa. YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin 1948. Siitä huolimatta ihmiselämän arvo määräytyy edelleen ulkoisten tekijöiden mukaan.

Tasa-arvo ei ole saavutettu asiantila, vaan sen eteen täytyy tehdä jatkuvasti töitä. Siksi Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelun hengelle on yhä tarvetta.

Susanna Hast on vapaa tutkija ja muusikko, joka tekee performatiivista politiikkaa. Hän työskentelee yhteistyössä Venäjän tutkimuksen huippuyksikön, Geneven IHEID:n (Graduate Institute of International and Development Studies) ja Allegra Lab Helsingin kanssa.

Julkaisu Vapaustaistelijoita tarvitaan Suomessakin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jakamista

Ei ole kauaa siitä, kun Aylan Kurdin kuvan jakaminen sai miettimään visuaalisen politiikan merkitystä ja eettisyyttä sosiaalisen median ajassa. Palaan yhä uudelleen tutkija Swati Parasharin tekstiin, jossa hän huomauttaa taipumuksesta jakaa tarinoita, kuvia ja kommentteja osin omasta, ei toisen, tarpeesta käsin.

Parashar kehottaa kuuntelemaan tarinoita ja hiljentymään niiden äärelle. Minulle tämä kysymys on tärkeä, sillä jaan toisten tarinoita musiikin kautta, mikä on tutkijan näkökulmasta haastava lähestymistapa tieteelliseen tarinankerrontaan. Yhtä aikaa musiikin kautta jakaminen antaa tilaa tunteille mutta samalla tulkinnalliset vapaudet hiljentävät niitä ääniä, joita haluan jakaa.

Olenkin kiinnittänyt yhä enemmän huomiota siihen, kuinka ihmisten kokemukset jäävät asiantuntija-analyysien, mediamyllyn ja sosiaalisen median solidaarisuuden osoitusten alle.

Kertomisen ja jakamisen eettisyys on vaikea kysymys ja aiheellinen, koska jakamalla luodaan poliittisten mahdollisuuksien horisonttia. Pariisin tragedialle halutaan vastaus, me kaikki haluamme, koska tunnemme olevamme taitekohdassa. Jotain on murtunut, mennyt rikki, muuttunut – hämmennyksen, ihmetyksen, järkytyksen ja pahan olon täytyy johtaa johonkin.

Jakamisen politiikka tarttuu suoraan tähän: sosiaalisessa mediassa jaetaan vaihtoehtoja ja toimintamalleja jakamalla kertomuksia ja kuvia.

Johanna Vuorelma kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla myötätunnon epäsymmetrisyydestä ja Noora Kotilainen viittaa myötätunnon kehollisuuteen, kulttuurisuuteen sekä ehtymättömyyteen. Lisätäksemme vielä yhden ulottuvuuden myötätuntokeskusteluun pohdin myötätunnon mahdollisia toimintataipumuksia sekä Pariisin iskujen jälkeisiä politiikkavaihtoehtoja tarkastelemalla visuaalista politiikkaa kuvanjakopalvelu Imgurissa.

Imguriin päädyin puolisoni kautta, joka näytti minulle kuvia, jotka saivat ihokarvani pystyyn. Imgur on ”visuaalisen tarinankerronnan yhteisö”, jossa on päivittäin miljoonia käyttäjiä ja kuukausittain jopa 60 miljardia katselukertaa.

Imgurista löytyy visuaalista jakamisen politiikkaa silmänkantamattomiin. Tein analyysin siitä, millaisia politiikkavaihtoehtoja kuvat tarjoavat Pariisin iskuihin noin kolmen päivän aikana heti iskujen jälkeen.

Solidaarisuus

Heti iskujen jälkeen kuvat ovat vahvasti solidaarisuutta ilmaisevia ja joukossa on kuvia myös itse tapahtumista. Monille reaktio Pariisin iskuihin tulee subliimina järkytyksenä, jossa mieli ei aivan käsitä, mitä sen ulkopuolisessa maailmassa on tapahtunut.

Vahva tunnereaktio, sanattomuus ja vaikeus uskoa jotakin todeksi ovat merkkejä subliimista kokemuksesta, kuten Roland Bleiker ja Martin Leet selittävät. Tätä voi seurata tunne siitä, että haluaa jollakin tavalla julkisesti ilmaista myötätuntoa ja ”kanssakokea” ei vain välittömien uhrien kärsimystä vaan kuviteltua kollektiivista tai kansallista kärsimystä.

Näin myös valtiot ilmaisivat kanssatuntemista värittämällä julkisia tiloja Ranskan lipun värein, joista jaettiin kuvia laajasti myös Imgurissa. Tätä valtiollista jakamisen politiikkaa ei juurikaan ole kritisoitu, toisin kuin yksityisten Facebook-profiilikuvien muuttamista Ranskan lipun väreihin.

Subliimi kokemus tuottaa myös vahvan tunnereaktion, joka voi edesauttaa väkivaltaista vastausta koettuun kärsimykseen. Imgurin kuvissa näkyy myös symboliikka, sanaton solidaarisuuden kuvitus, jonka avulla yhteiset arvot ja jaettu historia on välittömästi nähtävissä.

Sotilaan keho

Solidaarisuuden pasifistinen siipi – se, joka reagoi pelkällä kanssatuntemisella tai ehdottaen rauhanomaista vastausta – saa pian seurakseen militaristisen vaihtoehdon.

Martha Nussbaum kutsuu tätä myötätunnon kaksiteräiseksi miekaksi: myötätunto voi kanavoitua myös väkivaltaan ja kostoon. Myötätunto ei kuitenkaan itsessään ole syy väkivallalle tai väkivaltaisen vaihtoehdon suosimiselle vaan pikemminkin maskuliinisen militarisoituneen kulttuurin vaikutusta. Myötätunto ei nimittäin mitenkään määritelmällisesti johda tiettyihin toimintataipumuksiin.

Militaristinen, maskuliininen kuvapolitiikka Imgurissa keskittyy uhoamiseen, jossa terroristeille suunnataan kuvia tosimiehistä, jotka ovat sodankäynnin ammattilaisia ja väsymättömiä sotureita. Rukoilu ei ole tarpeen, kun Ranskaa suojelevat aseistautuneet sotilaat, mukaan lukien liittoutuneiden maiden parhaimmisto. ”Nämä jätkät eivät ole mitään patonginmussuttajia”.

Sotilaat ovat kuvissa tappokoneita, jotka eivät jätä jälkeensä todistajia. Sota kuvattuna sotilaiden kehojen kautta asettaa etusijalle hypermaskuliinisen identiteetin ja käyttäytymisen – voiman politiikan. Muut keinot vastata terroriin ovat näin feminiinisiä, heikkoja ja jopa naurettavia.

”Kick-ass”-ratkaisu näyttäytyy erityisesti amerikkalaisena solidaarisuuden osoituksena. Jopa kurdinaisten militarisoituneet kehot jaetaan solidaarisuuden kohteena ja heille pyydetään tukea. Sotilaalliseen kehoon viittaa myös Judith Butler, kun hän kuvaa Francois Hollanden esiintymistä iskujen jälkeen.

Kritiikki

Mitä kauemmas itse tapahtumapäivästä mennään, kolmantena teemana solidaarisuuden pasifistisen ja militaristisen muodon ohelle nousee yhä enemmän huumori ja itse jakamisen politiikan kritiikki. Kuvissa nauretaan niille, jotka vaihtavat profiilikuvaansa ja ”kuvittelevat näin tekevänsä jotakin asian hyväksi”. Tämänkin kritiikin kärki on kohdennettu tekemiseen tai tekemättömyyteen ja lopulta myös politiikkavaihtoehtoihin.

Jakamista sosiaalisessa mediassa ei näissä kuvissa pidetä vaikuttamisena tai tekemisenä vaan silkkana typeryytenä tai jopa itsekeskeisyytenä. Tässä kritiikissä ei oteta huomioon sitä, mitkä ovat ihmisten kokemat todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Inhimillisen kärsimyksen edessä on usein avuton olo. Kun olen käynyt läpi Tšetšenian sotien materiaalia, olisin halunnut edes jonkin pienen keinon, jonka kautta olisin voinut kokea tekeväni jotakin; näyttäväni jotenkin, että välitän; auttavani edes hieman.

Sen sijaan hain ämpärin, johon voisin oksentaa, jos lounaat tulevat järkytyksestä ylös. Sitten tein lauluja. Niitäkin voi kutsua itsekkääksi, oman (kuvitteellisen) uran edistämiseksi, toisten kärsimyksellä ratsastamiseksi. Jos näin ajattelee, vaihtoehto on jättää kirjoittamatta, puhumatta tai laulamatta.

Kokemus

Väkivallan elettyä kokemusta esittää vain muutama kuva. Toisessa kerrotaan pelosta ja toisessa poliisit halaavat toisiaan. Twitteriä ja Facebookia selatessani löydän enemmän ”todistajalausuntoja” ja niiden kuvauksia.

Jään miettimään, miksi Pariisin tapahtumista ei ole tullut esiin jotakin yksittäistä makaaberia estetiikkaa edustavaa kuvaa, joka toimisi kuten kuva Aylan Kurdista.

Syy lienee siinä, että emme tarvitse sellaista kuvaa. Ehkä mielikuvituksemme riittää kuvittelemaan Pariisin iskujen uhrien kärsimyksen helpommin kuin turvapaikanhakijoiden (elävien ja matkalla kuolleiden) kärsimyksen. Pariisin iskujen uhreille ei myöskään tarvitse aktiivisesti hakea ymmärrystä, kuten merellä elämänsä riskeeraaville turvapaikanhakijoille.

Enemmän kuin kuvia kuolemasta tai kärsimyksestä tarvitsemme nyt kuvia ja kertomuksia rakkaudesta ja toivosta, joita sosiaalisessa mediassa myös leviää (kuten tämä video).

Uhrien nimeämisen ja selviäjien kertomusten jakamisen tarkoitus ei silti ole tyydyttää uteliaisuuden nälkäämme vaan osoittaa, kuinka jokainen elämä on yhtä arvokas ja korvaamaton. Kuten Cynthia Enloe osoittaa, nimeämällä näytämme, ettei kenenkään elämää voi pyyhkiä olemattomiin.

Lisäksi myötätunnon politiikasta puhuttaessa oleellista ei ole myötätunto tai sen puute vain uhreja vaan myös väkivallan tekijöitä kohtaan. Suhtautuminen ”toiseen” ratkaisee osaltaan myös mahdollisen vastatoimenpiteen muodon sekä yksilöiden ja yhteisön toipumisen väkivallan aiheuttamasta traumasta.

Tekoihin

Kuvien jakaminen Imgurin kaltaisessa kuvapalvelussa on politiikkaa. Kuvilla on satoja tuhansia ihmisiä kattava yleisö, joillain kuvilla yli miljoona katsojaa. Joidenkin kuvien alta löytyy myös satoja kommentteja.

Imgurin kuvat heijastelevat mielialoja ja keskustelua myös kuvapalvelun ulkopuolella. Oma huomioni kiinnittyi uhoon ja sotilaiden kuviin, koska ne nousevat esiin suorina ehdotuksina sotilaallisen voiman käyttöön.  Kuvat resonoivat Ranskan ja Yhdysvaltojen sotilaallisen aktiivisuuden kanssa Pariisin iskun jälkeen sekä johdattelevat myös poliisivaltiokehityksen – kontrollin lisäämisen ja vapauden rajoittamisen – oikeuttamiseen.

En silti näe väkivallan oikeuttamisen ja sotilaallisen voiman korostamisen olevan varsinaista ”myötätunnon politiikkaa”, sillä viha, joka kanavoituu väkivallan kautta, ei perustu kanssatuntemiseen vaan pikemminkin toisen epäinhimillistämiseen.

Anne Speckhard ja Khapta Ahkmedova ovat tutkineet itsemurhaterroristien taustoja Tšetšeniassa ja löytäneet radikalisoitumiselle altistaviksi tekijöiksi muun muassa henkilön omat traumaattiset kokemukset. Sotilaallisessa ratkaisussa terroristi on kuitenkin metsästettävä eläin, joka täytyy eliminoida. Turvallisuuden tunne syntyy näin siitä, kun maskuliinisen vahvan kehon luvataan kostavan ja ehkäisevän tulevaisuuden uhkia.

Inhimilliselle muutokselle ei jää tilaa eikä hypermaskuliininen sotilas hänkään ole tässä yhtälössä tunteva ihminen vaan väkivaltakoneiston osa.

.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: Foundry Co / Pixabay

Julkaisu Kuvien jakamisen politiikka Pariisin iskujen jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.