Sodan kokemuksen tutkimus avaa näkökulmia tiedon ja vallan suhteeseen

Äitinsä avustuksella Syyrian sodan keskeltä englanniksi twiittaava pikkutyttö on herättänyt myös epäilyksiä, koska ei sovi tyypillisiin käsityksiimme sodan lapsiuhreista. Sodan kuvaamisen, oli kyse sitten siviilien kertomuksista tai taiteesta, ytimessä onkin kysymys tiedon ja vallan suhteesta.

7-vuotiaan aleppolaistyttö Bana Alabedin tarina on herättänyt epäilyksiä sosiaalisessa mediassa. Monen lukijan on ollut vaikea uskoa, että pieni tyttö voi todella kertoa kokemuksistaan Syyrian sodan jaloissa englanniksi yli 300 000 Twitter-seuraajalleen.

Alabed joutui lokakampanjan kohteeksi, minkä seurauksena tutkivaan journalismiin keskittyvä Bellingcat-järjestö selvitti perusteellisesti tytön tarinan uskottavuuden. Järjestön mukaan Alabedin tarina, jonka mukaan hän asuu Itä-Aleppossa ja käyttää sosiaalista mediaa äitinsä avustuksella, on uskottava.

The Washingon Post -lehti kertoo Syyrian sodan ympärillä käytävästä disinformaatiokampanjasta, johon Alabed vedettiin mukaan. The New York Times taas pohtii, miten aleppolaistytön tarina voi herättää ihmisessä mitään muita tunteita kuin kauhua ja häpeää.

Jos 7-vuotias syyrialaislapsi piirtäisi sodasta, olisiko se uskottavampaa, liikuttavampaa, vähemmän kyseenalaista, sopivan epäpoliittista?

Tytön tarinan yksityiskohdat pitävät siis paikkaansa. Sitä ei kuitenkaan ole selvitetty, miltä hänestä ja hänen äidistään on mahtanut tuntua, kun heidän olemassaoloaan on epäilty, heidän tarinalleen on irvailtu ja sosiaalisen median tiliään on aktiivisesti häiriköity.

Eihän sillä ole sodan kannalta merkitystä, mitä Alabed on itse kokenut. Vai onko?

Feministisen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen piirissä sotaa tarkastellaan paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksen kautta myös rakenteiden tasolla. Sota koskettaa meitä kaikkia, Connecticutin yliopiston professori Christine Sylvester toteaa. Tällaisessa lähestymistavassa huomio siirtyy pois strategioista ja kansallisista intresseistä kohti ihmistä sodassa.

Amerikkalainen filosofi Judith Butler kiinnittää tutkimuksessaan huomiota sodan ajan tunteisiin ja poliittiseen elämään haavoittuvuuden näkökulmasta. Kun puhutaan siviilien sotakertomuksista, sodan kokemusten tarkasteluun ja erilaisiin eettisiin näkökulmiin on perehdyttävä huolella.

Tutkimusperinne monipuolistaa tietoamme sodasta. Tutkijoiden on myös syytä viitata näihin tutkimuksiin ja olla niistä perillä silloin, kun he analysoivat sotaa.

Havainto ja tunne

Kun tutkitaan sodan kokemusta, yksilön kokemusmaailmaa ja hänen kertomustaan siitä, ei pyrkimyksenä ole lähteä arvioimaan sen todenmukaisuutta. Sellaisessa tutkimuksessa on paitsi eettisiä ongelmia myös mahdoton lähtökohta: jokaisen ihmisen havainnointikyky on rajallinen ja muisti epäluotettava – puhumattakaan sodan kokeneen ihmisen muistijäljestä.

Kuten aivotutkija Vilayanur S. Ramachandran kirjoittaa, ihminen selviää tässä maailmassa, koska meillä on kyky tuottaa tarpeeksi tarkkoja ja luotettavia havaintoja maailmasta. Esimerkiksi ihmisellä on tarpeeksi hyvä hajuaisti pilaantuneen ruuan erottamiseen, mutta ei niin hyvä hajuaisti, että se tulisi lähellekään monen muun lajin kykyä erottaa hajuja.

Queenslandin yliopiston professori Roland Bleikeria mukaillen me voisimme keskittyä myös politiikan esteettisyyden, ei mimeettisyyden tarkasteluun. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksen ydin on representaation muodoissa, ei kohteen autenttisuudessa.

Tutkimuksen ydin on representaation muodoissa, ei kohteen autenttisuudessa.

Taiteileva tutkija Jill Gibbon, joka on seurannut ja piirtänyt tapahtumia asekauppamessuilla, kirjoittaa kokoelmateoksessa Experiencing War siitä, kuinka havainnointia pidetään ainoana keskeisenä tiedon lähteenä.

Todistaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita havainnointia vaan myös sisäistä tietämistä, vakaumukseen perustuvaa todistamista. Käsitettä käytetään silti vain harvoin tässä merkityksessä.

Gibbon kertoo sotataiteen tilaamisesta ja siitä, miten taiteilijat toimivat sodan silminnäkijöinä. Esimerkiksi Britannian armeija ja lontoolainen Imperial War Museum tilaavat sotataidetta.

Sotaa kuvaavia taiteilijoita, jotka eivät ole kuitenkaan silminnäkijöitä, on kritisoitu. Virallisten ”sotataiteilijoiden” on täytynyt itse nähdä sota – todistaa se. Vakaumukseen perustuvaa todistamista ei ole arvostettu.

Sotataidetta on pidetty totuudenmukaisena kuvauksena sodasta huolimatta siitä, että taiteilijat ovat tulkinneet sotaa omaan taiteelliseen näkemykseensä perustuen. Taustalla tässä on Gibbonin mukaan pikemminkin romantiikan ajatus tunteesta tiedon lähteenä kuin positivistinen näkemys todistamisesta.

Tästä syntyykin mielenkiintoinen yhdistelmä: sota yhtäältä havaittuna tosiasiana ja toisaalta kuvattuna tunteen kautta. Sotataiteen näkökulmasta havainto ja sen tuottama tunne siis muodostavat totuuden, jonka taiteilija esittää teoksessaan.

Sotataiteen näkökulmasta havainto ja sen tuottama tunne muodostavat totuuden, jonka taiteilija esittää teoksessaan.

Jos tarkastellaan Alabedin Twitter-tiliä ikään kuin sodan todistajana, taiteena, siinä yhdistyvät hänen ja hänen äitinsä havainnot sekä kokemuksiin kiinnittyvät tunteet. Erona perinteiseen sotataiteeseen on, että Alabed ei ole sodan ulkopuolinen tarkastelija, joka tulee sota-alueelle hetkeksi tirkistelemään, vaan hän on vankina sodassa.

Bana Alabedilta ja hänen kaltaisiltaan odotetaan joko vaikenemista (”emmehän voi tietää totuutta”) tai meidän näkökulmastamme uskottavaa, totuudenmukaista ja epäpoliittista kertomusta sodasta. Mihin jää tunteen arvostus tietona?

Jos 7-vuotias syyrialaislapsi piirtäisi sodasta, olisiko se uskottavampaa? Olisiko se liikuttavampaa, vähemmän kyseenalaista, sopivan epäpoliittista? Olisi helpompaa uskoa, että hän on löytänyt jostain kynän ja paperia piirtämistä varten kuin että hänellä on Twitter-tili.

Tieto, valta, kategorisointi

Tutkijat Tarak Barkawi ja Shane Brighton tuovat esiin sodan, tiedon ja vallan monimutkaisen suhteen foucault’laisen käsiteparin sota/totuus avulla. Infosota ja infovaikuttaminen ovat käsitteitä, jotka ovat nousseet nopeasti laajaan tietoisuuteen. Voisikin luulla, että nyt jos koskaan sotaa analysoivat tutkijat olisivat kiinnostuneet tiedon ja vallan suhteesta.

Millaista tietoa odotamme saavamme sodasta: miten sodasta kirjoitetaan ja miten sitä kuvataan visuaalisesti?

Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, että tarkastellaan tietoista infovaikuttamista eli propagandaa, vaan myös siitä, miten taistelu tai sen loppuminen itsessään vaikuttaa tietoon sodasta ja pakottaa sosiaalisten ja poliittisten järjestelmien purkuun ja uudelleenrakennukseen. Tieto sodasta institutionalisoituu osaksi koko yhteiskuntaa ja läpäisee myös tutkijayhteisön.

Sota itsessään muokkaa jatkuvasti tietoa, ja meidän voi olla vaikea erottaa, mikä tieto lopulta kuuluu sotaan ja mikä rauhaan. Millaista tietoa odotamme saavamme sodasta: miten sodasta kirjoitetaan ja miten sitä kuvataan visuaalisesti? Missä sota on, miltä se näyttää, miltä se tuntuu, mihin se loppuu ja milloin se alkaa?

Kanadalaisen tutkijan Erin Manningin mukaan keho täytyy ikään kuin pysäyttää, jotta sen voi kategorisoida. Syyrialaisen Bana Alabedin tapaus on esimerkki tarpeesta pysäyttää keho sellaiseen kuvaan, joka edustaa katsojan käsitystä sodasta ja lapsen kapasiteetista sodassa.

Viimeistelen juuri teosta Tšetšenian sodista ja kirjoitan siinä kokonaisen kappaleen sodan lapsista pyrkimyksenäni purkaa sodan/totuuden järjestelmiä ja osoittaa lasten rooli sodan kokijana.

Lapsi muuttuu tässä tarkastelussa pelkästä avuttomasta sodan uhrista ja äidin kehon jatkeesta väkivaltaa todistaneeksi kyvykkääksi yksilöksi. Lapsi voi tehdä päätöksiä, yrittää pelastaa muita ihmisiä ja hänellä on poliittisia näkemyksiä omien kokemustensa pohjalta.

Lapsi, joka osoittaa omatoimisuutta, on epäilyttävä, koska se ei sovi kategorisoituun lapsen kehoon. Tämä on Bana Alabedin tapauksessa erityisen mielenkiintoista, koska jo hänen Twitter-tilinsä lyhyessä esittelyssä kerrotaan, että hänen englantia osaava äitinsä on vastuussa tilistä.

Siitä huolimatta tarinan aitoutta on epäilty juuri tämän seikan takia: kuinka lapsi voisi osata käyttää sosiaalista mediaa ja vielä sodan keskellä.

Sodan monimutkaisuus

Sodan kokemukseen liittyy aina monimutkaisuus. Me emme voi tietää ennen kuin kysymme, ja vaikka kysyisimme, emme voi saavuttaa totuutta ihmisen kokemuksesta. Tšetšenian sota tarjoaa kiinnostavan näkökulman.

Me emme voi tietää ennen kuin kysymme, ja vaikka kysyisimme, emme voi saavuttaa totuutta ihmisen kokemuksesta.

Tšetšeenitoimittaja Milana Terloeva kertoo tapaamastaan miehestä, jonka silmissä oli kärsimystä, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Poliisiuniformuun pukeutunut mies kertoi toimineensa venäläisten puolella, mutta vain auttaakseen tšetšeenejä.

Venäläiset saivat hänen toimistaan selvää, minkä seurauksena he murhasivat hänen isänsä ja veljensä. Mies sai myös tšetšeenien vihat päälleen, koska oli toiminut vihollisen puolella. Mies ei voinut selittää motiivejaan yhteisössään, mistä syystä häntä halveksuttiin ja hyljeksittiin – häpeä on tšetšeenikultuurissa kuolemaakin pahempi asia.

Mies ei voinut olla tekemisissä muiden miliisien kanssa, koska osa heistäkin on epäluotettavia. Hän pyysi Terloevaa välittämään maailmalle viestin, etteivät tšetšeenit ole vain joko uhreja tai kapinallisia.

Vihollisuuksien ja lojaalisuuksien verkostoja voi olla vaikea ymmärtää – niin sodan kokeneen yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella. Jos emme kuuntele näitä tarinoita, emme voi koskaan tietää sodan tapahtumia.

Meidän täytyy olla kiinnostuneita myös ihmisen kokemusmaailmasta sodassa. Tilastoja ja virallisia kertomuksia toistamalla vahvistamme pelkästään hierarkkisesti määriteltyjä sodan ja totuuden rakenteita.

Todistajalausuntoja voi kyseenalaistaa ja tarkastella kriittisesti, mutta ihmisen kokemus on aina hänen omaisuuttaan.

Todistajalausuntoja voi kyseenalaistaa ja tarkastella kriittisesti, mutta ihmisen kokemus on aina hänen omaisuuttaan. Kun hän tuo sen julkiseksi, se on yhtä aikaa poliittista, henkilökohtaista ja arvokasta tietoa sodasta.

Kysymys palautuukin lopulta siihen, mitä sota on. Onko se kokemus vai tutkijan mittareilla arvioitava tosiasia? Kuka saa määritellä sen, miltä sota näyttää? Miksi me kyseenalaistamme siviilin kertomuksen sodassa, mutta uskomme vaikkapa tutkijaa, sotilaallista auktoriteettia tai viranomaista?

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.