Itä-Eurooppa, uusi Itä-Eurooppa, itäinen EU, EU:n naapurusto, itäinen Keski-Eurooppa, Keski-Eurooppa, Väli-Eurooppa. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Käsitteellä Itä-Eurooppa on monia geopoliittisia, maantieteellisiä, kulttuurisia ja sosioekonomisia konnotaatioita, eikä ei ole olemassa yhtä määritelmää siitä, mitä maita ja alueita termi pitää tai on pitänyt sisällään.

Yksi yhdistävä näkökulma tähän sarjaan kirjoittavilla tutkijoilla kuitenkin on: alue ei ole blokki, jota voitaisiin analysoida ja ymmärtää vain yhtenä kokonaisuutena. Sarjan tarkoituksena onkin nostaa esiin alueen maiden erityispiirteitä, ja kukin kirjoittaja itse määrittelee oman näkökulmansa alueeseen ja sen identiteettiin.

Alue ei ole blokki, jota voitaisiin analysoida ja ymmärtää vain yhtenä kokonaisuutena.

Toisaalta alueen maiden välillä on löydettävissä yhteneväisyyksiä, jotka eivät liity niiden maantieteelliseen sijaintiin, vaan kulttuurisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin piirteisiin. Niitä yhdistää viimeisten vajaan kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos sosialistisesta kapitalistiseen talousmuotoon sekä eriasteinen siirtymä pois Moskovan valtapiiristä länsiliittoutumiseen.

Itäisen Keski-Euroopan sekä Baltian maat, samoin kuin osa entisen Jugoslavian tasavalloista Balkanilla, ovat jo sekä EU:ssa että Natossa; kun taas osa entisistä neuvostotasavalloista Armeniasta Ukrainaan on valinnut eriasteisen integraation EU:n ja Venäjän välillä. Esimerkiksi Euroopan unionin rahoittamassa, Helsingin yliopistossa toimivassa Jean Monnet -opetusmoduulissa fokuksena on tarkastella EU:ta sen itäisten jäsenmaiden ja sen naapuruston vaikutusten valossa.

Artikkelisarjassa julkaistaan historian, kielen ja kulttuurin tutkijoiden sekä yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia, joissa pohditaan mitä Keski- ja Itä-Euroopassa tapahtuu. Tutkijat seuraavat poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä, vaalituloksia, kulttuuria, ja tarjoavat näkökulmia alueeseen, joka sijaitsee keskellä Eurooppaa, mutta joka silti usein mediakeskusteluissa mielletään geopoliittis-historiallisesta asemastaan johtuen reuna-alueeksi.

Sarjan toimittaa VTT Suvi Kansikas Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostosta.

Julkaisu Aluksi: Euroopan keskellä, Euroopan reunalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ulkopoliittisen linjan jatkuvuus

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi syksyllä 1981 pitkäaikaisen edeltäjänsä Urho Kekkosen luovuttua tehtävästä. Koivisto jatkoi virkaan astuttuaan edeltäjiensä ulkopoliittisella linjalla, jonka yhtenä keskeisenä periaatteena oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden ylläpito suurvalta-naapuri Neuvostoliittoon.

Jatkuvuuden korostaminen näkyi esimerkiksi siinä, että ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983 Koivisto sopi YYA-sopimuksen ennenaikaisesta jatkamisesta. Samoin maiden välisen suhteen ritualistiset muodot, kuten YYA-sopimuksen vuosipäivän juhlistaminen, jatkuivat luontevasti Kekkosen kaudelta Koiviston aikaan.

Asiantuntemus ja henkilökohtaiset suhteet idänpolitiikan työkaluina

Koivisto ehti 1980-luvun alussa käydä Moskovassa hautaamassa kolme neuvostojohtajaa, joihin hän ei näiden äkisti loppuneiden valtakausien takia ehtinyt saada merkittävää kontaktia. Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov, jonka kanssa Koivisto pyrki luomaan läheisen henkilökohtaisen suhteen.

Edellytyksiä hyvän kontaktin luomiseen ainakin olisi ollut. Idänsuhteiden hoidossa Koivistolla oli edeltäjäänsä nähden kaksi erityistä taitoa: yksityisopettajan tunneilla hiottu venäjän kielen taito ja talouspolitiikan osaaminen, joka mahdollisti myös naapurissa käytössä olleen suunnitelmatalouden ymmärtämisen.

Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov.

Koivistolla oli paitsi tarve myös kiinnostusta seurata sosialistisessa leirissä alkaneita uudistuksia, perestroikaa. Kesäkuussa 1988 Unkariin tekemänsä valtiovierailun aikana Koivisto ymmärsi, kuinka perustavanlaatuisia muutoksia sosialistimaissa oli valmisteilla. Kotiin palattuaan hän asetti virkamiestyöryhmän seuraamaan unkarilaisen talousreformin etenemistä. Myöhemmin muodostettiin vielä perestroika-ryhmä neuvostoliittolaisten uudistusten analysointiin.

Neuvostotalouden tuntemisesta oli konkreettista etua siinä, että Koivisto halusi olla hyödyllinen keskustelukumppani Gorbatšoville itselleen, joka pohti mahdollisuuksia yhdistää sosialistista ja markkinataloutta. Koivisto tarjosi tietotaitoaan myös Yhdysvaltain presidentti George Bushille, jolle Koivisto Helsingin vuoden 1990 huippukokouksen alla analysoi Gorbatšovin talousuudistuksen senhetkistä tilaa.

Hyvät yhteydet neuvostojohtoon olivat, kuten jo Kekkosen aikana, edellytys maiden välisten suhteiden tehokkaaseen hoitamiseen, kun taas aktiivinen Neuvostoliiton talouden ja yhteiskunnan seuraaminen auttoi arvioimaan Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa. Molemmat seikat nousivat tarpeellisiksi tilanteessa, jossa Suomen ulkopolitiikkaa alettiin muokata kylmän sodan jälkeiseen maailmaan sopivaksi.

Vallankumousten vuosi 1989 avaa Suomen liikkumatilaa

Koiviston toisen presidenttikauden idänpolitiikkaa voi kuvata reagointina naapurin perustavanlaatuiseen sisä- ja ulkopoliittiseen muutosprosessiin, jonka Suomen kannalta olennaisin piirre oli neuvostojohdon vähentynyt kiinnostus Suomen poliittiseen ohjailuun.

Gorbatšovin lokakuussa 1989 Suomeen tekemä valtiovierailu antoi Koivistolle mahdollisuuden henkilökohtaisesti todeta Neuvostoliiton Suomen-politiikan muuttuneet periaatteet. Gorbatšov tunnusti yksiselitteisesti Suomen puolueettomuuden ja painotti lehdistöhaastattelussa, että ulkopolitiikan suuret suuntaviivat, kuten länsi-integraatio, ovat Suomen itsensä päätettävissä. Molemmat johtajat vannoivat myös YYA-sopimuksen jatkuvuuden nimeen, Koiviston mukaan siitä ei ollut syytä vaihtaa sanaakaan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto kuitenkin mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan, ja sen liittolaiset irtaantuivat Moskovan otteesta. Kesään 1990 mennessä usea Varsovan liiton maa oli esittänyt toiveita puolustusliiton uudistamisesta, ja Neuvostoliiton läntisin liittolainen DDR oli hyväksynyt liittymisen Saksan liittotasavaltaan. Tässä kontekstissa oli Suomenkin liikkumatila kasvanut.

Operaatio Pax

Koiviston ensimmäinen selkeä askel Suomen irrottamiseksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä oli syksyllä 1990 suoritettu Operaatio Pax. Suomi ilmoitti yksipuolisesti syyskuussa 1990 Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittausten olevan vanhentuneita.

Operaation perimmäisenä tavoitteena oli tulkita uudelleen Suomen kansainvälispoliittista asemaa määrittävät ja suvereniteettia rajoittavat kansainväliset sopimukset, mihin käynnissä olleiden Saksojen yhdistymisneuvotteluiden katsottiin antavan tosiasiallisen syyn.

Vaikka Operaatio Paxin jälkipyykkinä suomalaiset ja neuvostoliittolaiset diplomaatit päätyivät tiukkaan, Neuvostoliiton noottiin johtaneeseen vääntöön siitä, oliko Suomella oikeus toimilleen, Koiviston päätöksentekoa oli helpottanut suora keskusteluyhteys Kremliin. Hän oli informoinut Gorbatšovia etukäteen Suomen päätöksestä.

Myös sopimuksen toisen vartijan, Britannian, hallitus informoitiin viime vaiheessa. Kun vastalauseita ei kuulunut kummastakaan pääkaupungista, Koivisto tulkitsi saaneensa hyväksynnän uudelle linjaukselle, kuten Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut.

Koivisto kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1991, vanhoilliset voimat nousivat vallankaappaukseen Moskovassa pysäyttääkseen Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Putš epäonnistui, mutta valta ei palautunutkaan enää Gorbatšoville, vaan sen taisteli itselleen Venäjän neuvostotasavallan johtaja Boris Jeltsin.

Koivisto, joka oli tavannut Jeltsinin jo kesäkuussa valtiovierailullaan Moskovassa, kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Irti YYA-sopimuksesta

Kun Moskovan keskusjohdon ote heikkeni, Koivisto arvioi Suomen liikkumatilan edelleen kasvaneen. Hän ehdotti Gorbatšoville YYA-sopimuksen korvaamista uudella maiden välisellä sopimuksella. Samaan aikaan Suomi aloitti neuvottelut myös Venäjän kanssa.

Loppusyksyn 1991 Suomen ulkopoliittinen johto liikkui idänsuhteissaan kahdella raiteella. Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa haluttiin saada päätökseen, jotta Suomi pääsisi irrottautumaan YYA-sopimuksesta – asia, jolla alkoi olla enenevässä määrin kiire EY-jäsenyyskysymyksen ajankohtaistuessa.

Päätöstä aloittaa neuvottelut myös Venäjän kanssa voidaan puolestaan pitää hetkenä, jolloin Suomi tunnusti vallan tosiasiallisesti vaihtuneen Moskovassa. Suomi siirtyi ensimmäisen kerran kylmän sodan aikana antamaan tukea Neuvostoliiton kilpailijalle.

Puoluekanavaa hyödyntäen lisää liikkumatilaa

Koivisto peri edeltäjältään Kekkoselta myös idänsuhteiden keinot, joista yksi merkittävä oli niin sanotun puoluekanavan käyttö kommunikoitaessa Moskovaan. Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä tiedustelupalvelun päällikkö, eli KGB:n residentti, ministerineuvos Felix Karasev, tarjosi suoran yhteyden ohi maan ulkoasianhallinnon Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja puolueen johtajaan.

Molemmissa idänpolitiikan ratkaisuvaiheissa, sekä syksyn 1990 Operaatio Paxissa että syksyn 1991 YYA-sopimuksen lakkauttamispyrkimyksessä, suoralla yhteydellä Gorbatšoviin Koivisto pystyi ohittamaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDin, jonka tiedettiin olevan edelleen kiinnostunut Suomen poliittisesta kontrolloinnista.

Muistelmissaan (Naapurinpojan muistelmat, 1998) Karasev onkin tunnustanut, että puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen. Sekasorron vallassa ollut Neuvostoliiton ulkoasiainhallinto oli kiinni keskinäisissä riidoissaan, eikä tieto kulkenut riittävän nopeasti. Tätä informaationkulun hitautta Koiviston onnistui hyödyntää oikea-aikaisilla päätöksillään, joilla Suomea irrotettiin pienin askelin Neuvostoliiton intressipiiristä.

Puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen.

Koivisto käytti puoluekanavaa niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Vasta tammikuussa 1992 presidentti pyysi kansliapäällikköään Jaakko Kalelaa ilmoittamaan, ettei Karasevin seuraajalla tule enää olemaan pääsyä Presidentinlinnaan. Kahdenkeskinen suhde normalisoitaisiin jatkossa ulkoasiainhallintojen välillä hoidettavaksi.

Koiviston idänpoliittinen perintö

Koiviston itsenäinen kommunikointi Kremliin onnistui, ja hankkeet päättyivät Suomen kannalta suotuisaan lopputulokseen. Puoluekanavan käyttämisessä oli kuitenkin se kyseenalainen puoli, että sitä käyttäessään Koivisto ohitti samalla myös oman virkamieskuntansa pitäen jopa Suomen Moskovan-lähettilään pimennossa päätöksistään.

YYA-sopimuksen lakkauttamiseen tähtäävästä ehdotuksestaan Koivisto tosin kertoi pääministeri Esko Aholle, mutta tieto ei edennyt hallitukselle tai ulkoministeriöön. Paxin yhteydessä tapahtunut viestintä puolestaan tuli julkiseen tietoon vasta Koiviston julkaistua muistelmansa Historian tekijät: Kaksi kautta II vuonna 1995.

Sisäpolitiikassa Koiviston perinnöksi on nähty parlamentarismin vakiinnuttaminen Kekkosen pitkän valtakauden aikana syntyneiden lieveilmiöiden jälkeen. Ulkopolitiikan osalta on vaikeampi analysoida, mikä olisi ollut Koiviston oma kontribuutio idänsuhteiden muuttamisessa, sillä hänen jälkimmäistä presidenttikauttaan leimasi kansainvälistä politiikkaa ja Suomen asemaa perusteellisesti mullistaneet tapahtumat.

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi.

Olisiko Koivisto onnistunut pysäyttämään suurvaltanaapurin pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan, mikäli Neuvostoliitto ei olisi 1980-luvun kuluessa menettänyt voimaansa, ja vähitellen hajonnut kokonaan?

Tai olisiko Koivisto idänpolitiikassaan tullut tehneeksi perusteellista pesäeroa Kekkosen toimintatapoihin, kuten puoluelinjan käyttöön, ellei maailmanpoliittinen tilanne olisi niin ratkaisevalla tavalla löysännyt itänaapurin otetta Suomesta?

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa kuitenkin osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi ja vastapuolen keskinäisten ristiriitojen ja sisäisen kaaoksen mahdollistama nokkela pelaaminen. Oikea-aikaiset päätökset mahdollistivat Suomen liikkumatilan kasvattamisen ja irrottautumisen Neuvostoliiton intressipiiristä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTT Suvi Kansikas on Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Neuvostoliiton vaikutuspiirin murenemista ja sosialistisen leirin hajoamista kylmän sodan loppuvaiheessa. Hän on myös ReImag-tutkimusprojektin jäsen.

Julkaisu Koivisto ja Kekkosen idänsuhteiden perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) poismeno toukokuun 12. päivänä liikutti suomalaisia. Hänen poliittista perintöänsä muisteltiin laajasti niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa.

Koivistoa muisteltiin kansakuntaa yhdistäneenä presidenttinä, joka vahvisti parlamentaariselle demokratialle ominaista poliittista ilmastoa sekä ohjasti harkitsevan pragmaattisella otteella Suomen kohti läntistä integraatioita, kun siihen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä avautui historialliselta vaikuttava mahdollisuus.

Koiviston pohdiskelevaa ja paikoin enigmaattistakin tyyliä on pidetty yhtenä hänen kansansuosionsa salaisuutena. Kansalaisten muistoissa hän oli noussut lyhyen tähtäimen itsekästä etua ajavan intressiryhmäpolitikoinnin yläpuolelle.

Juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin.

Muistelu ulottaa katseensa luonnollisesti myös pidemmälle historiaan. Koiviston elämän ja poliittisen uran vaiheita on tulkittu eräänlaisena vertauskuvana suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Jatkosodan rintamalinjoilta ja sotien jälkeisestä satamatyöntekijästä iltalukion kautta tohtoriksi, Suomen pankin pääjohtajaksi, pääministeriksi ja lopulta tasavallan presidentiksi noussut Koivisto on esitetty malliesimerkkinä hyvinvoivan yhteiskunnan tarjoamista sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksista.

Koiviston presidenttikausi näyttäytyy näitä muistoja vasten historialliselta prosessilta, joka ulkopuolelta tulevista yllätyksistä ja kansainvälisten suhteiden karikoista huolimatta vaikutti kulkevan kuin vääjäämättä kohti sille asetettua päämääräänsä. Tämän prosessin katsotaan varsin yleisesti lähteneen liikkeelle vuoden 1981 arvovaltakamppailusta presidentti Urho Kekkosen ja pääministeri Koiviston välillä, mistä se eteni politiikan asteittaisen parlamentarisoitumisen myötä kohti kylmän sodan loppua ja Neuvostoliiton hajaannusta.

Eteen avautuneesta mahdollisuuksien horisontista Suomi lopulta luovi varovaisen harkiten kohti läntisen integraation lämpimänä puhaltelevia myötäisiä tuulia. Tai näin tarina meille kertoo.

Politiikasta–juttusarja keskittyy erityisesti kylmän sodan päättymisen murrokseen sekä tähän liittyviin ulkopolitiikan erityiskysymyksiin, tapahtumiin ja päätöksiin, joita on tutkittu laajasti Suomen akatemian rahoittamassa ReImag-tutkimushankkeessa Helsingin, Tampereen ja Turun ylipistoissa. Mukana on niin poliittiseen historiaan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen painottuvia analyysejä, jotka antavat uutta perspektiiviä myös nykyhetkessä kokemiemme murroshetkien tarkasteluun.

Julkaisu Aluksi: Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euraasian talousunionin on määrä aloittaa toimintansa tammikuussa 2015. Perustajajäseniä ovat Venäjä, Kazakstan ja Valko-Venäjä. Armenia on tehnyt päätöksen liittyä järjestöön siten, että sen jäsenyys olisi voimassa heti järjestön käynnistäessä toimintansa. Armenian jäsenyys on tällä hetkellä kuitenkin vielä kiinni siitä, hyväksyvätkö muut jäsenet sen liittymisen.

Venäjä on ajanut voimakkaasti Armenian jäsenyyttä ja on tehnyt asiasta arvovaltakysymyksen. Sen sijaan etenkin Kazakstan on suhtautunut Armenian jäsenyyteen epäröiden. Saattaa hyvin olla, että näemme vielä loppuvuonna Euraasian integraatiopolitiikassa tiukkoja neuvotteluja, joissa Venäjän kumppanit hakevat itselleen parhaita mahdollisia etuja Armenian jäsenyyden hyväksymisen ehtona.

Armenian parlamentin eilistä vahvistusta edelsi marraskuussa Armenian perustuslakituomioistuimen päätös, jonka mukaan sopimus on maan perustuslain mukainen. Armenia kuitenkin valitsi Moskova-johtoisen integraation jo syksyllä 2013 – hieman ennen kuin Ukrainan entinen presidentti Viktor Janukovytš teki samanlaisen täyskäännöksen, joka lopulta johti maan poliittisen tilanteen kärjistymiseen.

Armenia oli neuvotellut vuodesta 2010 alkaen syvenevästä integraatiosta EU:n kanssa ja valmistautui allekirjoittamaan assosiaatiosopimuksen EU:n huippukokouksessa Vilnassa 2013. Armenian päätös tarkoitti käytännössä sitä, että se lopetti vuosia kestäneet neuvottelut EU:n kanssa. Siitä, kuinka paljon Venäjän painostus vaikutti Armenian päätökseen, ei vallitse yksimielisyyttä. Osoituksena Venäjän kiristyksestä on pidetty muun muassa sitä, että Venäjä on luvannut laskea kaasun hintaa 30 prosenttia heti kun Armeniasta tulee EEU:n jäsen.

It’s security, stupid

Armenian valintaa liittyä Euraasian unioniin voidaan pitää turvallisuuspoliittisena päätöksenä. Jos Armenian pitää valita talouden ja turvallisuuden välillä, se valitsee aina jälkimmäisen.

Armenialaisten turvattomuuden tunteen taustalla on yhä ratkaisematon, yli kaksi vuosikymmentä kestänyt Vuoristo-Karabahin konflikti, joka on ollut yksi niin kutsutuista jäätyneistä konflikteista Etelä-Kaukasian alueella. Armenian ja Azerbaidzhanin välinen sota päättyi tulitaukosopimukseen vuonna 1994 ja siitä lähtien Armenia on pitänyt hallussaan Vuoristo-Karabahia ja miehittänyt sitä ympäröiviä Azerbaidzhanille kuuluvia alueita. Rintamalinjalla käydään taisteluita edelleen eikä maiden välillä ole rauhansopimusta saati diplomaattisuhteita. Maaraja Armenian ja Azerbaidzhanin välillä on suljettu.

Suhteet Turkkiin ovat tulehtuneet kansanmurhakysymyksen takia. Armenia on vaatinut Turkkia tunnustamaan Osmanien valtakunnan ensimmäisen maailmansodan aikana suorittaman armenialaisten kansanmurhan, jossa arvioista riippuen kuoli miljoonasta puoleentoista miljoonaa armenialaista. Virallinen Turkki on systemaattisesti kieltänyt armenialaisten kansanmurhan peläten sekä maan maineen tahriintumista että mahdollisia korvausvaatimuksia.

Kansanmurha on kansallinen kokemus, joka on muokannut armenialaista identiteettiä voimakkaasti, ja se vaikuttaa edelleen maan ulko- ja tuvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Aihe on erityisen herkkä juuri nyt, kun kansanmurhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Turkki on myös Azerbaidzhanin sotilaallinen liittolainen ja tukee tätä Vuoristo-Karabahin kriisissä. Siten Armenia kokee olevansa uhattu kahdesta suunnasta: Turkista ja Azerbaidzhanista.

Armenialaiset tutkijat ovat muotoilleet idän ja lännen välillä tehdyn valinnan siten, että Armenia kykenee selviytymään EU:n assosiaatiosopimuksen hylkäämisen taloudellisista vaikutuksista, mutta se ei kykenisi selviytymään turvallisuutensa heikkenemisestä. Armenia on jo aiemmin valinnut moninkertaisen sotilaallisen liittoutumisen Venäjän kanssa: se on Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestön (CSTO) jäsen, Venäjän rajavartijat huolehtivat Armenian Turkin ja Iranin vastaisten rajojen valvonnasta, Armenia kuuluu Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ilmapuolustusjärjestelmään.

Lisäksi Venäjällä on Gjumrissä suuri sotilastukikohta, jonka vuokra-aikaa pidennettiin hiljattain vuoteen 2044 saakka. Venäjä ja Armenia ovat myös tehneet yhteistyötä yhteisten sotilasyksiköiden kehittämisessä (Markedonov, 2013, 30).

Venäjälle sen sotilastukikohdat Armeniassa ovat kuin sillanpääasema, joiden strateginen merkitys ulottuu pitkälle Etelä-Kaukasian ulkopuolelle. Armenialla on maarajaa kahden keskeisen geopoliittisen toimijan, Iranin ja Turkin, kanssa. Armeniassa olevien tukikohtien avulla Venäjä pystyisi tarpeen vaatiessa projisoimaan sotilaallista voimaansa myös Lähi-idän nopeasti eskaloituneisiin kriiseihin Irakissa ja Syyriassa.

Jos Armenia tässä tilanteessa sanoisi ”ei” Euraasian unionille, se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Armenia sanoisi ”ei” strategiselle kumppanilleen Venäjälle, joka viime kädessä takaa Armenian turvallisuuden.  Venäjällä on merkittäviä sotilaallisia intressejä Armeniassa, ja sen vuoksi Venäjän vastustaminen on Armenialle mahdoton ajatus.

Vuoristo-Karabahin kokoinen ongelma tulliunionille

Armenian liittymisestä Euraasian unioniin on muodostumassa ongelma tulliunionin näkökulmasta. Erityisesti tämä kiteytyy Vuoristo-Karabahin herkkään asemaan ja siihen, miten Armenia järjestää taloussuhteensa Vuoristo-Karabahiin Euraasian unionin jäsenenä. Käytännössä kyse on siitä, pitäisikö Armenian ja Vuoristo-Karabahin välille avata tullauspiste, kuten Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat vaatineet.  Kazakstan on vastustanut Armenian liittymistä myös siksi, että sillä on Azerbaidzhanin kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä. Maat ovat suunnitelleet yhteistyötä esimerkiksi energianviennin alalla.

Toisaalta Venäjä on pyrkinyt vakuuttamaan liittolaisiaan siitä, ettei Vuoristo-Karabahin konflikti vaikuta Armenian liittymiseen Euraasian unioniin. Sen väliaikaisratkaisu oli lähettää Venäjän tulliviranomaisen edustaja Armeniaan valvomaan tullauspistettä Armenian ja Vuoristo-Karabahin välillä. Armenian presidentti Sargsyan puolestaan on ilmoittanut, ettei maa tule vaatimaan erityiskohtelua kumppaneiltaan vaan se tulee liittymään jäseneksi niillä kansainvälisillä maarajoilla, jotka se on itse tunnustanut – eli ilman Vuoristo-Karabahia.

Tullauspiste Armenian ja Vuoristo-Karabahin “rajalla” on siten toistaiseksi ratkaisematon kysymys. Tämä aiheuttaa Armenialle epävarmuutta eikä se tällä hetkellä tiedä, miten tulliunionin jäsenyys vaikuttaa sen kauppasuhteisiin Vuoristo-Karabahin kanssa.

Armenian täysipainoiselle jäsenyydelle Euraasian unionissa on muitakin käytännön haasteita. Armenialla ei ole yhteistä rajaa yhdenkään toisen tulliliiton jäsenmaan kanssa. Armenian ulkomaankauppa kulkee pääosin Georgian kautta, sillä sen muut rajat ovat konfliktien vuoksi kiinni. Siten esimerkiksi 90 prosenttia Armenian ulkomaankaupasta ja melkein 100 prosenttia kaupasta Venäjän kanssa on riippuvaista Georgiasta kauttakulkumaana.

Kysymyksiä herättää myös se, kuinka Armenia voi tällaisessa eristyneessä tilanteessa liittyä tulliliittoon. On myös vaikea kuvitella tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta Armenian ja muiden Euraasian unionin jäsenmaiden välillä, mihin koko integraatiohanke viime kädessä tähtää.

Jäsenyys Euraasian unionissa syventää entisestään Armenian riippuvuutta Venäjästä. Se joutuu nostamaan tullimuurit EEU:n asettamalle tasolle, mikä vähentää Euraasian unioniin kuulumattomien maiden kannustimia käydä kauppaa sen kanssa. Vaikuttaakin siltä, ettei Armenia tule saamaan kaikkia Venäjä-johtoisen integraatioprojektin mahdollisia hyötyjä. Toisaalta se kuitenkin joutuu kärsimään täysimääräisesti haitoista, joita sille koituu EU:n vapaakauppajärjestelyjen ulkopuolelle jäämisestä.

EEU-täysjäseneksi seurauksia kaihtamatta

Huolimatta siitä, että Armenia on ollut Venäjälle kuuliainen liittolainen, ei Venäjä ole aina palkinnut Armenian lojaalisuutta. Karkein esimerkki lienee Venäjän asekaupat Armenian arkkivihollisen Azerbaidzhanin kanssa, jolle Venäjä on myynyt mm. uudenaikaisia panssarivaunuja, raketinheittimiä ja taisteluhelikoptereita. Venäjän ja Azerbaidzhanin välinen asekauppa ei kyseenalaista pelkästään Venäjän luotettavuutta Armenian strategisena kumppanina. Se myös epäsuorasti vie uskottavuuden turvallisuusargumentilta, jolla Euraasian unioniin liittymistä on pyritty perustelemaan sekä armenialaisille että ulkomaailmalle.

Myös EEU-jäsenyyden taloudellisilta perusteluilta on putoamassa pohja. Tällä hetkellä Kremlin hupenevia varoja syövät sekä Krimin pakkoliitos että Itä-Ukrainan separatistialueiden tukeminen. Lista avustettavista alueista ei myöskään lopu tähän, vaan Venäjän budjetista pidetään pystyssä Abhaasiaa, Etelä-Ossetiaa ja Transnistriaa sekä Pohjois-Kaukasian levottomia tasavaltoja.

Öljyn hinnan jatkuva lasku ja EU-maiden lisääntyvät pakotteet vaikuttavat jo nyt Venäjän talouteen. Avoin kysymys on, voiko Venäjä nykytilanteessa tukea Armeniaa taloudellisesti ja kompensoida Euraasiaan unioniin liittymisen negatiivisia taloudellisia vaikutuksia siinä mittakaavassa kuin Armenia olettaa.

Armenian päätös liittyä Euraasian unioniin oli valinta ilman vaihtoehtoja. EEU-integraatio on nähtävä turvallisuuspoliittisena valintana, jolla Armenia pyrkii varmistamaan Venäjän tuen. Tässä tilanteessa sen on syytä löytää yhteisiä intressejä myös muiden EEU-maiden kanssa. Liittoutuminen Venäjän geopoliittisia ambitioita vastaan taistelevan Kazakstanin kanssa voi tuoda Armenialle turvaa Venäjän mahdollista painostusta vastaan.

Toisaalta vaikka Armenia joutuikin luopumaan assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa, sen ei pidä unohtaa länsi-integraatiota. EU on edelleen kiinnostunut lisäämään yhteistyötä Armenian kanssa. Armenian kannattaisikin hyödyntää mahdollista asemaansa sillanrakentajana EU:n ja EEU:n välillä.

Teksti perustuu kirjoittajien pian ilmestyvään artikkeliin: Suvi Kansikas, Mikko Palonkorpi. The EEU and the EU and the new spheres of influence game in the South Caucasus. Teoksessa: The South Caucasus Beyond Borders, Boundaries and Division Lines: Conflicts, Cooperation and Development. Mikko Palonkorpi (toim.), Aleksanteri-instituutti, 2014. 201-234.

Lähteet

Markedonov Sergey (2013), Russia and Armenia in the South Caucasus Security Context: Basic Trends and Hidden Contradictions. In: Mikko Palonkorpi and Alexander Iskandaryan (eds.): Armenia’s Foreign and Domestic Politics: Development Trends. Yerevan: Caucasus Institute and Aleksanteri Institute, 2013, 29-35.

Artikkelikuva: Mikko Palonkorpi

Julkaisu Turvallisuus ohi talouden: Armenia valitsi Venäjä-johtoisen integraation ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.